Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

Lähetin viime viikolla kolme tekstiä eteenpäin toimittajille. Samalla jäin pohtimaan sitä, miten tutkijat puhuvat tutkimuksestaan. Yhteiskunnan muututtua tietoyhteiskunnaksi uusimman tiedon on oltava mahdollisimman monen saatavilla muun muassa tasavertaisuuden nimissä. Yliopistojen tasolla se tarkoittaa sitä, että pyrimme mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan tutkimustemme tuloksia avointen julkaisukanavien (open-access) kautta eli sellaisissa akateemisissa julkaisuissa, jotka ovat vapaasti saatavilla verkossa - eivätkä esimerkiksi vain tilaajille tai maksumuurin takana. Tämä sama ilmiö ilmenee myös siinä, miten omaan opetustarjontaani Jyväskylän yliopiston Movissa kuuluu väitöskirjantekijöille suunnattu Tutki(ja) bloggaa -kurssi. Omasta tutkimuksesta on hyvä julkaista myös popularisoituja tekstejä suurelle yleisölle. Näin mahdollisimman moni kiinnostunut pysyy perillä siitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu tällä hetkellä.

On kuitenkin tilanteita, jolloin omasta tutkimuksesta puhuminen ei oikein tunnu sopivalta. Tänä keväänä jouduin pohtimaan tätä ensimmäistä kertaa omalla kohdallani ja ajattelin avata näitä asioita myös blogissa. Keksin äkkiseltään kolme olennaista syytä siihen, miksi tutkija ei puhu tai halua puhua tutkimuksestaan. Näitä voi toki olla enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni kommentteja kollegoiltani, jotka olette olleet samankaltaisissa tilanteissa.

Tähän alkuun vielä tarkennus: määrittelen tutkimuksen keskeneräiseksi tieteentekemiseksi. Tutkimuksesta tulee siis tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

1) Henkilökohtaiset syyt, esimerkiksi aikataulu, ahdistus ja kyllästyminen.

Väitöskirjavaiheessa törmäsin monesti tilanteisiin, joissa kollega tuskaili oman tutkimusprosessinsa kanssa. Syinä olivat niin venyneet artikkeliaikataulut kuin epävarmuus rahoituksesta tai vaikka siitä, milloin esitarkastuslausunnot tulevat. Kun oma työ aiheuttaa ahdistusta, siihen ei yhtään auta hyvää tarkoittavat sukulaiset ja ystävät, jotka kyselevät väitösaikataulua tai sitä, joka se uusin artikkeli on milloin luettavissa. Näissä tilanteissa keskustelu omasta tutkimuksesta ei ole välttämättä mieluista. Tietyn pisteen yli mentäessä tutkija saattaa alkaa jopa inhota aihettaan ja toivoo pääsevänsä siitä eroon, jotta pääsisi tekemään oikeasti kivoja asioita. Kun väitöskirjaprosessi kestää tyypillisimmillään vähintään sen neljä viisi vuotta, ei ihmekään, että oma saturaatiopiste voi ylittyä prosessin loppupuolella.

2) Ideoiden varastaminen

En tiedä, miten yleistä toisten tutkimusideoiden varastaminen, kopioiminen tai hyödyntäminen on Suomessa, mutta humanististen alojen kasvattina ajatus tuntuu itsestä todella vieraalta. Olen ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni tutkiessani Disney-sarjakuvia näiden vuosien ajan. Innostun edelleen kovasti, kun kuulen jonkun muun tekevän jotain samankaltaista. En ole koskaan ollut huolissani siitä, että joku varastaisi tutkimusideoitani ja siksi olen puhunut niistä avoimesti muun muassa täällä blogissa. 

Tiedän kuitenkin, että on olemassa tutkijoita, jotka välttelevät aiheistaan keskustelemista, jottei kukaan vaan nappaisi heidän ajatuksiaan hyödyntääkseen niitä. Asia tuntui kaukaiselta, kunnes sain tänä keväänä lausuntopyynnön erääseen artikkelikäsikirjoitukseen. Tajusin, että käsikirjoituksen aihe on verrattaen lähellä näkökulmaa, jota olen itsekin työstänyt mielessäni yhtä artikkeliani varten. Tämä aiheutti henkisen kriisin. Tiesin, etten voi arvioida artikkelia, koska olen liian lähellä aihetta. Olisin jäävi kommentoimaan ja (mikä pahinta) saattaisin ottaa käsikirjoituksesta sisältöjä omaan tekstiini ihan tiedostamattakin. 

Kieltäydyin kohteliaasti arviointityöstä ja melkein jätin oman tekstini tekemättä. Sain siihen kuitenkin uuden tulokulman, joka ei ole ristiriidassa tämän toisen artikkelin kanssa.

3) Julkaisuun liittyvä anonymiteetti yhdistettynä tutkimuskieleen ja -kenttään

Mikäli polku tutkimuksesta tieteeksi ei ole tuttu, niin lyhykäisyydessään homma menee näin: Tutkija tutkii aihettaan ja kirjoittaa siitä artikkelin akateemiseen julkaisuun (mielellään avoin ja mahdollisimman korkeatasoinen julkaisu). Lehden toimittajat voivat kommentoida sitä ensin itse tai laittaa sen suoraan vertaisarvioijille. Arvioijia (referee) on tyypillisesti kaksi ja he ovat tieteenalan tai aiheen asiantuntijoita. Arviointiprosessi on anonyymi: tekstin arvioijat eivät tiedä tekstin kirjoittajaa ja päinvastoin. He antavat artikkelikäsikirjoituksesta palautetta ja ehdotuksia, jotka kirjoittaja ottaa huomioon tehdessään tekstiin muutoksia. Kun käsikirjoitus (ja arviointiprosessi) koetaan valmiiksi, artikkeli julkaistaan. Julkaisusta riippuen tässä voi mennä muutama kuukausi tai jopa vuosia (nimim. kirjoitin yhden edelleen julkaisuprosessissa olevan artikkelin kesällä 2017).

