Post doc -apuraha Kalevalaseuralta!

Nyt se on fakta: olen jälleen tutkija. Apurahatutkija, post doc -tutkija, tutkijatohtori… Miten sitä haluaakaan itseään määritellä.

Jee, hyvä minä!

Sain siis Kalevalaseuralta kolmen kuukauden rahoituksen Kalevala-aiheisten sarjakuva-adaptaatioiden tutkimukseen. Tarkoitukseni on tutkia pääosin suomalaisen nykysarjakuvan (eli rajaukseni mukaan 1990-luvulta eteenpäin) tulkintoja Kalevalan tarinoista keskittyen visualisointiin ja suomalaisuuden myyttiin. Eniten minua kiinnostaa, painaako Akseli Gallen-Kallelan perintö sarjakuvataiteilijoita Kalevala-versioiden kuvituksessa ja jos painaa, miten paljon. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, millaisia tulkintoja sarjakuvataiteilijat tekevät, koska taide on aina sidoksissa julkaisuaikaansa ja sen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.

Vähän lähdemateriaalia niin aineiston kuin tieteellisen kontekstin osalta.

Kolmessa kuukaudessa ei ehdi tehdä ihmeitä, mutta tarkoitukseni on tämän loppuvuoden aikana perehtyä Kalevala-tutkimukseen ja erityisesti Kalevala-taiteen tutkimukseen. Yhden artikkelinraakileen toivon myös saavani aikaan ja se keskittyy Kullervon tarinaan. Tulen vertailemaan Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-tarinoita toisiinsa. Näitä alustavia huomioita olisi tarkoitus esitellä myös Oulun sarjisfestareilla sunnuntaina 24.11. Siellä on mahdollista myös pyytää palautetta tekstiinsä, joten jos kiinnostuit, kannattaa laittaa sähköpostia Harri Filpalle osoitteeseen sarjakuvaoulu(at)gmail.com.

Tutkimustyötä Turun Gaggui-kahvilassa

Haen projektille lisärahoitusta ainakin Kulttuurirahastolta. Toivoisin pääseväni tutkimaan myös sarjakuva-Kalevalojen naiskuvaa (Raassinan ja Makkosen Kalevalat) ja moderniin aikaan sijoittuvia Kalevalan tarinoita (Hiltunen), jossa keskittyisin kenties henkilöhahmojen roolitukseen. Tässä otan myös huomioon Don Rosan ”Sammon salaisuuden”, vaikka se ei kotimaista tuotantoa olekaan. Saatan myös sivuta Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalaa, koska siinä esimerkiksi Gallen-Kallelan Aino-triptyykin roolit on käännetty herkullisesti päinvastaisiksi.

Tarkoitus olisi kirjoittaa aiheesta ainakin kolme artikkelia ja koota olennaisimmat asiat jonkinlaiseen laajempaan julkaisuun, jossa esittelisin sarjakuva-Kalevalojen historiaa laajemminkin. Kenties siitä voisi tulla antologia, jossa olisi muitakin kirjoittajia. Ehkä tällainen kirja jää vielä haaveeksi, mutta ainahan sen voi mainita tutkimussuunnitelmassa.

Jaan somessa tähän tutkimusaiheeseen liittyviä faktoja ja nostoja jatkossa häshtägillä #postkalevala, jos kiinnostuksesi heräsi.

Koska tutkijoiden urasta valtava osa menee erilaisiin rahoitushakuihin, ajattelin jakaa tarinan oman apurahani takaa, sillä se on itse asiassa aika hämmentävä: näinkin siis voi käydä!

