Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Ensimmäinen katsaus vuoteen 2020

Tammikuu oli ja meni ja tuntui kestäneen puoli ikuisuutta. Viime viikot ovat olleet sen verran hektisiä opetuksen kanssa, että aika ja tila ovat liikkuneet ihan omaan tahtiinsa. Viime tiistai tuntui iltakuuden aikoihin kestäneen jo yhden viikon verran. Nyt kuitenkin yksi tämän kevään haastavimmista työviikoista on paketissa, joten ajattelin luoda katsauksen vuoteen 2020 - mitä kaikkea on luvassa niin tutkimuksellisesti kuin muutenkin.

Vaikka viime vuosi oli todella rankka, sitä kuitenkin tasapainottivat monet hienot asiat, kuten lyhyen tutkimusapurahan saaminen Kalevala-projektiin, kolme ihanaa ulkomaanreissua ja huikea Rammsteinin konsertti. Vaikka tänä vuonna ei nyt ole suunnitelmissa elämänmittaisten haaveiden, kuten Disneyland-visiitin tai Star Wars -kuvauspaikkavierailun, kaltaisia asioita, olen ehtinyt kirjata kalenteriini ja useamman merkittävän seikan.

Kalevalaseuran apuraha mahdollisti uuden tutkimusalueen alustavan valtauksen. Jatkankin Kullervo-artikkelini työstämistä esitelmöimällä aiheesta Comics and Society -opintopiirin seuraavassa konferenssissa, joka järjestetään Tukholman Södertörnin yliopistolla 19. - 21.2. Meitä lähtee Jyväskylästä paikalle kunnon delegaatio edustamaan Mutkun sarjakuvatutkimusta. Onkin kerrassaan ihanaa päästä pitkästä aikaa puhumaan kansainväliseen konferenssiin hyvässä seurassa.

Jatkan saman aiheen parissa myös Suomessa, sillä minua pyydettiin Tampere Kuplii Goes Academiciin 20.3. puhumaan Kalevala-aiheesta. Tarkoitukseni on siis puhua Kullervosta suomalaisen miehen maskuliinisena myyttinä. Tämä tulee olemaan artikkelini näkökulma. Katsotaan, mitä saan aiheesta irti. Artikkelin ensimmäinen versio pitäisi olla valmis toukokuun alussa, jolloin esittelen sitä nykykulttuurin tutkijaseminaarissa.

Ja saatanpa puhua jotain muutakin Tampere Kupliissa.

Näin kevään hakuaikojen lähetessä minulla on myös lusikkani parissa hankehakemuksessa, kaksi yhteisartikkelia työn alla kollegoideni kanssa (toinen viimeistelyvaiheessa, toinen vielä  alkupisteessä) ja opetushommiakin on kertynyt varsin riittävästi. Siksi onkin tärkeää muistaa levätä.

Olenkin jo kevään alussa pohtinut vuoden 2020 tavoitteitani töiden ulkopuolelta. En siis tee uudenvuodenlupauksia, vaan asetan itselleni joitain tavoitteita. Tällaiset asiat listasin Facebookiin tammikuussa - nyt ne löytyvät tästä pikkuisen päivitettyinä:

1. Pidän huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani. Tämä tarkoittaa kahta ällää eli lepoa ja liikuntaa (ja kivojen asioiden tekemistä) sekä sitä, että tunnistan jaksamiseni rajat ja uskallan sanoa ei.
2. Liikunta sisältää Ready.Set.Polen jäsenyyden ja sekä tankotanssin että rengastrapetsin koulutusryhmät. Eli joogaa, tanssia ja akrobatiaa useamman kerran viikossa. Tankotavoitteisiini kuuluu invertin hiominen nätiksi ja voiman kasvattaminen.
3. Vähennän vaatekulutustani. Pyrin olemaan ostamatta uusia vaatteita ja siirryn yhä enemmän käytettyihin vaatteisiin. (Kengät, alusvaatteet, sukat ja treenivaatteet ovat tietenkin poikkeuksia.)
4. Olen jo siirtynyt pitkälti kauramaitoon. Tämän vuoden tavoite on pyrkiä pitämään kasvisruokapäivä kerran viikossa.

Vuoden kivoihin asioihin kuuluu muun muassa siskosviikonloppu Pieni merenneito -musikaalin merkeissä, Rockfest Tampereella, conikesä ja talouteemme tässä kevään aikana ilmestyvä karvakaveri.

Kaiken tämän melskeen keskellä onkin tärkeää muistaa välillä hengittää ja asettua mukavasti sohvalle Darth Vader -viltin alle teemukin ja hyvän kirjan kanssa. Myös Netflix ja chill toimivat Disney+:aa odotellessa.

PS. Kuvat ovat peräisin pixabay.com-sivustolta.

Tutkimusrintaman (toivottavasti) tulevat tuulet

Syyskuu on ohi, hurraa lokakuu!

