Uusi, upea tietokirja fantasiasta julkaistu

Yksi useamman vuoden kestänyt projekti on nyt takana. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuihin kuuluva tuorein opus Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta vietti juuri julkkareitaan. 540-sivuinen järkäle vastaa muun muassa kysymyksiin, mitä fantasia on, millainen on sen traditio, miksi sitä luetaan ja kuinka sitä tutkitaan. Teoksessa käydään läpi fantasian historiaa, sen alalajeja ja ilmiöitä, fantasian yleisöjä ja yhteiskuntaa sekä tutkimuksellisia lähestymistapoja peräti 22 vertaisarvioidun artikkelin voimin.

Tältä näyttää fantasian tietoteos.

Teos sisältää myös oman artikkelini "Fantasia sarjakuvissa", joka luo katsauksen klassisiin fantasiasarjakuviin sekä tarjoaa mallin siitä, miten sarjakuvan fantasia ilmenee ja miten se eroaa kuvataiteen fantastisista piirteistä. Tätä mallia pohjustin jo väitöskirjassani ja nyt siitä on jopa jonkinlainen kaavio olemassa. Artikkelin ohessa on myös upeita värikuvina julkaistuja kuvaesimerkkejä esimerkiksi Sandmanista ja Fullmetal Alchemistista.

Teoksen ovat toimittaneet Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala ja Tanja Välisalo. Se sopii niin oppikirjaksi kuin kaikille alan harrastajille. Sitä saa ostettua Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta 30 euron hintaan.

Takakansiteksti.

Artikkelikuulumisia

En ole muistanut/ehtinyt raportoida täällä blogissa tuoreimmasta julkaisustani. Joulun alla julkaistussa Lähikuva-lehden (3 - 4/2020) teemanumerossa Politiikka ja populaarikulttuuri ilmestyi myös yhteisartikkelimme "Nörttikulttuurin identiteettikriisi. Gamergate, Comicsgate ja Star Wars poliittisten kiistojen näyttämöinä". Kollegoideni Jonne Arjorannan, Essi Variksen ja Tanja Välisalon kanssa jatkoimme jo useampi vuosi sitten aloittamaamme nörttikulttuurin murroksen tematiikkaa käsittelevää tutkimusta. Artikkelissamme käsittelemme nörtteinä pidettyjen asioiden siirtymistä kohti valtavirtaa, mikä aiheuttaa joissakin faneissa portinvartijareaktioita. Kuka määrittää sen, kuka on nörtti ja kuka saa fanittaa mitäkin? 

Artikkelimme on vapaasti luettavissa osoitteessa https://journal.fi/lahikuva/article/view/100442 . Lisäsin sen jo aiemmin tuohon sivupalkkiin verkkojulkaisujeni joukkoon. Kannattaa myös tutustua koko numeroon, sillä sieltä löytyy myös sarjakuvatutkijakollegani Laura Antolan artikkeli "Hämähäkkimiehen seikkailut 'totuuden jälkeisessä' ajassa".

Vaikka muu tutkimus viettääkin tällä hetkellä hiljaiseloa, tein juuri viimeisen oikoluvun sarjakuvan fantasiaa käsittelevään artikkeliini, joka ilmestyy kotimaisessa kokoelmateoksessa toivottavasti piakkoin. Ensi viikolla on puolestaan suomalaista sarjakuvafaniutta käsittelevän artikkelini viimeisen oikoluvun deadline. Disney-faniutta käsittelevä teos ilmestynee ensi vuonna (lopultakin).

Kevään aikana on tarkoitus esitellä yhteisartikkeliksi muuttunutta Kullervo-artikkelia tutkijaseminaarissa. Toivottavasti se valmistuu julkaisukelpoiseksi kesällä, jotta sitä pääsisi tarjoamaan jonnekin. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

Lähetin viime viikolla kolme tekstiä eteenpäin toimittajille. Samalla jäin pohtimaan sitä, miten tutkijat puhuvat tutkimuksestaan. Yhteiskunnan muututtua tietoyhteiskunnaksi uusimman tiedon on oltava mahdollisimman monen saatavilla muun muassa tasavertaisuuden nimissä. Yliopistojen tasolla se tarkoittaa sitä, että pyrimme mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan tutkimustemme tuloksia avointen julkaisukanavien (open-access) kautta eli sellaisissa akateemisissa julkaisuissa, jotka ovat vapaasti saatavilla verkossa - eivätkä esimerkiksi vain tilaajille tai maksumuurin takana. Tämä sama ilmiö ilmenee myös siinä, miten omaan opetustarjontaani Jyväskylän yliopiston Movissa kuuluu väitöskirjantekijöille suunnattu Tutki(ja) bloggaa -kurssi. Omasta tutkimuksesta on hyvä julkaista myös popularisoituja tekstejä suurelle yleisölle. Näin mahdollisimman moni kiinnostunut pysyy perillä siitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu tällä hetkellä.

On kuitenkin tilanteita, jolloin omasta tutkimuksesta puhuminen ei oikein tunnu sopivalta. Tänä keväänä jouduin pohtimaan tätä ensimmäistä kertaa omalla kohdallani ja ajattelin avata näitä asioita myös blogissa. Keksin äkkiseltään kolme olennaista syytä siihen, miksi tutkija ei puhu tai halua puhua tutkimuksestaan. Näitä voi toki olla enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni kommentteja kollegoiltani, jotka olette olleet samankaltaisissa tilanteissa.

Tähän alkuun vielä tarkennus: määrittelen tutkimuksen keskeneräiseksi tieteentekemiseksi. Tutkimuksesta tulee siis tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

1) Henkilökohtaiset syyt, esimerkiksi aikataulu, ahdistus ja kyllästyminen.

Väitöskirjavaiheessa törmäsin monesti tilanteisiin, joissa kollega tuskaili oman tutkimusprosessinsa kanssa. Syinä olivat niin venyneet artikkeliaikataulut kuin epävarmuus rahoituksesta tai vaikka siitä, milloin esitarkastuslausunnot tulevat. Kun oma työ aiheuttaa ahdistusta, siihen ei yhtään auta hyvää tarkoittavat sukulaiset ja ystävät, jotka kyselevät väitösaikataulua tai sitä, joka se uusin artikkeli on milloin luettavissa. Näissä tilanteissa keskustelu omasta tutkimuksesta ei ole välttämättä mieluista. Tietyn pisteen yli mentäessä tutkija saattaa alkaa jopa inhota aihettaan ja toivoo pääsevänsä siitä eroon, jotta pääsisi tekemään oikeasti kivoja asioita. Kun väitöskirjaprosessi kestää tyypillisimmillään vähintään sen neljä viisi vuotta, ei ihmekään, että oma saturaatiopiste voi ylittyä prosessin loppupuolella.

2) Ideoiden varastaminen

En tiedä, miten yleistä toisten tutkimusideoiden varastaminen, kopioiminen tai hyödyntäminen on Suomessa, mutta humanististen alojen kasvattina ajatus tuntuu itsestä todella vieraalta. Olen ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni tutkiessani Disney-sarjakuvia näiden vuosien ajan. Innostun edelleen kovasti, kun kuulen jonkun muun tekevän jotain samankaltaista. En ole koskaan ollut huolissani siitä, että joku varastaisi tutkimusideoitani ja siksi olen puhunut niistä avoimesti muun muassa täällä blogissa. 

Tiedän kuitenkin, että on olemassa tutkijoita, jotka välttelevät aiheistaan keskustelemista, jottei kukaan vaan nappaisi heidän ajatuksiaan hyödyntääkseen niitä. Asia tuntui kaukaiselta, kunnes sain tänä keväänä lausuntopyynnön erääseen artikkelikäsikirjoitukseen. Tajusin, että käsikirjoituksen aihe on verrattaen lähellä näkökulmaa, jota olen itsekin työstänyt mielessäni yhtä artikkeliani varten. Tämä aiheutti henkisen kriisin. Tiesin, etten voi arvioida artikkelia, koska olen liian lähellä aihetta. Olisin jäävi kommentoimaan ja (mikä pahinta) saattaisin ottaa käsikirjoituksesta sisältöjä omaan tekstiini ihan tiedostamattakin. 

Kieltäydyin kohteliaasti arviointityöstä ja melkein jätin oman tekstini tekemättä. Sain siihen kuitenkin uuden tulokulman, joka ei ole ristiriidassa tämän toisen artikkelin kanssa.

