Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Välitilassa tulevaisuutta miettien

Olen tässä vuoden alussa yrittänyt orientoitua takaisin arkeen, johon ei enää kuulukaan tiedoston nimeltä väitöskirja.docx avaamista. Se on tuntunut kieltämättä hämmentävältä. Ja ehkä myös helpottavalta. Se kierrelehtinen monistenivaska, joka kutsutaan myös Katjan väitöskirjaksi, on päässyt makaamaan hyllyssä kaikessa rauhassa. En siihen koskenut koko lomani aikana, koska olin jo alkanut inhota koko tekelettä. Lähinnä siksi, etten ole sen teoriaosuuteen tyytyväinen. Olin koko väitöstä seuranneen viikon sitä mieltä, että olisi pitänyt kirjoittaa uusiksi koko hela hoito. Ongelmanihan on se, että olen luonteeltani kunnianhimoinen, perfektionisti ja kaiken hyvän lisäksi suorittaja. Yritä siinä sitten työstää jotain väitöskirjan suuruusluokassa olevaa projektia niin, että olisit itse tyytyväinen lopputulokseen edes pari päivää putkeen. Huoh. Pahin on nyt onneksi helpottanut, koska olen joutunut palaamaan takaisin arkeen ja opetuksiin. Minulla on kolme ryhmää sanataidekoulussa ja Alkion lyhyt kurssi opetettavana. Kahden uuden ryhmän ilmestyminen lukujärjestykseen on pakottanut keskittymään opetusten suunnitteluun laajemmin kuin aikaisemmin, joten tutkimuksen ajattelu ei ole vielä ollut etusijalla arjessani.

Sen verran tässä on kuitenkin ehtinyt saada aikaiseksi, että olen väsännyt vuoden ensimmäisen post doc -rahoitushakemukseni pienen porukan hankkeelle, josta olisin itse päävastuussa. Tähän en mene vielä sen tarkemmin, koska projekti on varsin suunnitteluasteella. Sarjakuvatutkimukseen se kuitenkin liittyy, joten niissä piireissä tulen vaikuttamaan myös tulevaisuudessa. Tässä on vielä pari muutakin rahoitushakua menossa, joista ajattelin kinuta rahaa samaan asiaan, jos tämä yliopiston strateginen rahoitus ei nappaakaan. Lisäksi suunnittelen hakevani pientä rahoitusta väitöskirjani muokkaamiseen mahdollista populaaria julkaisua ja / tai englanniksi kääntämistä ajatellen. Ideoita siis olisi, jos vain saisi rahaa niiden toteuttamiseen.

Olen myös hakemassa kahteen täydentävään koulutukseen. Molempia töitä olen käytännössä jo tehnyt, mutta koulutus antaisi sitten sitä pätevyyttä ja lisää osaamista. Toiseen jo hainkin ja toisen hakuaika on tämän kuun aikana, joten hakemuksen väsäys alkaa olla ajankohtaista. Myös työkkärin kanssa joudun olemaan taas tekemisissä, koska opetukseni määrä on sen verran pientä, ettei sillä ilman apurahaa tai muuta korvausta elä. Katsotaan, mitä tapahtuu. Olen myös hämmentyneenä tajunnut yliopistolla, että nytpä ei olekaan sitä jatko-opiskelukorttia, jonka tarraa vilauttamalla saisi pienen alennuksen lounaasta. Tilanne on uusi ja varsin outo. Melkein jo raskain sydämin olin siirtämässä korttia pois lompakostani kunnes tajusin, että tarvitsen sitä edelleen yliopiston kirjastokorttina.

