Koronan kirot sarjakuvamyynnille

Pari viikkoa sitten Twitter-feediini ilmestyi huomioita sarjakuvamyynnin laskusta viime vuoden aikana. Se jäi vaivaamaan. Kustannusalojen tilastojen mukaan sarjakuvia myytiin 0,3 % - ja tähän on laskettu kaikki kirjallisuudenlajit. Pelottavinta ei kuitenkaan ole katsoa näiden tilastojen piirakkakaaviota, jossa sarjakuvan osiota ei edes erotu, vaan sen alta avautuvaa taulukkoa. Sen mukaan sarjakuvien myynti laski 27 % vuonna 2020. Pudotus tuntuu järkyttävältä verrattuna kaunokirjallisuuteen, jonka myynti puolestaan nousi reilun 28 %.

Ahdistuin ja menin tilaamaan Turun sarjakuvakaupasta kasan teoksia. Ne toimivat tämän tekstin kuvituksena.

Kati Närhen Agnes-trilogiasta puuttuu enää Mustasuon mysteeri

Näin jälkikäteen ajateltuna tajusin, etten viime vuonna itsekään ostanut niin paljoa sarjakuvia kuin normaalisti. Syynä on tietenkin korona. Tyypillisesti käyn ainakin Tampere Kupliissa, Finnconissa ja Helsingin sarjakuvafestivaaleilla joka vuosi. Sen lisäksi reissuihin voi sisältyä Popcult, Ropecon, Helsingin kirjamessut ja Oulun sarjisfestarit. Joka tapahtumasta mukaan tarttuu tyypillisesti sarjakuvia: niin uutuuksia kuin alennuksessa olevia helmiä. Kierrän myös aina taidekujat ja ostan suoraan tekijöiltä omakustanteita, zinejä ja ties sun mitä oheissälää.

Tässä erään kanssanörtin kanssa keskusteltuani tajusin, miten paljon (näin introverttinakin) kaipaan näitä tapahtumia. Kaipaan tunnelmaa, ohjelmaa, samanhenkisiä ihmisiä ja niiden myyntipöytien antien selaamista. Miten ihanaa oli jo se, että pääsi taas hiihtolomalla kirjastoon pläräämään hyllyjä!

Unwrittenin käsikirjoittajan Mike Careyn piti tulla kunniavieraaksi kesän 2020 Finnconiin.

Korona-aika on taatusti herättänyt monissa ymmärryksen siitä, miten tärkeää kulttuurin kuluttaminen meille ihmisille on. Kaunokirjallisuuden myynnin kasvu on varmaan yksi konkreettinen merkki siitä. Mutta miksi sarjakuvan myynti ei ole kasvanut? Olen spekuloinut sitä tässä jonkin aikaa ja voin tarjota vain sitä: spekulointia. Mutta voisin väittää, että sarjakuva on edelleen pienen piirin harrastuneisuutta. Toki kaikki ovat lukeneet Aku Ankkansa ja Fingerporit keikkuvat sarjismyyntilistojen kärjessä. Mutta että lukija tarttuisi ennakkoluulottomasti uuteen (palkittuunkaan) sarjakuvateokseen samalla tavalla kuin kirjallisuuden Finlandia-voittajaan? Eipä olekaan niin helppoa.

Festarit, conit ja messut tarjoavat matalan kynnyksen lähestymistavan uutuusteoksiin. Siellä voit selailla painotuoreita opuksia ja albumeja, minkä väittäisin nimenomaan olevan sarjakuvan ostamisen osalta olennaista: monille piirtojäljellä on iso merkitys sarjakuvan ostopäätöstä tehdessä. Harvoissa verkkokaupoissa pääset kurkkaamaan, miltä sarjakuva näyttää sisältä. Ei romaania tarvitse selata: takakansitekstin löydät helposti myös netistä.

TV-sarjaa odotellessa sivistän itseäni sarjiksella.

Itsekin innostun uutuussarjakuvista helposti silloin, kun kuulen messuilla tekijän puhuvan teoksestaan. Parasta onkin päästä ostamaan uutukainen suoraan häneltä itseltään ja vaihtaa muutama sana, pyytää kenties nimmari tai jopa ihan piirros. Kynnys aivan uusien, itselle tuntemattomien teosten tilaamiseen verkosta onkin paljon isompi, vaikka alan tutkija olenkin. 