Kuten edellä totesin, olen ollut varsin yksin oman ankkatutkimukseni kanssa. Kukaan muu ei ole väitöskirjatasolla ollut aktiivinen Disney-sarjakuvatutkija. Tästä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Otetaan esimerkki: kirjoitan artikkelin Don Rosan ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvien supersankaritarinoista (Lastenkirja. Nyt, 2014, SKS). Suomenkielinen artikkeli lähtee vertaisarvioijille, jotka ovat alan asiantuntijoita. Toinen heistä on äärimmäisen todennäköisesti sarjakuvatutkija. Hänen on osattava suomea, koska artikkelini on suomeksi. Suomessa aktiivisesti vaikuttavia sarjakuvatutkijoita on todella vähän ja käytännössä me kaikki tunnemme toisemme ja tiedämme pääosin, kuka tekee mitäkin. Tässä tilanteessa artikkelini arvioija tietääkin, kenen kirjoittamaa tekstiä hän on lukemassa. Siinä meni se anonymiteetti.

Anonymiteetti turvaa kirjoittajan ja samalla myös arvioijan aseman. Vaikka olisit professori, tekstisi saa saman objektiivisen tarkastelun ja puolueettoman kommentoinnin kuin aloitteleva väitöskirjantekijä. Samalla vertaisarviointi tuottaa tuoretta, asiantuntevaa ja pätevää tietoa, koska alan tutkijat ovat lukeneet tekstin ja todenneet, onko se julkaisukelpoinen.

Olen toiminut jo useita kertoja vertaisarvioijana ja rehellisesti todettakoon, että on tullut vastaan tilanteita, joissa olen tiennyt, kuka tekstin kirjoittaja on. Näissä tilanteissa joudun itse arvioimaan omaa jääviyttäni: koska tutkimuskenttämme piirit ovat todella pienet, monet toimittajat olisivat pian helisemässä sellaisten arvioijien etsimisen kanssa, jotka eivät tasan tarkkaan tietäisi saati epäilisi, kuka tekstin on kirjoittanut. Koska olen opettaja ja annan palautetta myös teksteistä, joiden kirjoittaja istuu minua vastapäätä, kun kommentoin tekstin ansioita ja haasteita, koen, että pystyn eriyttämään itseni myös vertaisarvioinnissa. Annan palautetta tekstistä, en ihmisestä, jonka tunnen.  

Tämä pitkä johdatus päätyy siis siihen, miksi tutkija ei välttämättä halua puhua tutkimuksestaan julkisesti. Jos hän on tutkijabrändinsä/profiilinsa kanssa yhtään aktiivisempi sekä oman tieteenalansa kentällä (konferenssiesitelmät, julkaisut) että sosiaalisessa mediassa, on mahdollista, että alaa seuraava asiantuntija tietää hänet. Minäkin olen täällä blogissani innoissani puhunut Kalevalan sarjakuva-adaptaatiot -tutkimuksestani. Kun ensimmäinen artikkelini suhahtaa arvioijille, on äärimmäisen todennäköistä, että ainakin toinen heistä tietää, että Katjahan se täällä kirjoittelee. 

Toisaalta tässä nimenomaisessa esimerkissä on kyse nimenomaan kielestä: jos teksti lähtee kansainväliseen julkaisuun, myös potentiaalisten arvioijien määrä kasvaa, sillä englanninkieliselle tekstille löytyy luonnollisesti helpommin arvioijia, vaikka tutkimuskenttä olisi suhteellisen pieni. Voisin toki kirjoittaakin englanniksi. Tällöin anonymiteettini säilyisi todennäköisemmin. Mutta jos haluan tukea suomea tieteen kielenä ja ilmaista itseäni niin kuin vain äidinkielelläni pystyn, minun täytyy kirjoittaa suomeksi.

Lähetettyäni viime viikolla ne kolme tekstiä tarjolle kolmeen eri julkaisuun olenkin joutunut vakavasti pohtimaan, miten paljon tutkimuksestani haluan jakaa täällä sosiaalisen median kanavilla ennen artikkelieni julkaisua. En haluaisi ruveta salailemaan aiheitani, sillä se ei sovi minulle tutkijana. Toisaalta minulla on myös vakaa luottamus siihen, että kuka tahansa sarjakuvatutkijakollegoistani lukeekin artikkelieni käsikirjoitukset vertaisarvioijana, tulee hän olemaan palautteessaan rehellinen, konkreettinen, kysyvä ja kehuva tilanteen niin vaatiessa. Koska samalla tavalla olen toiminut itsekin.

Tällä hetkellä minulla on viisi artikkelikäsikirjoitusta ja yksi lyhyt tietosanakirjamainen tekstinpätkä julkaisuprosessissa. Kaksi näistä teksteistä on englanninkielisiä. Kolme on menossa kirjaan. Kaksi on kirjoitettu yhdessä kollegoiden kanssa. Mitä ne käsittelevät? No, kyllä siellä ainakin se ensimmäinen Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä artikkeli on nyt menossa. Katsotaan, miten sille käy.

Tutkijan tutkimuskirjallisuutta ja itse aineisto.