Kalevalaseura julkisti keväällä apurahahaun kolmen vuoden Kalevala-aiheiseen post doc -tutkimukseen. Hain sitä hieman laajemmalla ajatuksella: alkuperäinen ajatukseni oli järjestää aiheeseen liittyviä sarjakuvatyöpajoja, joissa tutkittaisiin samalla, onko suomalaisuuden myytti ja Kalevalan kuvasto muuttunut ja miten. Kun saaja julkistettiin, minulle soitettiin samana päivänä. Kalevalaseuran edustaja kertoi, että hakemuksestani oltiin oltu erityisen kiinnostuneita, mutta se ei ollut tarpeeksi jäntevä. He halusivat tukea tutkimusideaani pienellä summalla, mutta sitä varten minun piti kirjoittaa uusi, tiiviimpi tutkimussuunnitelma. Sain paljon konkreettisia ohjeita ja vinkkejä, joiden perusteella jätin työpajakokonaisuuden pois ja keskityin itse sarjakuviin. Tämä oli itsellenikin mieluisin vaihtoehto, sillä olen aina ollut tekstien ja kuvien analysoija ja tutkija. Hain uudella hakemuksella rahoitusta, mikä myönnettiin syyskuussa kolmeksi kuukaudeksi. Olen edelleenkin hieman hämmentynyt, mutta valtavan iloinen asiasta.

Vaikka rahoitus on pieni, eniten minua ilahduttaa jo pelkkä tieto siitä, että minuun uskotaan tutkijana ja että tutkimusideani nähtiin toteuttamiskelpoisena. En ole oikeastaan tehnyt kunnon tutkimusta sitten väitöskirjani (josta tulee herramunjee viisi vuotta), joten olen niin kaivannut paluuta tutkimuskentälle. Tämä luo uskoa myös omiin kykyihini.

Disney-taika toimii!

Joten jo tässä vaiheessa erityiskiitos Kalevalaseuralle. 
Ja kiitos myös Arribas Brothers -lasinpuhaltajafirmalle Pariisin Disneylandissä siitä, että möitte minulle Aladdinin taikalampun ja lupasitte, että sinne kirjoittamani toive toteutuu taatusti. Nyt se toteutui.

Ankkoja Ateneumissa - postauksen päivitetty versio

Eino Maininkinen: Kylpyankka

[EDIT: Tämä postaus sekosi ihan täysin asettelultaan, joten jouduin tekemään sen uusiksi. Toivottavasti se on nyt hieman parempi katsella. Lisäsin merkintään myös pari faktaa, jotka selvisivät, kun juttelin aiheesta Akkarin päätoimittaja Aki Hyypän kanssa puhelimessa.]

Kävin jo lokakuussa katsomassa Ateneumin Ankallisgalleria-näyttelyn, mutta ehdin vasta nyt koostaa siitä merkinnän. Pyörähdin ystäväni kanssa näyttelyssä sunnuntaiaamuna 22.10. reilun tuntisen ajan. 15 euroa (14 € S-etukortilla) maksanut näyttely oli ripoteltu osaksi Suomen taiteen tarina -näyttelyä, mikä tietenkin sopi mainiosti Suomi100-teemavuoteen. Kun näyttely mainittiin erikseen Ateneumin verkkosivuilla, jäi aluksi kuva omasta, itsenäisestä näyttelystään. Kun tekstin luki tarkemmin, tajusi, että Ankallisgalleria oli tosiaan osa isompaa taidenäyttelyä ja kaikki sen sisältämät ankka-teokset oli listattu jo verkossa.

Albert Edelfelt: Kuningatar Blanka ja alla
Albertti Aatelviltin Isoäiti Mummo

Kahdestatoista teoksesta koostunut näyttely avautui 3.10.2017 ja jatkuu vuoden 2018 helmikuun 25. päivään saakka. Näyttely yhdistää fiktiivisten ankkalinnalaisten taiteilijoiden työt suomalaisen taiteen merkkiteoksiin. Kyseessä on postmoderni parodia, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat ja teokset linkittyvät toisiinsa intertekstuaalisesti. Ankkaversiot klassikkokirjallisuudesta ovat tuttuja monille, kuten myös Don Rosan versiot Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustuksesta ja Sammon taonnasta, jotka on sijoitettu "Sammon salaisuus" -sarjakuvaan. Nyt muutkin tutut Disney-taiteilijat ovat tehneet versioita suomalaisista taidemaalauksista.

Itse näyttelyssä esitellään ainoastaan fiktiivisillä nimillä esiintyvät taiteilijat, kuten Huuko Simpura ja Akseli Kala-Kallela, mutta näyttelyn esitteessä kerrotaan myös taiteilijoiden oikeat nimet. Suomalaisista mukana on Kari Korhonen ja sarjakuvataiteilija Kati Kovács, joka teki näyttelyyn kaksi pienoispatsasta.

