20 movies challenge

Aloitetaan uusi vuosi listauksella. Twitterissä pyöri viime vuoden lopulla 20 leffan haaste eli #20MoviesChallenge. Olikohan se elokuvaohjaaja Ron Howard, joka haasteen laittoi vireille, (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta pian haaste täytti myös minun Twitter-fiidini, joten päätin osallistua siihen joulukuussa. Haasteen ideana oli listata 20 itseen vaikuttanutta elokuvaa - ei siis välttämättä parhaita elokuvia, vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet elämään jollain tavalla. Lista piti toteuttaa pelkin ruutukaappauksin, nimiä tai perusteluja ei saanut kirjata. Tässä on minun listani nyt niiden perustelujen kanssa. Se on tehty aakkosjärjestyksessä niin, että animaatiot ovat lopussa erikseen.

1. Aliens (1986). Ensimmäinen Alien-sarjan elokuva, jonka näin. Olin päälle parikymppinen ja ystäväporukkani päätti, että nyt sivistetään Katjaa. Meitä oli kaksi, jotka emme leffaa olleet nähneet, olimme kenties hieman herkkiä ja pelkäsimme kauhuelokuvia. Tästä seurauksena kaverimme päätti sitten säikyttää meidät ei-pelottavassa kohdassa niin pahasti, että potkimme hänen selkänsä mustelmille. Edelleen paras Alien-elokuva, koska Ripley on niin kova muija. Tämän myötä löysin myös H. R. Gigerin, joka on yksi minun ja mieheni lempitaiteilijoista. Kävimme katsomassa Tampereellakin pyörähtäneen Giger-näyttelyn vuosia sitten ja meillä on kolme kehystettyä Giger-julistetta seinällä - Alien on tietenkin yksi niistä. Valitsin tämän kuvan siksi, että siinä on juuri sopivan ahdistava tunnelma.

2. Amélie (2001). Olin lukion jälkeen vuoden Joutsenon opistossa. Ja koska Joutsenossa ei tapahdu mitään, vietimme kämppikseni ja linjatoverini - tulevien hyvien ystävieni kanssa - viikonloput erinäisten leffojen sekä video- että roolipelien parissa. Amélie on yksi niistä elokuvista, jonka näin tuona vuonna ensimmäisen kerran. Rakastan Ranskaa, Pariisia ja ranskan kieltä. Tämä romanttinen söpöys iski minuun oikeaan aikaan ja on edelleen yksi lempielokuvistani. Tämän ruudun valitsin siksi, koska halusin itsekin pienenä olla Zorro.

3. Cats (1998). Mietin hetken, sallitaanko listassa musikaalit, mutta koska joku toinen oli jo listannut Laulavat sadepisarat omaan TOP20:eensä, annoin mennä. Catsin näin noin 15-vuotiaana parhaan ystäväni olohuoneessa VHS-kasetilta. Nimenomaan tämän version, jossa Elaine Page on Grizabella. Cats on kaikkien aikojen lempimusikaalini. Luulen, että osasyynä on se, että nimesimme ystäväni kanssa kaikki kiinnostavimmat kissat tuttujen tyyppien mukaan (minä olin Jemima). Mutta pääsyynä on se, että musikaali on pelkkää tanssia ja laulua ilman turhia löpinöitä. 15-vuotiaalle, juuri tanssiharrastuksen aloittaneelle Katjalle Cats oli unelma ja se, missä joskus olisin halunnut olla. Edelleen ihailen koreografioita, synkronisoituja hyppyjä ja piruetteja, joita en vieläkään osaa. Valitsin tämän kuvan siksi, että Mungojerrien ja Rumbleteazerin yhteiskoreografia kärrynpyörineen on yksi lemppareistani. (Lempikissani on muuten Magical Mr. Mistoffelees.)

4. The Crow (1994). Ensin tuli The 69 Eyesin Brandon Lee. Sitten pitikin selvittää, mihin biisi viittaa, joten löysin Brandon Leen tähdittämän kulttiklassikon, jonka kuvauksissa hän menehtyi tapaturmaisesti. Kosketti fantasiaa ja kauhua ahmivaa myöhäisteiniä vahvasti erityisesti goottiestetiikallaan. Mikään jatko-osa tai tv-sarja ei vedä vertoja alkuperäiselle, koska vettä pitää sataa koko ajan. Kaunis myös rakkaustarinana. Hyllystä löytyy myös O'Barrin sarjakuva. The Crowsta oli hankala löytää ruutuja, mutta tämä on visuaalinen klassikko ja sommitelmallisesti todella kaunis.

5. Die Hard (1988). Kaikkien aikojen jouluelokuva, jonka katseluun en koskaan kyllästy. Toimintaelokuvien eliittiä, jossa sekä Willis että Alan Rickman vetävät huikeat roolit. Vasta myöhemmin opin, että tämä oli Bruce Willisin ensimmäinen toimintarooli. Ei uskoisi. Leffaa katsoessa opin myös, että hän on vasenkätinen. Kuinka moni tunnustaa, ettei ole huomannut? Klassisen ilmastointihormikuvan sijaan otin tämän ruudun, koska siinä on sopivan makaaberi tunnelma. Suosittelen muuten lämpimästi Guyz Niten Die Hard -biisiä!

6. Fifth Element (1997). Tämä taidettiin katsoa kaveriporukalla joskus ysärin loppupuolella, milloin tietenkin katsottiin suurin osa parhaista elokuvista. Bruce Willis, värikäs scifi-tunnelma, kova naispääosa ja Gary Oldman pahiksena - miten tästä leffasta ei voisi pitää? Tämä on niitä harvoja leffoja, joiden musiikit minäkin muistan (en koskaan muista soundtrack-biisejä yhden katselukerran jälkeen, ellen tunne biisiä entuudestaan) ja yksi niistä leffoista, joista on jäänyt ystäväporukallemme kuolemattomia lausahduksia käyttöön. (Mm. "Aziz, light! - - That's much better, thank you Aziz.") Ruutukaappauksessa itseoikeutettuna upea Milla Jovovich Leeloona.

7. Fight Club (1999). Tämä on toinen Joutseno-vuoden leffa. Vaikuttava ei pelkästään päähenkilökolmikon roolisuoritusten, mutta myös yllättävän loppukäänteensä ansiosta. Ja tämä oli aikana, jolloin ne yllättävät loppukäänteet eivät vielä olleet se juttu. Voimakas kokemus, jonka jälkeen istuin kämppiksen lattialla WTF-ilme naamallani. Otin tämän ruudun sen tunnelman ja henkilöiden takia.

8. Jumanji (1995). Tämän taisimme katsoa ala-asteella. Ehkä. Muistan vain sen jännityksensekaisen pelon, kun matalat rummut soivat, sarvikuonot jyrisevät ohi ja se metsästäjähahmo lähtee perään. Aika on syönyt erikoistehosteita, mutta kyseessä on edelleen lapsuuden nostalgian lämpöinen ja vaikuttava elokuva, minkä takia kävin katsomassa myös tuoreen version - ja nautin siitäkin. Ruutukaappausta oli hankala valita niin, että leffan voisi vielä tunnistaa, joten päädyin tähän päähenkilöt esittelevään kuvaan, missä näkyy myös itse lautapeli.

9. Jurassic Park (1993). Klassikko, jonka näin varmaan tv:stä ensimmäisen kerran teini-iän hujakoilla. Pelkäsin raptoreita ihan hillittömästi, mutta loppujen lopuksi elokuvan T-rex on se, joka aiheuttaa edelleen minulle satunnaisia dinosaurus-painajaisia. (Vaikkakin leffasarjassa on oikeastaan se yksi ja sama good guy - tai siis good girl - T-Rex, jonka takia päähenkilöt selvityvät ikävimmistä dinoista.) Katselen edelleen kaikkia osia mielelläni - ja vähän pelkään niitä dinoja. Yllä olevan ruudun valitsin siksi, koska kyseessä on leffan ahdistavin kohtaus.

10. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981). Ajaton seikkailuelokuvien klassikko, Harrison Ford ja natsipahikset. Erityisesti arvostan sitä, että sekä Lucas että Spielberg kertoivat ottaneensa vaikutteita tarinaan Barksin Roope Ankka -sarjakuvista. Roope ei siis ole Ankkalinnan Indiana Jones, vaan Indiana Jones onkin Roope Ankka. Ruutu valikoitui haasteeseen tunnistettavan silhuetin ja värimaailman takia.

11. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988). Katsoin tämän joskus kakruna ja muistan siitä vain sen pelottavan loppukohtauksen, joka aiheutti minulle jonkinlaisen leffatrauman, sillä minua pelotti mennä nukkumaan. Kun myöhemmällä iällä uskaltauduin katsomaan tätä leffaa uudestaan, hämmästelin, miten hyvin animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistäminen on toiminut 1980-luvulla. Ja ahdistuin muuten edelleen loppukohtauksesta. Siksi tuo yllä oleva ruutu. Se on jättänyt lähtemättömät jäljet verkkokalvoilleni.

12. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Aivan varma en ole, oliko tämäkin elokuva Joutsenon vuodelta (yksi elämäni parhaimpia vuosia muuten), mutta muistelisin niin. Opiskelin silloin avoimessa kirjallisuutta, joten tämä leffa osui ja upposi. Robin Williamsin rooli kannustavana, poikkeavia metodeja käyttävänä opettajana on ollut taatusti takaraivossani tiedostamatta, kun olen omaa opettajauraani rakentanut. Robert Sean Leonard (myöhemmin Housesta tuttu Wilson) vetää sellaisen roolin, että itken joka ikinen kerta. Tämä kyseinen ruutu kuvaa hienosti opiskelijoiden suhdetta englannin opettaja Keatingiin ja millaisen palon tämä on heissä herättänyt.

13. Mad Max 2: Asfalttisoturi (1981). En muista, milloin näin Mad Maxin kakkososan ensimmäisen kerran, mutta näin sen kuitenkin ennen ykköstä. Se teki lähtemättömän vaikutuksen raadollisella, postapokalyptisellä maailmallaan, jossa bensasta taistellaan kuolemaan saakka. Dystopia kuuluu lempigenreihini ja luulen, että tämä leffa on Terminatorin kanssa kaiken alku ja juuri. Ja miksi tämä ruutu? Nuorta Mel Gibsonia katselee ihan mielellään nahkatakissa.