Olen varma siitä, että sarjakuvien myyntitilastot eivät olisi noin karua luettavaa, jos pandemian takia peruutetut tapahtumat olisivat järjestyneet normaalisti. Useimmiten matalan kynnyksen ilmaistapahtumiin, kuten Tampere Kupliiseen, Finnconiin ja Helsingin sarjakuvafestareille, eksyy vakiokävijöiden lisäksi näiden tuttuja, sukulaisia tai vaikka satunnaisia turisteja ihmettelemään, mistäs nyt on kyse. Nämä vierailijat lähtevät taatusti kotiinsa mukanaan jokin sellainen (sarjakuva)teos, jota he eivät missään nimessä olisi ostaneet verkkokaupasta. Mutta koska he pääsivät selailemaan sitä itse ja kenties juttelemaan taiteilijan kanssa, oli helppo ja mukavakin tukea kulttuuria pienellä summalla.

FreakAngels on yksi lempiverkkosarjakuvistani. Päätin näköjään ruveta keräämään sitä printtinäkin.

Toivon hartaasti, että rajoitukset purevat ja rokotustahti kiihtyy entisestään. Verkkotapahtumat ovat olleet ihan hyviä korvikkeita ja joissain tilanteissa todella toimivia ratkaisuja, mutta tällaisella henkilöllä, joka istuu työnsä puolesta päivät Zoomissa, ei ole enää intoa ja energiaa jatkaa koneen ääressä nököttämistä viikonloppuisin. Ja miten sitä edes aistisi conien tunnelman internetin välityksellä?

Toivon, että tapaamme ensi vuonna kaiken maailman kinkereissä ja kissanristiäisissä. Silloin tulen pyörimään juuri sinun myyntipöytäsi äärelle ja hiplaamaan sarjiksia, tarroja, pinssejä ja zinejä. Ostan ihan liikaa kaikkea enkä lähde ennen kuin kassi alkaa tuntua epämukavan painavalta. Sitä odotellessa saatan tehdä vielä muutaman sarjistilauksen tämän vuoden aikana ja piipahtaa lempidivarissani Antikvariaatti Lukuhetkessä selailemassa maski naamallani sarjishyllyä. Koska pitäähän nämä viimeisetkin rajoitukset jotenkin jaksaa.

Isona minusta tulee Mummo.

Tai mistäpä sen tietää, kenties kaikki menee nappiin ja kohtaamme jo lokakuussa Turun ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleilla.

Helsingin sarjisfestarit 2018

Tänä vuonna Helsingin sarjakuvafestivaaleilla oli paljon hyvää ja kaunista. Teemana olleet Italia, strippisarjakuva ja metalli sopivat minulle erinomaisesti (joskin italialainen sarjakuva on minulle edelleen Ankka-voittoista) - erityisesti siksi, koska A) tämän vuoden festaritaiteilija oli JP Ahonen, ja B) yksi vieraista oli upea Lise Myhre!

Mikä olisikaan parempi syy viettää syyskuun ensimmäinen viikonloppu Helsingin Suvilahdessa ilmaisilla festareilla?

Saavuimme ystäväni kanssa festareille vasta lauantai-iltapäivästä, mutta ehdimme heti aluksi katsastaa Zinefestin, joka oli tänä vuonna siirretty varsin onnistuneesti Tiivistämölle. Nyt oli tilaa olla, liikkua ja hengittää! Hengasimme siellä pariinkin otteeseen KeSSin pöydän ääressä.

JP Ahonen haastattelussa. Miten suursuosioon noussut Belzebubs-sarjakuva syntyi?

Lauantaina kävimme kuuntelemassa (ennen pakottavaa ruokatarvetta) JP Ahosen haastattelun alkupuolen, jossa hän kertoi Belzebubs-sarjakuvastaan ja uudesta Villimpi Pohjola -albumista. Belzebubsista oli vihdoin ilmestynyt kovakantinen albumi, johon oli koottu kaikki tähän mennessä verkossa julkaistut stripit ja sellaistakin materiaalia, johon en ollut vielä törmännyt. Tavoitteeni oli saada albumi kainaloon omistuksella ja kyllähän näin pääsi käymään. 

Albumi tuli kahlattua läpi heti seuraavana yönä ja junamatkalla kotiin ja todettakoon, että minulle selvisi vasta nyt, että Lilithin parhaan ystävän nimi on Blasphe My! Se selittää hahmon ulkonäön! (Nerokasta!) Siksi arvostan vielä enemmän JP:n minulle piirtämää omistusta. Blasphe on ihana, kuten esikuvansakin.

