Uusi Ducktales testauksessa

Uuden lehden ensimmäinen numero ilmestui 28.12.2017

Päädyin vähän impulsiivisesti tilaamaan uuden DuckTales-lehden tuossa marraskuussa. Puhelinmyyjä soitti ja ensireaktioni jälkeen olin hivenen vaativa asiakas. Halusin lähinnä tietää, mitä tarjous pitää sisällään. Keskustelu meni pääosin näin:

- Tämä uusi DuckTales-lehti olisi nyt puolen vuoden erikoistarjouksessa. Se on siis aivan uusi tuote ja siinä on erilainen piirrosjälki verrattuna Aku Ankkaan ja - -

- Onhan tuota tullut pohdittua. Ketkä siinä on piirtäjinä?

- Anteeksi?

- Niin, että onko taide pääosin italialaisten tekijöiden tuotantoa, vai muuten eurooppalaista?

- Tuota... en kyllä osaa sanoa. Minäpä kysäisen meidän pomolta!

Pomo ei ollut tietoinen, mutta puhelinmyyjä soitti minulle seuraavana päivänä ja oli selvittänyt asian. Piirtäjät ovat siis italialaisia, mikä tutkijana kiinnosti erityisesti. Lehden sisällöt eivät myöskään lopetetun Roope-sedän tavoin tule Lataamoon, joten päätin tarttua tarjoukseen. Siihen kuului vielä kuukauden ilmainen Ruutu+ DuckTales-tv-sarjan katsomista varten. Eipä ole tunnuksia muuten siihen kuulunut, joten pitänee soitella perään.

Lehti saapui siis ajallaan 28. joulukuuta. Odotin paksumpaa ja kiiltäväpintaista kantta, mutta pidin siitä, että lehti oli kooltaan vain hivenen Aku Ankkaa pienempi, mutta paljon paksumpi. Sisällöltään eli tarinoiltaan se vaikutti pitkälti taskarimaiselta, mikä tietenkin johtuu italialaisista tekijöistä. Uuden kulmikkaan piirrostyylin tarinoita oli harmi vain pelkästään yksi, "Maanalaisten mysteerien majakka", mutta lisäksi mukana oli hahmoesittelyjä, testi ja ankanpoikien keräilykuvat, jotta uuden tyylin tunnelmaan pääsi mukaan.

Lehdessä pidin siitä, että vaikka kyseessä on DuckTales, Aku oli vahvasti mukana kuvioissa. Myös puhe Akun sisarenpojista ilahdutti kovasti. Lisäksi Ankkalinnan perinteinen, pääosin passiivinen naiskuva saa vähän uutta särmää tarmokkaan Tepan ja tomeran rouva Taatelin myötä. 

Sarjakuvan ruutukerronta oli vauhdikasta ja tavallisista staattisista 3 x 4 ruuduista poikkeavaa, mikä on aika virkistävää. 

Vierastan kuitenkin edelleen piirrosjälkeä ja sitä, miten ankanpojista on tehty omia persooniaan. Mutta katsotaan, miten se toimii jatkossa.

Muista tarinoista sen verran, että tyypillisesti Taskareissa edustanut Taikaviitta ja supersankarihenkinen ruutukerronta pääsevät nyt isommassa formaatissa paremmin edukseen. Tätä arvostan.

Katsoin myös Ruudusta tv-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa, jotka ovat itse asiassa IMDb:n mukaan sarjan ensimmäinen jakso pilkottuna kahtia. Jatkossa muut jaksot kestävät reilun parikymmentä minuutta. Vaikka se piirrosjälki tuntuu vielä oudolta, kahden ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti ihan lupaavalta. Se sai minut jopa nauramaan pari kertaa ääneen bussissa, joten ihan susi se ei ole. Suomidubbi oli kuitenkin harmillinen, koska Roopen skottiaksentti katoaa täysin (ja suomenkielinen Roope on Alfred J. Kwakin Korppi, enkä pääse asiasta yli). Jukka Rasilan Aku on varsin toimiva (ja sopivan epäselvä), mutta ankanpoikien äänet vaativat todella paljon totuttelua. Ne ovat vähän turhan "aikuisia" makuuni. Tepa oli kaikin puolin varsin mainio. 

Eniten nautin kuitenkin Roopen kartanon seinillä olevista Barksin öljyvärimaalauksista ja kuulemani mukaan sekä Barksia että Rosaa tultaisiin sarjassa hyödyntämään.

Hyväksyn.

Nyt selvittelen, josko saan sen Ruutu+:n nyt ilmaiseksi vai en, jotta pääsen jatkamaan sarjan katselua. Normi-Ruudusta muita jaksoja ei vielä pysty katsomaan, enkä sitä suosittele kellekään - se mainosten määrä on aivan kamala. (Varsinkin, kun on katsonut pelkkiä suoratoistopalveluita viimeiset kaksi vuotta.)

Nyt nelosen nettisivu lupailee, että 22.1. tulisi katseluun myös DuckTalesin alkuperäinen, englanniksi puhuttu versio, joten ehkä odottelen sitä suosiolla. Onhan se kuitenkin aivan eri juttu kuunnella skotti-Roopea.

Nykykulttuurin tutkija Popcultissa

Kulttuuritalon ovista voi huomata keltaiset mainokset.

Nyt on luvassa valtavan pitkä postaus (ja pieni kuvaspämmi) viime viikonlopusta. 25.-26.4. Helsingin Kulttuuritalolla järjestettiin siis ensimmäistä kertaa populaarikulttuurille omistettu Popcult Helsinki -tapahtuma. Pongasin tapahtuman somesta viime vuoden loppupuolella, kun sinne haettiin ohjelmaa ja aputyövoimaa. Totta kai sinne piti sitten tunkea itsensä ja vetää vielä kollega mukaan soppaan. Kaikki oli uutta ja jännää - sekä itse coni että tapahtumapaikkana toiminut Kulttuuritalo, jonne suunnistin kartan ja reittiohjeiden perusteella ensin bussilla, sitten kävellen, sillä yövyin siskoni luona Vantaalla. Paikka oli helppo löytää ja jopa ennen kymmentä lauantaiaamuna ala-aula oli jo täynnä porukkaa. Ehdin hyvin napata esiintyjä-badgeni ja eksyä Kulttuuritalon sokkeloihin ennen avajaisia. Hetken jo mietin rakennuksen sisältävän samanlaisia multidimensionurkkauksia kuin Dipoli, kunnes opin portaiden sijainnin, kulmien käännökset ja paikan, jonne Green Room oli sijoitettu. Tapahtuma oli loppuunmyyty, mutta se ei näkynyt hirveänä tungoksena aulassa tai portaissa.