14. The Matrix (1999). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ensimmäisestä Matrix-elokuvasta ja yritän nyt tajuta sen, ettei se ysäri ole enää "silloin kymmenen vuotta sitten". Kävimme katsomassa tämän kulttuurisen ilmiön aloittaneen klassikon elokuvissa parhaiden ystävieni kanssa ja se jätti meihin kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen - kuten varmaan moniin meidän sukupolvemme nuoriin. Tämäkin leffa jätti jälkeensä joukon anekdootteja (valitsenko punaisen vai sinisen pillerin, "There is no spoon", jne.) sekä esteettisen tarpeen hankkia pitkä, musta nahkatakki. Valitsin yllä olevan ruudun, koska se näytti katsojalle jo aivan leffan alussa jotain uutta ja poikkeavaa myös erikoistehosteiden osalta. Ja Trinity on vaan niin kova mimmi.

15. Tähtien sota: Uusi toivo (1977). "Katja, sinun pitää katsoa tämä! Siinä on Harrison Ford ja se on maailman paras elokuva!" Jotenkin näin silloinen paras kaverini totesi minulle. Olin 14 ja sain VHS:llä telkkarista nauhoitetun ensimmäisen Tähtien sodan uudelleenmasteroidun version. Lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana läksyt jäivät kakkoseksi. Olen vouhannut Tähtien sodasta niin paljon täällä blogissa, ettei minun enää tarvinne perustella fanitustani. Jos minun pitää nimetä lempielokuvani, sanon aina "alkuperäinen Tähtien sota -trilogia". Ruutukaappauksessa on tietenkin prinsessa Leia. Sekään ei kaipaa perusteluja.

16. Terminator 2: Tuomion päivä (1991). Muistan, miten ala-asteella kolme vuotta vanhemmat pojat hokivat eräänä vuonna koko ajan "Hasta la vista, baby", ja myöhemmin minulle selvisi, miksi. Näin varmaan tämänkin kakkososan ennen ykköstä ja hämmennyin siitä, millaisen muutoksen itsestään selvästi kovana muijana pitämäni Sarah Connor on kokenut leffojen välillä. Koska nuori tyttö tarvitsee hyviä roolimalleja, hän katsoo sellaisia elokuvia, joissa on naisenergiaa. Siksi myös Linda Hamilton ruutukaappauksessa Arskan sijaan.

17. Varjojen valtakunta (2003). Meillä kaikilla on niitä salaisia leffapaheita. Sellaisia, joiden katsomisesta nauttii, vaikka leffa ei olisi erityisen hyvä. Tämä on oma, eikä enää niin salainen, leffapaheeni. Kyseessä on itse asiassa fetissielokuva eli toinen syy, minkä takia omistan pitkän mustan nahkatakin. Aina, kun tarvitsen jotain sopivan goottisynkkää, katson Kate Beckinsalea nahkapuvussa. Ja minä en edes erityisemmin fanita vampyyreja - ihmissudet ovat siistimpiä. (Olen myös sitä mieltä, että leffasarjasta puuttuvat naispuoliset ihmissudet!) Tämä ruutukaappaus näyttää hyvin leffan tyylin.

18. Aladdin (1992). Lapsuuden tärkeitä elokuvia. Suomennos on niin loistava, etten ole sen yhden kerran jälkeen halunnut katsoa leffaa englanniksi. Mielestäni Loiri vetää Hengen roolin paremmin kuin Robin Williams, joten dubbauksen ansaitsema pysti on täysin perusteltu. Pienenä opettelin sekä Pienen merenneidon että Aladdinin ulkoa, ja kävin leffoja läpi mielessäni, kun en saanut unta. Pystyn edelleen vetämään ulkomuistista noin viiden minuutin monologin biiseineen päivineen Aladdinin ja Hengen ensikohtaamisesta. Valittu ruutu on tuo siksi, koska elokuva kertoo myös ystävyydestä ja lupausten pitämisestä.

19. Kaunotar ja hirviö (1991). Tämän katsoin ala-asteella, pienen kyläkoulumme yläkerrassa VHS:ltä. Jo siinä vaiheessa, kun hirviön linna näytettiin ensimmäistä kertaa, olin myyty. Elämäni tärkeitä leffoja. Samaistuin ja samaistun Belleen edelleen todella voimakkaasti. En ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa englanniksi ja jännitän sitä hetkeä, jolloin uskallan sen katsoa alkuperäiskielellä. Gaston on yksi Disney-historian kamalimpia pahiksia. Valitsin tämän ruudun siksi, koska siinä Bellen kaipuu muualle näkyy.

20. Liikkuva linna (2004). Listallani on kolme 2000-luvulla julkaistua leffaa, mikä kertoo omasta iästäni. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut tarinat jättävät usein voimakkaimman muistijäljen. Mutta tämä tuorein teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani. Näin tämän Diana Wynne Jonesin romaaniin perustuvan Studio Ghiblin animaation ollessani Englannissa vaihto-oppilaana vuonna 2005. En edes muista, oliko se dubattu englanniksi, muistan vain sen huikean visuaalisuuden ja tarinan, joka kietoi mukaansa. Diana Wynne Jonesin romaaneissa fantastinen, taikuutta tihkuva miljöö on aina ihastuttava, mutta tarinoiden suola ovat poikkeukselliset henkilöhahmot, jotka ovat täydellisiä omassa epätäydellisyydessään. Siksi Sophie, Howl ja Calcifer ovat minulle rakkaita. Tässä ruudussa näkyy myös upea linna, jonka halusin näyttää kaikille.

*****

BONUS (jota en Twitteriin jakanut): The Descent (2005). Nostan loppuun vielä ylimääräisen elokuvan, jonka asema bonuksena liittyy siihen, miten elokuva on vaikuttanut elämääni. Tämä on se  kaikista ahdistavin kauhuelokuva, jota katsoessani säikähdin niin paljon, että sain hillittömän itkukohtauksen. Meidän piti keskeyttää elokuvan katselu, jotta sain kasattua itseni ja katsottua leffan loppuun. Ja milloin tämä tapahtui? Kun olin noin 25-vuotias. (Tämän takia en katso kauhuelokuvia elokuvateatterissa. En pääse silloin piiloon Darth Vader -vilttini alle.)

Syyskuun Star Wars: A New Hope -konsertti

Vantaan viihdeorkesteri valmiina aloittamaan.

Olen opettajalle ominaisesti kipeänä näin syyslomaviikon, joten pidempiä postauksia odotellessa (luvassa ainakin Akatemian hakuprosessia) pieni katsaus syyskuun 8. järjestettyyn Star Wars: A New Hope in Concert -tapahtumaan. Hartwall Arenassa järjestetty konsertti oli yhtä aikaa elokuvanäytös ja sinfoniaorkesterin tähdittämä massiivinen spektaakkeli. Itkin jo siinä vaiheessa, kun Lucasfilmin logo ilmestyi valkokankaalle. 

Oli kiinnostavaa huomata, miten välillä keskittyi orkesteriin, välillä elokuvaan. Vaikka Uusi toivo on nähty niin monesti, että sen dialogin osaa jo ulkoa, löytyi silti jotain uutta. (Tällä kertaa metsästimme Han Solon kultaisia noppia.) Vantaan viihdeorkesteri tarjosi elokuvan soundtrackin - ja nimenomaan soundtrackin eli elokuvan katsojille tarkoitetun, tunnelmaa luovan musiikin. Tämä avautui minullekin siinä vaiheessa, kun pettymyksekseni Cantina Bandin tuttu tiluttelu tulikin elokuvan ääniraidalta. Cantina Bandin musiikkihan kuuluu elokuvan sisäiseen maailmaan, ei taustoittamaan sitä. Vaikka olisin kovin mielelläni kuullut myös tämän kappaleen sinfoniaorkesterin soittamana.

(En myöskään muistanut, että The Imperial March todellakin soi vasta Imperiumin vastaiskussa. Sen leffanäytöstä odotellessa...)

Paikkamme olivat mukavasti permannolla, joten meillä ei ollut joidenkin katsojien kommentoimia ääniongelmia. Dialogista sai selvän lähes poikkeuksetta eivätkä äänet särkyneet tai kadonneet.

Olen elokuvien katsojana vahvasti visuaalinen ja muistan asioita herkemmin näkömuistini kautta. Siksi en pysty aina paikantamaan tietyn taustamusiikin kohtaa, ellei musiikki ole pääroolissa esimerkiksi dialogin kustannuksella. Konsertti oli siksikin kiinnostava kokemus tarkkailla niitä hetkiä, jolloin taustalla ei soinut mitään suhteessa niihin hetkiin, jolloin dialogia säesti hienovarainen tunnelmointisävel.

Nautin kovasti ja toivon lisää vastaavia elämyksiä!

  

BB-8 ja R2-D2 hyväksyivät myös.

The Last Jedi - ja miksi se toimi

Kävin katsomassa The Last Jedin toisen kerran uutenavuotena. Olen ehkä jo hivenen myöhässä tämän päivityksen kanssa; niin paljon on jo sanottu tästäkin aiheesta. En kuitenkaan kyennyt pukemaan tunteitani sanoiksi ensi-illan jälkeen. Sitten seurasikin kauhea kohu siitä, miten huono elokuva on. Hetken jo kyseenalaistin itseäni. Halusin nähdä elokuvan uudelleen ja tein niin. 

Nyt olen valmis osallistumaan keskusteluun omalta osaltani. Pääasiassa siksi, että saan kaikki ajatukseni purettua tänne, ja ettei minun tarvitse kyllästyttää enää miestäni "stawa sitä, stawa tätä" -jauhannalla. Tässä siis oma arvioni Star Wars, Episodi VIII: The Last Jedi -elokuvasta. En aio tarjota juonisynopsista, vaan nostaa esille niitä asioita, joihin kiinnitin huomioni.

Olen ollut saagan fani noin parikymmentä vuotta, joten katson kaikkia leffoja fanin silmälasien läpi. Olen kuitenkin myös nykykulttuurin ja fantasian tutkija, joten nämä kaikki vaikuttavat siihen, millä tavalla katson elokuvia tai luen kirjallisuutta. Tämä taustaksi.