Takauma Tukholmaan

Oli aika ennen koronavirusta. Silloin pääsi näkemään kollegoja ja jopa edistämään omaa sarjakuvatutkimusta. Se aika oli helmikuun loppu ja paikka oli Tukholma, jossa järjestettiin Comics and Society -porukan talvisymposium teemanaan sarjakuva ja feminismi. Tässä lyhyt, nostalginen katsaus siihen matkaan, jolloin kolme sarjakuvatutkijaa saattoi ihan hyvin viettää kaksi yötä pienessä laivanhytissä matkoillaan Turusta Tukholmaan ja takaisin.

Tukholman Södertörnin yliopistossa järjestettiin siis kolmipäiväinen sarjakuvasymposium 19. - 21.2.2020. Se kokosi yhteen sarjakuvatutkijoita ja taiteilijoita erityisesti Pohjoismaista, mutta myös jopa Aasiasta saakka. Jyväskylän yliopistosta meitä lähti paikalle itseni lisäksi kolme tutkijaa, joten sarjakuvaedustus oli erittäin mallikasta. Matkustimme Oskarin ja Suden kanssa samaa matkaa ensin junalla Turkuun ja siitä laivalla Tukholmaan. Palasimme myös perjantaina samaa matkaa takaisin ja totesimme kumpanakin aamuna, että kenties se laivan buffetaamiainen ei välttämättä ollut paras ajatus, koska se vaati melko aikaisen aamuheräämisen.

Södertörnin yliopiston rakennus MB oli symposiumimme tapahtumapaikka.
Sen ala-aulassa oli seiniin upotettua taidetta.

Södertörnin yliopisto sijaitsee Tukholman keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lähijunalla noin parissakymmenessä minuutissa. Onnistuimme löytämään perille, vaikka lähin bussipysäkki olikin tieremontin takia poissa käytöstä. Suunnistamaan auttoi myös lauma paikallisia opiskelijoita, joita oli helppo seurata perille - kunhan ensin tajusi nousta juna-asemalla sinne asemalle.

Symposiumin mainosjuliste

Symposiumin ehdottomasti paras piirre oli sen suunnittelu: yksikään sessio ei mennyt toisen kanssa päällekkäin, joten olimme kaikki koko ajan läsnä ja pääsimme kuuntelemaan toistemme esitykset. Oma esitykseni oli tietenkin ensimmäisessä sessiossa, mikä sinänsä on aina ihan hyvä paikka, koska ihmiset ovat yleensä aktiivisempia ja innostuneempia kuuntelemaan. Lisäksi parasta on se, että saat esityksesi (ja jännityksen) heti pois jaloista ja pystyt keskittymään muihin. Myös verkostoitumisen kannalta se on ihan kätevää, koska sitten kaikki tunnistavat ja tietävät nimesi heti ensimmäisen päivän aikana. Oli myös mukavaa olla samassa sessiossa Oskarin ja Suden kanssa, niin saimme kaikki omat esitelmämme pois päiväjärjestyksestä.

Oskari esitelmöi Perussuomalaisten mainoskampanjasta, joka viittasi Alan Mooren V for Vendetta -sarjakuvaan.

Susi puhui gradustaan, joka käsitteli Sunstone-sarjakuvan seksuaalista leikkiä ja normatiivisia piirteitä.
Hän kysyi lopuksi olennaisen kysymyksen: kuinka monta normia yksi teos pystyy kerralla avaamaan?

Suomi-session päättivät Ralf Kauranen ja Olli Löytty aiheenaan Vihan ja inhon internet -teos.

Oma esitelmäni käsitteli Kullervoa suomalaisena, maskuliinisena myyttinä. Aineistonani oli Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-teokset, joita avasin lähinnä sarjakuva-analyysin kautta. En ole vielä tarpeeksi perehtynyt sukupuolentutkimuksen termistöihin, jotta pystyisin menemään syvemmälle myös teoriatasolla, mutta toivoisin, että saisin tästä vielä tänä keväänä kirjoitettua artikkelinraakileen. Ainakin olen luvannut esitellä sen toukokuun alun seminaarissa. Katsotaan, onnistuuko.

Tästä samasta aiheesta minun piti puhua myös perutussa Tampere Kupliissa. En tiedä, olisinko saanutkaan sinne mitään uutta, kun opetushommat vievät niin paljon aikaa arjessa.

Keskiviikon muut sessiot olivatkin sitten aihepiireiltään todella rankkoja, sillä ne käsittelivät pitkälti naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja traumaa sarjakuvissa. Samalla kuitenkin korostui se, että sarjakuva on monille erinomainen väline käsitellä vaikeita aiheita.

Shromona Das puhui intialaisten sarjakuvien raiskauskertomuksista osin omien kokemustensa kautta.
Esitys oli pysäyttävä.

Torstai-illan päätti yhteinen vierailu Tukholman Serieteketiin eli paikalliseen sarjakuvakirjastoon. Virallinen rakennus oli itse asiassa remontissa, joten Serieteket oli siirretty väliaikaisiin tiloihin Sergelin torin kulmille. Kirjaston jälkeen päädyimme pienen porukan kanssa syömään perinteistä ruotsalaista ruokaa, kun koko valtava lössi ei tietenkään mahtunut mihinkään suosituimpiin paikkoihin. 

Sarjakuvia. Ja vähän lisää sarjakuvia. Mm. Perkeros pongattu.

Törmäsin myös tuttuihin.