Ohjelmanpitäjille, myyjille, esiintyjille ja vänkäreille oli tosiaan järjestetty oma takahuone, jossa viikonlopun aikana oli tarjolla kahvia ja teetä ja kerrassaan herkullisia sämpylöitä. Kyllä siinä omat lembas-eväät jäivät hieman kakkoseksi. Tee tuli tarpeeseen, sillä kahden päivän aikana ei oikeastaan ehtinyt syödä mitään kunnollista ja lämmintä - kiinnostavaa ohjelmaa kun oli koko ajan.

Yliluonnollista-leffan tekijäkaarti

Lauantaiaamu alkoi coneille perinteiseen tapaan avajaisilla, joihin sisältyi kuitenkin hieman erityislaatuista ohjelmaa. Oululaisen Yliluonnollista-porukan tekemä Supernatural-parodiavideo sai siellä nimittäin ensi-iltansa. Sarjan fanina olin jo ehtinyt katsoa somesta hahmoesittelyjä, joten odotin valmista lyhytelokuvaa suurella innolla - enkä pettynyt. Leffa onnistui parodioimaan sekä esikuvaansa että suomalaista kulttuuria. Nauroin kyllä vedet silmissä. Kymmenminuuttinen video löytyy nyt myös YouTubesta. Suosittelen erityisesti sarjan faneille.

Another Castle

Ennen ensimmäistä virallista ohjelmaa ehti hyvin tehdä pöytäkierroksen ja katsauksen, mitä conissa oli tarjolla ostajan näkökulmasta. Samalla pongasin sarjakuvatutkijakollegani Essi Variksen Green roomista ja suuntasimme yhdessä katsomaan Helsingin nörteimmän naiskuoron, Another Castlen keikkaa juhlasaliin. 

Tällaisena ei-niin-kovin-musikaalisena ihmisenä voin todeta, että kaikki isot orkesteri- ja kuorokeikat uppoavat varsin hyvin, kuten myös tämäkin. Peli-, tv-sarja- ja elokuvamusiikkia laulava Another Castle nosti käsivarsista karvat pystyyn omilla versioillaan Doctor Whon, Game of Thronesin ja Star Trekin tunnareilla. Ainoa lyriikkaa sisältävä biisi oli Kuninkaan paluusta tuttu, Billy Boydin esittämä herkkä pätkä. Eniten kicksejä sain kuitenkin kerrassaan loistavasta Terminator 2 -elokuvan tunnarista, joka minulla on ollut soittoäänenäkin. Valitettavasti Rains of Castamere ei kuulunut lauantain ohjelmistoon. Se olisi hieno kuulla joskus! (Jos toiveita saa esittää, niin Star Warsia seuraavalle keikalle...)

Anna-Leena Harinen ja kuvakaappaus jaksosta S5E2

Ohjelmat menivät pääasiassa hieman lomittain koko viikonlopun ajan. En tiedä, oliko ideana se, ettei valtava määrä ihmisiä lähtenyt saleista liikkeelle yhtä aikaa, vai se, että saatiin päivään mahtumaan mahdollisimman paljon ohjelmaa. Joka tapauksessa (kuten joka conissa) kivaa ohjelmaa meni päällekkäin. Another Castlen keikan takia missasimme Anna-Leena Harisen adaptaatio-ohjelman alun. Harinen esitelmöi George R. R. Martinin The Song of Ice and Fire -kirjasarjan tv-adaptaatiosta, josta hän tekee väitöskirjaa. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla nimenomaan se alku, jossa todennäköisesti käytiin läpi juuri se paras osa eli tutkimuksen teoreettinen pohja. Esitelmä otti yleisön kommentit hyvin huomioon, mutta olisin tutkijana ollut kiinnostuneempi kuulemaan tarkemmin toisen tutkijan omat näkemykset syistä, miksi tv-sarja eroaa tietyilta osin kirjasarjasta. Samalla myös termistö olisi tullut paremmin tutuksi.

Esitelmän jälkeen tajusin, että minun pitäisi ottaa se sarjan viimeinen osa hyllystä luettavaksi. Tajusin myös, miten mahdottoman siistiä Archipelaconista tuleekaan, koska Martin on siellä (vaikka on seuraavan osan kirjoittamisen takia perunut monia conivierailuja - toivottavasti ei peru nyt Ahvenanmaan keikkaa, kun sen kirjoitin tähän!).

Ankkatohtori valmistautumassa koitokseensa.

Sitten pitikin jo valmistautua omaan show'hun. Olin varannut reilun tunnin esitelmäajan aiheelleni "Toinen jalka Ankkalinnassa - tie fanista tohtoriksi", joka alkoi kahdelta pienessä Henrik-salissa. Sali oli lähestulkoon täysi ja yleisö varsin hyvin mukana tunnelmassa. Esitelmäni käsitteli siis omaa polkuani fanista tutkijaksi, miten tutkimukseen on suhtauduttu ja miten tähän nykyiseen tilanteeseen on päädytty. Lopuksi siirryin henkilökohtaisuuksista tieteelliseen osuuteen ja kerroin pähkinänkuoressa, mistä tutkimuksessani on oikeastaan kysymys ja ehdinpä tehdä myös lyhyen analyysiesimerkinkin.

Kysymyksiä tuli varsin kiitettävästi ja pääsin myös mainostamaan Jyväskylän yliopiston (Suomen mittakaavassa) varsin suurta sarjakuvakeskittymää, kun meitä on nyt laitoksellamme peräti kolme (3) sarjakuvatutkijaa! Oma jatkoni on vielä hieman kysymysmerkki, että mitä, milloin ja millä rahalla, mutta se selvinnee pian. Esitelmäni pääpointti oli kuitenkin sama kuin kotilukioni esitelmässä: nuoruuden kiinnostuksen kohteet voivat ohjata aivan vahingossa kiinnostavalle tutkijanuralle, joka kerää yllättävän paljon mediahuomiota.

Oman askarteluni lopputulos

Eniten kenkutti se, että oma esitelmäni meni osittain päällekkäin kerrassaan mielenkiintoiselta vaikuttavan Supernatural-mytologiaesitelmän kanssa. En sitten hetimiten viitsinyt juosta kuuntelemaan viimeistä reilua puolta tuntia, vaan eksyimme Essin kanssa viereiseen saliin, johon Feministinen sarjakuvatoiminta -ryhmä oli koonnut kasan sarjakuvastrippejä tuunattavaksi. Vietimme sitten pienen hetken askarrellen sarjakuvista uusia versioita, piipahdimme kiertämässä myyntikojuja ja sitten olikin jo Essin esitelmän vuoro.