Ja nyt kerron, miksi minun mielestäni The Last Jedi on hyvä elokuva.

[Jos et tätä kohuelokuvaa ole vielä nähnyt, suosittelen jättämään merkinnän lukemisen tähän, sillä nyt seuraa SPOILEREITA.]

Aloitetaan leffan parhaasta annista eli Luke Skywalkerista. Luke oli nimittäin tässä elokuvassa ehkä lempihahmoni. 

Olin teini-ikäinen, kun näin Uuden toivon ensimmäistä kertaa. Luonnollinen samaistumisen kohteeni oli prinsessa Leia, mutta koin myös Han Solon minulle läheiseksi hahmoksi (sitä en osaa sanoa, halusinko olla Han vai olla Hanin kanssa - kumpikin vaihtoehto on yhtä todennäköinen). Luke Skywalkeriin minulla ei kuitenkaan ollut koskaan minkäänlaista kosketuspintaa.

Luke oli perusamerikkalainen kultapoju, idealismissaan ja innossaan mikkihiirimäinen (eikä se anarkistinen vanha Mikki, vaan se tylsempi versio). Luke edusti myös myyteistä ja perinteisestä fantasiasta tuttua orpopojasta kuninkaaksi -trooppia. Suoraan sanottuna Luke oli raivostuttava.

Jedin paluussa Luke alkoi jo saada enemmän särmää, mutta se särmän määrä kulminoitui The Last Jedin äreään, kyyniseen jediritariin, joka on tajunnut, että elämässä kaikki menee kuitenkin keulien metsään, joten aivan sama. Kun taustalla on traaginen tapahtuma, oman oppipojan (ja samalla sisarenpojan) menetys pimeälle puolelle ja sitä edeltäneet kuvitelmat omasta legendaarisuudesta ja kaikkivoipaisuudesta, niin ei ihmekään, jos sitä kriisin jälkeen karkaa keskelle galaksin syvintä korpea.

(Itse asiassa jedeille hyvin tyypilliseen tapaan, vaikka Obi-Wan olikin Tatooinella pitämässä silmällä nuorta Lukea.)

Kun Luke otti Reyn tarjoaman valomiekan ja viskasi sen olkansa yli, repesin ääneen. Tämä oli juuri oikea tapa käsitellä asia. Ei mitään pateettista "Minä koulutan sinusta seuraavan polven jedin", vaan kylmää realismia: jedien aika on ohi.

Ja tämä on toinen asia, josta elokuvassa pidin.

Rakastin jedejä silloin teininä. Viitat, valomiekat, mystiikka.

Se kaikki sai valtavan särön prequel-trilogian myötä. Jedien koodisto ei tuntunut hyvältä. Piti luopua tunteista, piti luopua rakkaudesta ja tärkeistä ihmisistä, jotta voisi kuulua jedeihin.

Kun Obi-Wan toteaa Anakinille Sithin kostossa, että "Only a Sith deals in absolutes," tekee mieli käskeä miestä katsomaan peiliin.

Jedien tapa ei ollut hyvä ja nyt uusi trilogia on nostanut esiin muunkin tavan käyttää Voimaa. (Mitä esiteltiin itse asiassa jo Rogue Onessa.) Sinun ei tarvitse olla jedi, sinun ei tarvitse munkkiutua käyttääksesi Voimaa. On aika siirtyä eteenpäin ja äreä Luke Skywalker tietää sen. Päästään sille kiinnostavalle Voiman harmaalle alueelle, mistä keskustelimme Worldconin 40 years of Fandom -paneelissakin. Toivottavasti Episodi IX ottaa tämän osion kunnolla haltuun (ja kertoo meille lisää myös Ren-ritareista).

Kolmas asia, josta nautin, oli hahmojen kehityskaaret. Erityisesti Reyn ja Kylo Renin suhde.

Ja ei, en pitänyt sitä mitenkään romanttisena. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä turhien romanttisten sivujuonien pitää pysyä poissa kunnon tarinoista. (Siksi esimerkiksi Rosen suukko leffan lopussa oli lähinnä yäh.)

Rey ja Kylo Ren ovat rikkinäisiä ihmisiä etsimässä identiteettiään. Kummallakin on traumoja, joista he yrittävät selvitä. He kaipaavat sielunkumppanuutta, jotakuta, joka ymmärtää heidän tuskansa ja samalla myös erilaisuutensa. Kummatkin ovat vahvoja Voimassa ja sitä he etsivät toisistaan.

Näiden kahden hahmon keskinäinen yhteys oli rakennettu todella hyvin ja myös elokuvallisesti kiinnostavasti: ulkopuolisten äänten katoaminen keskustelun aikana ja lopulta fyysinen läsnäolo tuotiin katsojalle näkyväksi pala palalta. Kylo Ren oli hetkittäin paljaana Reyn edessä (siksi puolialasti - mikä oli myös nyökkäys naisfaneja kohtaan, arvostan). Ja yhteyshän jäi päälle Snoken kuolemasta huolimatta.

The Last Jedi oli myös Poe Dameronin ja Finnin kehityskertomus: kumpikin oppi omat läksynsä: Poe oppi järkevyyttä, strategista ajattelua ja riskinottojen välttämistä; Finn valitsemaan puolensa. Myönnän, että näissä kehityskertomuksissa oli ongelmansa. Amiraali Holdo olisi voinut kertoa suoraan suunnitelmansa Poelle ja koko Finnin ja Rosen matka olisi ollut turha.

Mutta miksi? Leia oli alentanut Poen, ja jos jotain olen sotasarjoista ja roolipeleistä oppinut, niin komentoketjulla on väliä. Ei ollut Poen asia tietää johdon suunnitelmista. 

(Tähän liittyen kannattaa lukea kiinnostava artikkeli, kuinka leffa käsittelee toksista maskuliinisuutta.) 

Finnin ja Rosen kasinotarina oli turhan pitkä ja turhan alleviivaava yhteiskunnallisessa sanomassaan. Toisaalta pidin myös siitäkin. DJ toimi katalyyttinä ja pakotti pelkuri-Finnin valitsemaan puolensa. Ja kun Finn meni äärimmäisyyksiin, Rose pelasti hänet. (Tästä voisi lähteä vetämään syväanalyysia siitä, että itse asiassa koko elokuva käsittelee vääränlaisia maskuliinisia toimintatapoja ja -malleja ja kuinka [nais]hahmot puuttuvat niihin. Ks. tuo edeltävä linkki.)

Finnin ja Rosen tarinankaari epäonnistui - mutta niin epäonnistui Bespinin matkakin. Lando petti Hanin. Samalla tapaa The Last Jedi pettää katsojien odotukset siinä, ettei fantasiakertomuksissakaan kaikki mene aina kuin Strömsössä. 

Myös se, että Snoke kuoli, oli monille ollut kuulemma pettymys. Minusta se oli juuri oikea ratkaisu. Epäinhimillistetyt, rujot superpahikset on jo nähty. Eivät ne ole niin kiinnostavia kuin ristiriitaiset ihmiset, jotka tekevät vääriä valintoja ja päätyvät fasistisen armeijan johtoon. Taiteen, kuten elokuvan, yksi tehtävä on kommentoida vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa. Ja tätähän me koko ajan pelkäämme. Uusnatsien ja fasistien nousua.
Odotan Kylo Reniltä paljon, enkä pelkästään siksi, että Adam Driver on loistava näyttelijä.

Tappamalla Snoken leffa rikkoi sitä fantasian perustrooppia, jossa sankari kohtaa superpahiksen tarinan lopussa, voittaa tämän ja ottaa paikkansa uutena hallitsijana. 

Kertomalla, että Reyn vanhemmat ovat mitättömiä, leffa rikkoi sitä fantasian perustrooppia, jossa orpo sankari paljastuu kuninkaalliseksi. Tämäkin on jo nähty Luken kautta. 

Totta kai on mahdollista, että Kylo Ren valehteli, kaikki on vielä avoinna, kuten ohjaaja on itsekin sanonut. Mutta toivon, ettei Rey ole Benin kaksoissisar tai Obi-Wanin tytär tai mitään muutakaan yhtä kulunutta. 

Haluan yllättyä. En halua lukea samaa tarinaa viittäkymmentä kertaa, kuten olen lukenut vanhan kaanonin Thrawn-trilogiat ja Tuhonmiekat ja ne muut samaa kaavaa toistavat opukset.

Ja tämä on vika nykyfandomissa.

Ei ohjaajien, käsikirjoittajien, kirjailijoiden ja muiden tarinankertojien tavoite ole tarjota fan serviceä ja vastata jokaikisen fanin shippailuihin. Ohjaaja kertoo tarinan niin kuin kokee sen parhaaksi. Tämän takia vierastan faniteoriointia. Joskus se osuu kohdilleen (Game of Thrones ja Jonin todelliset vanhemmat), mutta harvemmin ei. Ehkä se oli yksi syy, miksi en pettynyt leffaan. 

(Ja minähän olen ollut pettynyt leffoihin. En ole koskaan ollut niin äkäinen kuin olin tullessani leffateatterista ulos Hobitti II:n jälkeen.)

The Last Jedi kertoo sukupolven muutoksesta. Vanhojen sankarien on aika väistyä ja antaa tilaa uusille. Siksi Luke kuoli ja yhtyi Voimaan. Luke tiesi, että on seuraavan tarinan aika. Sitä edeltävä loppukohtaus Kylo Renin ja Luken välillä oli yksi lempikohtauksistani, samoin Reyn ja Kylo Renin yhteinen taistelu Snoken kuoltua.

Meidän "vanhojen" fanien on siis aika antaa tilaa myös uusille tuulille. Kulttuuri muuttuu, elokuvien kuvaustavat muuttuvat, huumori muuttuu. Kulttuurin muutoksen myötä hahmogalleriaan tulee enemmän naisia, enemmän eri etnisen taustan omaamia ihmisiä. Ja näin sen pitää mennäkin.

Mutta Star Wars pysyy. Mitä tahansa vihaajat sanovatkin leffan erilaisuudesta, se loi yhteyden aiempaan kaanoniin viittailemalla valtavasti Imperiumin vastaiskuun sekä juonellaan että pienillä tapahtumilla, kuten esimerkiksi sillä, miten Rey kohtasi pimeän puolen onkalossa pahimman pelkonsa: itsensä.