Torstaina päivän aloitti ja päätti taiteilijapaneeli, jossa sarjakuvataiteilijat pääsivät kertomaan omista projekteistaan. Comics and Society -tapaamisissa on ollut hienoa seurata, miten tutkijat ja taiteilijat pääsevät jakamaan samat tilat ja tapahtumat ilman minkäänlaista erottelua, että tutkijat tuonne ja taiteilijat tuonne.  Olemme kuitenkin kaikki samassa sarjakuvaveneessä ja innostumme samanlaisista asioista. Symposiumissa olikin parasta tutustua paremmin erityisesti suomalaisiin sarjakuvataiteilijoihin ja kuulla, minkälaisia teoksia heiltä on tulossa.

Juliana Hyrri kertoi tulevasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan. Olen edelleen hieman katkera siitä, ettei hänen loistava Satakieli joka ei laulanut -teoksensa päässyt Sarjakuva-Finlandia-finaaliin.

Ihan mahtavaa oli myös kuulla Disney-aiheinen esitelmä! Lars Wallner ja Robert Aman Linköpingin yliopistosta ovat tutkineet sukupuolinormeja sarjakuvissa, ja miten lapsilukijat tunnistavat nämä normit. Esimerkkeinä heillä on ollut tietenkin Aku Ankka -sarjakuvia. Itseäni kiinnostaa erityisesti uusi Ducktales-tv-sarja, koska siinä esimerkiksi Tepa ja ankanpoikien äiti(!) Della on tuotu mukaan kuvioihin hyvinkin epäfeminiinisinä hahmoina varsinkin pukeutumisen osalta. Jospa sitä joskus pääsisi palaamaan myös Disney-tutkimuksen pariin.

Lars Wallner & Robert Aman kertomassa tutkimusmenetelmistään.

Marco Favaro ja jokaisen konferenssin pakollinen supersankariesitelmä
- tällä kertaa feministisestä näkökulmasta.

Jenny Soep piirsi meidät puhumassa! Minä olen tuossa vasemmassa ylänurkassa.

Torstain päättäneessä taiteilijoiden pyöreässä pöydässä aina niin hillittömän hauska
H-P Lehkonen ohjeistaa oikeaoppiseen tapaan piirtää sarjakuvia.

Torstaina meille oli varattu myös mahdollisuus seurusteluun ja keskusteluun drinkkien ja kerrassaan herkullisen kasvisillallisen äärellä. Jotenkin sitä kuitenkin aina suhteellisen ujona ihmisenä päätyy juttelemaan niiden jo tuttujen suomalaisten kanssa, vaikka pöytäseurueemme vaihtuikin muutamaan otteeseen. Päädyin muun muassa tekemään Shromonan kanssa sopimuksen, että jossain vaiheessa vierailen hänen luonaan Intiassa.

Symposiumin viimeinen aamu alkoi upean Sisaret 1918 -albumin esittelyllä.

Kolme päivää on kyllä konferensseille ehdoton maksimi. Pitkät päivät vievät mehut ihan täysin, kun pitää keskittyä kuuntelemaan esitelmiä muulla kuin omalla äidinkielellä - ja samalla prosessoida niiden uutta, tieteellistä antia ja suhteuttaa sitä omaan tutkimukseen. Kaiken hyvän lisäksi huomasin olevani oikeasti vanha: vaikka meillä oli useampia taukoja, polveni eivät vain kestä tuollaista istumisen määrää. 

Iloa kuitenkin tuottivat herkullinen lounas, joka päivä arvotut sarjakuvat (minäkin sain!) ja koukuttavat suklaakookospallerot sekä kanelipullat, jotka pitivät sokeritasapainomme kohdillaan.

Elisabeth El Refaie esitteli keynote-luennollaan metaforan käyttöä omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa.

Kaikesta väsymyksestä, vähistä yöunista ja kipeistä polvista huolimatta symposium oli todella antoisa. Tutustuin mahtaviin ihmisiin ja tapasin pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Kun samalla laivalla Suomeen palaava sarjakuvaporukka sitten vielä suuntasi yhdessä syömään, olo oli jopa hieman haikea. Ja näin takautuvasti huhtikuussa tätä kirjoittaessa olo on vielä haikeampi, kun maailmanlaajuinen pandemia on ajanut meidät kaikki eristyksiin. Mutta tätä se oli vielä helmikuussa. Sarjakuvaväen sosialisoitumista.

Yksityiskohta seinämaalauksesta Södertörnin yliopiston MB-rakennuksen ala-aulassa.

Ensimmäinen katsaus vuoteen 2020

Tammikuu oli ja meni ja tuntui kestäneen puoli ikuisuutta. Viime viikot ovat olleet sen verran hektisiä opetuksen kanssa, että aika ja tila ovat liikkuneet ihan omaan tahtiinsa. Viime tiistai tuntui iltakuuden aikoihin kestäneen jo yhden viikon verran. Nyt kuitenkin yksi tämän kevään haastavimmista työviikoista on paketissa, joten ajattelin luoda katsauksen vuoteen 2020 - mitä kaikkea on luvassa niin tutkimuksellisesti kuin muutenkin.

Vaikka viime vuosi oli todella rankka, sitä kuitenkin tasapainottivat monet hienot asiat, kuten lyhyen tutkimusapurahan saaminen Kalevala-projektiin, kolme ihanaa ulkomaanreissua ja huikea Rammsteinin konsertti. Vaikka tänä vuonna ei nyt ole suunnitelmissa elämänmittaisten haaveiden, kuten Disneyland-visiitin tai Star Wars -kuvauspaikkavierailun, kaltaisia asioita, olen ehtinyt kirjata kalenteriini ja useamman merkittävän seikan.