Essi puhui henkilöhahmojen vetovoimasta, joka liittyy hänen tulevaan, sarjakuva-aiheiseen väitöskirjaansa. Esitelmä ei kuitenkaan keskittynyt pelkästään sarjakuviin, vaan henkilöhahmoihin laajemminkin. Olennaista on ihmisen kyky ja tarve samaistua henkilöön, joka periaatteessa on ainoastaan viivoja ja väriä paperilla. Se, miten ihmisen mieli herättää paperille kuvatun hahmon henkiin on mielenkiintoinen prosessi ja Essi kuvasi tätä ilmiötä Frankenstein-vertauskuvalla, mikä on mielestäni varsin onnistunut - enkä sano tätä ainoastaan siksi, että jaamme saman työhuoneen.

Kollegani Essi puhuu aina fiksuja

Essi veti Jyväskylän sarjakuvadelegaation osalta voiton kotiin, sillä hänen esitelmänsä aikana Henrik-sali oli aivan tupaten täynnä asiasta innostunutta porukkaa. Kysymyksiäkin tuli varsin kiitettävästi, joten päivä oli meidän molempien osalta erittäin onnistunut.

Lauantaipäivän päätteeksi yritimme vielä päästä katsomaan Maaret Stepanoffin esitelmää Disneyn klassikoiden naiskuvasta, mutta (ei tosin niin yllättäen) sali oli ihan täynnä ja jonossakin oli jo porukkaa. Jos aihe kiinnostaa, siitä on tarkka blogipostaus täällä. Samassa postauksessa muuten kommentoidaan omaakin esitelmääni - siksi löysinkin sen alun perin.

Kaikkien näiden pienten taukojen ja siirtymisten aikana ehdimme katsastella myyntipöytiä, piipahtaa kirpputorilla, joka valitettavasti oli auki ainoastaan lauantaina, sekä ottaa joitakin valokuvia. Koska kyseessä oli kuitenkin monipuolisesti populaarikulttuuriin keskittynyt tapahtuma, piti yhdessä nurkassa olla Tardis. Ja kyllähän sieltä ainakin yksi Tohtorikin löytyi...

Päätimme sitten päättää lauantaipäivän menemällä kuuntelemaan videopelimetallia Aalto-saliin, jossa esiintyi minulle täysin tuntematon Polygon Black -yhtye. Heti kun bändi aloitti, ei enää harmittanut yhtään, että Disney-esitelmä jäi välistä. Olin aivan myyty ja innoissani ja kaikkea siltä väliltä. Jos Another Castle veti käsivarret kananlihalle, Polygon Black teki sen ja otti mukaan myös sääret. Vaikka en ollutkaan pelannut läheskään kaikkia pelejä, joista bändi oli metalliversionsa tehnyt, ei se meininkiä haitannut. Pätkiä peleistä heijastettiin valkokankaalle ja välillä innostui vain seuraamaan Megamanin hyppyjä. Onneksi minulla on aina mukanani nappikuulokkeet - olimme melkein eturivissä ja tuplabasari melkoinen. Nappikuulokkeet saivat toimia korvatulppien korvikkeena, ettei ilta päättynyt julmettuun tinnitukseen. Tämä bändi on saatava esiintymään myös Jyväskylään.

Polygon Black ja musiikkia Portalista

Sunnuntaiaamuna roijasin julmetussa vesisateessa Batman-logolla koristetun matkalaukkuni Kulttuuritalolle ja tulin siihen tulokseen, että tämä oli laukkuni viimeinen reissu. Kantokahvan lisäksi myös vetokahva päätti hajota, joten Batman-logo saa vaihtaa paikkaa.

Lauantain aloitti kunniavieras Jarmo Kosken haastattelu, jossa yleisö sai lähettää Twitterin kautta Koskelle kysymyksiä. Useimmille Koski on vain Salkkari-Seppo, mutta meille hän on ainakin Alfred J. Kwak, Passepartout, Muumien Piisamirotta, Nikke Knattertonin kertoja ja Nalle Puh. Kaikkia Kosken dubbauksia en edes ollut tajunnut, kuten Aristokattien nikottelevaa Waldo-setää tai Teletappien Tiivi-Taavia. Koski esitti haastattelun aluksi toiveen, ettei erästä tiettyä saippusarjaa käsiteltäisi, mikä herätti yleisössä innostunutta kannatusta.

Reilun tunnin ajan istuimme eturivissä aivan innoissamme, kun Jarmo Koski kertoi näyttelijänurastaan, dubbauskokemuksistaan ja esitti klassikkohahmojaan yleisön mieliksi. Erityisen herkullinen oli keskustelu Alfredin ja Nalle Puhin välillä sekä Kosken tepastelu lavalla Tiivi-Taavina. Melkein teki mieli mennä googlettamaan kaikki Kosken tekemät dubbausroolit, sillä niitä on tuhottomasti, enkä välttämättä ole tiedostanutkaan, miten voimakkaasti Jarmo Koski onkaan lapsuuteni ääni. 

Se vähän harmitti, ettei Twitteriin tullut niin paljon kysymyksiä, että koko puolitoista tuntia olisi voitu käyttää haastatteluun. Twitter kysymysalustana oli myös hieman harmillinen, sillä minulla ei ole vieläkään älypuhelinta enkä (vielä) ole siirtynyt Twitterin käyttäjäkuntaan. Netti minulla olisi ollut käytössäni, mutta oletimme, että mikkiä olisi kierrätetty yleisön joukossa, jotta me ei-twitteristit olisimme voineet myös kysyä jotain meitä kiinnostavaa. Tätä haastattelijat eivät kuitenkaan ruvenneet tekemään.

Bulbasaur kuunteli X-files-luentoa

Yritimme seuraavaksi ahtautua Otaku-luennolle kartuttamaan yleissivistystämme, mutta sekin oli aivan täysi. Viimeisten shoppailujen jälkeen siirryimmekin kuuntelemaan esitelmää "Niistä toisista Salkkareista" eli ysärin klassikosta, Salaisista kansioista. Luento oli pieni nostalgia-trippi. Olimme jokunen aika sitten mieheni kanssa aloittaneet X-files-putken, mutta se oli jäänyt jumittamaan jonnekin kuudennen kauden hujakoille. Esitelmä ja somessa jo hypetetty tieto Salaisten kansioitten uudesta, kuusiosaisesta kaudesta, herättivät innon palata takaisin teinivuosieni lempisarjan pariin.