Kansainvälisistä tekijöistä mukana ovat yhteistyötä tehneet Ulrich Schröder ja Daan Jippes sekä tietenkin Don Rosa. Yllätyin ainoastaan, että hänen Kalevala-versioistaan ei ollut muita töitä esillä. [Syy, miksi niitä ei ollut oli se, että Ateneum halusi ankkateokset osaksi näyttelyään, joten ne piti tehdä heidän kokoelmissaan olevista teoksista! Ehkä seuraava Ankallisgallerian näyttely pidetäänkin sitten Turussa...]

Lempiteokseni: Akseli Kala-Kallelan Aku Ankan setä.

Tekijänä tietenkin Don Rosa

Teosten esillepanossa oli huomioitu myös nuoret katsojat. Monet ankkamaalauksista oli sijoitettu niin matalalle, että niitä katsoessa piti tällaisen pitkän ihmisen ihan kyykistellä ja kumarrella.

Arvi Liljaluntti: Hansu Hanhi työssään.

Huuko Simpura: Iltaa ja köyhyyttä kohti

Koko näyttelystä jäi kuitenkin hienoinen pettymys. Teoksia olisi voinut olla enemmän ja useammalta tekijältä. Mutta jo sekin, että olemme saaneet Aku Ankkaa museoon, on iso juttu. Se kertoo suomalaisten suhteesta sarjakuvaan ja Akuun merkittävänä hahmona. Lisäksi se, että näyttelyssä nähtiin versioita suomalaisesta taiteesta, on merkittävää. Aku Ankka on lehtenä vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin ja päinvastoin.

Altti Fasaani: Elämäntaiteilija Hannu Hanhi.

Todettakoon, että parasta koko näyttelyssä oli Aku Ankan klassinen kosla, joka oli sijoitettu museon sisäpihalle museomyymälän viereen. Pakkohan sinnekin oli ahtautua. Todistettavasti pääsin myös pois sieltä.

Mukaan lähtivät kaikki tarjolla olleet postikortit sekä Isoäiti Mummo -juliste. Se tosin kärsi hieman matkustuksesta ja melkein haluaisin käydä ostamassa uuden. Kuuden euron hinta A3-julisteilla ja 1,50 euroa postikorteille ei ollut paha.

EDIT: Aki Hyyppä tosiaan kertoi puhelimessa, että Ateneumin kävijämäärät ovat tuplaantuneet Ankallisgallerian näyttelyn takia. Ovat olleet innoissaan ja ihmeissään. Kun menekkiä on tämän verran, ehkä saamme tulevaisuudessa myös lisää ankkataidetta museoihin. Ainakin saadaan lapset ja nuoret myös tutustumaan suomalaiseen taiteeseen - vähintään ankkaversioina!

Vuoden 2012 saavutukset ja vuoden 2013 suunnitelmat

Näin vuoden viimeisenä päivänä onkin sopiva hetki katsastaa sekä menneeseen että tulevaan ja raapustella tavaksi otettu merkintä kuluneen vuoden tekosista ja tulevan vuoden suunnitelmista.
Tässäpä tätä tulee:

Vuonna 2012 minä
... osallistuin Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelmaan (PPCS) ja tapasin jälleen ihania ihmisiä!
... kävin Prahassa puhumassa Bombi-Zombista
... ja sain aiheesta artikkelin e-kirjaan
... sain reilusti lisää konferenssijulkaisuja
... ja tietenkin sen tärkeimmän eli artikkelin Don Rosan Koottujen osaan 8!
... kävin Norjan Kristiansandissa NNCORE:n tapaamisessa, joka oli parasta antia ikinä,
... PCA-tapaamisessa ihanalla Seilin saarella ryhmäytymässä lisää PPCS:n tyyppien kanssa ja
... FINFAR-tapaamisessa esittämässä paperin Rosan avaruusolioista, tapasin mahtavia ihmisiä ja
... puhuin Finnconissa Kertalaakista™ sekä
... sain kutsun Jyväskylän Lokaconiin puhumaan siitä lisää, kahdesti!
... vedin pienen salin täyteen puhumalla Ropeconissa Ankkalinnasta fantasiamaailmana
... aloin työstää ensimmäistä referee-artikkeliani, jonka palautteita tulikin odoteltua melko pitkään
... sain aikaiseksi myös peräti kaksi artikkelia Ankkalinnan pamaukseen, jotka julkaistiin vuoden viimeisessä numerossa
... lähetin kollegan kanssa yhteisen abstraktin NNCOREn seminaariin Helsinkiin, johon myös saimme hyväksynnän
... ostin omakotitalon miehen kanssa. Hups.
... olin työharjoittelussa CIDOC-konferenssiavustajana Helsingissä
... ja tein jälleen lisää hommia vuokratyöläisenä.
... sain kolmen kuukauden apurahan keväällä
... ja tuntiopettajan sijaisuuden Kansalaisopistosta syksyllä.
... hankin lisää englanninkielistä tutkimusmateriaalia
... ja odottelen edelleen keväällä Mile High Comicsilta tilaamiani Uncle Scrooge -lehtiä.
... lähdin yhdistetylle työ- ja huvimatkalle Lissaboniin siskojen kanssa ja
... kävin puhumassa fantasia- ja scifikonferenssissa vaihtoehtoisesta todellisuudesta ja Akun olemassaolon merkityksestä.
... aloitin kasvatustieteiden perusopintojen suorituksen
... JA SAIN VUODEN APURAHAN YLIOPISTOLTA! Whe-he-hee!

Näillä mennäänkin sitten ensi vuoteen, eli

Vuonna 2013 minä
... kirjoitan pirusti väitöskirjaa
... ja luen valtavasti tutkimusmateriaalia
... teen hieman opetushommia
... ja suoritan kasvatustieteen perusopinnot loppuun
... lähetän ainakin kolme abstraktia eri konferensseihin, muun muassa Oxfordiin
... ja suuntaan Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille katsomaan Disney-näyttelyä, josta
... kirjoitan reportaasia Ankkalinnan Pamaukseen
... alan työstää toista referee-artikkeliani lastenkirjallisuutta käsittelevään antologiaan
... käyn Tampere kuplii goes academic -tapahtumassa puhumassa tutkimuksestani (kutsuttuna)
... ja tarjoan varmaan itseäni puhumaan sekä Finnconiin että Ropeconiin
... käyn PPCS-seminaarissa
... NNCOREn konferenssissa
... ja taatusti jossain muuallakin
... täytän 30 v,
... mutta en kriisiydy, koska hobitiksi en ole vielä edes täysi-ikäinen
... kirjoitan nyt sen artikkelin tanskalaiseen Rappet -fanzineen
... ja haen taas ammattikorkeaan opettajan pedagogisiin
... yritän puhua itseni pitämään syksyllä fantasia/sarjakuvaluentosarjaa yliopistolle
... pelaan Riddickin loppuun boxilla ja
... mahdollisimman paljon Zeldaa Nintendolla (Wii & N64)
... ja teen varmaan jotain muutakin rentouttavaa kaiken väikkäristressin ohessa.

Tässä olivatkin ehkä ne tärkeimmät ja mainitsemisen arvoiset asiat. Palaamme asiaan ensi vuonna!

Hyvää uutta vuotta kaikille blogiani stalkkaaville ihmeellisille otuksille! (Ja niille ei-niin-ihmeellisillekin.)

Maailmankaikkeuden hienoin julkaisu

Don Rosan Koottujen setti numero 3 saapui viime viikolla. Esittelen sen myöhemmin blogissani, koska viimeisen osan artikkelien toimitus oli viivästynyt, joten osaa numero 9 ei ollutkaan paketissa mukana. Viivästystä pahoiteltiin kovin ja luvattiin toimittaa osa 9 heti ensi vuoden alussa postikuluitta.

Minulle tärkein oli kuitenkin osa numero 8 ja täysin siitä syystä, että siinä on oma artikkelini "Fantasia ja Ankka-sarjakuvat", joka käsittelee "Sammon salaisuutta".