Kuten edellisen merkinnän alussa totesin, syyskuu on yksi kiireisimmistä kuukausista akateemisessa maailmassa. Ei pelkästään Koneen säätiön rahoitushaut vaan myös Suomen Akatemian haut ovat silloin ja hirvittävän suuri osa ajasta menee hakemusten tekoon. Pitää miettiä budjetti ja käyttää se laitoksen rahoitusvastaavilla. Pitää kirjata aikataulu ja pohtia yhteistyötahot. Pitää kirjoittaa pirskatin hyvä tutkimussuunnitelma ja a) pohtia Koneelle, miksi tämä on rohkea avaus, ja b) sopertaa jotain fiksun kuuloista Akatemian aineistonhallintasuunnitelmaan.

Koska Näkymättömät-hanke vetelee viimeistä vuottaan, olen joutunut palaamaan takaisin tähän ihanaan apuraharumbaan, josta tutkimus valitettavasti on riippuvainen. Tällä hetkellä minulla on vetämässä neljä hakemusta: henkilökohtaiset apurahat Kordelinille ja Koneelle, Nörttikulttuuri-hankerahoitus Koneelle ja tutkijatohtorin pesti Akatemialle. Tämä oli ensimmäinen Akatemia-hakemukseni ja minun piti ottaa se iisisti.

No, eihän siitä mitään tullut, kun piti ruveta säätämään ja innostumaan projektista.

Loppujen lopuksi sekin rumba on koettu ja voi hyvillä mielin kokeilla onneaan uudestaan ensi vuonna. Akatemialla liikkuvat tunnetusti ne isoimmat rahat, mutta myös myöntöprosentti on pieni. Tällä hetkellä pidän peukkuja Koneen suuntaan ja toivon, että sieltä innostuttaisiin vertailevasta Ankka-tutkimuksestani Suomen ja Italian välillä. (Kone halusi muuten hakemuksessaan hakijan sosiaalisen median kanavalinkit, joten pitää yrittää aktivoitua taas blogin suhteen.)

Parastahan tässä on se, että sain Akatemian hakemusta varten kutsun Bolognan yliopistoon tutkijavaihtoon, mikäli rahoitus järjestyy. Siellä ollaan kasaamassa populaaritaiteen ja -kulttuurin keskusta, jonka vastuuprofessori tuntee paikallista Disney-väkeä. Totesivat, että se olisi minulle kieltämättä oikea paikka.

Olisihan se mukavaa palloilla maailman vanhimmassa yliopistossa mm. Danten, Petrarcan ja Kopernikuksen jalanjäljissä. Mutta ensin pitäisi vain saada napattua se rahoitus kolmen vuoden projektiini. Haaveenani on siis vertailla Aku Ankan kulttuurista merkitystä Suomessa ja Italiassa sekä hahmon että lehden kautta.

Viimeistelin tänään Intellectin Fandom-sarjaan (toivottavasti!) menevän artikkelini, jonka deadline oli eilen. Toivottavasti siitä ei tule hirvittävästi satikutia, vaikka palautinkin tekstin hieman myöhässä. Artikkelini avasi keväällä tekemäni Aku Ankka -kyselyn tuloksia ja suomalaisten suhdetta Aku Ankkaan. Valitettavasti sanamäärä oli naurettavan pieni, maksimissaan 3500 sanaa, joten paljon jäi sanomatta. Kirjasin tutkimussuunnitelmaani, että aion myöhemmin kirjoittaa aiheesta laajemman, suomenkielisen artikkelin osana post doc -tutkimustani.

Tyrkkäsin myös yhden yhteisartikkelivedoksen menemään Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjaan ja seuraava deadline olisi lokakuun lopussa. Sarjainfon vuoden viimeinen (?) numero käsittelee lasten sarjakuvia ja lupauduin kirjoittamaan sinne ajatuksiani Ankoista. Katson, josko saisin kyselyn tuloksista jotain kiinnostavaa kirjattua ylös. Seuraavassa numerossahan pitäisikin tulla minun ja Viivin yhteisartikkeli sarjakuvabloggaamisesta.

Studio italiano all'università.

Panostan tällä hetkellä myös aika vahvasti tulevaisuuteen, sillä aloitin opettajan pedagogiset opinnot JAMKissa, jossa ajattelin hankkiutua eroon huijarisyndroomastani.

Lisäksi sain oikeuden italian kielen perusopintoihin tulevaa tutkimusta ajatellen, joten käyn tässä töiden ja kaiken muun ohessa italian kielen kursseja. Che bello! Pääsen sitten, kun sitä rahoitusta tulee, lukemaan Topolinoa italiaksi.

Syksyn ainut konferenssimatka onkin jo syyslomalla, eli meillä viikolla 42 (koska elämän tarkoitus on syysloma), jolloin suuntaamme kollegani Karoliinan kanssa Tampereelle Narrative & Wellbeing -konferenssiin puhumaan mielenterveyttä käsittelevistä sarjakuvista. 