Kalevalaseuran apuraha mahdollisti uuden tutkimusalueen alustavan valtauksen. Jatkankin Kullervo-artikkelini työstämistä esitelmöimällä aiheesta Comics and Society -opintopiirin seuraavassa konferenssissa, joka järjestetään Tukholman Södertörnin yliopistolla 19. - 21.2. Meitä lähtee Jyväskylästä paikalle kunnon delegaatio edustamaan Mutkun sarjakuvatutkimusta. Onkin kerrassaan ihanaa päästä pitkästä aikaa puhumaan kansainväliseen konferenssiin hyvässä seurassa.

Jatkan saman aiheen parissa myös Suomessa, sillä minua pyydettiin Tampere Kuplii Goes Academiciin 20.3. puhumaan Kalevala-aiheesta. Tarkoitukseni on siis puhua Kullervosta suomalaisen miehen maskuliinisena myyttinä. Tämä tulee olemaan artikkelini näkökulma. Katsotaan, mitä saan aiheesta irti. Artikkelin ensimmäinen versio pitäisi olla valmis toukokuun alussa, jolloin esittelen sitä nykykulttuurin tutkijaseminaarissa.

Ja saatanpa puhua jotain muutakin Tampere Kupliissa.

Näin kevään hakuaikojen lähetessä minulla on myös lusikkani parissa hankehakemuksessa, kaksi yhteisartikkelia työn alla kollegoideni kanssa (toinen viimeistelyvaiheessa, toinen vielä  alkupisteessä) ja opetushommiakin on kertynyt varsin riittävästi. Siksi onkin tärkeää muistaa levätä.

Olenkin jo kevään alussa pohtinut vuoden 2020 tavoitteitani töiden ulkopuolelta. En siis tee uudenvuodenlupauksia, vaan asetan itselleni joitain tavoitteita. Tällaiset asiat listasin Facebookiin tammikuussa - nyt ne löytyvät tästä pikkuisen päivitettyinä:

1. Pidän huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani. Tämä tarkoittaa kahta ällää eli lepoa ja liikuntaa (ja kivojen asioiden tekemistä) sekä sitä, että tunnistan jaksamiseni rajat ja uskallan sanoa ei.
2. Liikunta sisältää Ready.Set.Polen jäsenyyden ja sekä tankotanssin että rengastrapetsin koulutusryhmät. Eli joogaa, tanssia ja akrobatiaa useamman kerran viikossa. Tankotavoitteisiini kuuluu invertin hiominen nätiksi ja voiman kasvattaminen.
3. Vähennän vaatekulutustani. Pyrin olemaan ostamatta uusia vaatteita ja siirryn yhä enemmän käytettyihin vaatteisiin. (Kengät, alusvaatteet, sukat ja treenivaatteet ovat tietenkin poikkeuksia.)
4. Olen jo siirtynyt pitkälti kauramaitoon. Tämän vuoden tavoite on pyrkiä pitämään kasvisruokapäivä kerran viikossa.

Vuoden kivoihin asioihin kuuluu muun muassa siskosviikonloppu Pieni merenneito -musikaalin merkeissä, Rockfest Tampereella, conikesä ja talouteemme tässä kevään aikana ilmestyvä karvakaveri.

Kaiken tämän melskeen keskellä onkin tärkeää muistaa välillä hengittää ja asettua mukavasti sohvalle Darth Vader -viltin alle teemukin ja hyvän kirjan kanssa. Myös Netflix ja chill toimivat Disney+:aa odotellessa.

PS. Kuvat ovat peräisin pixabay.com-sivustolta.

Oulun sarjisfestarit 2019

Oulun sarjakuvafestivaalit järjestettiin tuttuun tapaan marraskuun lopussa. Minun piti kirjoittaa pikaisesta visiitistäni päivitys jo paljon aiemmin, mutta olen jälleen hieman jäljessä niiden kanssa. Piipahdin kuitenkin kutsusta Oulussa 23. - 24.11. puhumassa sarjakuvatutkimuksesta ja oman post doc -tutkimukseni alkuaskelista.

Meitä lähti pieni sarjisporukka autolla Jyväskylästä kolmen hujakoilla kohti Oulua. Meidän piti ehtiä illaksi Oulun Star-leffateatterille, jossa esitettiin Fingerpori-elokuvan erikoisnäytös. Auton takapenkillä istuneiden Vesa Kataiston ja Pertti Jarlan oli tarkoitus puhua leffan jälkeen yleisölle projektista ja sen synnystä. Päädyin myös itsekin katsomaan tämän sarjisadaptaation ja se oli positiivinen yllätys: neljästä episodista koostunut elokuva käytti hyväkseen Jarlan strippien huumoria, mutta muodosti myös itsenäisen kokonaisuuden. Rivo-Riitta oli ehdoton lempparini (miten vaikeaa onkaan näytellä, kun peruukki peittää silmät koko ajan), parhaimmat naurut tulivat taustalla olevista kylteistä ja muista piilovitseistä, mutta elokuvassa oli myös lempistrippini: Elias Tapani Karhu. Episodit olisi tietenkin voinut sitoa ja yhdistää toisiinsa jollain tavalla, mutta kokonaisuus jäi silti plussa puolelle.

Pyörähdin leffan jälkeen muun porukan kanssa paikallisessa Snooker Timessa moikkaamassa tuttuja ja pelaamassa framen snookeria ennen kuin kävin hakemassa iltapalaa ja suuntasin persoonalliseen majapaikkaani, Pikisaaressa sijaitsevaan TurusenSahaan. Ihanissa vanhoissa puutaloissa sijaitseva aamiaismajoitus oli kerrassaan persoonallinen: omassa huoneessani oli esimerkiksi pönttöuuni! Vaikka aamiaisen saanti olikin jäänyt festivaalijärjestäjien taholta epävarmaksi, se oli kuitenkin varattu kaikille paikassa majoittuville festivaalivieraille, mikä selvisi sitten onnellisesti seuraavana aamuna. Lämmin suositus tälle majoituspaikalle!