Kävimme kuuntelemassa myös Wolf Kankaretta, joka puhui uudesta sarjakuvaromaanistaan Subdimensionaalinen portti. Se kuului myös ostoslistaani, joten oli kiinnostavaa kuulla sen taustoista. Kankare lupasi jatkossa piirtää jotain söpöä, joten sitä odotellessa.

Festivaalin kunniavieraan, Charlie Adlardin eli Walking Deadin piirtäjän, kunniaksi Kattilahallissa haahuili lauantaina myös zombeja. Kenkutti, että päädyin vain räpsimään kuvia, sillä olisin saanut niistä kerrassaan ahdistavan videonkin kuvattua. No, aina ei voi zombejakaan voittaa, vaan pitää häipyä vähin äänin.

Zombit huomasivat minut. Oli aika... siirtyä.

Sunnuntai oli kuitenkin se päivä, jota odotimme eniten. Eräs suurista idoleistani, Nemin piirtäjä Lise Myhre oli haastateltavana ja jakoi sen jälkeen nimmareita fanilaumalleen. (Kaksi suurinta nimmarijonoa taisi muodostua Lisen ja JP Ahosen pöytien ääreen tänä viikonloppuna.) 

Lise oli ihana. Kerrassaan sympaattinen ja helposti lähestyttävä persoona, joka kertoi arvostavansa kaikkia fanejaan. Haastattelun aikana hän kertoi ensimmäistä kertaa julkisesti, miksi Nemin äiti ei esiinny sarjakuvissa. Koska monet lukijat ja toimittajat samaistavat Lisen Nemiin, hän ei voinut piirtää Nemin äitiä, koska hahmojen suhde olisi vertautunut hänen äiti-suhteeseensa. Ja hän totesi rakastavansa äitiään.

Toinen mieleenpainunut kommentti oli Lisen vastaus, mitä aloittelevan sarjakuvapiirtäjän tulisi ottaa huomioon. "Olla oma itsensä ja kertoa oma tarinansa", oli Lisen vastaus. Kukaan ei kerro tarinaasi niin hyvin kuin sinä, joten sinä olet se oikea henkilö tekemään sen.

Lise vastaili mielellään myös yleisön kysymyksiin.

Haastattelutilanne olisi kuitenkin voinut olla paljon parempi, sillä haastattelija oli todella epäonnistunut valinta. Tyyppi istui hattu ja aurinkolasit päässä koko ajan, mikä tuntui todella epäkunniottavalta haastateltavaa kohtaan, jonka pitäisi nähdä keskustelukumppaninsa silmät. (Oliko sitten edellinen ilta mennyt liian pitkäksi, tiedä häntä. Kyseessä oli kuitenkin Nemiä suomentanut henkilö!) Tankeroenglanti yhdistettynä pitkiin, epäselviin kysymyksiin teki Lisen hämmentyneeksi ja sai yleisön kiemurtelemaan. Kun jokainen yleisössä kysymyksiä esittänyt muodosti selkeämpiä ja fiksumpia lauseita, jäi haastattelusta niin nolo fiilis, ettei ole tosi. Onneksi se ei kuitenkaan näyttänyt pilaavan Lisen päivää.

Kaksi nörttiä kohtasivat ja kehuivat toistensa kenkiä.

Lisen nimmarijono oli pitkä, mutta kaikki oli sen arvoista. Sain hillittyä pahimman fanityttökohtaukseni, kun Lise avasi keskustelun kehumalla vuolaasti Kaunotar ja hirviö -paitaani. Sitten vertailimme kenkiämme ja minä avauduin, miten olen fanittanut Nemiä ensimmäisestä numerosta saakka. Sain nimmarin (kaksi), piirroksen ja yhteisen valokuvan. Ostin vielä kassinkin, joka loistaa pimeässä! (Tai on heijastin. Tämä jäi epävarmaksi, mutta kumpi tahansa on varsin siistiä!)

Ennen siirtymistä takaisin Keski-Suomeen kävin vielä hakemassa yksinäisen oloiselta Luke McGarrylta Sad Chewie -pinssin. Sain kaupan päälle Poen, joten se oli kannattava, vaikkakin lyhyt moikkaus.

Sarjisfestareiden lootti-kuvasta puuttuu Star Wars -aiheinen postikortti,
joka aiheutti Zinefesteillä spontaanin repeämisen.