3) Julkaisuun liittyvä anonymiteetti yhdistettynä tutkimuskieleen ja -kenttään

Mikäli polku tutkimuksesta tieteeksi ei ole tuttu, niin lyhykäisyydessään homma menee näin: Tutkija tutkii aihettaan ja kirjoittaa siitä artikkelin akateemiseen julkaisuun (mielellään avoin ja mahdollisimman korkeatasoinen julkaisu). Lehden toimittajat voivat kommentoida sitä ensin itse tai laittaa sen suoraan vertaisarvioijille. Arvioijia (referee) on tyypillisesti kaksi ja he ovat tieteenalan tai aiheen asiantuntijoita. Arviointiprosessi on anonyymi: tekstin arvioijat eivät tiedä tekstin kirjoittajaa ja päinvastoin. He antavat artikkelikäsikirjoituksesta palautetta ja ehdotuksia, jotka kirjoittaja ottaa huomioon tehdessään tekstiin muutoksia. Kun käsikirjoitus (ja arviointiprosessi) koetaan valmiiksi, artikkeli julkaistaan. Julkaisusta riippuen tässä voi mennä muutama kuukausi tai jopa vuosia (nimim. kirjoitin yhden edelleen julkaisuprosessissa olevan artikkelin kesällä 2017).

Kuten edellä totesin, olen ollut varsin yksin oman ankkatutkimukseni kanssa. Kukaan muu ei ole väitöskirjatasolla ollut aktiivinen Disney-sarjakuvatutkija. Tästä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Otetaan esimerkki: kirjoitan artikkelin Don Rosan ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvien supersankaritarinoista (Lastenkirja. Nyt, 2014, SKS). Suomenkielinen artikkeli lähtee vertaisarvioijille, jotka ovat alan asiantuntijoita. Toinen heistä on äärimmäisen todennäköisesti sarjakuvatutkija. Hänen on osattava suomea, koska artikkelini on suomeksi. Suomessa aktiivisesti vaikuttavia sarjakuvatutkijoita on todella vähän ja käytännössä me kaikki tunnemme toisemme ja tiedämme pääosin, kuka tekee mitäkin. Tässä tilanteessa artikkelini arvioija tietääkin, kenen kirjoittamaa tekstiä hän on lukemassa. Siinä meni se anonymiteetti.

Anonymiteetti turvaa kirjoittajan ja samalla myös arvioijan aseman. Vaikka olisit professori, tekstisi saa saman objektiivisen tarkastelun ja puolueettoman kommentoinnin kuin aloitteleva väitöskirjantekijä. Samalla vertaisarviointi tuottaa tuoretta, asiantuntevaa ja pätevää tietoa, koska alan tutkijat ovat lukeneet tekstin ja todenneet, onko se julkaisukelpoinen.

Olen toiminut jo useita kertoja vertaisarvioijana ja rehellisesti todettakoon, että on tullut vastaan tilanteita, joissa olen tiennyt, kuka tekstin kirjoittaja on. Näissä tilanteissa joudun itse arvioimaan omaa jääviyttäni: koska tutkimuskenttämme piirit ovat todella pienet, monet toimittajat olisivat pian helisemässä sellaisten arvioijien etsimisen kanssa, jotka eivät tasan tarkkaan tietäisi saati epäilisi, kuka tekstin on kirjoittanut. Koska olen opettaja ja annan palautetta myös teksteistä, joiden kirjoittaja istuu minua vastapäätä, kun kommentoin tekstin ansioita ja haasteita, koen, että pystyn eriyttämään itseni myös vertaisarvioinnissa. Annan palautetta tekstistä, en ihmisestä, jonka tunnen.  

Tämä pitkä johdatus päätyy siis siihen, miksi tutkija ei välttämättä halua puhua tutkimuksestaan julkisesti. Jos hän on tutkijabrändinsä/profiilinsa kanssa yhtään aktiivisempi sekä oman tieteenalansa kentällä (konferenssiesitelmät, julkaisut) että sosiaalisessa mediassa, on mahdollista, että alaa seuraava asiantuntija tietää hänet. Minäkin olen täällä blogissani innoissani puhunut Kalevalan sarjakuva-adaptaatiot -tutkimuksestani. Kun ensimmäinen artikkelini suhahtaa arvioijille, on äärimmäisen todennäköistä, että ainakin toinen heistä tietää, että Katjahan se täällä kirjoittelee. 

Toisaalta tässä nimenomaisessa esimerkissä on kyse nimenomaan kielestä: jos teksti lähtee kansainväliseen julkaisuun, myös potentiaalisten arvioijien määrä kasvaa, sillä englanninkieliselle tekstille löytyy luonnollisesti helpommin arvioijia, vaikka tutkimuskenttä olisi suhteellisen pieni. Voisin toki kirjoittaakin englanniksi. Tällöin anonymiteettini säilyisi todennäköisemmin. Mutta jos haluan tukea suomea tieteen kielenä ja ilmaista itseäni niin kuin vain äidinkielelläni pystyn, minun täytyy kirjoittaa suomeksi.

Lähetettyäni viime viikolla ne kolme tekstiä tarjolle kolmeen eri julkaisuun olenkin joutunut vakavasti pohtimaan, miten paljon tutkimuksestani haluan jakaa täällä sosiaalisen median kanavilla ennen artikkelieni julkaisua. En haluaisi ruveta salailemaan aiheitani, sillä se ei sovi minulle tutkijana. Toisaalta minulla on myös vakaa luottamus siihen, että kuka tahansa sarjakuvatutkijakollegoistani lukeekin artikkelieni käsikirjoitukset vertaisarvioijana, tulee hän olemaan palautteessaan rehellinen, konkreettinen, kysyvä ja kehuva tilanteen niin vaatiessa. Koska samalla tavalla olen toiminut itsekin.

Tällä hetkellä minulla on viisi artikkelikäsikirjoitusta ja yksi lyhyt tietosanakirjamainen tekstinpätkä julkaisuprosessissa. Kaksi näistä teksteistä on englanninkielisiä. Kolme on menossa kirjaan. Kaksi on kirjoitettu yhdessä kollegoiden kanssa. Mitä ne käsittelevät? No, kyllä siellä ainakin se ensimmäinen Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä artikkeli on nyt menossa. Katsotaan, miten sille käy.

Tutkijan tutkimuskirjallisuutta ja itse aineisto.

Oulun sarjisfestarit 2019

Oulun sarjakuvafestivaalit järjestettiin tuttuun tapaan marraskuun lopussa. Minun piti kirjoittaa pikaisesta visiitistäni päivitys jo paljon aiemmin, mutta olen jälleen hieman jäljessä niiden kanssa. Piipahdin kuitenkin kutsusta Oulussa 23. - 24.11. puhumassa sarjakuvatutkimuksesta ja oman post doc -tutkimukseni alkuaskelista.

Meitä lähti pieni sarjisporukka autolla Jyväskylästä kolmen hujakoilla kohti Oulua. Meidän piti ehtiä illaksi Oulun Star-leffateatterille, jossa esitettiin Fingerpori-elokuvan erikoisnäytös. Auton takapenkillä istuneiden Vesa Kataiston ja Pertti Jarlan oli tarkoitus puhua leffan jälkeen yleisölle projektista ja sen synnystä. Päädyin myös itsekin katsomaan tämän sarjisadaptaation ja se oli positiivinen yllätys: neljästä episodista koostunut elokuva käytti hyväkseen Jarlan strippien huumoria, mutta muodosti myös itsenäisen kokonaisuuden. Rivo-Riitta oli ehdoton lempparini (miten vaikeaa onkaan näytellä, kun peruukki peittää silmät koko ajan), parhaimmat naurut tulivat taustalla olevista kylteistä ja muista piilovitseistä, mutta elokuvassa oli myös lempistrippini: Elias Tapani Karhu. Episodit olisi tietenkin voinut sitoa ja yhdistää toisiinsa jollain tavalla, mutta kokonaisuus jäi silti plussa puolelle.

Pyörähdin leffan jälkeen muun porukan kanssa paikallisessa Snooker Timessa moikkaamassa tuttuja ja pelaamassa framen snookeria ennen kuin kävin hakemassa iltapalaa ja suuntasin persoonalliseen majapaikkaani, Pikisaaressa sijaitsevaan TurusenSahaan. Ihanissa vanhoissa puutaloissa sijaitseva aamiaismajoitus oli kerrassaan persoonallinen: omassa huoneessani oli esimerkiksi pönttöuuni! Vaikka aamiaisen saanti olikin jäänyt festivaalijärjestäjien taholta epävarmaksi, se oli kuitenkin varattu kaikille paikassa majoittuville festivaalivieraille, mikä selvisi sitten onnellisesti seuraavana aamuna. Lämmin suositus tälle majoituspaikalle!