Itse luento oli hieman vaisu. Se oli lähinnä sarjan fanien muisteloa ja varsin yleisluontoista esittelyä. Kaikista kiinnostavin osio, eli metakerrontaa sisältävien jaksojen kommentointi ja analysointi jäi harmittavan vähäiseksi. Tutkijana olisin kaivannut hieman selkeää näkökulmaa aiheeseen. Enkä tullutkaan sitten kysyneeksi itseäni vaivaamaan jäänyttä seikkaa. Olin aina teininä ajatellut, miten vahva naishahmo Scully onkaan ja uusintakatselun aikana tuntui, että hän on koko ajan jossain takakontissa Mulderin pelastettavana. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla parikymppisten esitelmänpitäjien kommentit asiaan. (Ja jos minulta kysytään sitä lempparia, ehkä pelottavimpiin jaksoihin kuuluu "Humbug" eli S2E20... Mutta niitä on monia muitakin.)

Vaikka aihe olisi kiinnostanut tutkimuksen kannalta, jätin kuitenkin menemättä aikamatkailuluennolle, vaan päädyin katsomaan cosplayn yksilökisaa. Olisin odottanut huomattavan paljon enemmän osallistujia, mikä sitten harmitti sekä yleisön että järjestäjien puolesta. Toisaalta jäi sellainen pieni kutkutus siitä, että ehkä sitä joskus itsekin taas voisi kokeilla cosplayta, koska se on vaan niin kivaa...

Vauhdikkuudella ja taidolla cosplay-kisan voittoon.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös Popcult. Päättäjäisissä luvattiin lisää ensi vuonnakin ja ainakin me olimme asiaan enemmänkin kuin tyytyväisiä. Ensimmäistä kertaa järjestetty coni yllätti toimivilla järjestelyillä, ohjelmanpitäjille varatulla eväspöydällä ja ennen kaikkea monipuolisella ohjelmalla, josta lemppareihini kuuluivat Yliluonnollista-lyhytelokuva ja Polygon Blackin keikka. Ehkä ensi vuonna päälläni on cossi, ehkä puhun jostain aivan muusta. Jyväskylän tutkijadelegaatio kiittää järjestäjiä ja ohjelmiinsa osallistuneita, innostuneita ihmisiä.

Pakollinen coni-selfie

Coni-ostoksia

Conista mukaan tarttui upean Myrntain piirtämä pöllö-sarjakuva Otus Opus 2 ja tietenkin pari pöllötarraa, joita keräilen aina Myrntain taidekojun nähdessäni, lempi-Pokémonini Bulbasaur kirppikselta, kaksi kaulakorua (munassa oleva dinosaurus ja pullo, jossa teetä ja masentuneen Marvinin eksistentiaalista kriisiä ilmentävä repliikki Linnunradan käsikirja liftareille -teoksesta) sekä kaksi Jeff Smithin mainiosta Bone-sarjakuvasta tuttua Luupää-hahmoa. Kuvasta puuttuu ainoastaan rintapieleen unohtunut rintanappi, jossa on sen alkuperäisen, mustan '67 Chevy Impalan rekisterinumero - kyllähän te sen tiedätte.

(Nörtti)kulttuuriin liittyviä väitöksiä Jyväskylän yliopistossa

Huhtikuuhun on Jyväskylän Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella sattunut sopimaan pari loistavaa (nörtti)kulttuuriin liittyvää väitöstilaisuutta, joita kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan.

 

Lauantaina 11.4. klo 12 alkaen Seminarium-rakennuksen vanhassa juhlasalissa (S212) tarkastetaan FM Aino-Kaisa Koistisen nykykulttuurin tutkimuksen väitöskirja ”The Human Question in Science Fiction Television: (Re)Imagining Humanity in Battlestar Galactica, Bionic Woman and V”. Vastaväittäjänä toimii Associate Professor Cecilia Åsberg (Linköpings Universitet, Ruotsi) ja kustoksena professori Sanna Karkulehto (Jyväskylän yliopisto). Väitöstilaisuus on englanninkielinen.

Koistinen tarkastelee väitöskirjatutkimuksessaan, miten ihmisyyttä tuotetaan, määritellään ja merkitään tieteisfiktio-lajityyppiin kuuluvissa pohjoisamerikkalaisissa televisiosarjoissa. Tutkimuskohteina ovat Taisteluplaneetta Galactican (Battlestar Galactica), Bionic Womanin ja V:n alkuperäiset ja uudelleen tuotetut versiot. Sarjojen alkuperäisversiot tehtiin 1970–80-luvulla, kun taas uusia sarjoja esitettiin 2000–2010-luvulla.

(Suora lainaus tiedotteesta, jonka voi lukea täältä.)

Perjantaina 24.4. klo 12 alkaen Seminaarinmäellä, A-rakennuksen salissa 103 tarkastetaan YTM Jonne Arjorannan digitaalisen kulttuurin väitöskirja ”Real-Time Hermeneutics: Meaning-Making in Ludonarrative Digital Games”. Vastaväittäjänä Associate Professor Espen Aarseth (Kööpenhaminan IT-yliopisto) ja kustoksena professori Raine Koskimaa (Jyväskylän yliopisto). Tilaisuus pidetään englanniksi.

Jonnen väitöstiedotetta ei ole vielä julkaistu, joten kannattaa olla kuulolla. Itse en valitettavasti pääse tuohon vanhan pelikaverini väitöstilaisuuteen, koska olen Helsingissä kutsuvieraspuhujana. Harmittaa. Aino-Kaisan väitöstä tulen kuitenkin kuuntelemaan suurella mielenkiinnolla.

Tähtiportti ja englantia puhuvat muukalaiset Kanadan metsissä

Kuva napattu osoitteesta http://culturepute.fr/lemur/television/

Tähtiportti eli Stargate SG-1 (1997-2007) oli yksi teinivuosieni ehdottomia lempisarjoja. Jostain syystä en kuitenkaan koskaan tullut katsoneeksi koko sarjaa läpi saatikka sitten järjestyksessä. Nyt Netflixin ihmeellisellä aikakaudella päätimme miehen kanssa katsoa koko hela hoidon eli kymmenen kautta alkuperäistä "Stargåtea", kuten sitä tuttavallisesti kutsuimme, ja todeta, oliko se oikeasti hyvä vai ei.
Nyt kun urakka on lopullisesti ohi, on aika antaa tuomio ja kommentoida ne tärkeimmät pääpointit.

1) Idea.
Ja tämähän on siis kerrassaan mainio. Oikeasti. Ilman sarkasmia. Loisina elävät avaruusoliot ottavat haltuunsa ihmisruumiita ja esiintyvät maapallon muinaisten kulttuurien jumalhahmoina. Pyramidit ovat avaruusalusten laskeutumisalustoja, ihmisiä on kaapattu asuttamaan kaukaisia planeettoja ja tähtienvälinen matkustus tapahtuu kahden tähtiportin väliin syntyvän madonreiän avulla. Myyttejä, teknologiaa, science fictionia... No mikä jottei! Sitä paitsi goa'uldit ovat hienoja pahiksia. (Kyllähän tuota Ba'alia ihan mielellään katselee muutaman jakson verran...)