Tässä ehkä kaikki olennaisimmat viime aikojen kuulumiset näin pähkinänkuoressa. 

PS. Muistathan seurata Don Rosan Facebook-sivuja. Hän on tulossa taas loppuvuodesta Suomeen ja hänen somevastaavansa Jano päivittää päivämäärät Faceen heti, kun ne varmistuvat.

PPS. Otin sarjishaasteen vastaan ja twiittaan tässä kuussa joka päivä eri teemoista ja aiheista käsin lukemistani sarjakuvista. Twiittejä voi seurata myös tuosta sivupalkista.

Millainen on hyvä apurahahakemus?

Tutkijan, olipa sitten väitöskirjantekijä, post doc -tutkija tai professori, arjesta menee aivan liian suuri osuus erilaisten apurahojen hakemiseen. Rahoitus on oleellista, jotta tutkimusta voisi tehdä täysipainotteisesti muusta työstä vapaana. 

Olen ollut nyt siitä onnellisessa asemassa, ettei minun ole tarvinnut hetkeen miettiä henkilökohtaisen apurahan hakemista. Osa-aikaisuus Näkymättömät-hankkeessa ja opetus sanataidekoulussa ovat pitäneet taloudellisen tilanteen kurissa. Kaipuu tutkimuksen pariin on kuitenkin kova ja kun hankkeemme päättyy ensi vuoden toukokuussa, on jo viimeistään syksyllä korkea aika kaivella ne tutkimusideat naftaliinista ja päivittää oma CV.

Osallistuinkin juuri siksi viime kuun lopussa laitoksemme tutkijayhdistyksen iltapäivään, jossa "tuunasimme" tutkimussuunnitelmiamme. Parin tunnin sessiota alusti tiedekuntamme varadekaani Laura Stark, joka antoi konkreettisia neuvoja hyvän apurahahakemuksen kirjoittamiseen. Professori Stark on itse ollut mm. Koneen säätiöllä asiantuntijana määrittelemässä niitä rahoituksen saajia, joten hän tiesi, mistä puhui.

Koska tutkijoilla ei koskaan ole liikaa rahaa ja hyvä tutkimus ansaitsee tulla rahoitetuksi, jaan tässä alla Starkin vinkit. Tajusin tehneeni aiemmin niin monta asiaa väärin.

1) APURAHAHAKEMUS ON MYYNTIPUHE.

Kun kirjoitat hakemukseen tutkimussuunnitelmaa, se on hanketarjous, jossa lupaat toteuttaa projektisi 3-4 vuodessa. Se ei ole sama suunnitelma, jota esittelet kollegoillesi ja proffallesi seminaarissa. Säätiöitä kiinnostavat tulokset, eivät se, mitä tutkit. Aiheellasi ei siis ole väliä. Jos jostain on karsittava, niin niistä "kiehtovista" taustatiedoista.

On myös hyvä aloittaa jollain dramaattisella lauseella tai kiinnostavalla yksityiskohdalla. Älä aloita "Tässä väitöskirjassani aion tutkia..." Niin aloittavat ne sadat muutkin.

2) KIRJAA YLÖS TOIMINTASUUNNITELMA.

Tämä ei ole sama asia kuin aikataulu. Etene askel askeleelta ja kerro, mitä teet, miten ja missä vaiheessa. Tämä kertoo säätiölle siitä, onko tutkimus realistinen: valmistuuko se koskaan ja annetuissa aikarajoissa. Muista myös se, että kaikkia suunnitelmaan kirjoitettuja asioita ei tarvitse toteuttaa. Kyseessä on nimenomaan suunnitelma.

Älä kirjoita: "minua kiinnostaisi myös tutkia X:ää ja ehkä Y:tä tästä näkökulmasta..." Se menee haahuiluksi. Keskity olennaisiin seikkoihin: vähempi on parempi.

3) PERUSTELE.

Miksi tutkimuksesi on tärkeää a) yhteiskunnalle ja b) omalle tutkimusalallesi. Joskus pelkkä b voi riittää.

4) OLE SELKEÄ.

Hakemuksen on oltava yleisymmärrettävä. Se henkilö, joka suunnitelmaasi arvioi, ei välttämättä ole omalta alaltasi eikä tiedä yhtään mitään tutkimuksen kohteestasi. Väännä rautalangasta, ole konkreettinen. Lue teksti mummollesi tai ystävällesi, joka ei ole käynyt yliopistoa. Jos he saavat pointistasi kiinni, olet oikeilla jäljillä. Liiallinen jargonin viljely voi myös jättää sellaisen kuvan, ettet itsekään ole vielä sisäistänyt aihettasi, vaan yrität päteä hienoilla sanoilla.