Paljon olennaista leffan poikkeuksellisesta etenemisestä on jo sanottu esimerkiksi tässä Slashfilmin artikkelissa ja tässä Jussi Ahlrothin Hesarin analyysissa. Jussi oli muuten samassa Worldcon-paneelissa kanssani!

Katjan vouha - over and out.

PS. Porgit olivat karvaisia pingviinejä ja siksi ihania! (Oikeastihan ne olivat lunneja.)

PPS. Nukke-Yoda CGI:n sijaan! Asiaa.

PPS. Harmittaa, ettei Nörttikulttuuri-hankkeemme saanut rahoitusta Koneen säätiöltä. Yksi suunnittelemistamme artikkeleista olisi keskittynyt juuri Tähtien sotaan, nostalgiaan ja siihen, miten sukupolvet suhtautuvat uuteen trilogiaan. Tämä kohu olisi ollut loistavaa materiaalia.

PPPS. Mistä en pitänyt? Leffan ensimmäisen kohtauksen dialogi ja näyttelijäntyö planeetan pinnalla oli kökköä. Leian Maija Poppanen -lennon olisi voinut toteuttaa paremmin. Ja eikö avaruusaluksissa ole autopilottia?

PPPPS. Okei, Katjan faniteoria: Luke Skywalkerin paluu Voima-kummituksena.

Rosa-dokumentin kuvaukset Helsingissä

Minun piti kirjoittaa Worldcon-raporttini eilen, mutta joudutte odottamaan sitä vielä viikon verran. Sitä ennen seuraa lyhyt katsaus eiliseen, sillä ohjaaja Morgann Gicquel kuvaustiimeineen saapui Suomeen kuvaamaan osia Don Rosaa ja ankkafaniutta käsittelevään The Scrooge Mystery -dokumenttiin. Tarkoituksena oli kuvata kahden fanin pätkät Helsingissä ja Tampereella. Ja minähän olin se toinen fani.

Ohjaaja Morgann Gicquel siteeraa The Scrooge
Mystery -dokumentin käsikirjoitusta.

Alun perin osuuteni piti kuvata Jyväskylän yliopistolla, mutta tyypilliset aika ja raha estivät sen, joten päädyimme Helsinkiin ja paikkaan, jossa näkyisi ”Sammon salaisuudesta” tuttu Tuomiokirkon kupoli. Samalla pääsin myös kuulemaan, millainen dokumentti olisi rakenteeltaan ja mikä olisi oma roolini siinä. Aiemmin oli jo tiedossa, että 12 fania kertovat kukin omasta taustastaan vierellään yksi Rosan piirtämistä Roopen nuoruusvuosien kuvista.

Olin arponut omaa kuvaani ja olin melkein varma, että kyseessä olisi haarniska-asuinen Roope, mutta sainkin seurakseni vielä nuoremman Roopen, ”Mississipin mestarin”. Kuvauspaikaksi oli valikoitunut Etelärannan satama-alue, josta filmille rajautui sekä Roopen kuvaan sopivasti vene että kaukana siintävä Tuomiokirkko. Ankkatohtorina minulle oli luonnollisesti tohtorinhattu päässä Morgannin toiveesta. Kun tiimi kuuli, että lähes kaikki Suomessa väittelevät tohtorit (vähän tiedekunnasta riippuen) saavat hatun lisäksi myös miekan, heitä melkein harmitti, etten ollut tuonut sitä mukanani. Olisi kuulemma ollut hieno rekvisiitta.

The Scrooge Mystery kuvaa sitä, miten Rosa muutti ja uudisti Disney-sarjakuvia jopa Barksiin nähden. Me fanit esittäydymme filmillä ja jokainen meistä jatkaa yhtenäistä juonta kertomalla pienen osan kokonaisuudesta. Minä löpisin väitöskirjaani sopien fantasian teoriasta, hahmojen inhimillisyydestä ja jatkotutkimuksestani suomalaisesta ankkafaniudesta. Kokemus oli hämmentävä, mutta ei niin jännittävä kuin ensi alkuun ajattelin, sillä sain vetää löpinäni suomeksi. Morgann kertoi, että haluaa dokumentillaan näyttää, etteivät kaikki ihmiset puhu sitä englantia äidinkielenään, ja korostaa samalla, miten monista eri kielistä ja kulttuureista me ankkafanit oikeastaan tulemme. Kerrassaan kunnioitettava periaate.

Franklin ja Morgann valmistelevat kameraa.

Vietimme pari tuntia satamassa kuvaten puheenvuoroani ensin osissa, sitten yhteen pötköön. Morgann itse kuvasi yhdessä tanskalaisen Franklin Henricksenin kanssa ja äänestä vastasi Margaux Caroff, joka on toiminut myös tiimin kääntäjänä. Kaikki olivat kerrassaan mukavia ja innostuneita, pitivät huolta haastateltavan (eli tässä tapauksessa minun) mukavuudesta ja tarjosivat lounaankin.

Kameran nimi on Molly.

Olin kuulemma luonteva ja hyvä puhuja, mistä voin syyttää opettaja- ja luennoitsijakokemustani. Se oli projektin kannalta todella hyvä, koska Morgannin ei tarvinnut ottaa useita eri ottoja. Kuvaukset kun eivät sujuneet täysin ongelmitta. Vastarannalla oli bileet ja aluksi piti varmistaa useaan otteeseen, ettei musiikki vain kuulu nauhalla. Viking ja Silja Linen alukset lähtivät kummatkin satamasta kesken kuvausten ja töräyttelivät mennessään. Onneksi sillä hetkellä pidimme pientä taukoa. Sitten tuli sadekuuro, joka katkaisi filmauksen hetkeksi.

Ja sen jälkeen alkoi tuulla.

Mississipin mestari Helsingin satamassa.

Näin miltei hidastettuna Morgannin kauhistuneen ilmeen, joka kohdistui viereeni. Tuuli tempaisi maalaustelineen nurin ja hetken olin jo valmis sukeltamaan satama-altaaseen Roopen kuvan perässä. Onneksi minun ei tarvinnut tehdä sitä, sillä kuva jäi turvallisesti maan kamaralle. Kehyksen lasi kuitenkin hajosi ja loppukuvaukset piti hoitaa ilman sitä.

Mutta sekään ei kestänyt kauaa. Tällä kertaa tuuli kaatoi maalaustelineen uudestaan kuva edellä. (Tästä kohdasta on muuten loistava taltiointi videolla, miten melkein loikkaan ilmaan, kun kuva läsähtää jalkojeni juureen. Toivottavasti se menee pilalle menneisiin otoksiin.) Roope selvisi kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana ja loppukuvaukset hoidettiin erikoislähikuvalla minusta. (Kääk.)

Margaux suojeli Roopea tuulelta, kun Franklin sääti kehysten kanssa.

Kuvaukset päättyivät siihen, että me muut suuntasimme taksilla takaisin hotellille, kun taas Morgann lähti etsimään uutta kehyslasia. Se olikin haaste, sillä lauantaina kello kuudelta ei mikään kehysliike ollut auki. Lasin sijaan hän sai Clas Ohlsonilta kehyksen, jonka muovisuojan hän sitten askarteli mattoveitsellä oikeaan muotoon. Muovi onkin jatkon kannalta huomattavasti parempi ja kevyempi, joskin ikävämmin heijastava.

Dramaattisista käänteistä huolimatta kaikki kääntyi siis parhain päin. Pääsin näkemään jo kuvattuja pätkiä dokumentin alusta ja kuulemaan kuvausryhmän seuraavia suunnitelmia. Päätimme illan viikinkiravintola Haraldiin, jota suosittelin turisteina häärineelle tiimille, ja se olikin kaikkien mielestä erinomainen tapa kuitata pitkä päivä.

Ollaan yhdessä rakeisia Haraldissa.

Sunnuntaina kuvausryhmä suuntasi vielä Särkänniemeen ja Angry Birds -teemapuistoon kuvaamaan seuraavaa fania. Puolet materiaalista on kuulemma nyt valmiina. En malta odottaa lopullista versiota.

Minä ja Roope! Itkettää.

Don Rosa -dokumentin joukkorahoitus alkaa 2.6.!

Still-kuva tulevasta The Scrooge Mystery -dokumentista

Morgann Gicquel dokumenttitiimeineen on tarjoillut maistiaisia tulevan joukkorahoituskampanjansa tarjouksista viimeisen viikon aikana niin Twitterissä kuin Facebookissakin. Don Rosan merkitystä faniperspektiivistä käsittelevän dokumentin on määrä saada ensi-iltansa joulukuussa Pariisin Le Studio des Ursulines -teatterissa. Sitä ennen dokumentti on kuitenkin saatava valmiiksi. Joukkorahoituskampanja alkaa huomenna perjantaina 2.6. klo 10 Ranskan aikaa eli siis kello yksitoista Suomen aikaa. Me, jotka olemme sähköpostilistalla, pääsemme osallistumaan kampanjaan jo tänään torstaina ennakkoon. Jotta te, jotka olette mahdollisesti unohtaneet ilmoittaa tietonne sähköpostilistalle, pääsisitte osallisiksi tästä ilosta, olen koonnut palkinnot tähän teille valmiiksi päätöksentekoa varten. Ja totta kai osin myös siksi, että lupasin mainostaa kampanjaa blogissani. (Mitään korvaustahan tästä en saa - olen myös itse osallistumassa aktiivisesti projektin rahoitukseen.)

Jotta dokumentti valmistuisi, rahaa täytyisi saada vähintään 25 000 €. Jotta dokkari pääsisi DVD-levitykseen, vaadittava summa tuplaantuu. Joten kannattaa oikeasti harkita asiaa, varsinkin, kun rahoittamalla saa kaikkea kivaa sälää myös itselleen.

 

Linkki joukkorahoituskampanjaan avautuu dokumentin virallisille nettisivuille https://www.thescroogemystery.com/ perjantaina.

Mitä siis olikaan luvassa?