2) Toteutus.
Tässä vaiheessa homma alkaa mennä metsään. Jos sitä rahaa ei ole niin valtavasti, niin kyllä se alkaa jossain näkyä. Ei hyvä sarja tahi elokuva vaadi sitä viimeisintä tekniikkaa, jolla tehdä muutamia avaruusmölliäisiä (kuminaamaiset Gamorrealaiset alkuperäisessä Tähtien sodassa ovat vieläkin varsin symppiksiä ja Farscapen Rygel on erittäin toimiva ja ilmeikäs hahmo!), mutta jos sitä rahaa ei ole edes vaihteleviin kuvauspaikkoihin, niin kyllä ne katsojat sen huomaavat.
On silkkaa katsojien aliarvioimista istuttaa muutama isolehtinen saniainen kanadalaiseen kuusimetsään ja väittää paikan olevan trooppinen planeetta. Ja kun siellä Kanadan kuusimetsiköissä palloillaan se 80% ajasta, niin sen kyllä huomaa. Mukana on tietenkin satunnaiset aavikot ja muutama jääplaneetta, mutta siis oikeasti?
Tai että porukka taistelee jaffoja vastaan sillä samaisella soramontulla ainakin kolmella eri planeetalla.

3) Muukalaiset
En pane vastaan sitä ideaa, että goa'uldit olisivat napanneet ihmisiä Maasta ja asuttaneet niiden avulla eri planeettoja. Mutta jos niitä ihmisiä on siepattu muinaisina aikoina ennen ajanlaskumme alkua, niin miksi helvetissä ne kaikki osaavat puhua nykyenglantia? Aivan sarjan alussa vielä yritettiin käyttää jotain muita kieliä, mutta tämä asia unohtui aika sukkelaan. Goa'uldeilla on oma kieli, muinaisilla on oma kieli, asgardeilla on oma kieli... puhukaa nyt sitä, @#¤%! Tai selittäkää jotenkin loogisesti, miksi kaikki ymmärtävät toisiaan. Yleispätevä käännösohjelma? Baabelin kala? Käännösmikrobeja? Onhan näitä nähty. Ei vaadi paljoa aivokapasiteettia kehitellä jotain vastaavaa.

4) Päähenkilöt
Henkilöistä minulla ei ole oikeastaan hirveästi valittamisen aihetta. Olen aina tuntenut omistamani samanlaisia piirteitä kuin Daniel Jackson. Samantha Carter oli rasittava vain sarjan alussa. Teal'c on mahtava. Ja Jack O'Neill on ehkä paras ikinä. Richard Dean Anderson oli kerrassaan ihana jo MacGyverinä, mutta charmikkuus pelkästään lisääntyi vanhemmiten (kun takatukka katosi). Harmaantunut eversti O'Neill ja tämän huumorintaju...
Käsikirjoittajille todettakoon vain se, että joskus hahmojen persoonallisuuspiirteiden kanssa on jonkinlaista epäloogisuutta. Jos O'Neill harrastaa tähtitiedettä, kyllä tietynlaisten avaruusilmiöiden pitäisi kiinnostaa häntä (vaikka hän ei niiden toimintaa ymmärtäisikään). Ja Daniel on välillä turhankin naiivi kuvitellessaan asioiden järjestyvän puhumalla - ja sitten ollaankin jo pulassa. Mutta hei - juoni vaatii sitä.

5) Science fiction -kliseet
Ja näitähän riittää. On päiväni murmelina -jaksoa, kropanvaihto-jaksoa, aikamatkustus-jaksoa, vaihtoehtoista todellisuutta, robotteja/klooneja, muukalaisten laite, joka aiheuttaa persoonallisuuden muutoksia, jakso, jossa tarinasta tehdään televisio-ohjelmaa... Mitä vielä? En sano, että nämä ovat mitenkään ongelmallisia. Esimerkiksi tuo päiväni murmelina -jakso (S4E6) on varsin hilpeä ja ehkä yksi lempijaksoistani (O'Neill ja Teal'c harjoittelevat golf-lyöntejä tähtiportin läpi, tekevät Danielin käännöksen itse valmiiksi jne.). Mutta onhan näitä nähty muissakin sarjoissa jo reilusti. Sitä paitsi kun pääjuoni on paljon kiinnostavampi, miksi pitää tuhlata jaksoja turhuuksiin, joista ei jää käteen edes mitään auttavaa teknologiaa?
Toisaalta taas kliseiden käyttäminen on parodista. Sarjan käsikirjoittajat tunnistavat noudattavansa niitä ja tekevät sarjasta ja sen ratkaisuista varsin voimakkaasti pilaa. Se näkyy erityisesti sarjan sisällä tehtävästä tv-sarjasta Wormhole X-treme!. Ja kyllähän kliseet kertovat myös siitä, että sarjan tekijät liittävät niiden avulla Tähtiportin osaksi tyypillisiä science fiction -sarjoja.

6) Amerikkalainen patriotismi
Tämä onkin se sarjan lopullinen kompastuskivi. Sen lisäksi, että kaikki puhuvat englantia, sarja on tehty nimenomaan amerikkalaiseen henkeen ja makuun. Tähtiporttiohjelma on Yhdysvaltojen ilmavoimien hallussa ja siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain, vaikka välillä Venäjä yrittää pakottaa ottamaan muut maat huomioon. Yhdysvaltojen politiikka näkyy sarjassa myös muuten. Oli missä tahansa planeetalla jokin konflikti, SG-1 menee sinne sorkkimaan ja "järjestämään" asiat. Varsin usein myös huonompaan suuntaan ja sitten ollaankin etsimässä planeetalliselle porukkaa uutta planeettaa, kun tuo aurinko nyt meinaa posahtaa ja hups, se olikin meidän vika.
Stargate-ohjelman tavoitteena on hankkia uutta teknologiaa puolustamaan planeettaa ulkoavaruuden uhkilta. Varsin usein tulee sellainen olo, että ihanko koko planeettaa, vai vain sitä jenkkien puoliskoa?
Tästä väännetään kättä myös itse sarjan sisällä, mikä on varsin hyvä asia. Sarja nimittäin itsekin tiedostaa tämän amerikkalaisen mentaliteetin ja muut maat haastavat Yhdysvallat asiassa varsin usein. Samalla sarjan käsikirjoittajat kommentoivat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.
Ja sitähän se SF parhaillaan on: se kommentoi meidän aikamme yhteiskuntaa. Tähtiportti voisi tehdä sen paremminkin, mutta ainakin sarja tiedostaa ongelmansa ja osaa tehdä niistä myös pilkkaa.