Edellä mainittujen teosten lisäksi ostin ihanan Siiri Viljakan zinen Closure & Failure, jonka olin luvannut hankkia jo näkemäni näyttelyn perusteella. Lisäksi mukaan tarttui Belzebubs-pinssit ja olisi varmaan tarttunut myös t-paita, elleivät ne olisi olleet loppuunmyytyjä siinä vaiheessa. Mutta nettikaupasta saa ainakin oikeita kokoja ja lady-fittiä. Pikkaisen jäi harmittamaan se, että Mari Ahokoivun Oksi ehti kadota muiden ostajien taskuun, mutta lisään sen hankintalistan ykköseksi sitten seuraaville sarjisfestareille - jotka ovat *DAM DAM DAA* Oulun sarjisfestarit! Näemme siis siellä!

Sain oman Nemin. <3

Katja kiittää järjestäjiä ja toivoo ensi vuodelle lisää ruokakojuja ja pikkaisen eri sijaintia lavalle, sillä baarin puolelta tuleva möykkä välillä hieman häiritsi. Mutta viime vuoteen verrattuna jo pelkkä lavan olemassaolo oli pop!

Loma pähkinänkuoressa ja syksyn menotärpit

Kesän kaksi olennaista: Ilosaarirock ja jäätelö

Heinäkuun lomailu on nyt hoidettu pois alta ja samalla olen tehnyt paluun someen. Täytyy heti kättelyssä todeta, että kyllä kannatti pitää taukoa kaikesta. Stressitaso laski enkä edes osannut ajatella töitä - saati, että olisin kirjoittanut jotain artikkelia vähän siinä sivussa vasemmalla kädellä. Somenkin poissaoloon tottui nopeasti; eniten ehkä kaipasin Twitteriä, koska sitä kautta saa uusimmat (ja kiinnostavimmat) uutiset nopeiten. Nyt pitäisi riittää energiaa hoitaa lukuvuosi 2018 - 2019 kunnialla ja ilman työuupumuksen oireita.

Ilosaarirockista teen myöhemmin oman päivityksen, joten ei siitä sen enempää. Kesän toinen olennainen tapahtuma oli heinäkuulle siirretyt yo-juhlat, joissa juhlittiin tuplatutkinnon tehnyttä ylioppilasmerkonomi-siskoani, joka selvitti aikuislukion ja liiketalouden perustutkinnon töiden ohessa. 

Kakku ei ole valhe.

Heinäkuu on ollut sään puolesta aivan järkyttävä, sillä tällainen helleputki ei sovi minulle lainkaan. Siksi olenkin viettänyt aikaa ilmastoidulla tanssistudiolla ilmajoogan ja tankotanssin parissa sekä peittänyt kaikki räppänät verhoilla ja maannut sohvalla tv-sarjojen pauloissa. Loman aikana onnistuin tahkoamaan* The Fallin ja Manhunt: Unabomberin (kokonaan), The Handmaid's Talen toisen tuotantokauden, Orange is the New Blackin kuudennen tuotantokauden, Death Noten ja Altered Carbonin. Sen lisäksi aloitin Supernaturalin 12:nnen tuotantokauden. Luin myös Kuolemanportti-sarjan läpi ja aloitin pelaaman Half-Life 2 EP2:sta, kasasin kolme kirjahyllyä jatkopaloineen ja kävin katsomassa Ant-man and the Waspin. Näiden ohessa olen opiskellut Duolingon suosiollisella avustuksella italiaa.

En tainnutkaan mainita, että voitin Popcultissa Sarjakuvaseuran arpajaisista sarjiskassin?

Mutta kohta on siis syksy eli paras vuodenaika ikinä, mikä toivottavasti tarkoittaa sitä, että lämpötilat putoavat inhimillisiin asteisiin. 

Lopuksi vielä muutama olennainen syksyn menotärppi:

Helsingin sarjisfestarit 1. - 2.9.

Sarjisfestareiden teemana on tänä vuonna strippisarjakuva, italialainen sarjakuva ja metalli, eli kolme kertaa kaikkea kiinnostavaa. Festareille ei vedä pelkästään se, että festivaalitaiteilijana on JP Ahonen tai että sieltä saa kenties hankittua uuden Belzebubs-albumin ja fanisälää, vaan erityisesti se, että siellä on vieraana Nemin piirtäjä Lise Myhre! Saan ehkä fanityttökohtauksia.

