Väliaika. Kahvia ja pullaa.

© Disney (Rosa: ”The Three Caballeros Ride Again”, s. 26.)

Väitöskirjan versio 2.0 lähti ohjaajien vilkaistavaksi perjantaina. Kokonaisuudessaan lisäsivuja tuli huimat 28 ja aikaa siihen meni vajaa kaksi kuukautta. Viimeistelyvaiheessa tuntui koko ajan, että tämä pitää vielä lisätä ja tämä ja tuokin on oleellista jne. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pantava homma kuriin, muuten tästä ei tule koskaan valmista. Nyt vain odotellaan kommentteja, tehdään ne vihoviimeiset korjaukset ja sitten pistetään esitarkastajille paranneltu versio sähköpostitse (mikä voi olla projekti, koska PDF:kin oli yli 13Mt).

Tämän viikon tarkoituksena on ottaa elämä vähän kuin loman kannalta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, etten koske väitöskirjaan tai siihen liittyviin asioihin, vaan yritän kovasti tehdä kaikkea muuta. Esimerkiksi lukea (David Mitchellin Pilvikartasto on ollut tähän mennessä loistava), pelata (Zelda-sarjan The Skyward Sword on pitkästä aikaa edennyt varsin mukavasti) ja siivota turhia romuja pois talosta. Kohtahan tässä pitäisi alkaa jo syksyn opetustakin suunnitella ja jonossa odottaa kollegan kanssa kirjoitetun yhteisartikkelin korjaukset referee-palautteiden jälkeen. Mutta siihen siirryn tuonnempana. Ensi viikolla ehkä.

Nyt ajattelin jakaa muutaman asian, joista olen ollut valtavan innostunut viime aikoina.

Ensinnäkin ensi kuussa tulee pari elokuvaa, jotka on pakko nähdä. Guardians of the Galaxy (fanitan Vin Dieseliä - erityisesti Riddickinä, mutta näyttelijää itsessään vanhana ropettajana) ja tietenkin Sin City - A Dame to Kill For. Jo ensimmäinen osa oli uskomattoman tyylikäs adaptaatio, enkä usko, että toinen osa voi siitä tyylillisesti huonontua.

Tällä hetkellä Jenkeissä pyörii jo Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin romaanitrilogiaan perustuva TV-sarja The Strain, jota odotan kuin kuuta nousevaa nähtäväksi myös tällä pallonpuoliskolla. On jo korkea aika päästä kimaltelevista vampyyreista takaisin Nosferatu-henkisiin hirvityksiin.

Kaukana tulevaisuudessa häämöttää myös Neil Gaimanin romaaniin perustuva TV-sarja American Gods sekä elokuva The Graveyard Book. Näiden julkaisuaikatauluista ei ole vielä mitään tietoa, mutta koska Gaiman on nero, odotan lopputuloksilta erittäin paljon.

Syyskuussa suuntaan elämäni ensimmäistä kertaa (ja on jo korkea aikakin) Helsingin sarjakuvafestivaaleille. Myönnän, etten oikeastaan tunne paikalle saapuvia vieraita, mutta odotukseni liittyvät erityisesti pienlehtiin, sarjakuvapöytiin sekä Tom of Finland -näyttelyyn, joka avautuu elokuun lopussa Galleria Muussa.

Olen taas alkanut lukea nettisarjakuvia ja sarjakuvablogeja. Sain juuri luettua Warren Ellisin ja Paul Duffieldin loistavan FreakAngels-sarjakuvan ja aloitin juuri Elsa Kroesen ja Charlotte E. Englishin Spindriftin. 

Yritän pyhittää aikaani myös nuorten, tuntemattomien tekijöiden sarjakuvablogeille, koska niissä yleensä käsitellään varsin koskettavia aiheita aina masennuksesta sukupuoliseen identiteettikriisiin. Omaelämäkertasarjakuvien tekemisen terapeuttiset vaikutukset ovat alkaneet kiinnostaa minua varsin paljon, joten ehkä se on yksi suunta, johon saatan tulevaisuudessa hakeutua.

Syksyn suurin odotuksen kohteeni on tietenkin 23.-26.10. järjestettävät Helsingin Kirjamessut, jonne myös Don Rosa on tulossa vieraaksi. Rosasta puheen ollen Fantagraphics julkaisee ensimmäisen osan The Don Rosa Librarya tänä viikonloppuna järjestettävässä San Diegon Comic-Conissa, mikä tarkoittaa, että jo viime vuonna Amazonista tilaamani kirja voisi olla täällä piakkoinkin. Rosa puhuu tulevasta julkaisusta ja urastaan Yhdysvalloissa tässä haastattelussa.