Vesa Vitikainen ja Kalevala sarjakuvissa

Pääsin jälleen harmillisesti osallistumaan vain sunnuntain ohjelmaan, mutta vähäisestä ajasta huolimatta ehdin kuuntelemaan pari kiinnostavaa esitelmää ja kiertämään kaikki myyntipöydät. Tänä vuonna festivaali painottui selvästi Oulun kaupunginkirjastolle, mikä oli oikeastaan vain hyvä, sillä se sijaitsi kivenheiton päässä majoituspaikastani. Puoliltapäivin alkaneesta ohjelmasta oman tutkimukseni kannalta must oli Vesa Vitikaisen esitelmä "Kalevala sarjakuvissa", joka tarjosi katsauksen Suomessa (ja vähän muuallakin) julkaistuihin Kalevala-aiheisiin sarjakuviin. Mitään maata mullistavan uutta ei esitelmästä valitettavasti löytynyt, sillä olin juuri lukenut Jyrki Korpuan mainion Kalevala-tietoteoksen Lajivirren laulamaa, jossa oli oma lukunsa sarjakuvista. (Jyrki lahjoitti minulle kappaleen kirjaansa vielä samana päivänä.)

Jiipu Uusitalo esittelee taidokasta Kukkaisruoska-sarjakuva-albumiaan

Jäin myös kuuntelemaan sarjakuvablogistaankin palkitun Jiipu Uusitalon haastattelua. Uusitalolta oli juuri ilmestynyt tuore sarjakuva-albumi Kukkaisruoska, joka käsittelee rankaisuvaltaa herkullisten hahmojen ja upean kuvituksen avulla. Tämäkin teos päätyi sitten omaan ostoskassiini.

Minun, Jyrki Korpuan ja Harri Filpan muodostama sarjakuvatutkimustrio aloitti sitten nyt jo perinteeksi muodostuneen sarjakuvatutkimuksen nykytilan esittelyn kahden aikaan. Harri, joka oli onnistuneesti buukannut itsensä kahteen paikkaan yhtä aikaa, oli paikalla vain kertomassa omasta sarjakuvaprojektistaan, mutta me Jyrkin kanssa vastailimme myös kysymyksiin ja kommentoimme  myös meille lähetettyä sarjakuvatutkimussuunnitelmaa. 

Koska Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä post doc -tutkimukseni on vasta alussa, pystyin antamaan siitä vain pieniä maistiaisia yleisölle. Käytännössä kerroin tutkimukseni tavoitteista, metodeista ja aineistosta. Keskityin sen jälkeen Kullervon tarinaan, mistä aion kirjoittaa ensimmäisen artikkelini. Vaikka minulla ei ollut yleisölle tarjota mitään konkreettista, kahden Kullervo-sarjakuva-albumin vertailu Kalevala-taiteeseen toi kuitenkin hedelmällisiä huomioita ihan paikan päällä: esimerkiksi Kullervon kaivertamat merkit sisälsivät ampuma-aseella uhkaavan tikku-ukon sekä Kurkijärven että Raassinan teoksissa, mitä en ollut aiemmin edes huomannut. Tästä saa kiinnostavaa analyysia, sillä myöhemmin ilmestyneessä Raassinan Kullervossa ei ole ampuma-aseita: kaikki taistelut käydään teräasein. Mistä pistooli sitten Kullervon kaiverruksiin on päätynyt?

Festarilootti sisälsi kirppispöydän antimia, pienlehtiä ja taidetta.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja joskus liiankin nopeasti - näin myös Oulun sarjisfestarit. Ehdin kuitenkin tosiaan tavata Pertti Jarlan ja suuresti fanittamani HP Lehkosen henkilökohtaisesti, moikata Apila Pepitaa (ja ostaa hänen ihana pupu-aiheinen korttinsa) ja pongata myyntipöydiltä huikea venäläinen taiteilija Lena Gnedkova, jolta päädyin sitten ostamaan vähän sitä sun tätä itselleni ja lahjaksi. Yllä olevassa kuvassa oleva Haurun liikkuva linna -pastissi on hänen käsialaansa. Gnedkovan töihin voi tutustua tarkammin Instagramissa (illustoryart).

Sain myös ihanalta Juliana Hyrriltä omistuksen omaan kappaleeseeni hänen upeasta esikoisteoksestaan!
Sen kuuluisi olla Sarjakuva-Finlandian TOP10:ssä.

Ensi vuonna varaan itselleni koko viikonlopun Oulun keikkaa varten. Silloin minulla onkin jo toivottavasti tuloksia Kullervosta ja ehkäpä myös Kalevalan naiskuvastakin, johon paneudun seuraavaksi.

Post doc -apuraha Kalevalaseuralta!

Nyt se on fakta: olen jälleen tutkija. Apurahatutkija, post doc -tutkija, tutkijatohtori… Miten sitä haluaakaan itseään määritellä.

Jee, hyvä minä!

Sain siis Kalevalaseuralta kolmen kuukauden rahoituksen Kalevala-aiheisten sarjakuva-adaptaatioiden tutkimukseen. Tarkoitukseni on tutkia pääosin suomalaisen nykysarjakuvan (eli rajaukseni mukaan 1990-luvulta eteenpäin) tulkintoja Kalevalan tarinoista keskittyen visualisointiin ja suomalaisuuden myyttiin. Eniten minua kiinnostaa, painaako Akseli Gallen-Kallelan perintö sarjakuvataiteilijoita Kalevala-versioiden kuvituksessa ja jos painaa, miten paljon. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, millaisia tulkintoja sarjakuvataiteilijat tekevät, koska taide on aina sidoksissa julkaisuaikaansa ja sen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.