Tämän vuoden suunnitelmista voin kuitenkin paljastaa seuraavaa. 6.-7.2. Jyväskylän kaupunginkirjastossa järjestetään jälleen Vanhan Kirjan Talvi, jonne minut on pyydetty puhumaan tutkimuksestani. Tarkasta aiheesta saati ohjelma-ajasta en vielä osaa sanoa mitään, ne selvinnevät myöhemmin. Minut on myös kutsuttu esitelmöimään kahteen muuhunkin paikkaan. Toinen on Helsingissä keväällä (tähän palaan, kunhan asia julkistetaan), toinen on omassa kotilukiossani helmikuun lopulla. Muista julkisista tapahtumista sen verran, että Helsingin Kulttuuritalolla järjestetään 25.-26.4. ensimmäistä kertaa Popcult-niminen tapahtuma, jonne minut hyväksyttiin puhumaan tutkimuksestani. (Pitänee vielä varmistaa, että mistä lupauduin puhumaan, koska unohdin kirjoittaa sen ylös.) Popcultin porukat ottavat ohjelmaehdotuksia vastaan vielä TÄNÄÄN 16.1., joten jos olet nopea, saatat ehtiä mukaan. 

Elokuun puolenvälin jälkeen suuntaan puolestaan Turkuun Fragile Subjects - Childhood in Literature, Arts and Medicine -konferenssiin, jonne esitelmäehdotukseni ankanpoikien kehityksestä Disney-sarjakuvissa hyväksyttiin. Olen asiasta enemmän kuin innoissani, sillä Maria Nikolajeva, jonka teos The Magic Code oli yksi väitöskirjani tärkeimmistä teorialähteistä, on konferenssin kunniavieras. Olen varautunut vakavaan akateemiseen fanituskohtaukseen.

Kesäkuussa olisi Oslossa NNCOREn konferenssi, jonne olisi melkein pakko päästä taas tapaamaan tuttuja ja verkostoitumaan lisää. Abstraktien deadline on ensi kuussa. Lisäksi olen jo maksanut osallistumismaksuni kesäkuussa Finnconin sijaan järjestettävään Archipelaconiin. Sekin on vähän must, koska miettikää nyt: kunniavieraana George R. R. Martin! Haaveilen conissa puhumisestakin, mutta ohjelmaehdotuksia ei ole vielä alettu kaipailla. Laitoin kuitenkin tänään conin ohessa järjestettävään FINFAR-tutkijaseminaariin abstraktiehdotukseni.

Tällaista tältä erää. Olen ehkä hieman eksistentiaalisessa identiteettikriisissä, koska väitöksen jälkeen pitäisi määritellä kuka minä oikeastaan olen tai kuka haluan olla ja onko minusta nyt enemmän hyötyä akateemisessa maailmassa. Ja mitä se tohtorius sitten oikeastaan tarkoittaa ja auttaako se elämässäni nyt minua jonnekin (parempaan) suuntaan?

Uusia päivityksiä odotellessa voitte vaikka lukaista Ankkalinnakkeen blogin, jonne kirjoitin jotain pientä siitä, miten 6-vuotiaasta lukutoukasta kehittyi ankkatutkija.

P.S. Olen ottanut vastaan Kirjan vuoden lukuhaasteen. Ota sinäkin!

Muuttox2 + työx2 = ?

Kesällä kaikki tulee nyt sitten kaksinkertaisena.

Aloitetaan ensimmäisestä muutosta, josta oli huhuttu jo keväällä, mutta joka todentui sitten viime viikolla. Koska yliopiston sisäilmatilannetta yritetään parantaa koko ajan ties sun millä remonteille vähän joka puolella, meidät tutkijat siirrettiin taas eteenpäin kohti uusia tiloja: syynä hallintorakennuksen IT-tyypit, jotka himoitsivat paikkojamme A-rakennuksessa. Olin yksi niistä muutamasta, joka vapaaehtoisena tarjoutui siirtymään Mattilanniemeen, koska satuin pitämään hallussani vain kolmea Juomatehtaalta peräisin olleista "saastuneista" kirjoista. Uusiin tiloihin ei siis saa viedä mitään pöpöisiä opuksia, vaan kaikki materiaali skannataan verkkoon. Kolme kirjaani ei siis ollut mahdottomuus, joten ajattelin sen olevan kaikille helpompaa näin, vaikka suurin osa kollegoistani jäikin Atheneumiin.