Lopuksi vielä hauska huomio, jonka tein googlettaessani huvin vuoksi itseäni. Portissa julkaistua Arpin Lusène -artikkeliani on käytetty samaisesta hahmosta tehdyn Wikipedia-artikkelin lähteenä. Ja tässä blogissa julkaisemaani merkintään teoksesta Kuinka Aku Ankkaa luetaan on viitattu myös Wikipediassa. Jokohan tässä maine alkaisi kiiriä niin, ettei köyhän tutkijan tarvitsisi olla kauaa köyhä tutkija.

Nintendo-girrrl

Päätimme miehen kanssa luopua Pleikka 3:stamme pitovaikeuksien takia. Mies sitä oli alun perinkin halunnut - hän on aina ollut PC-pelaaja eivätkä konsoliohjaimet koskaan ole sopineet hänen käteensä. Mutta kun piti päästä kokeilemaan Red Dead Redemptionia, oli vähän pakko myös yrittää sitä konsolipelaamista.
Loppujen lopuksi edes hiirtä muistuttava SplitFish-ohjain ei ollut tarpeeksi tarkka, ja koska minä olin varsin tyytyväinen pelivalikoimaltaan sekä XBoxiimme että ikivanhaan lemppariini N64:een, Pleikka löysi uuden kodin.
Pitkään ei kuitenkaan mennyt, kun Pleikka sai korvaajansa. Koska olen aina pitänyt itseäni Nintendotyttönä, ainut oikea konsoli oli tietenkin ihana Wii - juuri niiden pelien takia.

Muistan, miten ala-asteella lähes kaikki pienen kyläkoulumme oppilaista kiersivät toistensa syntymäpäivillä. Erään pojan kotona olikin sitten vanha kunnon NES, se ensimmäinen Nintendo. Iltapäivä päättyi siihen, että päivänsankari joutui tulemaan pyytämään minua ja siskoani lopettamaan, että muutkin pääsivät pelaamaan Super Mariota.
Tämä trauma taisi purkautua vasta lukion jälkeen Joutsenon opistossa, jossa vietimme silloisen kämppikseni ja nykyisen rakkaan ystäväni kanssa monta yötä samaisen Marion parissa.

Oman konsolimme saimme kotiin joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Äiti vei minut ja siskoni kauppaan ja totesi, että saamme valita haluammeko Playstationin vai Nintendo 64:n. Hetken mietinnän jälkeen päätös oli yksimielinen: Nintendo sen olla pitää.
Samainen konsoli on edelleen kotonamme, mutta päätin hankkia oman kappaleeni vasta muutamia vuosia sitten jo yliopistossa ollessani. Syynä oli se, etten raaskinut viedä yhteistä konsolia kotoamme, vaikka olinkin siihen vaivalla metsästänyt ja ostanut useita jo harvinaisiakin pelejä, kuten Goldeneyen ja Star Wars: Rogue Squadronin. (Ne pelit tietenkin nappasin mukaani, kun oman N64:n hommasin.)

Nintendo on oltava, koska olen Mario-fani. Vaikka aloitinkin tietokonepelaamisen hillittömillä räiskintäpeleillä, kuten DOOMilla, Wolfensteinilla ja Hereticillä, tasohyppelypelit kuuluvat ehdottomiin lemppareihini.
Sitten on tietenkin Legend of Zelda.
Löysin sattumalta kotikyläni divarista Ocarina of Timen useita vuosia sitten ja se oli sitten menoa se. Tällä hetkellä olen edelleen jumissa Majora's Maskissa, mutta se ei estänyt minua ostamasta Wii-settiä, jossa tuli kiinteänä mukana Mario Kart ja ylimääräisenä bonuksena Zeldan Skyward Sword. Kunhan vielä hommaan vanhemman Twilight Princessin, visuaalisesti kauniin Ōkamin sekä tietenkin New Super Mario Brosin, alkaa Wiilläkin olla sellainen määrä laatupelejä, että voin jumittaa liian aurinkoiset ja ahdistavat kesäpäivät sisällä hyvillä mielin.