Vesa Vitikainen ja Kalevala sarjakuvissa

Pääsin jälleen harmillisesti osallistumaan vain sunnuntain ohjelmaan, mutta vähäisestä ajasta huolimatta ehdin kuuntelemaan pari kiinnostavaa esitelmää ja kiertämään kaikki myyntipöydät. Tänä vuonna festivaali painottui selvästi Oulun kaupunginkirjastolle, mikä oli oikeastaan vain hyvä, sillä se sijaitsi kivenheiton päässä majoituspaikastani. Puoliltapäivin alkaneesta ohjelmasta oman tutkimukseni kannalta must oli Vesa Vitikaisen esitelmä "Kalevala sarjakuvissa", joka tarjosi katsauksen Suomessa (ja vähän muuallakin) julkaistuihin Kalevala-aiheisiin sarjakuviin. Mitään maata mullistavan uutta ei esitelmästä valitettavasti löytynyt, sillä olin juuri lukenut Jyrki Korpuan mainion Kalevala-tietoteoksen Lajivirren laulamaa, jossa oli oma lukunsa sarjakuvista. (Jyrki lahjoitti minulle kappaleen kirjaansa vielä samana päivänä.)

Jiipu Uusitalo esittelee taidokasta Kukkaisruoska-sarjakuva-albumiaan

Jäin myös kuuntelemaan sarjakuvablogistaankin palkitun Jiipu Uusitalon haastattelua. Uusitalolta oli juuri ilmestynyt tuore sarjakuva-albumi Kukkaisruoska, joka käsittelee rankaisuvaltaa herkullisten hahmojen ja upean kuvituksen avulla. Tämäkin teos päätyi sitten omaan ostoskassiini.

Minun, Jyrki Korpuan ja Harri Filpan muodostama sarjakuvatutkimustrio aloitti sitten nyt jo perinteeksi muodostuneen sarjakuvatutkimuksen nykytilan esittelyn kahden aikaan. Harri, joka oli onnistuneesti buukannut itsensä kahteen paikkaan yhtä aikaa, oli paikalla vain kertomassa omasta sarjakuvaprojektistaan, mutta me Jyrkin kanssa vastailimme myös kysymyksiin ja kommentoimme  myös meille lähetettyä sarjakuvatutkimussuunnitelmaa. 

Koska Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä post doc -tutkimukseni on vasta alussa, pystyin antamaan siitä vain pieniä maistiaisia yleisölle. Käytännössä kerroin tutkimukseni tavoitteista, metodeista ja aineistosta. Keskityin sen jälkeen Kullervon tarinaan, mistä aion kirjoittaa ensimmäisen artikkelini. Vaikka minulla ei ollut yleisölle tarjota mitään konkreettista, kahden Kullervo-sarjakuva-albumin vertailu Kalevala-taiteeseen toi kuitenkin hedelmällisiä huomioita ihan paikan päällä: esimerkiksi Kullervon kaivertamat merkit sisälsivät ampuma-aseella uhkaavan tikku-ukon sekä Kurkijärven että Raassinan teoksissa, mitä en ollut aiemmin edes huomannut. Tästä saa kiinnostavaa analyysia, sillä myöhemmin ilmestyneessä Raassinan Kullervossa ei ole ampuma-aseita: kaikki taistelut käydään teräasein. Mistä pistooli sitten Kullervon kaiverruksiin on päätynyt?

Festarilootti sisälsi kirppispöydän antimia, pienlehtiä ja taidetta.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja joskus liiankin nopeasti - näin myös Oulun sarjisfestarit. Ehdin kuitenkin tosiaan tavata Pertti Jarlan ja suuresti fanittamani HP Lehkosen henkilökohtaisesti, moikata Apila Pepitaa (ja ostaa hänen ihana pupu-aiheinen korttinsa) ja pongata myyntipöydiltä huikea venäläinen taiteilija Lena Gnedkova, jolta päädyin sitten ostamaan vähän sitä sun tätä itselleni ja lahjaksi. Yllä olevassa kuvassa oleva Haurun liikkuva linna -pastissi on hänen käsialaansa. Gnedkovan töihin voi tutustua tarkammin Instagramissa (illustoryart).

Sain myös ihanalta Juliana Hyrriltä omistuksen omaan kappaleeseeni hänen upeasta esikoisteoksestaan!
Sen kuuluisi olla Sarjakuva-Finlandian TOP10:ssä.

Ensi vuonna varaan itselleni koko viikonlopun Oulun keikkaa varten. Silloin minulla onkin jo toivottavasti tuloksia Kullervosta ja ehkäpä myös Kalevalan naiskuvastakin, johon paneudun seuraavaksi.

Post doc -apuraha Kalevalaseuralta!

Nyt se on fakta: olen jälleen tutkija. Apurahatutkija, post doc -tutkija, tutkijatohtori… Miten sitä haluaakaan itseään määritellä.

Jee, hyvä minä!

Sain siis Kalevalaseuralta kolmen kuukauden rahoituksen Kalevala-aiheisten sarjakuva-adaptaatioiden tutkimukseen. Tarkoitukseni on tutkia pääosin suomalaisen nykysarjakuvan (eli rajaukseni mukaan 1990-luvulta eteenpäin) tulkintoja Kalevalan tarinoista keskittyen visualisointiin ja suomalaisuuden myyttiin. Eniten minua kiinnostaa, painaako Akseli Gallen-Kallelan perintö sarjakuvataiteilijoita Kalevala-versioiden kuvituksessa ja jos painaa, miten paljon. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, millaisia tulkintoja sarjakuvataiteilijat tekevät, koska taide on aina sidoksissa julkaisuaikaansa ja sen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.

Vähän lähdemateriaalia niin aineiston kuin tieteellisen kontekstin osalta.

Kolmessa kuukaudessa ei ehdi tehdä ihmeitä, mutta tarkoitukseni on tämän loppuvuoden aikana perehtyä Kalevala-tutkimukseen ja erityisesti Kalevala-taiteen tutkimukseen. Yhden artikkelinraakileen toivon myös saavani aikaan ja se keskittyy Kullervon tarinaan. Tulen vertailemaan Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-tarinoita toisiinsa. Näitä alustavia huomioita olisi tarkoitus esitellä myös Oulun sarjisfestareilla sunnuntaina 24.11. Siellä on mahdollista myös pyytää palautetta tekstiinsä, joten jos kiinnostuit, kannattaa laittaa sähköpostia Harri Filpalle osoitteeseen sarjakuvaoulu(at)gmail.com.

Tutkimustyötä Turun Gaggui-kahvilassa

Haen projektille lisärahoitusta ainakin Kulttuurirahastolta. Toivoisin pääseväni tutkimaan myös sarjakuva-Kalevalojen naiskuvaa (Raassinan ja Makkosen Kalevalat) ja moderniin aikaan sijoittuvia Kalevalan tarinoita (Hiltunen), jossa keskittyisin kenties henkilöhahmojen roolitukseen. Tässä otan myös huomioon Don Rosan ”Sammon salaisuuden”, vaikka se ei kotimaista tuotantoa olekaan. Saatan myös sivuta Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalaa, koska siinä esimerkiksi Gallen-Kallelan Aino-triptyykin roolit on käännetty herkullisesti päinvastaisiksi.

Tarkoitus olisi kirjoittaa aiheesta ainakin kolme artikkelia ja koota olennaisimmat asiat jonkinlaiseen laajempaan julkaisuun, jossa esittelisin sarjakuva-Kalevalojen historiaa laajemminkin. Kenties siitä voisi tulla antologia, jossa olisi muitakin kirjoittajia. Ehkä tällainen kirja jää vielä haaveeksi, mutta ainahan sen voi mainita tutkimussuunnitelmassa.

Jaan somessa tähän tutkimusaiheeseen liittyviä faktoja ja nostoja jatkossa häshtägillä #postkalevala, jos kiinnostuksesi heräsi.

Koska tutkijoiden urasta valtava osa menee erilaisiin rahoitushakuihin, ajattelin jakaa tarinan oman apurahani takaa, sillä se on itse asiassa aika hämmentävä: näinkin siis voi käydä!