Sain vuosi sitten kesällä sähköpostia Riku Perälältä, joka vastaa Sanoma Magazines -yhtiössä sarjakuvapuolesta ja erityisesti näistä Don Rosan albumeista. Riku kertoi tulevista Kootuista ja pyysi minulta artikkelia nimenomaan "Sammon salaisuudesta". Mitäpä tällainen pikku tutkija muuta pystyi tekemään kuin pomppimaan ympäri taloa, hihkumaan innoissaan jotain sen suuntaista kuin "mie saan artikkelin Don Rosan Koottuihin!" ja vastaamaan sähköpostiin mukamas kovin neutraaliin, mutta kiinnostuneeseen sävyyn "kyllä kiitos".

Minulla oli jo olemassa laaja, englanninkielinen artikkelivedos, jonka typistin sopivaksi ja pistin eteenpäin.
Sitten Rikulta tuli viesti, että laitoin artikkelin myös Norjaan, jossa oltiin päävastuussa tästä koko sarjasta.
Huh.
Oli siis mahdollista, että tekstini pääsisi Suomen painoksen lisäksi kaikkiin Koottuihin niin Norjaan, Ruotsiin kuin Saksaankin.
Jännitys tiivistyi.

Norjasta tuli vihreää valoa. Sielläkin haluttiin artikkelini ja vielä huomattavasti pidempi versio kuin alun perin olin odottanut.
Taas pompittiin ympäri kämppää.

Nyt artikkelini on siis julkaistu kansainvälisesti ja hienointa oli kuulla esimerkiksi se, että Rosan vanhoja Pertwillaby Papersia ja Captain Kentuckya Saksassa uudelleen julkaissut Jano Rohleder kertoi sähköpostissaan kääntäneensä artikkeliani saksaksi ja olleensa siitä kovin innoissaan.

Tiedän, että yliopisto arvostaa eniten vertaisarvioituja, kansainvälisiä artikkeleita.
Minulle tämä on kuitenkin ehkä elämäni hienoimpia julkaisuja. Ja se, että sain siitä jopa rahallisen korvauksen, oli vain lisäbonus kunniaan päästä samojen kansien väliin herra Don Rosan hienojen tuotosten kanssa.

Katja kiittää ja kumartaa.

Siellä se on! Heti "Sammon salaisuuden" jälkeen.

Vajaa viikko konferenssiassistenttina

Kännykällä otettu rakeinen ja epäselvä kuva Kansallismuseon ala-aulan katosta. 

Gallen-Kallelan Kalevala-freskot Sammon puolustus ja Sammon taonta. 

Ilmiselvää, miksi otin juuri nämä kuvaan, vai mitä?

Päädyin yliopiston konferenssitaidot-kurssin kautta työharjoitteluun Helsingissä pidettyyn museoalan CIDOC2012-konferenssiin vajaaksi viikoksi. Meitä oli kuusi assistenttia, joista yksi oli palkattu pitemmäksi ajaksi ja piti meidät muut ruodussa. Meidän osalta homma alkoi lauantaina 9.6., jolloin saavuimme Helsinkiin Kansallismuseoon tutustumaan paikkoihin ja pistämään opastuksia paikoilleen. Samalla teimme myös pikavisiitit niin Urheilumuseoon kuin Designmuseoonkin, mikä tietenkin mahdollisti myöhemmin paremman opastuksen itse konferenssilaisille. Lauantain osalta päivä oli lyhyt, vain noin kuusituntinen, kun itse konferenssin ajan me muut teimme keskimäärin kymppituntista päivää - voitte arvata, miten pitkiksi pääjärjestäjien illat venyivät.

Niin kuin osa konferenssivieraista, myös me asuimme Domus Academica -hostellissa. Hostelli oli kaikin puolin mainio, vaikka ruuanlaittopolitiikka olikin vähän omituinen. Ruokaa siis pystyi omissa huoneissa laittamaan, mutta astiat oli haettava alakerran yhteisistä tiloista ja käytännössä myös tiskattava siellä, koska vaikka respasta sai pesuainetta, tiskiharjoja oli tasan se yksi kappale.
Aamiainenkin (7€/aamu) oli varsin hintavahko suhteessa sen määrään.