Sain siis työpisteeni Mattilanniemen Kärki-rakennukseen, siihen valtavaan kolossiin, joka on aiemmin ollut vanha Nokian talo.
Tilanne on siinä määrin uusi ja jännittävä, koska kyseisessä rakennuksessa on muitakin eri yrityksen toimitiloja, joten kaikki maailman ovet ovat aina lukossa. Minnekään ei kannata lähteä ilman avainta, ei edes vessaan, ja aina julkisissa tiloissa liikkuessa on pidettävä kaulassa henkilökohtaista nimikorttia.
Tunnen oloni lähinnä agentiksi, joka hiippailee hiljaisissa toimitiloissa. Kesästä muodostuukin Katjan oma henkilökohtainen agenttilarppi. Mutta saa nyt nähdä, miten ehdin uudessa avokonttoripisteessäni viihtyä.

Muutto numero kaksi oli puolestaan odotettu ja toivottu. Koska olen keräilijä eikä mieskään jää tässä asiassa mitenkään huonommaksi, tarvitsemme paljon tilaa kaikelle hullulle määrälle kirjoja ja leffoja. Siihen yhdistettynä naapurustossa aamuyöllä itkuraivareita saavat kakarat, räkyttävät piskit, ovimattoja varastelevat idiootit ja miehen tarve omistaa rummut tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että omaa rauhaa ja tilaa kaipaavan on pakko mennä pankkiin setvimään mahdollista lainansaantia ja päätyä sitten ihan vahingossa hankkimaan omakotitalo.
Tämä vahinko pääsi sitten käymään tässä keväällä, joten tämä pari muuttaa kesän loppupuolella omiin tiloihinsa keskelle omakotilähiön rauhaa.
Ja koska pienellä budjetilla ei saa valmista, on sitä ennen varauduttava hulluun remonttiin, jonka kestettyämme selviämme mistä tahansa - jopa zombi-invaasiosta.

Jos blogiin siis alkaa ilmestyä ei-liittyviä kuvia elämää suuremmista asioista kuten omasta kirsikkapuusta, ei tarvitse huolestua. Palaan kuitenkin takaisin blogin virallisiin teemoihin, kunhan pahin uutuudenviehätys on ohi ja omakotitalon kirot alkavat nousta pohjamudista pintaan porisemaan.

Töiden osalta iloisin uutinen oli se, että pääsin elokuun lopusta tammikuun loppuun kansalaisopistoon sanataiteen tuntiopettajan sijaiseksi. Tuntisuunnitelmani olivat sen verran vakuuttavia, että paikka heltisi. Jos sieltä suunnalta saisi lisää töitä myös tulevaisuudessa, olisin enemmän kuin iloinen. Tarinoita ja kirjoittamista rakastavana tyyppinä harmittelin ainoastaan, ettei miksi tällaista ollut tarjolla silloin, kun minä olin lapsi.

Tunteja tulee olemaan 4t viikossa, joten sillä ei nyt mitenkään elä. Siksi työ numero kaksi eli paluu takaisin perusduunarihommaan oli edessä. Apurahan päätyttyä ilmoitin varamiespalveluun olevani jälleen käytettävissä. Sainkin tiistaina soiton, että apuani tarvittaisiin, mutta tällä kertaa eri paikkaan, vaikka samaa työtä olikin tiedossa. Mahdollisesti tekisin siellä sitten kesän ja ehkä syksynkin noin kolmea päivää viikossa, sen lisäksi sanataidetunnit ja ehtisin myös käydä yliopistolla kirjoittamassa. Näin sitä pärjäisinkin ihan hyvin, kun asuntolaina alkaisi kuukausittain vähentyä.