Kalevalaseura julkisti keväällä apurahahaun kolmen vuoden Kalevala-aiheiseen post doc -tutkimukseen. Hain sitä hieman laajemmalla ajatuksella: alkuperäinen ajatukseni oli järjestää aiheeseen liittyviä sarjakuvatyöpajoja, joissa tutkittaisiin samalla, onko suomalaisuuden myytti ja Kalevalan kuvasto muuttunut ja miten. Kun saaja julkistettiin, minulle soitettiin samana päivänä. Kalevalaseuran edustaja kertoi, että hakemuksestani oltiin oltu erityisen kiinnostuneita, mutta se ei ollut tarpeeksi jäntevä. He halusivat tukea tutkimusideaani pienellä summalla, mutta sitä varten minun piti kirjoittaa uusi, tiiviimpi tutkimussuunnitelma. Sain paljon konkreettisia ohjeita ja vinkkejä, joiden perusteella jätin työpajakokonaisuuden pois ja keskityin itse sarjakuviin. Tämä oli itsellenikin mieluisin vaihtoehto, sillä olen aina ollut tekstien ja kuvien analysoija ja tutkija. Hain uudella hakemuksella rahoitusta, mikä myönnettiin syyskuussa kolmeksi kuukaudeksi. Olen edelleenkin hieman hämmentynyt, mutta valtavan iloinen asiasta.

Vaikka rahoitus on pieni, eniten minua ilahduttaa jo pelkkä tieto siitä, että minuun uskotaan tutkijana ja että tutkimusideani nähtiin toteuttamiskelpoisena. En ole oikeastaan tehnyt kunnon tutkimusta sitten väitöskirjani (josta tulee herramunjee viisi vuotta), joten olen niin kaivannut paluuta tutkimuskentälle. Tämä luo uskoa myös omiin kykyihini.

Disney-taika toimii!

Joten jo tässä vaiheessa erityiskiitos Kalevalaseuralle. 
Ja kiitos myös Arribas Brothers -lasinpuhaltajafirmalle Pariisin Disneylandissä siitä, että möitte minulle Aladdinin taikalampun ja lupasitte, että sinne kirjoittamani toive toteutuu taatusti. Nyt se toteutui.

Mitä tapahtuu keväällä 2018? Katso kuvat!

Aloitin viime viikolla kirjoitusviestinnän oppiaineeseen kuuluvan Tutki(ja) bloggaa -kurssin opettamisen ja yksi vältettävistä otsikoista oli keltaisen journalismin suosiossa oleva klikkiotsikko. Joten mikä olisikaan oivallisempi tapa tehdä siitä pilkkaa kuin käyttää sitä itse? Varsinkin, kun tekstissäni on tällä kertaa huikea yksi (1) kuva!

Ennen kuin jaan hieman Tampere Kupliin kuulumisia, ajattelin tehdä koosteen tämän kevään olennaisista tapahtumista ja tutkijanuraani koskevista asioista. Ja ei, odottelen edelleen apurahapäätöksiä, mutta jotain kivaa kuitenkin luvassa.

Tapahtumia:

Näkymättömät-hanke päättyy toukokuussa, joten on aika pistää kokemukset ja tulokset kasaan. Järjestämme Jyväskylän yliopistolla perjantaina 13.4. seminaarin, jossa me Jyväskylän yliopiston osatoteuttajat kerromme omista osaamisalueistamme (terapeuttinen kirjoittaminen, sarjakuva, räp). Lisäksi järjestämme aiheistamme työpajat. Tapahtumalle on Facebook-sivut, josta löytyy tarkempi ohjelma sekä ilmoittautumisohjeet. Seminaari on ilmainen ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjestää Turun yliopistolla Sirkkalan Janus-salissa (Kaivokatu 12) lauantaina 28.4. seminaarin nimeltä Valtavirrasta marginaaliin – Ulkopuolisuus populaarikulttuurissa. Tapahtuma on toinen osa Tiede sanoo pop -teemaista seminaariohjelmaa, jonka tavoitteena on tuoda populaarikulttuurin tutkimusta tunnetuksi. Minut kutsuttiin tapahtuman keynoteksi (!), ja annoin puheeni otsikoksi blogiani seuraten "Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia." Ohjelmassa koko päivän edestä kiinnostavia esitelmiä toiseudesta, ulkopuolisuudesta ja marginaaleista populaarikulttuurissa.

Samaa aihetta sivuten Popcult Day tulee taas, tällä kertaa lauantaina 12.5. Helsingin Kulttuuritalolla. Olin jo menossa tapahtumaan ihan vain hengaamaan (harkitsin jo Olivia Moore -cossia iZombiesta), kun vielä voitin FB-kisasta ilmaislipunkin, mutta sitten yllä mainittu seura kutsui minut tiimiinsä keskustelemaan aiheesta "Poptutkija fanina, fani poptutkijana – Paneeli popkulttuurin tutkimuksesta". Paneelikeskustelumme järjestetään tapahtumassa klo 16.30 - 17.15 Henrik-salissa. Meitä tutkijoita paikalla on itseni lisäksi adaptaatiotutkija Anna-Leena Harinen, Noora Kallioniemi, Elina Karvo, Pokémon-tutkija Johannes Koski ja vetäjänä toimii seuran puheenjohtaja Pekka Kolehmainen. Kiinnostavaa keskustelua fandomista siis luvassa.

Meriittejä ja julkaisuja:

Minut valittiin toiseksi Suomen edustajaksi pohjoismaisen sarjakuvatutkijaverkosto NNCORE:n johtoryhmään. Seuraava konferenssi vaikuttaisi olevan syyskuussa Tukholmassa manga- ja Japani-aiheisella teemalla. (Abstrakteja voi lähettää 15.4. saakka.) Uusi johtoryhmä kohdannee konferenssissa ensimmäisen kerran.

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja on ilmestynyt. Siinä on yhteisartikkeli kollegani Elisa Auvisen kanssa. Otsikkomme on "Monialaiset taiteet identiteettityön välineinä yläkoulussa ja lukiossa - esimerkkinä kirjallisuusterapiasta inspiroituva sarjakuva". Artikkeli nojaa pitkälti Näkymättömät-hankkeessa järjestettyjen sarjakuvapajojen kokemuksiin, joiden pohjalta pidimme Elisan kanssa esitelmän viime kevään Kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa. Siitä tämäkin artikkeli sai alkunsa.

Vuosikirjaa voi tilata sekä painettuna että sähköisena Äidinkielen opettajain liiton verkkokaupasta. 

Näkymättömät-hankkeen hieno Topit-käsikirja on julkaistu verkossa! Se löytyy osoitteesta www.kerrotarina.fi ja täydentyy vielä varmaan toukokuun puolelle linkkien ja videoiden osalta. Sisällöt ovat muuten jo aika pitkälti olemassa ja tutustuttavissa. Käsikirja esittelee luovia taide- ja medialähtöisiä menetelmiä ja tarjoaa konkreettisia ohjeita erilaisten työpajojen järjestämiseen. Lisäksi sieltä voit lainata, kopioida ja varastaa vinkkejä erilaisiin tehtävänantoihin omaa työtäsi ajatellen. Mukana on myös linkkejä tutkittuun tietoon, esimerkiksi Simo Niemisen räpterapiaa käsittelevän gradun voit löytää tätä kautta.

Muuta pientä kivaa:

Kivaa ei ole se, että minulta jää ensimmäistä kertaa vuosiin Finncon väliin. Sen sijaan kivaa on se, että lähden parhaan ystäväni kanssa nostalgisoimaan Ilosaarirockiin, jossa olen viimeksi ollut... hetkinen... No, ainakin 12 vuotta siitä on. Katsotaan, miten vanha jaksaa. Odotan innolla Nightwishiä ja CMX:n yhteiskeikkaa Joensuun kaupunginorkesterin kanssa.

Lisäksi ostin juuri lipun ensi vuoden Worldconiin. Nähdään Dublinissa!

* * * * *

Kevät menee muutoin aika pitkälti opettaessa yliopistolla ja sanataidekoulussa sekä opeopintoja tehdessä. Lisäksi minulla on kesäopetusta yliopistossa. Heinäkuun kohdalle kirjoitin isolla, pinkillä tussilla LOMA ja nautin ajatuksesta. Joskin tulipa siihenkin yksi artikkelipyyntö, jota saatan hieman lomalla työstää. Eihän tässä nyt ihan ranttaliksi tätä loma-asiaa vedetä...

Aku Ankka -kyselyni tuloksia Sarjainfossa

Uusin Sarjainfo kolahti postilaatikkoon torstaina, juuri sopivasti joululahjaksi. Se on lastensarjakuvan teemanumero, johon minulta pyydettiin artikkelia Aku Ankasta. Keväällä tekemäni kysely toimi lähtökohtana pohdiskeluihin, voidaanko Akkarin yhteydessä enää puhua lastensarjakuvasta. Tässä artikkelini skannattuna, mutta kannattaa hankkia koko lehti itselleen! Siellä on paljon kiinnostavaa ja hyödyllistä tietoa lapsille suunnatusta sarjakuvasta ja paljon muuta aiheeseen liittyvää.