Vähän lähdemateriaalia niin aineiston kuin tieteellisen kontekstin osalta.

Kolmessa kuukaudessa ei ehdi tehdä ihmeitä, mutta tarkoitukseni on tämän loppuvuoden aikana perehtyä Kalevala-tutkimukseen ja erityisesti Kalevala-taiteen tutkimukseen. Yhden artikkelinraakileen toivon myös saavani aikaan ja se keskittyy Kullervon tarinaan. Tulen vertailemaan Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-tarinoita toisiinsa. Näitä alustavia huomioita olisi tarkoitus esitellä myös Oulun sarjisfestareilla sunnuntaina 24.11. Siellä on mahdollista myös pyytää palautetta tekstiinsä, joten jos kiinnostuit, kannattaa laittaa sähköpostia Harri Filpalle osoitteeseen sarjakuvaoulu(at)gmail.com.

Tutkimustyötä Turun Gaggui-kahvilassa

Haen projektille lisärahoitusta ainakin Kulttuurirahastolta. Toivoisin pääseväni tutkimaan myös sarjakuva-Kalevalojen naiskuvaa (Raassinan ja Makkosen Kalevalat) ja moderniin aikaan sijoittuvia Kalevalan tarinoita (Hiltunen), jossa keskittyisin kenties henkilöhahmojen roolitukseen. Tässä otan myös huomioon Don Rosan ”Sammon salaisuuden”, vaikka se ei kotimaista tuotantoa olekaan. Saatan myös sivuta Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalaa, koska siinä esimerkiksi Gallen-Kallelan Aino-triptyykin roolit on käännetty herkullisesti päinvastaisiksi.

Tarkoitus olisi kirjoittaa aiheesta ainakin kolme artikkelia ja koota olennaisimmat asiat jonkinlaiseen laajempaan julkaisuun, jossa esittelisin sarjakuva-Kalevalojen historiaa laajemminkin. Kenties siitä voisi tulla antologia, jossa olisi muitakin kirjoittajia. Ehkä tällainen kirja jää vielä haaveeksi, mutta ainahan sen voi mainita tutkimussuunnitelmassa.

Jaan somessa tähän tutkimusaiheeseen liittyviä faktoja ja nostoja jatkossa häshtägillä #postkalevala, jos kiinnostuksesi heräsi.

Koska tutkijoiden urasta valtava osa menee erilaisiin rahoitushakuihin, ajattelin jakaa tarinan oman apurahani takaa, sillä se on itse asiassa aika hämmentävä: näinkin siis voi käydä!

Kalevalaseura julkisti keväällä apurahahaun kolmen vuoden Kalevala-aiheiseen post doc -tutkimukseen. Hain sitä hieman laajemmalla ajatuksella: alkuperäinen ajatukseni oli järjestää aiheeseen liittyviä sarjakuvatyöpajoja, joissa tutkittaisiin samalla, onko suomalaisuuden myytti ja Kalevalan kuvasto muuttunut ja miten. Kun saaja julkistettiin, minulle soitettiin samana päivänä. Kalevalaseuran edustaja kertoi, että hakemuksestani oltiin oltu erityisen kiinnostuneita, mutta se ei ollut tarpeeksi jäntevä. He halusivat tukea tutkimusideaani pienellä summalla, mutta sitä varten minun piti kirjoittaa uusi, tiiviimpi tutkimussuunnitelma. Sain paljon konkreettisia ohjeita ja vinkkejä, joiden perusteella jätin työpajakokonaisuuden pois ja keskityin itse sarjakuviin. Tämä oli itsellenikin mieluisin vaihtoehto, sillä olen aina ollut tekstien ja kuvien analysoija ja tutkija. Hain uudella hakemuksella rahoitusta, mikä myönnettiin syyskuussa kolmeksi kuukaudeksi. Olen edelleenkin hieman hämmentynyt, mutta valtavan iloinen asiasta.

Vaikka rahoitus on pieni, eniten minua ilahduttaa jo pelkkä tieto siitä, että minuun uskotaan tutkijana ja että tutkimusideani nähtiin toteuttamiskelpoisena. En ole oikeastaan tehnyt kunnon tutkimusta sitten väitöskirjani (josta tulee herramunjee viisi vuotta), joten olen niin kaivannut paluuta tutkimuskentälle. Tämä luo uskoa myös omiin kykyihini.

Disney-taika toimii!

Joten jo tässä vaiheessa erityiskiitos Kalevalaseuralle. 
Ja kiitos myös Arribas Brothers -lasinpuhaltajafirmalle Pariisin Disneylandissä siitä, että möitte minulle Aladdinin taikalampun ja lupasitte, että sinne kirjoittamani toive toteutuu taatusti. Nyt se toteutui.

Ankkoja Ateneumissa - postauksen päivitetty versio

Eino Maininkinen: Kylpyankka

[EDIT: Tämä postaus sekosi ihan täysin asettelultaan, joten jouduin tekemään sen uusiksi. Toivottavasti se on nyt hieman parempi katsella. Lisäsin merkintään myös pari faktaa, jotka selvisivät, kun juttelin aiheesta Akkarin päätoimittaja Aki Hyypän kanssa puhelimessa.]