Konferenssi alkoi siis virallisesti sunnuntaina 10. päivä ja kesti torstaihin, jolloin ohjelmassa oli ainoastaan ekskursiot Tampereelle ja Espooseen. Sunnuntai oli vielä helppo päivä, koska suurin osa ohjelmasta koostui workshopeista ja oma päiväni meni lähinnä istuessa Speakers' cornerissa, jossa olin vastaanottamassa esiintyjien esityksiä muistitikuille, ja iltapäivä sitten yhden workshopin valvonnassa, jossa tehtäväni koostui ihmisten sisälle päästämisestä ja kahvin keittämisestä. Päivä oli siis varsin leppoisa, koska konferenssivieraat eivät oikein tiedostaneet heille tiedotettua käytäntöä, jonka mukaan esitykset oli tuotava viimeistään kaksi tuntia ennen omaa vuoroa Speakers' corneriin, jossa ne ladattaisiin yhteiselle tikulle.
Leppoisuudesta huolimatta oltiinkin liikkeessä aamukahdeksasta puoli kuuteen.

Kun konferenssi sitten lähti käyntiin maanantaina, menoa riittikin mukavasti. Kolme neljäsosaa päivästä meni jälleen Speakers' cornerissa seuraten näytteilleasettajien projektien pystytyksiä ja loppupäivä sitten ovivahtina. Maanantaina museo oli suljettu, joten oli vielä tarkempaa seurata, että sisään pääsi vain CIDOC-badgella. Siinä pitikin käännyttää useampi aasialainen turisti pois ja selittää, että museo aukeaa jälleen huomenna.
Yritin myös epätoivoisesti puhua hieman ranskaa, mutta kaikessa jännityksessä siitä ei sitten oikein tullut yhtään mitään, vaikka sain puhetaidoistani (todennäköisesti vain ääntämyksestäni) kiitosta. Englannin ja ranskan sekoituksella onnistuin (toivottavasti) neuvomaan ranskalaisen herrasmiehen Designmuseolle.
Maanantai-ilta päättyi sitten viralliseen vastaanottoon, jossa saatiin kuulla mm. kanteleen soittoa ja syödä pikkunaposteltavia - jotka sitten hävisivät alta aikayksikön, kuten myös päivällä tarjottu ruoka. Se, jos mikä on noloa, että ruoka loppuu. Varsinkin, jos ei itse ehdi syömään.
Sain siis tosin ruokaakin päivällä pienen odotuksen jälkeen ja sitä lihapataa kyllä kannatti odottaa. Omnom.
(Ruoka oli Kansallismuseolla muuten niin erinomaista, että siitä sietää mainita ihan erikseen.)

Vaikka maanantain piti olla se horror-päivä, ei tiistai kuitenkaan aikonut alistua taistelematta. Olin koko päivän Exhibition Hallin vastaavana ja pidin huolta, ettei kukaan päässyt varastamaan mitään arvokkaita läppäreitä tms. ja huolehdin näytteilleasettajien mukavuudesta. Jouduin siinä sitten myös olemaan välillä Speakers' cornerissa yhtä aikaa, kun porukka juoksi ties sun missä muilla asioilla. Siinä sitten tuli ensimmäiset sählingit tulostimen kanssa (kuka oikeasti nykyisin enää haluaa tulostaa PPT-kalvonsa yksi kalvo per liuska???), sitten loppuikin väriaine ja paperi ja ihmisiä alkoi lappaa paikalle enemmänkin.
Korjasin kuitenkin eilisen hirvittävän traumani puhumalla ranskaa jo lähes sujuvasti muutamia sanoja unohdellen eräälle konferenssivieraalle ja sainkin (lähes) koko keskustelun hoidettua pelkällä ranskalla. C'est très bien, je pense.
Tuli myös juostua kopioimassa rahoitettujen konferenssivieraiden lentolippuja ja muita tositteita museon toisessa päässä ja tuli siinä mennä viipotettua niissä Nanson vihreissä paidoissa (joista meidät avustajat siis tunnisti) ties sun missä muuallakin.
Se pieni paniikki iski kuitenkin vasta puoli kuusi, kun vartijasetä kävi ilmoittamassa, että vartin päästä on oltava pihalla, ovet menevät lukkoon ja hälyt päälle kello kuusi. Tässä vaiheessa eräs herra näytteilleasettaja ilmoittaa, että hänen lentonsa lähtee aamulla kahdeksalta, eikä hän ehdi vartissa purkaa massivista telinettään.
Katjan aivot sanoivat BLINK, mutta suusta kuului onneksi: "Then we do it together."
20 minuuttia hätäpurkua, yksi vihainen vartijasetä, kassi, johon kaikki ei millään näyttänyt mahtuvan, yksi hikinen Katja ja kaksi minuuttia vaille tasan oltiin pihalla. Myös minä ja laukkuni, joka oli meinannut unohtua lokeroon. Sain kiitokset ja kommentit, että pääsisin purkamaan Mr. Sullivanin näyttelyä koska tahansa.