Näissä tunnelmissa on hyvä toivotella rauhallista joulua kaikille ankisteille ja muille blogin lukijoille!

Sarjakuva, blogit ja mielenterveys

Olen päässyt Näkymättömät-hankkeen myötä tarttumaan hieman sarjakuvien tekemisen terapeuttisiin mahdollisuuksiin sekä työpajatyöskentelyn että julkaisujen myötä. Uusimmassa Sarjainfossa julkaistiin juuri minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli, jossa laajennamme pohdintojamme sarjakuvabloggaamisesta itseterapian välineenä. Artikkeli on nyt julkaistu myös sarjakuvablogit.com-portaalissa verkossa ja sen pääsee lukemaan täältä. Lisäsin linkin myös verkkojulkaisuihini tuohon sivupalkkiin.

Pääsin myös puhumaan sekä sarjakuvabloggaamisesta että suomalaisen sarjakuvan piirteistä kollegani Karoliina Maanmielen kanssa juuri päättyneeseen Narrative and Wellbeing -konferenssiin. Tampereen yliopistolla torstaina ja perjantaina 19. - 20.10. järjestetty konferenssi käsitteli narratologiaa hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta. Kokonaisuudessaan ohjelma meni omien tutkimuskohteideni ja -mielenkiintojeni vierestä, mutta ensimmäisen paneelin puheenvuorot erilaisista terapeuttisista peleistä olivat mielenkiintoisia. Mieleeni jäi erityisesti Tanskassa kehitetty lautapeli, jonka tavoitteena on tuoda vankilassa oleva vanhempi (isä) ja tämän lapsi yhteisen pelin äärelle sekä luoda heidän välilleen läheisempi suhde ja luottamus tarinankerronnallisen hetken avulla. Peli on kehitetty yhdessä vankien, näiden lasten, vankilan henkilökunnan ja terapeuttien kanssa ja sen virallinen testaaminen tutkimuskäytössä on vasta alkanut. Projekti on nimeltään The Social Games Against Crime.

Oma esitelmämme avasi samaisen paneelin. Puhuimme otsikolla "The Terapeutic Value of Graphic Memoirs" ja esittelimme suomalaisella sarjakuvakentällä pinnalla olevaa mielenterveystematiikkaa mm. Emmi Valveen Armon, Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätytön ja Rikki-kollektiivin uuden Rikkinäisen mielen kuvat -antologian avulla. Lisäksi toimme esille suomalaisen sarjakuvablogikulttuurin. Karoliina esitteli omaa vahvuusaluettaan kirjallisuusterapiaa ja minä kommentoin asiaa sarjakuvan näkökulmasta. Väitimme, että visuaaliset metaforat kertovat useimmiten enemmän kuin itse teksti ja erityisesti sarjakuvan kerronnalla on mahdollista luoda ristiriitainen viesti, jossa kuva sanoo yhtä ja teksti toista. Tämä voi ilmetä esimerkiksi ruutujen taustalla olevina mustina hahmoina, oman pahan olon personifikaatioina, kuten esimerkiksi alla olevissa ruuduissa Rosa Rean sarjakuvasta "Mä en riitä" Rikkinäisen mielen kuvat -antologiassa. 

© Rosa Rea 2017

(Samankaltainen ahdistusta ja omaa sisäistä pahaa oloa ilmaiseva musta hahmo löytyy myös Wolf Kankareen sarjakuvablogimerkinnästä ja Milla Paloniemen 112 osumaa -sarjakuvasta.)

Suunnittelemme Karoliinan kanssa artikkelia esitelmän pohjalta, mutta sen aikataulu, kieli ja julkaisupaikka ovat vielä mietinnän alla. Saimme kuitenkin mm. mahdollisen sopivan teoreettisen lähteen auttamaan työskentelyssä. Teoreettinen viitekehys lienee kirjallisuusterapian ja kuvataideterapian suunnalla.

Nyt vuorossa olisi hankkeen käsikirjan materiaalien raakaversioiden kirjoittaminen erilaisiksi tehtäväpaketeiksi. Taisin myös luvata piirtää metodejani esittelevän sarjakuvan. Katsotaan, millainen kuvakäsikirjoitus siitä on syntyäkseen.

Tutkimusrintaman (toivottavasti) tulevat tuulet

Syyskuu on ohi, hurraa lokakuu!

Kuten edellisen merkinnän alussa totesin, syyskuu on yksi kiireisimmistä kuukausista akateemisessa maailmassa. Ei pelkästään Koneen säätiön rahoitushaut vaan myös Suomen Akatemian haut ovat silloin ja hirvittävän suuri osa ajasta menee hakemusten tekoon. Pitää miettiä budjetti ja käyttää se laitoksen rahoitusvastaavilla. Pitää kirjata aikataulu ja pohtia yhteistyötahot. Pitää kirjoittaa pirskatin hyvä tutkimussuunnitelma ja a) pohtia Koneelle, miksi tämä on rohkea avaus, ja b) sopertaa jotain fiksun kuuloista Akatemian aineistonhallintasuunnitelmaan.

Koska Näkymättömät-hanke vetelee viimeistä vuottaan, olen joutunut palaamaan takaisin tähän ihanaan apuraharumbaan, josta tutkimus valitettavasti on riippuvainen. Tällä hetkellä minulla on vetämässä neljä hakemusta: henkilökohtaiset apurahat Kordelinille ja Koneelle, Nörttikulttuuri-hankerahoitus Koneelle ja tutkijatohtorin pesti Akatemialle. Tämä oli ensimmäinen Akatemia-hakemukseni ja minun piti ottaa se iisisti.

No, eihän siitä mitään tullut, kun piti ruveta säätämään ja innostumaan projektista.

Loppujen lopuksi sekin rumba on koettu ja voi hyvillä mielin kokeilla onneaan uudestaan ensi vuonna. Akatemialla liikkuvat tunnetusti ne isoimmat rahat, mutta myös myöntöprosentti on pieni. Tällä hetkellä pidän peukkuja Koneen suuntaan ja toivon, että sieltä innostuttaisiin vertailevasta Ankka-tutkimuksestani Suomen ja Italian välillä. (Kone halusi muuten hakemuksessaan hakijan sosiaalisen median kanavalinkit, joten pitää yrittää aktivoitua taas blogin suhteen.)

Parastahan tässä on se, että sain Akatemian hakemusta varten kutsun Bolognan yliopistoon tutkijavaihtoon, mikäli rahoitus järjestyy. Siellä ollaan kasaamassa populaaritaiteen ja -kulttuurin keskusta, jonka vastuuprofessori tuntee paikallista Disney-väkeä. Totesivat, että se olisi minulle kieltämättä oikea paikka.

Olisihan se mukavaa palloilla maailman vanhimmassa yliopistossa mm. Danten, Petrarcan ja Kopernikuksen jalanjäljissä. Mutta ensin pitäisi vain saada napattua se rahoitus kolmen vuoden projektiini. Haaveenani on siis vertailla Aku Ankan kulttuurista merkitystä Suomessa ja Italiassa sekä hahmon että lehden kautta.

Viimeistelin tänään Intellectin Fandom-sarjaan (toivottavasti!) menevän artikkelini, jonka deadline oli eilen. Toivottavasti siitä ei tule hirvittävästi satikutia, vaikka palautinkin tekstin hieman myöhässä. Artikkelini avasi keväällä tekemäni Aku Ankka -kyselyn tuloksia ja suomalaisten suhdetta Aku Ankkaan. Valitettavasti sanamäärä oli naurettavan pieni, maksimissaan 3500 sanaa, joten paljon jäi sanomatta. Kirjasin tutkimussuunnitelmaani, että aion myöhemmin kirjoittaa aiheesta laajemman, suomenkielisen artikkelin osana post doc -tutkimustani.

Tyrkkäsin myös yhden yhteisartikkelivedoksen menemään Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjaan ja seuraava deadline olisi lokakuun lopussa. Sarjainfon vuoden viimeinen (?) numero käsittelee lasten sarjakuvia ja lupauduin kirjoittamaan sinne ajatuksiani Ankoista. Katson, josko saisin kyselyn tuloksista jotain kiinnostavaa kirjattua ylös. Seuraavassa numerossahan pitäisikin tulla minun ja Viivin yhteisartikkeli sarjakuvabloggaamisesta.

Studio italiano all'università.

Panostan tällä hetkellä myös aika vahvasti tulevaisuuteen, sillä aloitin opettajan pedagogiset opinnot JAMKissa, jossa ajattelin hankkiutua eroon huijarisyndroomastani.