Kun tässä meinasin vielä sivussa opiskellakin jotain aivan uutta sen väikkärin kirjoittamisen lisäksi, yhtälöstä alkaa muodostua hulluus, joten saa nyt nähdä, mitä tästä kesästä ja syksystä sitten loppujen lopuksi tulee. Mutta se on nyt ainakin tullut huomattua, että a) en osaa olla koskaan tekemättä yhtään mitään ja b) pieni paine ja stressi saa minut tekemään töitä ahkerammin.

Mutta nyt tämä tutkija suuntaa juhannuksen viettoon Pohjanmaalle. Lomalukemistoon kuuluu Jules Vernen Matka maapallon keskipisteeseen, joka tietenkin liittyy kesän Finncon-ohjelmaan.

Kyllä kasipallo tietää

Olen koko alkuvuoden tuskaillut tutkijanuran suurimmassa sudenkuopassa eli rahapulassa. Kun laitos on pieni, ei sillä ole varaa pitää montaa tutkijaa palkkalistoillaan ja apurahojen saanti on aina niin arpapeliä, ettei sitä voi pitää varmana tulonlähteenä.
Viime vuonna olin onnekas ja sain puolen vuoden apurahan yksityiseltä säätiöltä. Tänä vuonna pidän edelleen peukkuja saman asian suhteen.

Tutkijan ja jatko-opiskelijan pahin ongelma on se, että tässä ollaan niin sanotusti väliinputoajia. Kun jatko-opiskelija ei ole oikeutettu mihinkään opintotukiin eikä työkkärissäkään innosta hihkuta, kun sieltä menee nätisti kysymään, onko minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vaikka työmarkkinatukea - jatko-opinnothan ovat ihan täysin sivutoimisia.
Sain kuulla, että tällainen ennakkotapaus on ollut olemassa. Kyseinen jatko-opiskelija haki, taisteli ja sai työmarkkinatukea, mutta joutui sen saadakseen kirjautumaan pois yliopistosta.
Että se siitä sitten.

Vuoden alussa, jolloin apurahani alkoi hitaasti vedellä viimeisiään, kysyin hyvän ystäväni kasipallolta kevään kohtalostani.
Tiedättehän magic eight ballin, jolta kysytään kysymys, ravistetaan ja käännetään pallo ympäri. Pallon sisälle piilotettu 20-sivuinen noppa kertoo vastauksen kysymykseen ja ratkaisee kaikki ongelmasi.

Kysyin siis kasipallolta, saanko tänä vuonna apurahaa. Kasipallon lähteet sanoivat, että ei.
Kysyin uudestaan, että saanko sitten töitä. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs kyllä.

Nyt tiistaiaamuna minulle sitten soitettiin, että tulisinko työhaastatteluun vielä samana päivänä.
Kävin haastattelussa ja päädyin töihin jo seuraavaksi päiväksi.
Vaikka työ onkin osa-aikaista ja olen niin kutsuttu "tarvittaessa" -mies, olen silti enemmän kuin tyytyväinen. Rahatilanteeni paranee huomattavasti, eikä minun tarvitse elää miehen siivellä.
Sen lisäksi saan tarvitsemaani työkokemusta ja saan samalla tehdä jotain oikeasti fyysistä hommaa sen sijaan, että istuisin päivät pitkät koneen ääressä naputtelemassa akateemista jargonia.

Elättelen kuitenkin edelleen toiveita siitä apurahasta. Jos voisin tehdä töitä kevään ja kesän, pääsisin mahdollisesti ammattikorkeaan suorittamaan niitä pedagogisia ja saisin vielä sen apurahan, jonka voisin ottaa sitten syksyllä, niin tämä vuosi olisikin loppujen lopuksi ihan hyvä.

Minulla ei valitettavasti ole kasipalloa, mutta suurena Star Wars -fanina kaiken sälän joukosta löytyy totuuden kertova Yoda.
Kerropas, Yoda, saanko minä nyt sen apurahan?

Darth Vaderin naama.
Oletan, että se on ei.

Kyllä se kasipallo tietää, kun Yodakin on samaa mieltä.