Mutta täytyy sanoa, tuntuupa hyvältä siirtyä vähän laadukkaamman science fictionin pariin. Seuraavaksi luvassa neljän kauden edestä Farscapea.
Sekä Ben Browder (John Crichton) että Claudia Black (Aeryn Sun) näyttelevät tietenkin myös Tähtiportin loppupuolella. Ja viitataanpa Farscapeen myös yhdessä Tähtiportin jaksossakin (S10E6) Claudia Blackin näyttelemän Vala Mal Doranin hahmon toimesta.

Intertekstuaalisten viittausten etsiminen eri sarjojen välillä on mahtavaa.

Lähettejä tähdistä - Lissabonin konferenssimatka

Nyt, kun reissun jälkeinen flunssapöpö on selätetty, esituparit hoidettu pois päiväjärjestyksestä ja täytelty viimeiset opetuspäiväkirjat, on hieman aikaa raportoida Lissabonin reissusta ja fantasia- ja scifikonferenssista nimeltä Messengers from the Stars, joka järjestettiin 27.-30. marraskuuta.

Alun perin kolmipäiväiseksi suunniteltu konferenssi venähti innokkaiden osallistujien tähden nelipäiväiseksi, josta sain tiedon juuri, kun olin jo ehtinyt ostaa lentolippuni. Tämä onneksi huomioitiin ensimmäisen päivän ohjelmassa, joka koostuikin lähinnä järjestävän yliopiston (Faculdade de Letras, Universidade de Lisboa) opiskelijoista ja tutkijoista, jotka tietenkin pitivät esitelmänsä portugaliksi.

Konferenssin viralliset kielet olivat siis englanti ja portugali, mikä näyttää olevan yleinen tapa Euroopassa (ainakin Ranskassa ja Espanjassa oli sama juttu). Kyllähän portugalia puhutaan paljon maailmalla, mutta ainahan se on selkeä rajoite, jos ei pidä esitelmäänsä englanniksi. Kyllähän minunkin olisi helppo puhua suomeksi suomalaisessa konferenssissa, mutta suomalaisia kansainvälisiä konferensseja ei edes järjestetä idealla suomi-englanti. Siinä ei vain olisi mitään järkeä, kun tutkijan tavoitteena on tietenkin saada mahdollisimman paljon kuulijoita esitykselleen.

Itse puhuin vaihtoehtoisesta todellisuudesta otsikolla  "What if Donald had never existed? An alternative fantasy world in Don Rosa's comic 'The Duck Who Never Was'". Erittelin Rosan sarjakuvassa olevia piirteitä, jotka voidaan lukea vaihtoehtoisen todellisuuden alagenreen ja miten tämä todellisuus ilmenee sarjakuvan narratiivin tasolla. Lopuksi pohdin myös yleisesti kulttuurin tasolla, millainen Disney-sarjakuva olisi ilman Aku Ankkaa.

Pidin esitelmäni torstaina pienelle, noin kymmenhenkiselle yleisölle. Tajusin nimittäin, että kahdessa rinnakkaisessa paneelissa oli molemmissa esitykset niin Tolkienista kuin George R. R. Martinista (sekä englanniksi että portugaliksi), niin eihän tällainen pieni Aku Ankka -tutkija voi sellaisten kanssa kilpailla...
Mutta loppujen lopuksi se pieni yleisö oli kovin laadukas ja minulle oli juuri selvinnyt, että myös Portugalissa on oma Aku Ankka -lehtensä ja siellä on paljon Ankka-faneja, joten kommentteja ja keskustelua piisasi. Siellä kuulemma raapusteltiin innokkaasti antamiani linkkejä ylös ja laittoipa joku naamakirjaankin minulle viestiä, että voisinko lähettää uudestaan ne antamani linkit...
Lisäksi tapasin myös kaksi sarjakuvista innostunutta kollegaa, Claudian ja Pedron, jotka olivat olleet myös viime vuonna Alcála de Henaresissa pidetyssä sarjakuvakonferenssissa.
Kaiken kaikkiaan siis varsin onnistunut esitys.

Kokonaisuudessaan konferenssi oli varsin viihdyttävä, vaikka eniten harmitti juuri tuo kielimuuri. Kirjoitettua portugalia pystyy hieman ymmärtämään (ranskan pohjalta), mutta puhuttuna siitä ei saa mitään selvää. Ja kun kuusi (!) kiinnostavaa esitystä jää kuuntelematta sen kielen takia, niin onhan se melkoinen harmi.
Vai miltä kuulostaisivat paperit Westerosista, Harry Potterista, Nosferatusta, Tim Burtonista, Panin labyrintistä tai Tähtien sodasta?
Sain kuitenkin nauttia lukuisista muista kiinnostavista esityksistä, joista päällimmäisinä jäivät mieleen Ana Rita Martinin "She saved the world. A lot: The Medieval Hero-Knight in Buffy the Vampire Slayer" ja Angélica Varandasin "You guys getting hungry? On Leviathans, Consumption and American Politics in Supernatural (season 7)". Buffy oli ensimmäinen paperi, jonka kävin kuuntelemassa ja Supernatural toiseksi viimeinen, joten konferenssi sekä alkoi että päättyi loistavasti.
Varsinkin Supernatural-esityksen aikana pieni fanityttö päästi innokkaita hihkaisuja. En ollutkaan aikaisemmin ajatellut, että Dean viittaisi James Deaniin...

Pidin kovasti myös (post)apokalyptisia "road movie" -elokuvia käsittelevästä esitelmästä sekä Harry Potteria käsitelleestä paperista, jonka piti kuvauksensa mukaan käsitellä nimenomaan tätä Kuoleman varjeluksissa esiintyvää Tarinaa kolmesta veljeksestä, mutta se lipesi enemmän suuntaan uskonnolliset symbolit Potter-sarjan tematiikassa. Kiinnostava joka tapauksessa.

Kunniavieraista löytyi myös helmiä, jotka pitivät kylmässä auditoriossa napottaneen haukottelevan tutkijankin hereillä. James Walters puhui keskiviikkoiltana fantasiaelokuvasta ja erityisesti näyttelijöiden suorituksista. Esimerkkeinä toimivat Sir Ian McKellen ja Sir Alec Guinness.  Torstai-illan piristys oli lastenkirjailija Jonathan Stroud, joka puhui kirjoittamisestaan ja luomastaan Bartimaeus-sarjasta. Pitää etsiä se jostain ja katsastaa, olisiko lukemisen arvoinen.
Perjantaiaamuna kirjailija Adam Roberts (Suomessa ehkä tunnetuin scifi- ja fantasiaparodioistaan kuten Tähtien Sotta) puhui scifin yhteydestä huumoriin, mikä oli kerrassaan mainio esitys. Harmitti, etten ollut tajunnut ottaa mukaan omaa Stawa-parodiaani, johon olisin voinut pyytää omistuksen...