Star Wars A New Hope -konsertti 8.9.

Pääsen Hartwall Arenalle faneilemaan klassikon pariin!

Viikko 42 (= elämän tarkoitus)

Syysloman olen varannut reissaamiseen Turku - Helsinki-akselille. Käyn katsomassa Turun kaupunginteatterissa Taru sormusten herrasta -musikaalin ja osallistun Helsingissä Mission in Jedha -nimiseen Star Wars -tapahtumaan. Jos immersiivinen, larpin kaltainen tapahtuma kiinnostaa, lippuja on taatusti jäljellä. Tapahtumaa järjestetään 19. - 20.10.: perjantaina koko perheelle sopivana, lauantaina K18-tapahtumana.

Näitä odotellessa on ihan kivaa palailla töihin.

*Edit: Lisätty kaksi unohtunutta tv-sarjaa.

Sarjisfestareilla 2017

Suvilahden kattilahalli festareiden näyttämönä.

Syyskuu on akateemisessa maailmassa yksi kiireisimmistä kuukausista: Ei pelkästään siksi, että tyypillisesti silloin alkavat opetukset (paitsi minulla tänä vuonna), vaan erityisesti siksi, että kaksi isointa apurahahakua käynnistyvät ja sulkeutuvat. Näiden päälle kun lisää jokaviikonloppuisia opiskelu- ja / tai työmenoja, on kuukausi täyttynyt vauhdilla. Pahoittelut siksi blogihiljaisuudesta. Yritän kasata itseäni, mutta luulen, että pääsen takaisin viikottaiseen päivitysrytmiin vasta Akatemian haun sulkeuduttua. Palaan näihin aiheisiin kenties myöhemmin, mutta nyt lyhyt katsaus tämän vuoden sarjisfestareihin Helsingissä.

Suvilahteen siirretyt festivaalit olivat tänä vuonna vain kaksipäiväiset. Ihmisiä pohditutti se, löytävätkö festarit kävijänsä. Aikaisempina vuosina Lasipalatsin nurkilla ja Narinkkatorilla järjestettynä festareille eksyi yleensä muutakin väkeä kuin sarjiskansaa. Uudesta sijainnista huolimatta viikonloppukävijöitä oli festarisivujen mukaan yli 10 000, joten pelko tuntui jälkikäteen ajateltuna turhalta. (Seuraavat festarit järjestetään muuten Suvilahdessa 1.-2.9.2018. Tällöin teemana on Italia ja strippisarjakuva. Kuulostaa aika hyvältä!)

Se on erittäin mukavaa, kun saa järjestettyä sarjisfestarit itselleen työmatkaksi. (Erityisen mukavaa on se, että hotelli tarjoaa huoneeksi ikkunatonta elokuvahuonetta, jossa voi katsella vaikka Netflixiä valkokankaalta. Ruoholahden Radisson Blu - suosittelen kokeilemaan!) Keskityin työn puolesta erityisesti omaelämäkerralliseen sarjisohjelmaan ja sarjisblogeihin, joten vuoden teemat ja kunniavieraat jäivät vähän sivuun. Ehdin kuitenkin nähdä heti lauantaiaamuna vuoden Taivaallisin sarjakuvablogi -palkinnonjakotilaisuuden. Kunnian voitti tänä vuonna Jiipu blogillaan Tajukankaan kutoja. Jiipun blogi oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten oli hienoa päästä tutustumaan niin kauniseen ja yksityiskohtaisesti väritettyyn blogiin.

Olin myös itse osana ohjelmaa lauantaina Kattilahallin "lavalla", jossa esiteltiin Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeen tuotoksena syntynyt sarjakuva-artikkeliliite. Tämän uusimman Kuti-ilmaisjakelulehden liite on myös vapaasti luettavissa verkosta, joten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen!

Esittelyaukeama, katsokaa, miten kaunis se on!

Minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli käsitteli siis sarjakuvabloggaamisen terapeuttisia mahdollisuuksia ja siihen liitettyjä merkityksiä. Olenkin aiheesta blogissa puhunut aiemmin, joten ei siitä sen enempää - lukekaa vain artikkeli! Se näyttää todella upealta.