5) RAJAUS JA TIIVISTYS OVAT HYVEITÄ.

Valitse tutkimuskohteestasi se olennainen. Tiivistä tutkimuksesi maksimissaan kolmeksi tutkimuskysymykseksi. Erottele ne konkreettisesti muusta tekstistä kysymysmerkeillä. Millä perusteella olet rajannut aineistosi?

6) LIITÄ TUTKIMUKSESI AIEMPAAN KENTTÄÄN.

Avaa arvioijalle, miten tutkimuksesi osallistuu alasi tieteelliseen keskusteluun. Tuoko se siihen jotain uutta? Syventääkö se jotain vanhaa?

7) MIKÄ ON METODISI?

Miten merkitykset ja tulkinnat saadaan tutkimuksessasi esille? Kirjoita auki käyttämäsi menetelmä. Se voi olla se diskurssianalyysi tai kirjallisuudentutkijoiden rakastama lähiluku, mutta näistä huolimatta kerro, miten sinä käytät sitä tutkimuksessasi. Menetelmälläsi ei välttämättä ole vielä edes nimeä, joten kerro säätiölle, miten etenet, jotta saat aineistosi analysoitua.

Periaatteessa nämä kaikki mahtuvat kolmelle sivulle. Professori Stark sijoittaisi ensimmäiseksi perustelut: tutkimuksen ja sen merkityksen, tutkimuskysymykset sekä menetelmät. Mutta kannattaa aina noudattaa säätiön antamia ohjeita siitä, mitä suunnitelman tulisi sisältää.

PS. Kuva ois kiva. Jos sinulla on kuva / kaavio, joka selkeyttää tutkimustasi, sen liittäminen suunnitelmaan ei ole huono ajatus.

PPS. Muista kielenhuolto! Jos kirjoitat englanniksi, olisi hyvä, jos natiivi tarkastaisi kieliasusi. Eikä varmaan olisi pahitteeksi katsastaa läpi äidinkielelläkin kirjoitettu suunnitelma...

Sataakohan näillä ohjeilla muutakin kuin pennejä ensi vuodelle?
Aina sopii toivoa. © Disney

Tutkijablogihaaste, osa 2: Kolme asiaa, joita inhoat työssäsi. Avaudu.

© Disney (Rosa, "Gyro's First Invention", s.1)

Koska ei ole tutkimuksen osalta mitään sen kummempaa sanottavaa, jatketaan tutkijablogihaasteen parissa. Seuraa avautumista tutkijanuran ikävimmistä asioista. TOP3, jotka kaikki itse asiassa liittyvät toisiinsa eli kulkevat nätisti käsi kädessä. Järjestyksessä mennään, eli rasittavin asia edellä.

1) Kerjuukirjeet eli apurahojen hakeminen

Miten paljon aikaa siihen tutkimukseen jäisikään, jos ei koko ajan tarvitsisi kirjoittaa niitä samperin apurahahakemuksia? Kun pitää pitää itsensä ajan tasalla siitä, mitä hakuja on käynnissä milloinkin ja mikä säätiö myöntää millekin alalle rahaa. Sitten niistä jokainen haluaa eri mittaisen tutkimussuunnitelman, joten tutkimussuunnitelmakansiossa on kymmenen eri mittaista ja eri rakenteeseen kirjoitettua tutkimussuunnitelmaa, joita pitäisi muistaa päivittää heti, kun jotain uutta ja uranuurtavaa tulee mieleen.

Sitten täytät viimeisenä iltana paniikissa sitä hakemusta netissä ja yrität miettiä, miten ihmeessä perustelet Disney-sarjakuvien postmodernismin tutkimisen kannattavana juuri tälle säätiölle. Parhaassa tapauksessa huomaat, että tämä p****le haluaakin vielä postitse toimitetut kopiot hakemuksesta ja kaikista liitteistä. Olikohan tulostimessa sitä mustetta?

Pohdit, ketä laitat suosittelijoiksi ja onko heillä aikaa antaa lausuntoa. Säädät liitteitä, jotka jokainen säätiö haluaa eri nimillä tallennettuina. Yrität samalla tiivistää CV:täsi kolmeen sivuun. Lasket budjettia post doc -uralle ja mietit, miten ison summan ilkeät laittaa "tutkimuskirjallisuuteen". Kiroilet, kun lasket Melan sivuilta tutkijan eläkevakuutusmaksujen naurettavaa summaa, jotta saat sen sijoitettua vuoden budjettiisi.

Kirjoitat vielä uudestaan tutkimussuunnitelmasi aloituskappaleen, koska hakemusten arvioijat tuskin koskaan lukevat kaikkia hakemuksia kannesta kanteen, vaan heidän huomionsa on napattava heti selkeällä ja tiiviillä aloituksella. Poistat jo liittämäsi tutkimussuunnitelma-tiedoston ja lisäät sen muokattuna uudestaan.