Lisäksi sain oikeuden italian kielen perusopintoihin tulevaa tutkimusta ajatellen, joten käyn tässä töiden ja kaiken muun ohessa italian kielen kursseja. Che bello! Pääsen sitten, kun sitä rahoitusta tulee, lukemaan Topolinoa italiaksi.

Syksyn ainut konferenssimatka onkin jo syyslomalla, eli meillä viikolla 42 (koska elämän tarkoitus on syysloma), jolloin suuntaamme kollegani Karoliinan kanssa Tampereelle Narrative & Wellbeing -konferenssiin puhumaan mielenterveyttä käsittelevistä sarjakuvista. 

Tässä ehkä kaikki olennaisimmat viime aikojen kuulumiset näin pähkinänkuoressa. 

PS. Muistathan seurata Don Rosan Facebook-sivuja. Hän on tulossa taas loppuvuodesta Suomeen ja hänen somevastaavansa Jano päivittää päivämäärät Faceen heti, kun ne varmistuvat.

PPS. Otin sarjishaasteen vastaan ja twiittaan tässä kuussa joka päivä eri teemoista ja aiheista käsin lukemistani sarjakuvista. Twiittejä voi seurata myös tuosta sivupalkista.

Tutkijan kesä(loma)kuulumisia

Hanamin aika oli tänä vuonna myöhässä, mutta tulihan sekin lopulta.

Hauikset ovat kipeinä ruohonleikkuusta ja siimaleikkurin käytöstä.

Ensimmäinen hyttynen inisi kylppärissä.

Ulos lähtiessään pitää varustautua jättimäisillä aurinkolaseilla, hatulla ja 50+ suojakertoimen aurinkorasvalla.

Se on sitten näköjään kesä.

Olen vähän huono kesäihminen, koska (kuten isäni) en nauti auringosta ja kuumista keleistä. Kylmän ja epävakaan kevään jälkeen olen kuitenkin huomannut innostuvani lämmöstä ja syreenien tuoksusta paljon tavallista enemmän. Ajatus kesästä tuntuu aika kivalta erityisesti siksi, koska se sisältää oikeasti lomaa, mutta myös töitä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että toisin kuin viime kesänä, en joudu köyhäilemään, 

Aloitin toukokuussa kirjoitusviestinnän tuntiopettajana yliopistolla ja vedän nyt kesäkuun ajan gradukursseja. Ne päättyvät kesäkuun viimeisellä viikolla ja olen nauttinut niistä todella paljon. Toinen opetusrupeama onkin sitten heinäkuun loppupuolella OPH:n kurssilla ulkomailta tuleville vaihtareille. Heille ohjelmassa olisi suomalaista nykykirjallisuutta - sarjakuva tietenkin hyvin edustettuna. Tätä kokonaisuutta alan visioida tarkemmin kuitenkin vasta kun olen palannut Ranskasta.

Näkymättömät-hankkeen työaikani kesän osalta menee pitkälti Ranskan Normandiassa, Moulin d'Andéssa järjestettävään kirjoittamisen opettajien kesäkouluun, jossa pääsen esittelemään sarjakuvamenetelmiäni. Olen neljän päivän matkasta valtavan innoissani: valokuvien perusteella paikka näytti olevan suoraan Asterixista. Perjantaina sain sähköpostiin alustavan ohjelman ja mikä olisikaan parempaa kuin luova työskentely pittoreskeissa maisemissa parin tunnin päässä Pariisista?C'est très bien, c'est suberbe!

Reissuun on enää kolme viikkoa. Mutta en ole ehtinyt ihan hirveästi intoilla asiasta, koska mielessä pyörii lähinnä Worldcon.

Worldconin ensimmäinen ohjelmaversio julkaistaan tässä kesäkuun lopussa ja liikoja paljastamatta minulla on neljä ohjelmaosuutta, joista kaksi akateemisella puolella. Hotellihuone on varattu minulle ja kahdelle hyvälle ystävälleni, lippu maksettu ja nyt on menossa se tärkein vaihe, eli pohdinta siitä, mitä laittaa päälle minäkin päivänä. (Naureskelin puhelimessa ystäväni Tupun kanssa, että kolme ihmistä ja viiden päivän asukokonaisuudet vaativat kenties farmariauton.) 

Omenapuumme kukkivat paraikaa.

Mutta Worldcon-hehkutusta seuraa kyllä lisää. Pelkkää huviahan se ei ole, sillä akateemisen ohjelman järjestämisen lisäksi olen Finfarin tiedottaja, mikä tarkoittaa jatkuvaa sometykitystä. Haaveilen paremmasta kamerasta isompia raportteja varten, mutta saa nähdä, ehtiikö sellaista hankkia omaksi.

Tutkijan kesäsuunnitelmat TOP3 ovat siis

1) opetus

2) kesäkoulu Ranskassa

3) Worldcon. 

Kohta numero neljä olisi artikkelien kirjoittaminen. Aku Ankka -kyselyni sulkeutuu tänään ennen puoltayötä ja sen pohjalta suunnittelemani artikkelin deadline olisi 30.9. Minulta ja Viivi Rintaselta on lisäksi pyydetty sarjakuvabloggauskyselystämme populaaria artikkelia Sarjainfoon. Sen deadline olisi jo elokuun lopussa. 

Lisäksi minulta ja kollegaltani Elisa Auviselta pyydettiin yhteisartikkelia Kirjoittamisen tutkimuksen päivien työpajamme pohjalta, joten senkin suunnitteleminen olisi työn alla. Puhumattakaan ikuisuusprojektistamme kollegani Mikon kanssa eli Roope-artikkelista, jonka voisin viilata mahdollisimman pian siihen kuntoon, että sitä saisi tarjottua johonkin hyvään julkaisuun.

Pohdinkin, olisiko tämän kaiken päälle liikaa laittaa abstraktiehdotelma vielä yhteen antologiaan. Sen deadline olisi vasta joulukuussa, joten ehtisin lukea syksyn aikana kaiken mahdollisen Theodore Rooseveltista. (Voittekin pohtia, miten tämä liittyy.) No, vielä ehdin pohdiskella asiaa, sillä abstrakti pitää lähettää vasta heinäkuun puolessavälissä.

Mutta ei huolta, on minulla lomaakin. Aion lukea, pelata, ommella ja ihmetellä, saanko lupailemani Luminara-cossin Worldconiin vai en. Hame- ja päähinekankaat on jo ostettu.

Lisäksi aion blogata. Suunnitelmissa on se ikuisuuden odottanut cosplay-teksti (varmaan sitten, jos ja kun Luminara valmistuu ja löydän sen valokuvan itsestäni Zorrona), muutama sananen suhteestani scifiin, näkökulmani huijarisyndrooma-ilmiöön ja toivottavasti myös ajatuksia Marjo Kamilan väitöskirjasta, joka käsittelee opettajien pukeutumista.

Mutta kesä. Aikaa levätä ja latailla akkuja. Ja valokuvata takapihalla tapahtuvia asioita, kuten merkinnän kuvista voi päätellä.

Kukkia on enemmän kuin vuosi sitten.

PS. Muistattehan Don Rosa -dokumentin The Scrooge Mystery? Sen joukkorahoituskampanja on edennyt pisteeseen, jossa dokkari tapahtuu, mutta dvd:t eivät. Muutama tonni olisi vielä tarpeen, jotta me kaikki fanit saisimme fyysisen kappaleen tuosta hienosta projektista. Dokumentissa esitellään siis 12 fania, joiden elämään tutut ankkahahmot ja -tarinat ovat vaikuttaneet merkittävästi. Minä olen yksi niistä faneista, joten projektin seuraaminen on jo siksi lähellä sydäntäni. Klikkaa tästä Kickstarteriin.

Kysely Aku Ankan lukijoille hahmon ja lehden merkityksestä

Aku Ankka -lehden mainos Jyväskylän katukuvassa 8.5.2017.

Me suomalaiset kehumme usein olevamme Aku Ankka -kansaa. Väkilukuun suhteutettuna luemmekin eniten Disney-sarjakuvia koko maailmassa. Miksi näin on? Tämä aihe on kiinnostanut minua ja jonkin aikaa ja nyt haaveilemani kyselytutkimus on nähnyt päivänvalon.

Kyselytutkimukseni tavoitteena on hahmottaa sekä Aku Ankan että hahmon nimeä kantavan lehden merkitystä suomalaisille ja se on tarkoitettu sekä entisille että nykyisille Aku Ankan lukijoille.

Kyselyn tulokset raportoin ensisijaisesti englanninkielisessä artikkelissa, joka on hyväksytty Intellect Pressin Disney Fan Phenomena -nimiseen teokseen, joka julkaistaan toivottavasti alkukeväällä 2018. Pyrin kuitenkin hyödyntämään aineistoa myös suomalaisissa julkaisuissa.