Puhuimme Laura Kokon haastattelemina projektin synnystä, omasta työprosessistamme ja innostamme jatkaa tutkija-taiteilija-työparien yhteistyötä jatkossakin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tämäkin projekti tuo tullessaan. Erityisesti koimme, että sarjakuva on ilmaisumuotona täydellinen tiedonvälittäjä, joten tutkimustiedon saattaminen sarjakuvamuotoon olisi loistava, popularisoiva viestintäkanava tulevaisuuden tieteelle.

Kattilahallin näyttelyitä

Ent. pienlehtitaivas, nyk. Zinefest Oranssilla

Suvilahden tilat olivat pienen matkan päässä toisistaan, mikä pakotti pyörähtämään välillä ulkoilmassakin. Se oli erittäin virkistävää erityisesti siksi, koska Zinefestin paikkana toiminut Oranssi oli tilana vähän liian pieni ja aina tupaten täynnä. Lisäksi siellä oli aivan järkyttävä maalin / spriitussin käry sunnuntaina, mikä aiheutti varmasti yhden jos toisen päänsäryn niille myyjäparoille, jotka eivät päässeet haukkaamaan happea. 

Pörräsin siis pääasiassa Oranssin ja Kattilahallin väliä kuuntelemassa ohjelmaa ja hankkiutumassa rahoistani eroon. Olin ottanut periaatteekseni korjata Worldconin heikon kirjaostostuloksen ostamalla tukullisen kotimaista sarjakuvaa festareilta. Todettakoon, että suunnitelma onnistui vähän turhankin hyvin...

Rikkinäisen mielen kuvat -paneelikeskustelu aluillaan

Kävin kuuntelemassa kahteen otteeseen paneelikeskustelua Rikki-kollektiivin julkaisemasta albumista Rikkinäiden mielen kuvat - sarjakuvia mielenterveydestä. Albumiin on koottu useiden eri tekijöiden töitä, jotka käsittelevät erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Monia tekijöitä oli yhdistänyt hoitoon pääsyn vaikeus. Paneelissa haastateltavina olleet tekijät kertoivat nimenomaan tekemisen olleen terapeuttista, mikä tuki kyselytutkimuksessamme saatuja tuloksia. Teoksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta mielenterveyden ongelmista ja purkaa tabuja: mielenterveydestä pitää voida ja uskaltaa puhua!

Sarjakuvat eivät itsessään voi ratkaista yhteiskuntamme ongelmia (kuten mielenterveystyön puutteellista rahoitusta), mutta ne tekevät asian näkyväksi. Lisäksi puhumalla ja piirtämällä näistä vaikeista asioista näytetään esimerkiksi nuorille, etteivät he ole ongelmiensa kanssa yksin. Näin olennaisia huomioita sain vastaukseksi, kun sunnuntaina kysäisin, mitä sarjakuva voisi panelistien mielestä tehdä nuorten mielenterveysasioiden hyväksi.

Graffiti-seinälle syntyi viikonlopun aikana taidetta

Katsastin lisäksi paneelikeskustelun sukupuoleltaan moninaisilta sarjisbloggaajilta ja Emmi Niemisen haastattelun hänen kuvittamastaan ja Johanna Vehkoon käsikirjoittamasta reportaasisarjakuvasta, joka käsittelee verkon naisvihaa. Vihan ja inhon internet -teoksen pitäisi tulla ulos syys-lokakuun vaihteessa eli aivan piakkoin. Sekin taitaa olla pakko-ostos.

Muu ohjelma jäikin sitten kotiinlähdön takia väliin, mutta tärkeimmät tuli nähtyä, tuttuja moikkailtua ja uusiin ihmisiin tutustuttua. Ja tulihan sitä minulle eräs henkilökin kertomaan, että on lukenut väitöskirjani. Sellainen on tiedemaailman ulkopuolella sen verran harvinaista, että ilahdun asiasta vilpittömästi joka kerta.

Iloa aiheuttivat myös useat paikalla olleet tekijät, jotka signeerasivat ostamiani töitä. Näin sain Tiitu Takalon, Emmi Valveen, Apila Pepitan, H-P Lehkosen (joka piirsi kuvan minusta!), Piritta Huhtasen ja Wolf Kankareen omistukset. Taisin punastuttaa Wolfia hieman kehumalla hänen blogiaan innoissani. Sääli, etten tajunnut ottaa Kettujumala palelee -teosta mukaani. Se ansaitsisi myös omistuksen tekijältään.