• 15 € - digitaalinen valokuva-albumi sähköpostitse sekä kolmen kappaleen rintanappisetti
• 25 € - aiempi setti sekä linkki dokumentin katsomiseen
• 35 € - aiempi setti + 2 postikorttia filmistä + dokumentin digitaalinen kopio + oma nimi lopputeksteihin (ensimmäisen viikon jälkeen hinta tulee olemaan 42 €)
• 50 € - aiempi setti + 3 postikorttia + pääsy bonus-materiaaleihin (pidemmät haastattelut, poistetut kohtaukset, behind the scenes…)
• 75 € - aiempi setti + pala alkuperäistä 16 mm filmiä.
• 150 € - aiempi setti + Rosan kokoelmasta varastettu, Rosan nimmaroima ja dokumenttitiimin leimaama salaperäinen Ankkasarjis  (arvo $3-50, eli joko sarjakuvalehti tai pehmeä- tai kovakantinen albumi).

Kaksi arvokkainta palkintoa varataan kahdelletoista onnekkaalle fanille:

• 500 € - digitaalinen valokuva-albumi + kolmen rintanapin setti + 5 postikorttia + digitaalinen kopio dokkarista + pääsy bonusmateriaaleihin + oma nimi lopputeksteihin + pala aitoa 16 mm filmiä + Rosan piirtämä (alkuperäinen) mustavalkoinen kasvopotretti Roope Ankan elämä ja teot -sarjassa olleista Roopen kuvista + mahdollisuus näyttäytyä dokumentissa + 2 lippua Paris Comic Coniin lokakuussa 2017 + 2 lippua Pariisin ensi-iltaan Le Studio des Ursulinesissa joulukuussa 2017 (hotelli- ja matkakulut eivät sisälly hintaan)

• 3000 € - Yksi kahdestatoista Roope-potretista, jotka Rosa on piirtänyt dokumenttia varten. Ehkä isoimpia teoksia, mitä Rosa on koskaan piirtänyt - korkeus n. 42 cm.

Joko innostuit? Valmistaudu - perjantaina se alkaa. Minunkin pitäisi päättää, mitä oikeastaan haluan ja mihin tässä maailmanajassa on varaa...

PS. Rahoittamalla kampanjaa mahdollistat myös filmiporukan tulon Suomeen - kuvaamaan minua! Yhtään en siis ole oma lehmä ojassa täällä.

Potter-manian kourissa: Ihmeotuksia ja Kirottuja lapsia

Sain tämän harvinaisuuden joululahjaksi ystävältäni.

Vähä kerrallaan pääsen taas kiinni päivitysrytmiin ja kirjoittamaan asioista, joita piti hehkuttaa jo viime vuoden puolella. Heti ensi alkuun muutama varoituksen sana:

1) Tämä päivitys sisältää estotonta Harry Potter -intoilua. Jos se ahdistaa, sinua on varoitettu.

2) Tämä päivitys saattaa sisältää spoilereita. Jos et ole nähnyt Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvaa tai lukenut Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmää, kannattaa tarkkailla SPOILER-varoituksia tekstin lomassa.

3) Tämä päivitys paljastaa, että minuun saattaa mennä läpi mikä tahansa Potteriin liittyvä asia liian helposti, koska se maailma on minulle niin tärkeä.

Kävin joululomalla katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them) -elokuvan kahdesti - sekä 2- että 3D:nä. (En yleensä katso 3D-elokuvia, mutta tällä jälkimmäisellä kerralla aikataulu sopi paremmin kolmedeehen.) Näin jälkikäteen pohdittuna se oli kiistatta vuoden paras elokuva, sillä en ollut mistään leffasta niin innoissani sekä ennakkoon että itse elokuvan katsomisen aikana kuin tästä Potterin taikamaailman historiaan sijoittuvasta teoksesta.

Elokuva ei perustu suoranaisesti mihinkään kirjaan, vaan kuvassa olevan teoksen tekijän, Newt (suom. Lisko) Scamanderin (Eddie Redmayne) elämään hänen kootessaan materiaalia eläinkirjaansa Fantastic Beasts and Where to Find Them varten. Teos esiintyy Harry Potter -sarjassa Tylypahkaa käyvien nuorten koulukirjana ja se on myös julkaistu sellaisena: kyseisessä teoksessa on "käsin" kirjoitettuja kommentteja mm. Ronilta ja Harrylta.

Juuri tässä onkin Ihmeotusten vahvuus. Kun Potterit on lukenut etu- ja takaperin ja kuvitellut hahmot, tapahtumapaikat ja tilanteet mielessään tietynlaisiksi, elokuvat eivät voi koskaan yltää niin voimakkaaksi kokemukseksi kuin kirjat. Ihmeotuksista, Newtista eikä elokuvan tapahtumista ole mitään ennakkokäsitystä saati -tietoa ja siksi elokuva on tähän mennessä kaikkein paras Rowlingin velhomaailmaan sijoittuva leffa.

Elokuva sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin ja rakentaa kiinnostavaa ajankuvaa paikallisen velhoyhteisön piilottelulta, noitavainon uhasta ja kielletyistä (ihmis)suhteista velhojen ja ei-taikkien eli jästien välillä. Elokuvan paras anti onkin velhomaailma ja sen visualisointi - pääosin Newtin kerrassaan mainio matkalaukku, johon mahtuu jopa oma ilmasto - Hermionen veska jää tässä kirkkaasti toiseksi. Potter-kirjoissa sivutut eläimet ja olennot saavat nyt ulkonäön, ja shown varastaa tietenkin kontiaista kovasti muistuttava haisku, jonka ainakin itse huolisin lemmikiksi sen kleptomaanisesta luonteesta huolimatta. Myös ukkoslintu ja okkami ovat kauniisti animoituja.

Newt edustaa uutta, viime vuosina elokuviin ja tv-sarjoihin voimakkaasti noussutta päähenkilötyyppiä: sosiaalisesti taitamatonta, hieman eksentristä nörttiä, joka on omalla alallaan nero. (Tämä henkilötyyppi voidaan johtaa jo Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin, josta mm. tri Gregory House on saanut piirteitä.) Tämä on virkistävää vaihtelua, sillä sankarin ei tarvitse olla enää maskuliininen ja voimakas ollakseen ihailtava. Newtin epävarmuuden vastapainona on ei-taikki eli jästi Kowalski (Dan Fogler), joka puolestaan fyysiseltä olemukseltaan on kaikkea muuta kuin maskuliinisen sankarin ihanne. Kowalskin hahmo on kuitenkin tarinan kannalta tärkeä ja olennainen ja hänen kohtalonsa on yksi elokuvan koskettavimmista. Pidin myös kovasti Alison Sudolin Queenistä, joka vaikuttaa ensin yksinkertaiselta blondilta, mutta paljastuu paljon voimakkaammaksi hahmoksi loppua kohti.

Turhia spoilaamatta elokuva on viihdyttävä ja erityisesti fanien mieleen. [SPOILER] Lopun yllätys olisi pitänyt arvata eräästä riipuksesta, mutta onnistuin silti haukkomaan henkeäni Johnny Deppin ilmestyessä kuvaan.

Elokuvia on kuulemani mukaan tulossa vielä neljä. Sitä, liittyvätkö ne Newtiin vai muiden, lyhyesti mainittujen henkilöiden nuoruusvuosiin, ei ole vielä kerrottu. Huhut liikkuvat nuoren Dumbledoren ja Grindelwaldin suhteen ympärillä ja se olisi kyllä tarina, jonka katsoisin.

Rowling myös kirjoittaa päivitettyä versiota Ihmeotukset-kirjasta, koska ainakin ukkoslintu sieltä puuttuu tällä hetkellä.

*****

Sitten katsaus J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen kirjoittamaan näytelmään Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child). Ystäväni sai sen joululahjaksi ja minä lukaisin sen uutenavuotena muutamassa tunnissa, itkin ja nauroin vuorotellen.

Kirja on herättänyt paljon ristiriitaisia tunteita. On totta, ettei se ole samanlainen kuin alkuperäinen Harry Potter -sarja. Osasyy on tietenkin se, ettei Rowling ole ollut päävastuussa kirjoittamisesta. Toinen syy on se, että kyseessä on näytelmä eikä proosamuotoinen romaani. Joillekin näytelmän lukeminen voi olla paljon hankalampaa kuin tutumman romaanin. Minua asia ei häirinnyt ja lukiessani tunsin Rowlingin hahmojen hengen läsnäolon. Myös hänelle ominainen huumori kukki pinnan alla.

[SPOILERIT LÄHTEVÄT NYT]

Ehkä ongelmallisin kohta teoksessa on kuitenkin se, että se leikkii ajan kanssa. Menneisyyden muuttaminen aikamatkustuksella, oli kyseessä sitten ajankääntäjä tai aikakone, on sisältänyt aina aikaparadoksin uhan tai mahdollisuuden ja siksi aikamatkailua käsittelevän kirjan kirjoittaminen on todella haastavaa. Luulen, että monilla lukijoilla tämä seikka on tökkinyt siksi, koska teos ei sinänsä tarjoa uusia näkökulmia: Voldemort on edelleen uhka ja vielä käsinkosketeltavampi, koska hahmot hyppivät menneisyyteen. Samalla voidaan hyötykäyttää tuttuja kohtauksia Rowlingin kirjoista, kuten kolmivelhoturnajaisia, joten uutta materiaalia ei tarvitse tuottaa niin paljoa kuin täysin uuteen aikaan sijoittuvaan tarinaan.

Tästä ongelmasta huolimatta pidin teoksesta kovasti.

Pidin siitä, että sisäinen nuorisoteatterilaiseni visualisoi lavastuksen mahdollisuuksia näytelmää lukiessani.

Pidin siitä, mitkä asiat muuttuisivat, jos menneisyyttä sormeiltaisiin liikaa: milloin Ron ja Hermione eivät olisi naimisissa ja milloin Harrylle olisi käynyt köpelösti taistelussa Voldemortia vastaan.

Pidin Scorpiuksesta kaikista eniten. Siinä jannussa oli särmää. Albus ei herättänyt yhtä voimakkaita sympatian tunteita, koska minulla on ollut pitkään ongelma "I'm angry at my father" -syndroomasta kärsivien nuorten hahmojen kanssa.

Pidin Kalkaroksen "paluusta" ja ehkä itkinkin vähän.

Pidin myös siitä, miten aikuista Dracoa oli kuvattu. Kaikki ei aina ole niin mustavalkoista.

Ja rakastin sitä, että niin moni olennainen asia alkaa tai päättyy siihen, että pitää mennä kirjastoon.