Haluan myös korostaa, että Aku Ankka -lehti, Sanoma Magazines -yhtiö tai Disney-yhtiöt eivät ole mukana kyselyn järjestämisessä.

LINKKI KYSELYTUTKIMUKSEEN.

Rosa-tutkimuksen esittelyä Rappetissa - tanskaksi

Tanskalainen ankisti-kollegani ja Rosa-fani Anders Christian Sivebæk  pyysi minua jo jokunen tovi sitten kirjoittamaan väitöskirjastani tanskalaiseen fanzineen, Rappetiin. (Anders on muuten se henkilö, jota voimme kiittää nerokkaasta "Ducktor"-tittelistä englanniksi.) Olin itsekin kuulunut tanskalaiseen ankistiseuraan nimeltä Dansk Donaldis-forening tukijäsenenä jo jonkin aikaa, joten mikäpä siinä, ajattelin. Kaiken muun kiireen keskellä artikkelin viimeistely venyi ja venyi. 

Lopulta se kuitenkin valmistui ja ehdin jo unohtamaan koko projektin, kunnes tämä numero 26 (maaliskuu 2017) kolahti postilaatikkoon. Englanniksi kirjoittamani artikkeli oli käännetty tanskaksi ja tieto väitöskirjastani on levinnyt nyt mukavasti Pohjoismaissa. Iso kiitos siitä Andersille ja hänen kärsivällisyydelleen kiireisen tutkijan kanssa!

Skannasin artikkelin tähän kokonaisuudessaan. Jos ruotsin kieli on suhteellisen hallussa, tästä saa aika hyvin selvän. Sen totesin jo aiemmin Rappettia lukiessani.

Keväistä Kuplintaa Tampereella

Pääsin pitkästä aikaa nauttimaan Tampere Kupliista koko viikonlopun ajaksi. Perjantai oli jopa itselleni ihan virallinen työpäivä, kun Kupliin akateemisen osion esitelmämme liittyi myös Näkymättömät-hankkeeseen. Tässä tulee nyt kännykkäkameralla otettuja laatukuvia (tarvitsisin sen järkkärin - ehkä saan sellaisen hankittua Worldconiin mennessä) ja muutamia huomioita festareilta.

Tampere Kuplii goes Academic starttasi perjantaina 17.3. klo 11 alkaneella Sarjakuva-Finlandian jaolla. Tänä vuonna valitsijadiktaattorina toimi CMX:n solisti, runoilija-muusikko A. W. Yrjänä. Yrjänä valitsi kymmenestä ehdokkaasta voittajaksi toisen ennakkosuosikeistani, Janne Kukkosen Voro - kolmen kuninkaan aarre -sarjakuvaromaanin. Yrjänän mukaan teos oli jäänyt viipyilemään hänen mieleensä. Hän piti erityisesti kuvan ja sanan liitosta ja kuvasi teosta veijaritarinaksi ja kasvukertomukseksi. Olen Yrjänän kanssa samaa mieltä ja odotan innolla Kukkosen esikoisteokselle jatkoa.

Yrjänä perustelemassa valintaansa.

Eniten harmitti, etten ujoudestani johtuen uskaltautunut häiritsemään Yrjänää ja pyytämään nimmaria hänen Arcana-runokokoelmaansa, joka on kulkenut mukanani lukiosta saakka. Kukkosen Voronkin ostin vasta myöhemmin, joten siihenkään en ehtinyt napata omistuskirjoitusta.

Akateemisen seminaarin ohjelmassa oli tänä vuonna paljon kiinnostavia esitelmiä. Erityisesti pidän siitä, miten seminaari mahdollistaa opiskelijoiden tutkimusaiheiden esille tuomisen. Tampereen yliopiston Noora Raiskio tekee kandiaan JP Ahosen Perkeroksesta ja puhui sekä akateemisessa osiossa että itse Kupliissa sarjakuvan ja metallimusiikin yhtymäkohdista aiheenaan luonnollisesti Perkeros, mutta myös Ahosen humoristinen Belzebubs-strippisarjakuva. Tämä esitelmä oli siitä erityisen kiinnostava, sillä se tarjosi minulle hyviä teorialähdevinkkejä liittyen sarjakuvan ja musiikin yhteyteen ja tehtyyn tutkimukseen. Raiskion visuaalinen analyysi oli erittäin hyvää ja tarkkaa - hän oli mm. tutkinut tarkkaan, mitä keikkajulisteita Perkeroksen treenikämpän seinillä oikeastaan on!

(Kun hän esitteli asiaa sunnuntaina Kupliin virallisessa ohjelmassa, seurasin takarivissä istuneen JP Ahosen reaktioita - mies naureskeli siellä epäuskoisena tutkijan tarkkuudelle.)

 

Musiikkia voidaan tuoda sarjakuvaan mm. lyriikoiden avulla. Tekstin fontti
ja asettelu kertovat äänenvoimakkuudesta. Ja biisi on oikeasti olemassa.

Minun ja Viivin esitelmä starttasi varttia vaille neljä pienten teknisten säätöjen tuella. Viivi onkin raportoinut esitelmästämme omassa blogissaan, joten kannattaa ehdottomasti lukea se. Sieltä löytyy mm. tekemäni hienot pylväskaaviot saamistamma tuloksista. (Minulla oli ihan liian kivaa tehdessäni niitä Excelillä! Olen selvästi löytänyt itsestäni uuden puolen.)

Esitelmämme käsitteli siis alustavia tuloksia, joita saimme kyselytutkimuksestamme liittyen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen. Kyselytutkimus oli osoitettu sarjakuvabloggaajille ja se käsitteli bloggaamiseen liittyviä merkityksiä - erityisesti sitä, voiko bloggaaminen olla terapeuttista ja voiko siitä saada vertaistukea. Tulokset olivat kiinnostavia. 45:stä vastaajasta 78 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaaminen on terapeuttista, mutta vain 42 % koki saavansa siitä vertaistukea. Tästä voidaan päätellä, että sarjakuvia piirretään ensin itselle: monet vastaajat kommentoivat sitä, että vaikean asian piirtäminen konkretisoi sen ja sitä on näin helpompi käsitellä. Samalla korostui myös se, että merkintöjen jakaminen blogissa antaa muille vertaistukea ja se nähtiin tärkeäksi. Itse he saivat useimmiten enemmän vertaistukea lukemalla muita blogeja.

Tarkemmat huomiot bloggaamisen terapeuttisuudesta julkaistaan minun ja Viivin yhteisartikkelissa, joka tulee ulos syyskuussa Kuti-ilmaisjakelulehdessä Helsingin sarjakuvafestareiden aikaan. Ja onhan mahdollista, että tämä poikii muitakin projekteja.

Ehdin perjantaina pyörähtää myös kollegani Jani Ylösen haastateltavana. Tampere Kupliin aikana julkaistiin parikin podcastia, joiden oli tarkoitus markkinoida tapahtumaa ja ohjelmaa sekä testata samalla systeemiä elokuun Worldconia ajatellen. Jani haastatteli minua liittyen Fafnirissa julkaistuun artikkeliini Rosan SF-parodiasta ja sen ajankohtaisuudesta, sekä siitä, miten scifi ja fantasia ovat kulkeneet käsi kädessä sarjakuvien kanssa. Podcastin voi kuunnella täältä. 

Lauantain Kuplinta alkoi osaltani ohjelmalla "Näkymätön sukupuoli - sarjakuvaa ei-binäärisistä sukupuoli-identiteeteistä". Veera Järvenpään ja Apila Pepita Miettisen esitelmä esitteli syksyllä tulossa olevaa tietokirjaa, joka starttasi Voima-lehden haastatteluista ja päätyikin isommaksi projektiksi, jota Koneen säätiö on ollut rahoittamassa. Teos sisältää valokuvia, haastatteluja ja Apila Pepitan informatiivisia sarjakuvia, ja mitä kävin Apilan kanssa juttelemassa, teoksen pitäisi soveltua kaikenikäisille.

Teos on tulossa Helsingin kirjamessuille.

Esitelmässä tuli myös kiintoisasti esille sarjakuvan muoto oivana tiedonvälittäjänä: piirrosten kautta konkretia tulee hyvin esille, mutta ei niin hätkähdyttävällä tavalla kuin esimerkiksi pelkän tekstin ja valokuvan tapauksessa. Projektia voi seurata sekä Facebookissa että Instagramissa (at)nakymatonsukupuoli.