Kävin jo lokakuussa katsomassa Ateneumin Ankallisgalleria-näyttelyn, mutta ehdin vasta nyt koostaa siitä merkinnän. Pyörähdin ystäväni kanssa näyttelyssä sunnuntaiaamuna 22.10. reilun tuntisen ajan. 15 euroa (14 € S-etukortilla) maksanut näyttely oli ripoteltu osaksi Suomen taiteen tarina -näyttelyä, mikä tietenkin sopi mainiosti Suomi100-teemavuoteen. Kun näyttely mainittiin erikseen Ateneumin verkkosivuilla, jäi aluksi kuva omasta, itsenäisestä näyttelystään. Kun tekstin luki tarkemmin, tajusi, että Ankallisgalleria oli tosiaan osa isompaa taidenäyttelyä ja kaikki sen sisältämät ankka-teokset oli listattu jo verkossa.

Albert Edelfelt: Kuningatar Blanka ja alla
Albertti Aatelviltin Isoäiti Mummo

Kahdestatoista teoksesta koostunut näyttely avautui 3.10.2017 ja jatkuu vuoden 2018 helmikuun 25. päivään saakka. Näyttely yhdistää fiktiivisten ankkalinnalaisten taiteilijoiden työt suomalaisen taiteen merkkiteoksiin. Kyseessä on postmoderni parodia, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat ja teokset linkittyvät toisiinsa intertekstuaalisesti. Ankkaversiot klassikkokirjallisuudesta ovat tuttuja monille, kuten myös Don Rosan versiot Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustuksesta ja Sammon taonnasta, jotka on sijoitettu "Sammon salaisuus" -sarjakuvaan. Nyt muutkin tutut Disney-taiteilijat ovat tehneet versioita suomalaisista taidemaalauksista.

Itse näyttelyssä esitellään ainoastaan fiktiivisillä nimillä esiintyvät taiteilijat, kuten Huuko Simpura ja Akseli Kala-Kallela, mutta näyttelyn esitteessä kerrotaan myös taiteilijoiden oikeat nimet. Suomalaisista mukana on Kari Korhonen ja sarjakuvataiteilija Kati Kovács, joka teki näyttelyyn kaksi pienoispatsasta.

Kansainvälisistä tekijöistä mukana ovat yhteistyötä tehneet Ulrich Schröder ja Daan Jippes sekä tietenkin Don Rosa. Yllätyin ainoastaan, että hänen Kalevala-versioistaan ei ollut muita töitä esillä. [Syy, miksi niitä ei ollut oli se, että Ateneum halusi ankkateokset osaksi näyttelyään, joten ne piti tehdä heidän kokoelmissaan olevista teoksista! Ehkä seuraava Ankallisgallerian näyttely pidetäänkin sitten Turussa...]

Lempiteokseni: Akseli Kala-Kallelan Aku Ankan setä.

Tekijänä tietenkin Don Rosa

Teosten esillepanossa oli huomioitu myös nuoret katsojat. Monet ankkamaalauksista oli sijoitettu niin matalalle, että niitä katsoessa piti tällaisen pitkän ihmisen ihan kyykistellä ja kumarrella.

Arvi Liljaluntti: Hansu Hanhi työssään.

Huuko Simpura: Iltaa ja köyhyyttä kohti

Koko näyttelystä jäi kuitenkin hienoinen pettymys. Teoksia olisi voinut olla enemmän ja useammalta tekijältä. Mutta jo sekin, että olemme saaneet Aku Ankkaa museoon, on iso juttu. Se kertoo suomalaisten suhteesta sarjakuvaan ja Akuun merkittävänä hahmona. Lisäksi se, että näyttelyssä nähtiin versioita suomalaisesta taiteesta, on merkittävää. Aku Ankka on lehtenä vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin ja päinvastoin.

Altti Fasaani: Elämäntaiteilija Hannu Hanhi.

Todettakoon, että parasta koko näyttelyssä oli Aku Ankan klassinen kosla, joka oli sijoitettu museon sisäpihalle museomyymälän viereen. Pakkohan sinnekin oli ahtautua. Todistettavasti pääsin myös pois sieltä.

Mukaan lähtivät kaikki tarjolla olleet postikortit sekä Isoäiti Mummo -juliste. Se tosin kärsi hieman matkustuksesta ja melkein haluaisin käydä ostamassa uuden. Kuuden euron hinta A3-julisteilla ja 1,50 euroa postikorteille ei ollut paha.

EDIT: Aki Hyyppä tosiaan kertoi puhelimessa, että Ateneumin kävijämäärät ovat tuplaantuneet Ankallisgallerian näyttelyn takia. Ovat olleet innoissaan ja ihmeissään. Kun menekkiä on tämän verran, ehkä saamme tulevaisuudessa myös lisää ankkataidetta museoihin. Ainakin saadaan lapset ja nuoret myös tutustumaan suomalaiseen taiteeseen - vähintään ankkaversioina!

Sarjakuva-analyysia Nörttityttöjen blogissa

© Disney

Minua pyydettiin kirjoittamaan vieraskynä-merkintä seuraamaani Nörttityttöjen blogiin. Valitsin yhden väitöskirjani alaluvuista, analyysin "Sammon salaisuudesta" ("The Quest for Kalevala"), joka on sarjakuvatutkijalle melkoinen aarreaitta ja siksi eräs lempiosioistani. Muokkasin siitä (toivottavasti) selkeän ja ymmärrettävän, mutta kuitenkin tieteellisen esimerkin siitä, miten sarjakuvatutkija tutkii ja analysoi valitsemaansa teosta.

Kannattaa käydä vilkaisemassa ja kommentoimassa, sillä Don Rosaan liittyvän muiston jakaneiden kesken arvotaan yksi kappale Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita -kokoelmaa!

Tekstini löytyy täältä.