Torre de Belém

Lissabonin reissu oli kuitenkin muutakin kuin konferenssi. Olin luvannut ottaa molemmat siskoni mukaan reissuun viettämään yhteistä "sisarusaikaa" konferenssini ohessa. Päädyimme sitten seikkailemaan niin Pyhän Yrjön linnassa (Castelo São Jorge) kuin Belémin tornissa (Torre de Belém) ja Hieronymoksen luostarissa (Mosteiro dos Jerónimos), joista jälkimmäisiin pääsimme lauantaina paikallisen pyhän johdosta ilmaiseksi. Metro tuli tutuksi ja ratikalla ajelukin oli melkoinen... kokemus.
Ainut pienoinen pettymys oli Orienten metropysäkin vieressä oleva Vasco da Gaman ostoskeskus, joka kaikkien niiden ihanien halpojen pikkuputiikkien jälkeen tuntui yliahdetulta, tylsältä ja turhan kliiniseltä. Jos siis haluaa ostaa halpoja nahkalaukkuja, kenkiä ja neuleitä, kannattaa pyöriä keskustan alueilla.

Castelo São Jorge ja tykki, jonka allekirjoittanut tahtoi viedä takapihalleen.

Reissumme keski kokonaisuudessaan tiistaiaamusta (yöbussi + aamulento) sunnuntain ja maanantain väliseen yöhön (päivä Frankfurtin kentällä, myöhäinen lento Suomeen ja yöbussi kotiin). Asuimme Go Hostel Lissabonissa, joka oli halpa, hintaan sisältyi netti, aamiainen ja meillä oli kolmen hengen yksityishuoneessamme oma kylppäri. Luksusta se ei kuitenkaan ollut, sillä marraskuu on Portugalin sateisin kuukausi ja Lissabonissa oli paikallisten mittapuun mukaan kylmä, mikä siis tarkoitti sellaista elo-syyskuun vaihdetta Suomen mittapuulla, eli nahkatakilla pärjäsi varsin mainiosti. Ulkona sää ei vaivannut, mutta eihän siellä osata eristää taloja kunnolla, joten aamut ja illat hostellilla kuluivat lämpimiin viltteihin kääriytyneinä ja kirotessa, kun pyörillä kulkeva irtopatteri ei lämmittänyt yhtään enempää.
Villasukat olisivat olleet tarpeen ja nehän minä tietenkin jätin pakkaamatta.

Puolittainen loma- ja puolittainen työmatka oli vallan ihana kaikista pikku kommelluksista ja sattumuksista huolimatta. Paras ateria oli ehdottomasti konferenssi-illallinen, johon siskotkin pääsivät mukaan, muuten ruoka tuntui oudon mauttomalta. Kaikki oli kuitenkin halpaa suhteessa Suomen hintoihin ja maisemat kerrassaan upeat. Hieman tuli reippailtua ylös alas niitä mukulakivisiä pikkukatuja.

Kiitos Sarille ja Tarjalle reissuseurasta! Katsellaan parin vuoden päästä uutta matkaa...

I am SHERlocked

Kuva sivustolta collider.com.

Pienenä olin vakaasti päättänyt ryhtyä salapoliisiksi. Luin kaikki mahdolliset Neiti Etsivät, Mystery Clubit ja Salapoliisitietokirjat. Siinä vaiheessa, kun aloin huomata kirjojen puolivälissä, että salakäytävä on takassa tai että syyllinen on taatusti se hovimestari, jätin nuortenkirjat ja siirryin kovempaan aineistoon.
Elämääni astui Agatha Christien Hercule Poirot.
Poirot oli lempisalapoliisini, enkä oikeastaan lukenutkaan mitään muita romaaneja kuin Poirotteja, mikä on tavallaan vähän outoa ja erityisen rajoittavaa. En nimittäin lukenut ainuttakaan Sir Arthur Conan Doylen Sherlock-tarinoista, vaikka tiesinkin tasan tarkkaan, kuka se maailman kuuluisin yksityisetsivä oli.

Baskervillen koiran päädyin lopulta lukemaan vetäessäni tieteellisen kirjoittamisen kurssia Oriveden Opistolla työharjoitteluaikana. Tämä tietenkin siitä syystä, että eräs oppilaani kirjoitti teoksesta esseen. Pidin kirjasta, mutta se ei kuitenkaan iskenyt sen kummemmin.

Ensimmäisen kerran Sherlock Holmes kiinnitti huomioni vasta Robert Downey Juniorin leffaesiintymisen myötä. Olin juuri Ironmaniin ihastuttuani tullut siihen tulokseen, että mainittu näyttelijä on selvittänyt 90-luvun aikaiset huumeongelmansa ja noussut parrasvaloihin jäädäkseen. Erityisesti ensimmäinen Guy Richien Sherlock Holmes -elokuvasta on varsin sujuvaa, hieman steampunk-henkistä viihdettä, jossa Downey Junior tietenkin varastaa koko shown.
Mutta ei kuitenkaan pitkäksi aikaa, sillä elämääni astui toinen Sherlock.

Satuimme miehen kanssa puolivahingossa BBC Entertainmentille, kun sieltä tuli uusi tv-sarja Sherlock. Olin kuullut sarjasta jo jonkin verran, ainakin tietyissä nörttipiireissä siitä kohistiin kovasti, ja tiesin, että sarja modernisoi Doylen Sherlock-tarinat nykyaikaan, mutta noudattaa muuten tarinoiden kaavoja ja henkilöhahmoja uskollisesti.
Katsomamme jakso sattui olemaan ensimmäisen kauden viimeinen (toisin sanoen kolmas, koska tuotantokaudet ovat kovin lyhyitä) jakso, The Great Game.
Mitäpä siinä enää pystyi sanomaan? Olimme molemmat koukussa.

Sherlockin viehätys johtuu aivan täysin Benedict Cumberbatchin esittämän Sherlock Holmesin ja Martin Freemanin John Watsonin välisestä dynamiikasta. Jos Downey Junior varasti shown Jude Lawlta, Martin Freemanin Watson kyllä pistää Holmesin välillä lujille. Benedict Cumberbatchin Holmes on myös paljon itsekeskeisempi ja tyyliltään enemmän sellainen Sherlock, jollaiseksi maailman nerokkaimman yksityisetsivän kuvittelin.