Lopulta painat "lähetä hakemus" -nappulaa ja pohdit, ettei täältäkään mitään rahaa kuitenkaan tule, kun se on niin tuurista kiinni ja joltain Akatemialta ei kannata edes haaveilla, vaan pitäisi olla iso porukka ja hieno hanke ja vaikka mitä ja jo pelkkä "apurahahakemus" nimelläänkin nauraa tutkijalle keskellä olevalla huvittuneella haha-tavulla...

2) Epävarma (rahaton) projektielämä

Olen kuullut villejä huhuja siitä, että jossain Aalto-yliopistossa post doc -tutkija saattaisi saada oikeasti suht isoa palkkaakin, jos sattuu olemaan työsuhteessa. En ole tavannut sellaista harvinaisuutta vielä luonnossa. Meiltäkin tosin löytyy työsuhteessa olevia tutkijoita; olen tavannut sellaisia  väitöskirjantekijöitä ja post doc -tutkijoita, mutta ne ovat harvinaisia ja lähestulkoon uhanalaisia. Ja nyt kun katsoo ja kuuntelee kauhulla tätä uuden hallituksen nerokasta ohjelmaa koulutuksen ja tutkimuksen kustannusten leikkaamisen osalta, voi vain todeta, että erityisesti tällaiset pienten laitosten ja oppiaineiden tutkijat kulkevat kohti sukupuuttoa.

Yliopistotutkijan arki on epävarmaa ja projektiluontoista. Rahoitusta saa (yleensä) kerrallaan vuodeksi ja sitä on sen jälkeen haettava taas lisää. Jos on onnekas, ympärillään pätevä työryhmä ja esimerkiksi tunnettu professori, on mahdollista tunkea itsensä mukaan johonkin laajaan hankkeeseen, joka saattaa kestää useammankin vuoden. Jos tällainen tulee vastaan, siihen on tartuttava kiinni kynsin ja hampain, vaikka se ei olisikaan juuri se oma juttu. Koska parinkin vuoden projektilla köyhä tutkija ei enää olekaan aivan täysin köyhä ja hetken pääsee tekemään sitä niin ihanaa tutkimusta selvillä kuukausituloilla.

Mutta sekin ilo on hetkittäistä. Vuodenkin rahoituksen saatuaan voi nauttia elämästä vain sen puolisen vuotta. Viimeinen puoli vuotta menee siihen, että etsit tutkimuksellesi paniikissa jatkorahoitusta ja kierre alkaa alusta. Kuluja pitää laskea koko ajan, milloinkaan ei tiedä seuraavan vuoden tulotasoa, sillä ei voi olla varma siitä, mistä sitä rahaa tulee ja miten paljon.

3) "Eihän tuo nyt mitään oikeaa työtä ole." 

Vaikka ainut hiki, joka tutkijan työssä yleensä nousee, on tuskanhiki, se ei tee siitä yhtään "vähemmän" työtä kuin mikä tahansa muu ammatinharjoittaminen. Tästä asiasta kirjoitettiinkin muun muassa viime vuoden puolella Hesarissa ja jaoin sitä somessa ilomielin. Yliopistoelämä voi olla asiaan perehtymättömälle outo ja jopa elitistinen ympäristö. Filosofian tohtorin oppiarvo ei puolestaan välttämättä kerro mahdolliselle työnantajalle suoraan todellisen osaamisen sisällöistä. Mutta tutkimus - oli se sitten väitöskirjan työstämistä tai väitöskirjan jälkeistä tutkimusta - on oikeaa työtä. 

Tutkimuksen teko ei tapahdu klo 8-16 välillä. Sitä ei voi jättää töihin ja tulla kotiin lepäilemään, sillä tutkimus kulkee aina mukana ja vaatii tietynlaisen mentaliteetin. Tutkimusta voi tehdä etänä kotoa tai mennä yliopistolle. Siihen kuuluu tiedonhankintaa, lukemista, kirjoittamista, luetun ymmärtämistä ja analysointia, tulkintojen ja päätelmien tekemistä. Tutkijan pitää osata kirjoittaa eri mittaisia tieteellisiä tekstejä: esseitä, arvosteluja, artikkeleja ja monografioita. Pitää osata vertailla ja harjoittaa lähdekritiikkiä. Tutkimusta tehdessä tarvitaan suullisia taitoja esimerkiksi konferenssi- ja seminaariesitelmien pitämistä ajatellen, sosiaalisia taitoja verkostoitumiseen muiden tutkijoiden kanssa ja oman tutkimuksensa mainostamista mahdollisia yhteistyökuvioita varten. Tutkijat yleensä myös opettavat, organisoivat tapahtumia ja seminaareja, toimivat töiden ohjaajina, oikolukijoina, toimittavat julkaisuja ja koordinoivat projekteja. Tutkijat tekevät budjettilaskelmia, aikataulu- ja matkustussuunnitelmia ja tarvitsevat kykyä sietää epävarmuutta, stressiä ja painetta. 