Sinä iltana koin ansaitsevani jäätelön ja kävin sen myös hakemassa.

Keskiviikkona pääsin sitten oikeastaan vasta tositoimiin, kun olin auditoriossa avustamassa koko päivän. Käytännössä siis pistin nauhoituksen päälle, huolehdin projektorista sekä avustin puhujia tekniikassa ja pidin huolta siitä, etteivät he ylitä heille varattua aikaa.
Kun sitä on itse tullut ravattua ties sun minkälaisissa konferensseissa, en voi vieläkään käsittää, miten vaikeaa se ajankäyttö joillekin voi olla? Ja vaikka sen ajan nyt ylittäisikin, mutta siis se, että osaisi alle minuutissa sitten pistää esityksensä pakettiin, että aikataulu muuten pysyisi kasassa. Huoh. En tiedä, miten paljon sitä tuli ilmeiltyä tämän tilanteen aikana, mutta ihmiset olivat muutenkin äkäisiä, kun kyseinen herra puhui aivan aiheensa vierestä. Minua jo nolottaisi.
Päivän ohjelman jälkeen pistettiin jo paikkoja kasaan ja purettiin hienoja jatkojohtoviritelmiä auditoriosta. Kun osa porukasta suuntasi jo aiemmin päivällä Tampereelle valmistautumaan huomisen ekskursion vetämiseen, me loput jäimme hoitamaan viimeiset seikat ennen iltaa, jolloin ohjelmassa oli jäähyväisillallinen Ravintola Kaisaniemessä.
Olin loppujen lopuksi ainoana edustamassa meitä konferenssiavustajia, mutta jo pelkästään herkullisten alkupalojen ja mahtavan paellan takia kannatti tulla. Myös illan tanssit olivat melkoinen näky, ja pitihän sitä ulkomaalaisten vieraiden iloksi osallistua letkajenkkaankin.
Mutta ei siellä pitkään jaksanut kuitenkaan olla, kun stressi ja koko viikon kestänyt pieni jännitys alkoi purkautua väsymyksenä ja yliherkistyneenä tilana.

Oma osuuteni konferenssista oli ohi. Iso kiitos Hennalle, Tiialle, Mirkalle, Kaille ja Jussille - olimme hieno tiimi!
Iso kiitos myös Maijalle, joka minut nappasi projektiin mukaan, kuten myös Sirkalle kaikesta avusta ja tuesta!
Ja tietenkin kiitos (ja anteeksi), Nick!

Palaute oli hienoa ja toivottavasti jossain vaiheessa näemme jossain muissa (konferenssi)yhteyksissä.

Tekijänoikeuksia ja tuskaa

Ihan heti aluksi haluan sanoa, että arvostan suuresti tekijänoikeuksia. Kyllä siinä alkaisi savu nousta korvista, jos saisi kuulla omaa työtänsä lainattavan surutta ilman minkäänlaisia viittauksia tekijään - saati sitten, jos joku kopioisi kirjoituksiani omiin nimiinsä.