Toinen lauantain ohjelmatärppini käsitteli samaa aihetta kuin perjantainen esitelmämme. RIKKI-kollektiivin paneelikeskustelu puhui sarjakuvabloggaamisesta mielenterveyden näkökulmasta eli miten eri tekijät ovat käsitelleet mielenterveyttään blogeissaan. "Julkinen päiväkirja - sarjakuvablogausta mielenterveydestä" nosti esille samoja asioita kuin kyselytutkimuksemme. Taiteen tekeminen on terapeuttista, sillä pohtiessaan, miten kuvata vaikeaa asiaa kuvin ja sanoin,  asiaa käsittelee tietoisesti. Samalla ulkopuolisten palautteen kautta saa omaan asiaansa perspektiiviä, mikä voi herättää näkemään ongelmat uudesta näkökulmasta. 

Apila Pepita veti paneelikeskustelua, jota olisi voinut kuunnella kauemminkin.

Panelistit huomauttivat, ettei muissa maissa oikeastaan ole vastaavaa blogikulttuuria kuin Suomessa: täällä erityisesti avoimuus omien ongelmien suhteen ja asioiden henkilökohtainen käsittely ovat varsin poikkeavia. Tähän olen itsekin kiinnittänyt huomiota; maailmalla omaelämäkerrallinen sarjakuva on Suomessa suuntautunut varsin pitkälti blogeihin, joiden postauksia saatetaan myöhemmin koostaa printtiversioiksi.

Tein paljon muistiinpanoja ja toivon, että saan näitä kommentteja hyödynnettyä myöhemmin myös Näkymättömät-hankkeen työkirjassa tukemassa omia huomioitani sarjakuvien tekemisen merkityksellisyydestä.

Loppulauantain päädyin lähinnä haahuilemaan myyntikojulta toiselle ja ihastelemaan ihmisten töitä. Muutaman näyttelynkin ehdin Tampere-talon tiloissa katsastaa ennen illan Rocky Horror Showta.

Mikko Metsähonkalan Kronikka - erään kaupungin tarina.

Tampereen seurun työväenopiston valokuvauskurssin tuotoksia
otsikolla Aikuisten leikit.

Muumimuseo siirtyy Tampere-talolle! Onneksi sää ei ollut ihan näin luminen.

Illan ohjelmaani kuului siis Rocky Horror Show -musikaali, jota on esitetty Helsingissä ja Turussa ennen Tampereelle siirtymistä. Olen hillitön musikaali-fani ja kävinkin katsomassa viime kesänä Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin version tästä Richard O'Brianin kulttiklassikosta - ja nautin aivan valtavasti. Odotin illan showlta siis vähintään yhtä paljon ja mietin, miten Simo Frangen handlaa kertojanroolinsa.

Sami Saikkonen oli Frank-n-Further

Ja sanotaanpa se nyt sitten ääneen: en hirveästi innostunut. Vaikka lavasteet olivat hulppeat ja bändi loistava ja esim. Janetin roolia vetänyt Ilona Chevakova osasi oikeasti laulaa, jäi vähän meh-olo. Yleisö osallistui yllättävän paljon - niin paljon, että näyttelijät keräilivät paniikissa lavalle lentänyttä vessapaperia, mutta pelkät URPO ja LUTKA -huudot eivät tehneet Rocky Horror -tunnelmaa. Sami Saikkonen oli kuulemma sairas, joten se saattanee selittää osin hänen vaisuutensa, mutta myöskään Rocky ei vaikuttanut.

En ollut ainoa, jonka mielestä Kulissin vetämä show oli huomattavan paljon parempi.

Sunnuntai starttasi sitten omalla esitelmälläni. Jostain kumman syystä Tampere-talon ovet päätettiin avata vasta tasan klo 11, jolloin ohjelmien olisi pitänyt jo alkaa. En tiedä, olisiko minulla ollut oikeus mennä jostain avustajien sivuovesta, mutta eipä sekään olisi hirveästi lämmittänyt, kun itse yleisö valui sisälle myöhässä.

Kymmenen viisitoista minuuttia aiemmin ovet auki, olisiko tämä liikaa vaadittu? 

Esitelmäni käsitteli tosiaan Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen tuoretta Mikin hulluimmat seikkailut -sarjakuvaa. Niin tuoretta, että vain muutama yleisön jäsen oli siihen ehtinyt tutustua. Toivottavasti useat päättivät tutustua esitelmäni jälkeen (ainakin Turun sarjakuvakaupan myyntipisteen albumit olivat sunnuntaipäivänä jo kadonneet).

Esittelin sarjakuvan konseptia, eli miten se on muka koottu 1960-luvulta peräisin olevista harvinaisista julkaisuista, jotka tekijät olisivat onnistuneet löytämään jostain kirppikseltä, ja miten tämä "vanha look" on tehty osaksi kirjan ulkoasua. Lisäksi pohdin sitä, miten teos on jatkumo Disneyn Barks/Rosa-fantasiaseikkailuille, mutta onnistuu kommentoimaan tätä trooppia postmodernilla tavalla ja tekemään siitä parodista. Lopuksi sanoin suoraan, että teoksen "puuttuvat sivut" ovat silkkaa neroutta, sillä ne mahdollistavat sarjakuvakerronnalla leikkimisen varsin poikkeuksellisella tavalla.

Porukkaa oli paikalla aamuun nähden sangen mukavasti ja kyllähän sieltä yleisön joukosta alkaa tunnistaa niitä tiettyjä naamoja aika hyvin. Minua käytiin vielä erikseen kiittämässä, että olin kertonut tuosta konseptista, sillä sarjakuva itse ei sitä kerro, vaan väittää oikeasti olevansa kokoelma 60-luvulla julkaistuja, sivun mittaisia strippejä Walt Disney's Comics and Stories -lehdistä.

Jatkan tämän aiheen parissa vielä myöhemmin keväällä, sillä esitelmäaiheeni hyväksyttiin Kulttuurintutkimuksen seuran päiville Jyväskylään. Siihen tätä settiä pitää tiivistää ja lisätä teoreettista näkökulmaa. Tämä esitys oli lähinnä konseptin ja visuaalisten piirteiden esittelyä.

Sorsapuistosalin myyntipöytien vilskettä.

Sunnuntaina pyörähdin vielä katsomassa uudelleen metallimusiikkiesitelmän sekä kuuntelemassa kotimaista sarjakuvavinkkausta. Oli siellä kuitenkin "vain" viisi teosta, joita en ole vielä lukenut, joten en ollut aivan niin nyyppä suomalaisen sarjakuvan suhteen kuin pelkäsin. (Tosin yhden niistä lainasin juuri kirjastosta ja toinen internet-sensaatio eli Milla Sundbergin Stand Still, Stay Silent on ollut ikuisuuden lukulistallani... Siitä on muuten tullut kovakantinen versio, jota voi tilata netistä!)

Kuplii jätti jälleen iloisen mielen ja innon jatkaa sarjakuvatutkimuksen parissa. Sitä tuli keskusteltua nuorten tekijöiden ja tutkijoiden kanssa, jaettua lähdevinkkejä, saatua lähdevinkkejä ja selitettyä ulkomaalaiselle kyselijälle, miksi hänen toverinsa tituleerasi minua "Duck Doctoriksi" - ja tämä random-kohtaaminen tapahtui myyntialueella ennen esitelmääni. Siistiä oli myös tavata henkilökohtaisesti Max Sarin, joka piirsi minusta sarjishahmon viime kesän Sarjainfoon. Kuva on vieläkin profiilikuvani sekä Facebookissa että Twitterissä.

Cosplay-kisoja en harmi vain ehtinyt katsastaa, mutta tässä alla muutama mieleenjäänyt puku.

Onnistuin täydentämään sarjakuvakokoelmaani jälleen erityisesti Taidekujalta, sillä nuorten tekijöiden tukeminen on lähellä sydäntäni. Kävin kuitenkin noukkimassa Tammen pisteeltä kasan Tuulen laakson Nausicaä -mangaa. Nyt minulta puuttuukin vain ne harvinaisimmat osat eli 1 ja 7.

Sarjakuva-Finlandia-voittaja sekä Miyazakin klassikkosarjan osat 3-6 lähtivät mukaan.

Muita löytöjä. Varataivas oli kaupanpäällinen. Belzebubs-hihamerkki menee reppuun.

Ostin myös ihanalta Viiviltä huikean Hulluussarjakuva-printin.

Ei conia tai festaria ilman Myrntain pöllötarroja.

Transformer-tablettini täydentyi Deadpool-tarralla.

Seuraavaksi minua pääseekin kuuntelemaan toukokuun alun Popcultissa, jossa paneelimme pureutuu Ghostbusters-elokuvasarjaan fanien ja tutkijoiden tiukan analyysin tahtiin.