Jotain tästäkin listasta taatusti unohtui, mutta lähdetään näillä liikkeille. Nämä kaikki kuuluvat tutkijan CV:hen ammattiosaamisen alle.

Jos jotain inhoan, niin sitä, että joku sanoo minulle, etten muka tee oikeaa työtä.

"Selviytyjänä" post doc -teemaillassa

© Disney (Rosa 2010, 191.)

Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijayhdistys, eli tuttavallisemmin Taikun tutkijat, järjesti yhdessä historian ja etnologian laitoksen tutkijoiden kanssa eilen keskiviikkona tohtorikoulutettaville ja muille kiinnostuneille post doc -teemaillan, jonka tarkoituksena oli esitellä post doc -vaiheeseen selvinneiden päässeiden selviytymistarinoita. Paikalla oli myös dekaani Minna-Riitta Luukka, joka johdatti aiheeseen otsikolla "Mitä jokaisen tohtorikoulutettavan tulisi tietää post doc -vaiheeseen siirtymisestä". 

Tällaiset tapahtumat ovat erittäin tärkeitä siksi, että välillä tuntuu yliopistolla liikkuvan niin paljon niin sanottua "hiljaista tietoa", josta ei välttämättä lue mitään missään virallisilla sivuilla, mutta se vain jotenkin pitäisi itse osata ymmärtää selvittää. Post doc -teemaillassakin tuli selvyyttä moniin itseäni askarruttaneisiin seikkoihin ja varmistusta siitä, että kyllähän tämä ala oikeastaan tuntuukin omalta.

Koska olen itsekin vielä vasta post docini alkumetreillä ja pitäisi väsätä jälleen kasa niitä apurahahakemuksia (tutkija ei näytä koskaan pääsevän niistä eroon - jos niitä ei haeta itselle, niin sitten jollekin toiselle tai porukalle tai...), Luukan korostamat seikat rahoituksen hakemisesta olivat varsin olennaisia. Tutkimussuunnitelman pitäisi tietenkin aina olla laadukas, yleensä mielellään pohjautua väitöskirjaan, mutta kuitenkin avata siitä aivan uusia uria. CV:ssä pitäisi muistaa raportoida kaikki mahdollinen olennainen kokemus, asiantuntijayhteisöt, projektit, joissa mukana jne.

Hakemusta arvioidessa otetaan myös huomioon tehtyjen julkaisujen taso. Mukana pitäisi mielellään olla ainakin yksi (1) jufon eli julkaisufoorumin tason mukainen artikkeli. Itselläni on kaksi vertaisarvioitua julkaisua: SKS:n kustantaman Tietolipas-sarjan antologiassa (taso 1) sekä Cambridge Scholars Publishing -sarjan antologiassa (myös taso 1). (Enkä muuten ennen tämän postauksen kirjoittamista tajunnut, että tottahan toki vertaisarvioidut antologiat kuuluvat myös julkaisufoorumiin - eivät pelkästään tieteelliset journaalit.)

Mikäli tohtorikoulutettava haaveilee post doc -uralle suuntautumisesta, kannattaa Luukan mukaan jo väitöskirjavaiheessa kerätä ammattitutkijalle tärkeää osaamista ohjaamisesta, opetuksesta, projektijohtamisesta ja kansainvälisyydestä. Kansainvälisyyteen ei riitä pelkästään konferenssivierailut ja kansainväliset kontaktit, vaan yhä enemmän suositellaan viettämään jokin aika ulkomailla esimerkiksi tutkijavaihdossa. Itse en sitä (ainakaan vielä) ole tehnyt. Ohjauskokemusta saan ainakin kesällä, kun olen kommentoimassa niin sanotun laivaseminaarin papereita.

Tärkeää on muistaa myös mainostaa ja markkinoida omaa osaamistaan, esimerkiksi Academia.edun kautta. Minullakin on siellä profiili, mutta laiskuuttani en ole jaksanut pitää sitä ajan tasalla. Olisi varmaan korkea aika.

Laitoksemme johtaja Heikki Hanka kommentoi ahkerasti kaikkia puheenvuoroja ja piirsi Sakke Pietilä -henkisesti väliaikakaavioita siitä, miten tohtorikoulutettavan urapolku saattaa suuntautua. Hän korosti sitä, että sekä tohtorikoulutettavat että post doc -tutkijat ovat yliopistolla tärkeässä asemassa, sillä he ovat käytännössä niitä ainoita henkilöitä, jotka pystyvät keskittymään täysipainotteisesti tuottamaan sitä uutta ja olennaista tutkimusta. Ja vaikka tutkijalla ei olisi rahoitusta tai työsuhdetta, hänelle pyritään antamaan tilat ja mahdollisuudet aloittaa tutkimus juuri edellä mainitun syyn vuoksi. Minullakin on tällä hetkellä tällainen sopimus yliopistolla, mistä olen erittäin kiitollinen.