Niin. Sitä loottiahan siis tuli hankittua. Hups. Mukana kuvassa myös Avi Heikkisen upeat Ankka-posterit, joita keräilen odotellessani herralle maailmanmainetta Disney-taiteilijana. (Avin töitä on jo nähty Ankkalinnan Pamauksen kannessa ja tullaan näkemään jatkossakin, joten pankaahan nimi mieleen.)

loot loot loot

ja vielä kerran loot

Nuo Tanja Ruotsalaisen pienet zinet olivat yksinkertaisuudessaan pysäyttäviä. Ne oli pakko ostaa. Emmi Valveen Armon ehdinkin jo lukea ja siitä (sekä mm. Rikkinäisen mielen kuvista) suunnittelemme kollegani Karoliinan kanssa esitelmää Tampereella järjestettävään Narrative & Wellbeing -konferenssiin lokakuussa. Myös Ahistunut pupu, Tuuli ja myrsky sekä Blastin kolmas osa (vain 10 €!) olivat ennestään tuttuja. Moss Dashiä aloittelen tässä juuri nyt.

Täytyy vain todeta, että Suomessa tehdään todella hienoja ja tärkeitä sarjakuvia. Katja kiittää ja kuittaa.

Suomi 100 vuotta sarjakuvassa: sarjakuvabloggaaminen

Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään kaikenlaisilla projekteilla, hankkeilla ja tapahtumilla. Yksi näistä on hanke "Suomi 100 vuotta sarjakuvassa - historian tutkiminen nykysarjakuvan keinoin". Kyseessä on Suomen Sarjakuvamuseon järjestämä projekti, jossa neljä tutkijaa ja neljä taiteilijaa työstävät yhteistyössä neljä artikkelia. Tavoitteena on tutkia itsenäisyyden ajan historiaa ja sarjakuva-alaa: uusi tutkimustieto ja taiteellinen sisältö yhdistyvät poikkeuksellisiksi artikkeleiksi, jotka julkaistaan syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä Kuti-ilmaisjakelulehdessä. Artikkelit tulevat siis rikkomaan tieteellisen artikkelin muotoa ja rajoja visuaalisen sisällön kautta.

Projekti on jo itsessään valtavan mielenkiintoinen ja olen ollut todella innoissani, että se sai rahoitusta. Pääsyynä tähän innostukseen on kuitenkin se, että minua pyydettiin projektiin mukaan! Ja vielä enemmän innostuin, kun sain taiteilijaparikseni huikean Viivi Rintasen, jonka Mielisairaalan kesätyttö oli pysäyttävä lukukokemus sekä sisällölliseltä että visuaaliselta anniltaan. Jos et ole vielä lukenut Viivin Hulluussarjakuvia, nyt on korkea aika. 

Mukana projektissa ovat myös kollegani Leena Romu yhdessä Aiju Salmisen kanssa, Petteri Enroth ja Roope Eronen sekä Tuomas Tepora ja Terhe Ekebom. 

Joskus pienikin viesti omalla seinällä voi olla
merkityksellinen bloggaajalle. Kuva: Katja Kontturi

Minun ja Viivin artikkeli tulee käsittelemään sarjakuvan lähihistoriaa. Aiheenamme on omaelämäkerrallinen sarjakuvabloggaaminen ja erityisesti sen tuottamat merkitykset. Saako bloggaamisen kautta vertaistukea ja voiko sitä pitää välillä jopa terapeuttisena kokemuksena? Tätä selvittääksemme teimme pienimuotoisen kyselyn aiheesta. Kysely avautui maanantaina 23.1. Jos siis harrastat sarjakuvabloggaamista, etkä ole vielä vastannut kyselyyn, sinulla on aikaa vielä sunnuntaihin 12.2. asti. Kyselyyn vastaaminen vie kirjoitusinnostasi riippuen noin 10-15 minuuttia. Olemme erittäin kiitollisia kaikista vastauksista! 

(Vilkaisin tämänhetkistä tilannetta perjantaina ja silloin olimme saaneet jo peräti 33 vastausta! Mahtavaa!)

Työstämme artikkelia tässä keväällä ja ensimmäiset tiedonmuruset saamistamme tuloksista pääset kuulemaan perjantaina 17.3. Tampere Kuplii Goes Academic -tapahtumassa, jossa puhumme aiheesta otsikolla "Sarjakuvabloggaaminen - vertaistukea ja terapiaa?". Kannattaa siis pyörähtää Tampereella, jos aihe kiinnostaa. Raportoin projektin etenemisestä myös täällä blogissa.