Kaiken kaikkiaan teos jätti kaipuun takaisin Pottereiden pariin. Ja ehdottoman halun nähdä koko näytelmä. Ehkä jopa Lontoossa joskus. Se ei siis ollut täysi susi, vaikka ei ollutkaan romaanien veroinen - tietenkään. Tällä hetkellä minua kiinnostaa kuitenkin enemmän velhomaailman historia - ei tulevaisuus.

Rogue One - pari fanin ajatusta

Odotin Rogue Onea melkein yhtä suurella innolla kuin The Force Awakensia. Uusi kaanon vaatii minulta vielä jonkin verran totuttelua, koska olen lukenut vanhaa saagaa sen verran paljon. Mutta koska The Force Awakens oli kaikin puolin loistava ja onnistunut, odotin Rogue Onelta vähän muutakin kuin lapsille suunnattua avaruusseikkailua.

Tästä eteenpäin seuraa spoilerivaroitus. 

Kävin katsomassa leffan kahdesti, kummallakin kertaa 2D:nä. Pääsyynä tähän oli se, että Finnkinon 3D-lasit (ainakin Jyväskylässä) ovat yksinkertaisesti kauheat ja epämukavat - oli silmälasit tai ei.

Halusin nähdä leffan toistamiseen, koska minulle jäi siitä hieman ristiriitaiset fiilikset, joita vielä tukivat useat negatiiviset ja varsin kriittiset arviot. Nyt pystyn ottamaan huomioon sekä leffan ansiot että omat tuntemukseni.

Päällisin puolin ja ensi-istumalta leffa tuntui varsin hyvältä. Kapinallisten ja Imperiumin sota jalkautui nyt oikeasti tavallisten ihmisten pariin. Avaruustaistelut näyttivät todella upeilta, elokuvassa oli Tähtien sodan tuntu ja paljon vanhaa fania koskettavia hetkiä - erityisen hienoa oli nähdä se, ettei kaikki ollut mustavalkoista: myös kapinalliset olivat tehneet asioita, joita katuivat.

Jokin kuitenkin tökki, varsinkin elokuvan alkupuolella.

En tiedä, johtuiko se siitä, ettei klassista alkutekstirullausta ollut lainkaan, tai liian monesta pikavisiitistä eri planeetoilla vai siitä, ettei hahmoihin päässyt niin hyvin sisälle kuin olisi halunnut. The Force Awakensissa Rey ja Finn herättivät heti sympatioita ja tarvetta samaistumiseen. Jynille ja Cassianille olisi suonut samanlaisen kohtalon. Ja vaikka Jynin taustoja pohjustettiinkin takaumissa, jotain syvempää jäi kuitenkin selvästi puuttumaan, koska K-2SO-droidi oli hahmoista kaikista symppiksin.

Luulen, että osasyy siihen, ettei hahmoja pohjustettu enempää oli se, että he *SPOILER* kaikki kuolevat. Miksi siis tuhlata elokuvasta osaa tarkkaan hahmoesittelyyn, jos hahmo ei tule esiintymään seuraavassa osassa?

Tämä on mielestäni hieman laiskaa käsikirjoittamista. Parastahan se olisi, että tekijät saisivat yleisön kiintymään ja rakastumaan näihin kaikkiin hahmoihin - jotka sitten kuolla kupsahtaisivat ja aiheuttaisivat katsojissa valtavan tunnereaktion.

Game of Thrones osaa tämän mainiosti.

(Tosin kaikki omat lempihahmoni ovat vielä elossa. HA!)

Koin myös visiitin Imperiumin tutkimuslaitoksella kokonaisuudessaan melko turhaksi - en tiedä, miksi Hollywood niin rakastaa noita kuolinkohtauksia, jossa tärkeä ihminen menehtyy päähenkilön käsivarsille. Mutta saatiinpahan mukaan sellainenkin.

Eniten raivostutti kuitenkin Galen Erson hologrammiviesti. Jos sitä on niin pahuksen kiire ja tärkeä viesti on lähetettävä nopeasti ja salaa, ei sitä jäädä jaarittelemaan rakkaalle tyttärelle (jonka elossaolosta ei ole edes varmuutta) omia tuntemuksiaan, vaan mennään ensin asiaan ja lässytellään sitten. Argh, vieläkin raivostuttaa tämä kohtaus ja sen käsikirjoitus.

Mutta - tässä ne huonot asiat sitten tulivatkin.

Moff Tarkinia ovat monet kritisoineet. Se ei ollut niin paha kuin mitä pelkäsin. Mielestäni CGI toimi yllättävän hyvin, mutta paljasti Tarkinin olevan tietokoneella tehty heti kun hahmo avasi suunsa. Kasvojen pieniä lihaksia on vielä  mahdotonta mallintaa niin tarkasti.

 

Pidin Chirrutista. Pidin K-2SO:sta, kuten tuli jo todettua. Sain ihania nostalgiakohtauksia avaruustaistelusta; X-Wingin ja TIE fightereiden äänet tulivat kauniisti iholle.

Päästelin myös epämääräisiä vingahduksia kaikille Uusi toivo -viittauksille, kuten niille kahdelle lainsuojattomalle, jotka Luke ja Ben tapaavat Mos Eisleyn Cantinassa, Stormtroopereille, jotka keskustelevat uudesta T-15-mallista ja kyllähän myös R2:n ja C-3PO:n vilahtaminen tuntuivat hyvältä.

Mutta parasta?

Darth Vader.

Ehdin jo hieman herkistyä Jynin ja Cassianin kohtalolle, kun Kuolemantähden tuhosäde saavutti heidät.

Sitten siirryttiin Darth Vaderiin. Ja valomiekkaan. Ja Voiman pimeälle puolelle.

Jo vuosi sitten sain valtavia kicksejä siitä, mitä Kylo Ren teki Voimalla. Ne olivat juuri niitä asioita, joita Vaderinkin olisi pitänyt tehdä alkuperäisessä trilogiassa, jos teknologia olisi ollut parempi.

Ja nyt se oli.

Minulla oli ihokarvat pystyssä koko sen kohtauksen ajan. 

Ja lähestulkoon itketti. Niin hieno ja tyylikäs oli Darth Vader.

Leffa hyödynsi nostalgiaa hieman eri tavalla kuin The Force Awakens ja tässä iässä nautin siitä vain suunnattomasti. Kokonaisuudessaan Rogue One oli tyylikäs elokuva faninkin mieleen, mutta täytyy silti tunnustaa, että pidin The Force Awakensista enemmän. Lieneekö syynä sitten tutut hahmot ja tarinan eteneminen uuteen suuntaan - Rogue One kun näytti meille vain taustatarinan sille, miksi Kuolemantähti oli "helppo" tuhota.

Toivoisin kuitenkin, että leffasta julkaistaisiin pidennetty versio, tai ainakin paljon lisämateriaalia. Sen verran sitä oli menty muuttelemaan leikkauspöydällä. Jynin trailerissa kuultu "I rebel" -lausahdus jäi esimerkiksi kokonaan pois. 

Uskon myös, että leffa paranee jokaisella katselukerralla. Ja fanille se on aina hyvä asia.

Tutkijablogihaaste, osa 8: Samaan aikaan vaihtoehtoisessa universumissa...

... mitä tutkisin siellä?

Tämä on helppo. Ainakin siinä mielessä, jos pohditaan vaihtoehtoista universumia sellaisena todellisuutena, joka olisi toteutunut, jos olisin valinnut eri polun tai vaihtoehdon tässä todellisuudessa.

Tutkisin Tähtien sodan naisfaneja.

Erään naisfanin eli allekirjoittaneen kirjahyllystä löytyy kaanonia ja vanhaa kaanonia.

Olen itse fanittanut leffasarjaa teinistä asti, enkä silloin vielä oikeastaan ollut törmännyt muihin tyttöihin, jotka olisivat hurahtaneet Star Warsiin niin pahasti kuin minä. Osasyynä saattoi olla se, että asuin korvessa ja Internet ei ollut niin iso juttu vielä silloin. Kun pääsin yliopistoon, pohdin vakavissani, että tekisin graduni Tähtien sodasta ja nimenomaan fanitutkimuksen kannalta, eli tutkisin naispuolisten fanien käyttäytymistä ja fanitustapoja. (Näin hienosti en sitä tosin vielä silloin olisi osannut muotoilla.) Muistan löytäneeni jopa yhden artikkelin, joka käsitteli asiaa. En yhtään kriiseillyt siitä, ettei aihe olisi sopinut yleisen kirjallisuuden pääaineeseeni. Se olisi ollut sen myöhemmän ajan murhe.

Nämä fuksivuoden suunnitelmat sotki kuitenkin Petri Hiltunen, jonka luennon jälkeen osasin vain ajatella Don Rosan ankkoja. Sille tielle jäin. Mutta Tähtien sota on edelleen rakas ja olen ihan pikkaisen harmissani, etten ole tällä hetkellä Helsingissä Hothconissa muiden kaltaisteni fanien kanssa hakemassa nimmaria Boba Fettiltä. Niisk.

Mutta - kaikki on mahdollista. Mikäli hankkeemme saa rahoitusta, voin vielä päätyä tähän pieneen haaveeseeni fanitutkimuksesta. Siinä olisi tuulahdus nostalgiaa.

Äänestä The Scrooge Mystery -dokumenttia 9.-18.8.!

Kuva tapahtuman Facebook-sivuilta.

Kuten moni Don Rosa -fani jo tietää, ranskalainen Morgan Gicquel kuvaa parhaillaan The Scrooge Mystery -nimistä dokumenttia Don Rosasta fanina, joka on inspiroinut muita faneja tuottamaan Disneyn - tai pikemminkin Carl Barksin - ankkamaailmaan liittyviä tuotoksia. Paraatiesimerkkinä tästä on tietenkin Tuomas Holopaisen "soundtrack" The Life and Times of Scrooge.

Gicquelin tekeillä oleva dokumentti osallistuu parhaillaan elokuvantekijöiden Audience Awards -kilpailuun, jossa yleisö saa äänestää lemppariaan kerran päivässä 9.-18.8. välisenä aikana. Jotta elokuva toteutuisi toivotussa aikataulussa, tekijät toivovat mahdollisimman monen fanin äänestävän dokumenttia. Tarkempia tietoja ja äänestysohjeet tulevat tänne Audience Awardsin sivuille, kunhan äänestys myöhemmin tänään avautuu noin kuuden tunnin kuluttua tämän tekstin julkaisemisesta. Kannattaa siis merkata tuo sivu selaimen kirjanmerkkeihin.