Yliopiston käyneenä tutkijana joudun koko ajan viittaamaan olemassa olevaan tutkimukseen ja pitämään huolta tekijänoikeuksista. Kirjallisissa lähteissä se on hyvinkin helppoa ja kuuluu ihan täysin yleissivistykseen. (En ole varma nykypäivän opetussuunnitelmista, mutta kyllä se viimeistään toisen asteen oppilaitoksissa opetetaan.) Sitaattioikeus sallii teosten lainaamisen tutkimuskäyttöön tietyssä määrin - kunhan sitä ei ala koko teosta työhönsä kopioimaan.
Mutta kun päästään kuvalähteisiin, niiden viitekäytäntöön ja tekijänoikeuksiin, ollaan jo melkoisen suon äärellä.

Jouduin tuskailemaan tämän seikan kanssa hieman jo graduvaiheessa ja nyt taas uudelleen väitöskirjan alkupuolella, koska siirryin suomennoksista alkuperäissarjakuviin.
Olin julkaisemassa artikkelia Rosan pahiksista erään konferenssiesitelmän pohjalta ja järjestäjät ilmoittivat tarvitsevansa kirjallisen luvan, jotta voisivat sisällyttää artikkelini kuvineen teokseensa.
Siinä sitten soiteltiin läpi Aku Ankan toimitushenkilöstöä aina päätoimittajaan saakka, ja lopulta sain yhteyden Disneyn Saksan alajaoston Publishing Manageriin, mukavaan herra Jürgeniin, joka kertoi sitaattioikeuden pätevän myös sarjakuvaruutuihin. Kunhan vain muistaisin lisätä niiden yhteyteen aina © Disney.

Tämä ei tietenkään riittänyt konferenssin järjestäjille, joilla oli aiemmin ollut ongelmia kuvien tekijänoikeuksien kanssa. Sain kuitenkin tältä saksalaiselta herralta kirjallisen luvan, johon oli listattu tasan tarkkaan kaikki ne sarjakuvat, niiden sivunumerot ja ruutujen numerot, joita tulisin artikkelissani käyttämään. Se sitten kelpasi.

Onneksi en joutuisi samaan rumbaan väitöskirjani kanssa.

Nyt sitten ollaan jälleen saman tuskan äärellä. Viimeistelin juuri artikkelia Rosan Sammon salaisuudesta, kun sain kuulla, että ne pari Gallen-Kallelan maalausta, joista Rosa on tehnyt omat adaptaationsa, ja jotka halusin liittää mukaan vertailun vuoksi, vaativatkin jotain ihan muuta käytäntöä.
Vaikka itse maalausten tekijänoikeudet ovat rauenneet, koska Gallen-Kallelan kuolemasta on kulunut 70 vuotta, niistä otetut valokuvat ovat asia aivan erikseen. Valokuvaajilla on luonnollisesti tekijänoikeudet ottamiinsa kuviin ja nämä täytyy huomioida.
Mutta kun sekään ei tunnu riittävän, vaan museot sun muut arkistot laskuttavat niiden kuvien käytöstä.
Tottakai taiteilijan (kuten valokuvaajan) kuuluu saada palkkionsa, mutta luulisi nyt, että tunnettujen maalausten valokuvia voisi käyttää tutkimustarkoituksissa ongelmitta.
Mutta ei. Maksa parikymppiä, niin saat lisätä kuvan Sammon taonnasta väitöskirjaasi.
Jos haluat saman kuvan vielä artikkeliisi, hinta riippuu ihan täysin artikkelisi levikistä. Jos se on alle 5000 kappaletta, sinun ei tarvitse maksaa kuin 70-90€.

Tämähän ei olisi ongelma, jos olisin akateeminen porvari, mutta yleensä nämä kaksi sulkevat toisensa pois ja mikäli ne esiintyvät samassa lauseessa, tämä tuntuu aiheuttavan anomalian, joka luo mustan aukon todellisuuteen.

Kaikesta tästä voi nyt päätellä, että Katja on hyvin turhautunut ja suunnittelee jättävänsä Gallen-Kallelan Kalevala-kuvat tyystin pois artikkelistaan.

Ylemmän tason ohjeita odotellessa.