(Ja myös tästä olisi hyvä mainita rahoitushakemuksissa: että tutkimuksella on tiedeyhteisön tuki!)

Minuahan siis pyydettiin puhumaan tähän tilaisuuteen nykykulttuurin oppiaineesta väitelleenä tutkijana, joka on onnistuneesti siirtynyt post doc -vaiheeseen. Siitä onnistumisesta olen vielä hieman eri mieltä. Kun on tuntenut koko kevään olonsa hämmentyneen epävarmaksi, eikä ole vielä täysin itsekään selvillä siitä, mitä aikoo tutkia ja miten, tällainen esitelmäkutsu oli hieman yllättävä. Ehkä kuitenkin olen onnistunut pelastautumaan väitösmasennuksen jälkeen ja saamassa jalkaani yliopiston oven väliin (tätä pelastautumista kuvaa tietenkin ylläoleva Aku).

Oma lyhyt kuvaukseni henkilökohtaisesta urapolustani sisälsi juuri tämän aloituksena. Puhuin myös siitä, miten jatkorahoituksen hakeminen on haastavaa väitöstilaisuutta odotellessa, koska säätiöt vaativat tutkintotodistuksen tai väitösluvan liitteeksi. Olennaisina seikkoina korostin sitä, että olin koko tohtorikoulutettavaurani ajan tehnyt kaikenlaista muuta väitöksen ohessa. Olin opettanut (yliopistossa ja muualla), käynyt ahkerasti konferensseissa verkostoitumassa, mikä puolestaan oli poikinut erilaisia luottamustehtäviä (yhdistysten hallitukset, SJoCA) ja etenkin mainostanut itseäni varsin tehokkaasti. Koska en ollut rajannut itseäni ja esitelmiäni pelkästään tieteellisiin tilaisuuksiin, vaan mennyt rohkeasti osaksi populaaria nörttikulttuuria, olin onnistunut brändäämään itseni varsin tehokkaasti siksi "ankkatutkijaksi", nyttemmin "ankkatohtoriksi". Tämä blogi on tietenkin ollut erinomainen kanava tutkimukseni mainostamiseksi ja nyt jatkan samalla linjalla myös somen muilla kanavilla.

Vaikka oma syksyni on vielä epävarma ja täysin avoin, koska mitään ei ole lyöty lukkoon, kerroin jatkavani samalla linjalla. Haluan opettaa, haluan tutkia ja haluan käyttää hyväkseni kaikki mahdollisuudet osallistua sarjakuvatutkimukseen ja tieteellisen yhteisön toimintaan. Ainakin kesän NNCOREn konferenssissa aion verkostoitua kansainvälistymiseni edistämiseksi entistä enemmän.

Välitilassa tulevaisuutta miettien

Olen tässä vuoden alussa yrittänyt orientoitua takaisin arkeen, johon ei enää kuulukaan tiedoston nimeltä väitöskirja.docx avaamista. Se on tuntunut kieltämättä hämmentävältä. Ja ehkä myös helpottavalta. Se kierrelehtinen monistenivaska, joka kutsutaan myös Katjan väitöskirjaksi, on päässyt makaamaan hyllyssä kaikessa rauhassa. En siihen koskenut koko lomani aikana, koska olin jo alkanut inhota koko tekelettä. Lähinnä siksi, etten ole sen teoriaosuuteen tyytyväinen. Olin koko väitöstä seuranneen viikon sitä mieltä, että olisi pitänyt kirjoittaa uusiksi koko hela hoito. Ongelmanihan on se, että olen luonteeltani kunnianhimoinen, perfektionisti ja kaiken hyvän lisäksi suorittaja. Yritä siinä sitten työstää jotain väitöskirjan suuruusluokassa olevaa projektia niin, että olisit itse tyytyväinen lopputulokseen edes pari päivää putkeen. Huoh. Pahin on nyt onneksi helpottanut, koska olen joutunut palaamaan takaisin arkeen ja opetuksiin. Minulla on kolme ryhmää sanataidekoulussa ja Alkion lyhyt kurssi opetettavana. Kahden uuden ryhmän ilmestyminen lukujärjestykseen on pakottanut keskittymään opetusten suunnitteluun laajemmin kuin aikaisemmin, joten tutkimuksen ajattelu ei ole vielä ollut etusijalla arjessani.