The Scrooge Mysteryn Facebook-sivut päivittyvät ja kertovat tapahtumasta koko ajan lisää. Tänään on vielä julkaisubileet Pariisissa, Le Dernier Bar Avant La Fin du Monde -nörttikahvilassa, jossa olen itsekin jokunen vuosi sitten piipahtanut. Jos satut olemaan Pariisissa ja fanitat Rosaa, siellä kannattaa pyörähtää.

Äänestämisestä saa myös mahdollisuuden nähdä ennakkoon materiaalia tulevasta dokumentista.

Tietoa saa jakaa eteenpäin! Allekirjoittanuttakin pyydettiin välittämään tietoa suomalaisille faneille. Itse en tästä saa mitään ylimääräistä.

* * * * *

Kuten Ankkalinnakkeen blogi jo kertoikin, Rosahan saapuu jälleen Suomeen. Facebookin kiertuekalenterissa Suomen päiviä ei ole vielä merkitty, mutta jo viime vuonna oli alustavasti puhetta, että Rosa saapuu Helsingin kirjamessuille, jotka tänä vuonna järjestetään lokakuun 27.-30. päivänä. Signeerausaikataulut varmistunevat myöhemmin ja tiedotan niistä heti lisää, kun ne selviävät.

Roope Ankan mysteeri - tulossa uusi dokumentti Don Rosasta

Dokumentin tekoa. Kuva: The Scrooge Mystery film crew.

Viikko sitten Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla julkistettiin virallisesti tieto uuden Don Rosa -dokumentin tekemisestä, josta faneille on tippunut hiljalleen tietoja jo viime vuonna. Dokumentti on nimeltään The Scrooge Mystery ja sen ohjaajana toimii ranskalainen Morgann Gicquel. Ensi-iltaa kaavaillaan vuoteen 2017. (Itse veikkailisin ajankohdaksi Angoulêmen sarjakuvafestivaaleja tammi-helmikuun vaihteessa, mutta tämä on tietenkin vielä vain arvaus. Jos näin on, niin tämä tutkija taitaa suunnata festivaaleille toista kertaa elämässään.)

Dokumentti lähestyy ankkapiirtäjää fandom-ajan pioneerina: fanina hän on saanut tunnustusta omista töistään, jotka perustuvat Disneyn alkuperäisiin lisensioituihin tuotoksiin, mikä osaltaan kaventaa rajaa fanitaiteen ja "alkuperäisen" taiteen välillä. Elokuva koostuu kahteentoista osaan jaetusta keskustelusta Rosan kanssa, minkä ohessa haastatellaan faneja, jotka puolestaan ovat saaneet omat inspiraationsa hänen töistään. Dokumentin aikana Rosa piirtää uudet versiot Roope-potreteistaan, jotka hän loi Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvaromaaniaan varten.

Dokumentin nettisivut löytyvät osoitteesta http://www.thescroogemystery.com/, mistä löytyy jo ensimmäinen teaser-traileri. Kannattaa heti kirjautua sivujen kautta sähköpostilistalle, jotta saa uusimmat tiedot elokuvan edistymisestä. Esimerkiksi yllä oleva valokuva on lähetetty sähköpostilistan kautta kiinnostuneille faneille. Projektia pystyy seuraamaan myös somessa: sille löytyy oma Twitter-tili sekä Facebook-sivut. 

Tässä vaiheessa tiedämme jo, että luonnollisesti Tuomas Holopainen tulee esiintymään dokumentissa, sillä hänen nimensä mainitaan jo trailerissakin. Mutta nyt voin julkisesti paljastaa, että filmiryhmä tulee haastattelemaan minuakin dokumenttia varten. Allekirjoitin jo viime vuonna paperin, jossa suostun mukaan projektiin ja olen käytettävissä sitä varten. Kuvausaikataulua ei ole vielä sovittu, mutta kerron siitä heti, kun siitä tulee tietoa (ja sen saa julkistaa). Ei voi muuta sanoa kuin KÄÄK.

Voima heräsi aka Star Wars -vouha. Saattaa sisältää spoilereita.

Kuva: Wikipedia.org, Fair use.

Pahoittelut blogihiljaisuudesta. Sitä kummallisesti kerääntyy marraskuun lopulle ja joulukuun alkuun melko paljon tekemistä, kuten reilu parikymmentä kymmensivuista esseetä arvioitavaksi, 29 monivalintatehtävää, yhden koulutuspäivän suunnittelu ja kuukauden työaika puristettuna kahteen viikkoon. Tässä välissä olen myös ehtinyt hankkia tuliterän läppärin ja kokea valtavia pettymyksiä joulukalenterin äärellä, mutta siitä myöhemmin.

Nyt olen virallisesti lomalla, mikä tarkoittaa sitä, että luen sähköpostia valikoiden enkä tee hankkeen töitä enää tänä vuonna. Joten minulla on aikaa kirjoittaa muutama rästiin jäänyt päivitys. Mutta - aloitan kuitenkin siitä kaikkein ajankohtaisimmasta, eli uusimmasta Star Wars - The Force Awakens -elokuvasta.

En aio esittää postauksessani mitään maata kaatavia spoilereita, koska olen kiltti. Jos kuitenkin haluat pysytellä mahdollisimman piilossa kaikelta mahdolliselta leffaan liittyvältä, älä lue tämän pidemmälle. Kerron hieman omia ajatuksiani ja ne saattavat paljastaa joillekin liikaa.

You have been warned.

Itse yritin pysyä mahdollisimman pitkään pimennossa kaikista faktoista, tiedonmurusista ja kommenteista, mitä leffaan liittyi. Olen onnistunut aiemmin spoilaantumaan useista eri leffoista, joten en mennyt mihinkään foorumeille ja nautin siitä, ettei IMDb:n leffasivuilla kerrottu yhtään mitään. Täytin tämän leffan odotuksiin liittyvän kyselyn netissä edellisenä iltana ja naureskelin omille vastauksilleni kohdassa "Mitä tiedät uudesta elokuvasta". No, siinä on se söpö pallodroidi...

Yksi syy käytökselleni oli se, että leffa pelotti. Siinä pelotti ajatus siitä, ettei se olisikaan hyvä kaiken tämän jälkeen. En halunnut odottaa siltä yhtään mitään, etten vain pety. Koko ajan kuitenkin mietin, ettei ohjaaja J. J. Abrams voinut olla huono - hän oli sentään mukana tekemässä Fringeä. Disneykään ei voinut olla täysin huono, olivathan he onnistuneet tuomaan merirosvoleffat takaisin (vaikka iso osa Pirates of the Caribbean -saagan menestyksestä onkin kiinni Johnny Deppin mahtavasta roolisuorituksesta). Lucas ei olisi enää sotkemassa käsikirjoitusta kirjoittamalla puisevaa dialogia, joka ei istuisi kenenkään suuhun. Minulla oli siis kuitenkin hieman odotuksia.

Minun oli pakko päästä katsomaan leffa mahdollisimman pian. Mielellään ensi-iltapäivänä. Sithin koston näin Joensuussa ensi-illassa. Olin pukeutunut ja kaikkea. Nyt en kuitenkaan pukeutunut - minulla ei ollut mitään kivaa asua valmiina, enkä ehtinyt ensimmäiseen aamupäivänäytökseen töiden takia. Otin siis iisisti. Vain Imperiumin vastaisku -t-paita, Star Wars -rintamerkki, Darth Vader -pipo ja -sukat. Ja tietenkin reppu, jonka olen tuunannut niin, että monet luulevat sitä alkuperäiseksi tuotteeksi.

Kävin katsomassa Star Wars - The Force Awakensin illalla varttia vaille kuuden näytöksessä 2D:nä. En ole oikein koskaan innostunut 3D:stä ja Jyväskylän Finnkinon 3D-lasit ovat aivan kauheat tällaiselle rillipäälle. 

Näytöksessä arvottiin julisteita ja lippis. En saanut mitään, mutta ei se haitannut - ei meidän seinille enää mitään mahtuisikaan.

Apua. Se alkaa ihan just.

Kun klassinen "A long time ago, in a galaxy far, far away..." ilmestyi ruudulle, oli kuin olisin palannut siihen teinivuosieni hetkeen, jolloin katsoin Uuden toivon ensimmäistä kertaa (kyllä - olin 14, niin vanha). Uusi trilogia ja sen aiheuttama pettymys oli pyyhkäisty pois, oli vain tämä elokuva ja tämä hetki, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ja miten se ojensikaan kätensä alkuperäiselle trilogialle...

Ehkä uusi elokuva on saanut eniten kritiikkiä siitä, ettei se tuo saagaan mitään uutta ja yllättävää. Se oikeastaan mukailee alkuperäistä trilogiaa varsin uskollisesti: droidiin piilotetut tiedot, aavikkoplaneetalta peräisin oleva sankari, avun hakeminen avaruusolioita täynnä olevasta baarista, suuri joukkotuhoase ja pieni kapinallisten porukka, joka hyökkää sen kimppuun sisältä ja ulkoa... 

Ja se dramaattinen kohtaus sillalla...

Pohdiskelin tätä ja totesin, että syy on selvä. Ohjaajan ja yhtiön on saatava puolelleen kaikki saagan vanhat fanit ja kosiskeltava uudet mukaan. Kun meidät on vakuutettu ja tarpeeksi uusia on otettu kyytiin, voi seuraavassa osassa lähteä viemään porukkaa johonkin aivan uuteen, odottamattomaan suuntaan...

Sitä odotellessa.

 

Vaikka tunnistinkin nämä selvät juonelliset ja visuaaliset viittaukset alkuperäiseen trilogiaan, eivät ne kuitenkaan häirinneet minua. Ehkä siksi, että koin valtavaa nostalgista innostusta tutuista tunnelmista yhdistettynä uusiin henkilöhahmoihin, varsinkin Reyhin, joka oli onnistuttu käsikirjoittamaan päteväksi ja pärjääväksi henkilöhahmoksi korostamatta turhia sitä, että kyseessä on nainen. Olin ihan koukussa pikku BB-8:iin ja halusin sellaisen itselleni. Sain kylmiä väreitä siitä, kun se "romu" näytettiin ensimmäisen kerran. 

Dialogi toimi, hahmot olivat inhimillisiä, avaruusolioilla oli muovisia maskeja eikä kaikkeen ollut työnnetty hienoa tietokonetekniikkaa vain siksi, että sellainen oli mahdollista. Mutta jossain kohtauksissa tekniikka oli läsnä ja varsin toimivana: erityisesti nautin siitä, miten Kylo Renin Force choke toimi aivan turkasen hienosti, kun sitä tekniikkaa pystyttiin oikeasti hyödyntämään. Ja olihan se Kylo Ren ihan tyylikäs pahis kamppeineen, vaikkei kukaan koskaan ylläkään Darth Vaderin tasolle.

Minä nauroin. Minä jännitin. Minä itkin.

Kun leffa loppui, olin tyytyväinen. Se pesi uuden trilogian 10-0. Se ei ollut surkea. Se yhdisti vanhan uuteen tarinan kaareen ja nosti esille hienoja, uusia hahmoja. 

Ja vaikka olenkin hivenen pettynyt, ettei Thrawnin trilogia ole enää "virallista kaanonia", olen kuitenkin innoissani. Nyt en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tai tiedän - pettynyt jedimestari kouluttaa itselleen uuden oppilaan, jonka tehtävänä on tuhota Ensimmäinen ritarikunta, yksinvaltias Snoke ja tämän pimeän puolelle kääntynyt oppilas Kylo Ren...

Menen vielä katsomaan leffan uudestaan.

Lopuksi vielä pari kiinnostavaa postausta luettavaksi: uuden elokuvan poliittisuudesta tehty analyysi ja äärimmäisen innostava pohdinta siitä, miten Lucas melkein onnistui tekemään osista 1-3 hyviä... Ehkä joku vielä joskus filmaa nekin uudelleen vähän paremmin käsikirjoitettuina. 

(Eikä minun enää tarvitse katsella Hayden Christensenin "näyttelyä". Tyyppi on niin pökkelö, että katsojakin saa tikkuja.)

Tolkien, Jackson ja adaptaation taito.

Varoitus: tämä teksti sisältää juonipaljastuksia Hobitti-elokuvista ja hieman avautumista. Mutta jos olet elokuvat katsonut, suosittelen klikkaamaan postauksen lopussa olevaa linkkiä ja osallistumaan Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimukseen.

Yhdistäessämme kirjahyllymme ensimmäistä kertaa huomasimme puolisoni kanssa, että meillä on kolme samaa kirjaa: Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen sekä Tolkienin teokset Hobitti ja Taru sormusten herrasta -trilogia. Tolkien oli asia, joka meitä yhdisti vahvasti, vaikkakin hieman eri tasolla. Kun minä olin tuskissani teinivuosien aikana tavaillut Tarua kahteen otteeseen ennen kuin vasta kolmannella kerralla sain teoksen kunnolla edes alkua pidemmälle, mies oli lukenut koko sarjan ainakin kolmesti kahdentoista vuoden ikään päästyään. Hän ei koskaan ymmärtänyt, mikä kirjassa on muka niin vaikeaa ja puuduttavaa, mutta totesi myös, ettei siitä alun piippukessuluvusta oikeasti kannata aloittaa - mihin ainakin itse muinoin jumituin. 

Kutsun miestäni tästä syystä Tolkienin old school -faniksi. Itse luin Tarun oikeastaan vasta ensimmäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Selitin tätä aina sillä, etten pettyisi, jos olisin kuvitellut hahmot kirjan perusteella eri tavalla. (Ei se auttanut, koska muut osat luettuani kuvittelin esimerkiksi Samin ja Frodon matkan Minas Morgulista Lukitarin luolaan aivan erilaiseksi.) Välivuoteni viikonloput Joutsenon Opistossa kuluivat ystävien kanssa opetellessa ensimmäisen elokuvan vuorosanoja ja tutustumalla kiinnostaviin ekstroihin. Ja tietenkin pelasimme KERPiä. 

Mies on sitä mieltä, että elokuvat ovat hirveää soopaa. Kyllähän ne leffahyllyssä näyttävät näteiltä, ne extentententended-versiot, mutta mies ei enää niitä suostu katsomaan. Kun on niin paljon turhia muutoksia ja epämääräisiä juonenkäänteitä, joilla ei tee yhtään mitään (tähän kuuluu erityisesti Aragornin "kuolema" Kahdessa tornissa).

Itse olen aina nauttinut noista elokuvista, erityisesti tarkan lavastuksen, puvustuksen ja muiden proppien takia. Siksi odotinkin kovasti Hobitti-elokuvia, mistä päästäänkin tämän varsin pitkän intron jälkeen itse asiaan.

Olisin halunnut ohjaajaksi Guillermo del Toron, joka jo Pan's Labyrinth -elokuvassa (mutta myös loistavissa Hellboy-adaptaatioissa) näytti taitonsa fantasiaelokuvien ohjaajana ja visuaalisuuden taitajana. Kuten puolisoni korostaa jatkuvasti, Hobitti on seikkailukertomus. Del Toro olisi sen osannut pitää sellaisena. Mutta sitten tuli taas Peter Jackson, joka otti vähän liikaa huikkaa samasta pullosta kuin Tarua tehdessään ja muutti Bilbon kasvutarinan kolmeksi toimintaelokuvaksi.

Koska tämä postaus ei sinänsä ole enää niin ajankohtainen, en mene kaikkiin niihin syihin, mikä Hobiteissa meni pieleen. Ne on jo sanottu varsin osuvasti tässä kolumnissa. Mutta koska Hobitti-elokuvat aiheuttivat minussa valtavia tunteenpurkauksia, haluaisin sanoa muutaman sanan asiaan liittyen (ja nyt kun olen hieman rauhoittunut).

Adaptaatio yhdestä mediumista toiseen vaatii taitoa ja kompromisseja. Se, mikä toimii kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvassa ja päinvastoin. Kun kirjasta voimme lukea loistavan kuvauksen hahmon sisäisestä monologista, ei sitä voi mitenkään saada samantasoisena elokuvaan. Tai miten kummassa kerrot elokuvan tarkkaan koreografioidun taistelukohtauksen tekstinä kuulostamatta kornilta? (Ainakaan Christopher Paolini ei siihen Eragonissa kyennyt. Nauroin vedet silmissä sille, miten hän yritti kuvata varsin visuaalisesti taistelukohtausta, jossa Eragon halkaisee miekalla pahiksen kasvot kahtia pystysuunnassa niin, että toinen puoli liukuu hitaasti alas.)

On itsestään selvää, että jostakin on luovuttava ja jotakin lisättävä, jotta adaptaatio mihin tahansa suuntaan voi toimia. On myös itsestään selvää (mikä meiltä faneilta usein unohtuu) että elokuva, kirja ja sarjakuva ovat kaikki erilaisia, ja että jokainen versio on oma, itsenäinen tarinansa ja kokonaisuutensa. V for Vendetta on loistava sarjakuva, mutta elokuva on myös erinomainen - ei vähintään Hugo Weavingin ansiosta.

Lisäys ei kuitenkaan sisällä mitä tahansa, mikä Peter Jacksoninkin olisi pitänyt muistaa. Olihan se varmaan kiva TSH:n leffafaneille katsoa ihkua Legolasta loikkimasta superkepoisia loikkiaan ja ninjailemassa taas ties sun minkä möllin päällä. Mutta se ei tuonut tarinaan mitään uutta ja taistelukohtauksetkin muistuttivat liikaa Tarua. (Sitäpaitsu Leksu-parka näytti ainakin 20 vuotta vanhemmalta kuin isukkinsa, joka puolestaan oli tylyydessään varsin onnistunut ilmestys.)

Toisekseen, miksi sitä rakkautta pitää tunkea tarinaan, jossa sitä ei alun perin ole? Ymmärrän sen, että naistenkin pitäisi saada samaistumiskohteita elokuvasta ja hyviä, voimakkaita naishahmoja nyt on vain ihan liian vähän. Mutta nyt on kyseessä adaptaatio seikkailukertomuksesta, joka julkaistiin aikana, jolloin naisia ei yksinkertaisesti nähty sankareina samalla tavalla kuin miehiä. 

Eikä ongelma ollut Taurielin hahmon tunkeminen elokuvaan, vaan se, että hän oli siellä pelkkänä rakkaudenkohteena ilman mitään muuta toimenkuvaa. Saatiinpahan yksi dramaattinen rotujenvälinen rakkauskohtaus ja lisää tragediaa nuorten ja (liian) nättien kääpiöiden kuolemasta.

Ensimmäisen elokuvan, Odottamattoman matkan jälkeen olin vielä ihan positiivisella mielellä. Kääpiöt olivat lutuisia ja The Misty Mountains Cold jäi soimaan kauniisti päähän. Mutta en ole koskaan ollut niin vihainen astuessani elokuvateatterista ulos kuin olin Smaugin autioittaman maan jälkeen. Siinä oli kaikki vain niin pielessä, erityisesti sen pahuksen väkisin mukaan tungetun rakkauskohtauksen takia, pauhasin miehelle, joka katsoi minua sohvan nurkasta ja kysyi vakavissaan, kannattaako hänen edes katsoa koko elokuvia.

"Jos minulla on tällainen olo, niin sinä vihaat niitä," totesin ykskantaan.

Vaikka Viiden armeijan taistelu oli jälleen positiivisempi kokemus, olen kuitenkin sitä mieltä, etten tuhlaa vajaata kahdeksaa tuntia mieheni elämästä näyttämällä hänelle Hobitti-trilogiaa. Luulen, että se olisi liian rankkaa old school -fanille.

Nyt, kun olen saanut tämän sydämeltäni, voin rauhassa suositella teille kaikille Hobitin katsoneille osallistumista laajimpaan koskaan tehtyyn vastaanottotutkimukseen, joka koskee kyseisiä elokuvia. Olit sitten elokuvista mitä mieltä tahansa, osallistu tutkimukseen, jossa on mukana muun muassa Jyväskylän yliopiston tutkijoita. Voit osallistua sivulla http://www.worldhobbitproject.org/.