Sen verran tässä on kuitenkin ehtinyt saada aikaiseksi, että olen väsännyt vuoden ensimmäisen post doc -rahoitushakemukseni pienen porukan hankkeelle, josta olisin itse päävastuussa. Tähän en mene vielä sen tarkemmin, koska projekti on varsin suunnitteluasteella. Sarjakuvatutkimukseen se kuitenkin liittyy, joten niissä piireissä tulen vaikuttamaan myös tulevaisuudessa. Tässä on vielä pari muutakin rahoitushakua menossa, joista ajattelin kinuta rahaa samaan asiaan, jos tämä yliopiston strateginen rahoitus ei nappaakaan. Lisäksi suunnittelen hakevani pientä rahoitusta väitöskirjani muokkaamiseen mahdollista populaaria julkaisua ja / tai englanniksi kääntämistä ajatellen. Ideoita siis olisi, jos vain saisi rahaa niiden toteuttamiseen.

Olen myös hakemassa kahteen täydentävään koulutukseen. Molempia töitä olen käytännössä jo tehnyt, mutta koulutus antaisi sitten sitä pätevyyttä ja lisää osaamista. Toiseen jo hainkin ja toisen hakuaika on tämän kuun aikana, joten hakemuksen väsäys alkaa olla ajankohtaista. Myös työkkärin kanssa joudun olemaan taas tekemisissä, koska opetukseni määrä on sen verran pientä, ettei sillä ilman apurahaa tai muuta korvausta elä. Katsotaan, mitä tapahtuu. Olen myös hämmentyneenä tajunnut yliopistolla, että nytpä ei olekaan sitä jatko-opiskelukorttia, jonka tarraa vilauttamalla saisi pienen alennuksen lounaasta. Tilanne on uusi ja varsin outo. Melkein jo raskain sydämin olin siirtämässä korttia pois lompakostani kunnes tajusin, että tarvitsen sitä edelleen yliopiston kirjastokorttina.

Tämän vuoden suunnitelmista voin kuitenkin paljastaa seuraavaa. 6.-7.2. Jyväskylän kaupunginkirjastossa järjestetään jälleen Vanhan Kirjan Talvi, jonne minut on pyydetty puhumaan tutkimuksestani. Tarkasta aiheesta saati ohjelma-ajasta en vielä osaa sanoa mitään, ne selvinnevät myöhemmin. Minut on myös kutsuttu esitelmöimään kahteen muuhunkin paikkaan. Toinen on Helsingissä keväällä (tähän palaan, kunhan asia julkistetaan), toinen on omassa kotilukiossani helmikuun lopulla. Muista julkisista tapahtumista sen verran, että Helsingin Kulttuuritalolla järjestetään 25.-26.4. ensimmäistä kertaa Popcult-niminen tapahtuma, jonne minut hyväksyttiin puhumaan tutkimuksestani. (Pitänee vielä varmistaa, että mistä lupauduin puhumaan, koska unohdin kirjoittaa sen ylös.) Popcultin porukat ottavat ohjelmaehdotuksia vastaan vielä TÄNÄÄN 16.1., joten jos olet nopea, saatat ehtiä mukaan. 

Elokuun puolenvälin jälkeen suuntaan puolestaan Turkuun Fragile Subjects - Childhood in Literature, Arts and Medicine -konferenssiin, jonne esitelmäehdotukseni ankanpoikien kehityksestä Disney-sarjakuvissa hyväksyttiin. Olen asiasta enemmän kuin innoissani, sillä Maria Nikolajeva, jonka teos The Magic Code oli yksi väitöskirjani tärkeimmistä teorialähteistä, on konferenssin kunniavieras. Olen varautunut vakavaan akateemiseen fanituskohtaukseen.

Kesäkuussa olisi Oslossa NNCOREn konferenssi, jonne olisi melkein pakko päästä taas tapaamaan tuttuja ja verkostoitumaan lisää. Abstraktien deadline on ensi kuussa. Lisäksi olen jo maksanut osallistumismaksuni kesäkuussa Finnconin sijaan järjestettävään Archipelaconiin. Sekin on vähän must, koska miettikää nyt: kunniavieraana George R. R. Martin! Haaveilen conissa puhumisestakin, mutta ohjelmaehdotuksia ei ole vielä alettu kaipailla. Laitoin kuitenkin tänään conin ohessa järjestettävään FINFAR-tutkijaseminaariin abstraktiehdotukseni.

Tällaista tältä erää. Olen ehkä hieman eksistentiaalisessa identiteettikriisissä, koska väitöksen jälkeen pitäisi määritellä kuka minä oikeastaan olen tai kuka haluan olla ja onko minusta nyt enemmän hyötyä akateemisessa maailmassa. Ja mitä se tohtorius sitten oikeastaan tarkoittaa ja auttaako se elämässäni nyt minua jonnekin (parempaan) suuntaan?

Uusia päivityksiä odotellessa voitte vaikka lukaista Ankkalinnakkeen blogin, jonne kirjoitin jotain pientä siitä, miten 6-vuotiaasta lukutoukasta kehittyi ankkatutkija.

P.S. Olen ottanut vastaan Kirjan vuoden lukuhaasteen. Ota sinäkin!