Ja mitä minä olen sitä kieltämään. Benedict Cumberbatch on ihana.
(Odotan innolla Hobittia osittain siksi, koska Cumberbatch on Smaugin ääni. Huh. Herralla on äänessään samaa karismaa kuin Alan Rickmanilla.)

Modernisointi toimii myös hyvin. Vaikka DNA- ja sormenjälkitunnistimet auttavat rikosten ratkaisussa, ne eivät missään vaiheessa nouse tuhoamaan tarinaa, vaan Sherlock itse aina onnistuu lopulta pelkällä päättelyllä selvittämään rikoksen. Älypuhelinten käyttö on tuotu jopa tv-sarjan kuvamaailmaan tehokeinoksi hieman sarjakuvamaiseen tapaan ja se toimii vallan mainiosti.

Kolmatta kautta ollaan tällä hetkellä kuvaamassa. Ei tässä voi muuta kuin odottaa malttamattomana ja uskoa, että laatu säilyy. Laadun merkkinä on nimittäin myös se, että imdb:ssä sarja on saanut 9,2 tähteä ja se on muuten melkoisesti se.
Uutta kautta odotellessa voisi käydä ostamassa Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes: Kootut kertomukset ja lukea, mitä ensi vuonna saattaa olla luvassa.

Jos muuten Sherlock-tarinat ovat tuttuja eikä kaihda niistä tehtyjä adaptaatioita ja parodioita, kannattaa ehdottomasti tutustua Neil Gaimanin versioon Study in Scarletista nimeltään Study in Emerald. Sen saa luettua ilmaiseksi täältä.

Winchesterin veljesten kyydissä

Heti ihan alkuun varoituksen sana. Tämä blogimerkintä saattaa sisältää tyttömäistä ihkuvouhaa, joka kohdistuu kahteen nuoreen miesnäyttelijään sekä heidän tähdittämäänsä TV-sarjaan. Herkimmät lukijat älkööt vaivautuko.
Tämä merkintä saattaa myös sisältää juonipaljastuksia henkilöille, jotka eivät ole ehtineet kolmatta kautta pitemmälle.

(www.supernatural.wikia.com)

TV-sarja Supernatural (2005-) kiinnitti huomioni jo ensimmäisillä mainoksillaan. "Scary just got sexy", "Fear is a Luxury". Valkoisiin pukeutunut nainen katoaa näkyvistä. Kaksi komeaa nuorta miestä mustassa autossa. Yliluonnollisia asioita, demoneja, kummituksia...
Aivan uusi sarja, pääosassa mm. Dark Angelista (eräs kaikkien aikojen lempisarjani) tuttu Jensen Ackles. Ah, pakko katsastaa.

Muistan vieläkin elävästi, miten sarja alkoi eräänä iltana. Olimme kokoontuneet ropettamaan erään ystäväpariskuntani kotiin ja TV oli unohtunut päälle juuri sopivasti. Jostain syystä keskittyminen herpaantui sen ropettamisen suhteen. Olin koukussa. Mennyttä. Faniutunut.
Olen masokisti siinä mielessä, että pelkään kauhuelokuvia ja -TV-sarjoja. Säikyn kaikkia säikkyefektejä ja pelkään tiivistunnelmaisia hetkiä, jolloin jokin mölli väijyy aivan kulman takana. Ihan sama, vaikka olisi nähnyt Aliensin viisi kertaa ja tietää, että kyllä se kuningatar sieltä hissistä tulee, sitä säikähtää silti. Joka ikinen kerta.
Siksi pidin X-filesista ja siksi rakastan Supernaturalia.

Sarja kertoo Winchesterin veljeksistä, vanhemmasta Deanistä (mainittu Jensen Ackles) ja nuoremmasta Samista (Jared Padalecki). Aivan sarjan alussa pojat etsivät isäänsä Johnia, joka on kadonnut metsästysmatkalla. Ja kun puhun metsästyksestä, eivät kanalinnut tai riista riitä. John, Sam ja Dean metsästävät yliluonnollista. Demoneja, noitia, vampyyreja, ihmissusia, henkiä... kaikenlaisia myyttisiä pahoja olentoja aina maan pinnalle jumiin jääneistä kuolleista sieluista muinaisiin jumaliin, jotka tahtovat pahaa ihmiskunnalle.
Tarina seuraa kausittain taustajuonta, jossa kyse on jostain suuremmasta tehtävästä, kuten ensimmäisellä tuotantokaudella poikien isän löytämisestä, tai kolmannella Deanin pelastamisesta sopimuksesta demonin kanssa. Sen lisäksi tällaiselle sarjalle tyypillisesti tietyt jaksot keskittyvät "viikon mörköön", joka etsitään, jolta otetaan turpaan ja joka sitten loppujen lopuksi päihitetään.

Sarjan koukuttavimpia syitä ovat Samin ja Deanin henkilöhahmot. Isoveli Dean yrittää ottaa vastuun veljestään, mutta on samalla hieman holtiton naistenmies, joka toimii ja miettii tekojaan vasta jälkikäteen. Dean on ajattelussaan usein melko mustavalkoinen: se, mikä on pahaa, on aina pahaa. Harmaan sävyjä ei ole. Dean on se huumoriveikko, joka kertoo vitsejä ja vetää showta ja saa naisten puhelinnumerot, mutta pystyy vakavoitumaan hyvinkin äkkiä pahan tehtävän sattuessa kohdille.

Sam on perheen kuopus, joka ei halunnut mukaan perheen harrastukseen, mutta jonka kihlatun kuolema sysäsi veljensä mukaan. Sam on nörtti, joka kaivaa tietokoneeltaan tiedot ja faktat, miettii ennen kuin toimii ja on sitä mieltä, että pahoillakin olennoilla voi olla hyvä sydän. Sam kokee välillä Deanin levottomaksi eikä aina hyväksy tämän tekoja ja veljekset ovat vastakohtaisista persoonallisuuksistaan aina pienessä kilpailutilanteessa tai kinastelemassa pikkuasioista kesken pahiksen kanssa tappelun.
Näiden kahden hahmon ja kahden erittäin silmille miellyttävän näyttelijän (enpä olisi arvannut ruutupaitojen näyttävän noin hyvältä) välinen dynamiikka tekee sarjasta loistavan. Kun mukaan vielä lisätään poikien setähahmo Bobby ja sarjaan neljännellä kaudella ilmestyvä Castiel, on henkilöhahmogalleria kerrassaan mainio.
Vaikka pelottaa, on pakko nauraa.

Toinen sarjan viehätykseen liittyvä seikka on sen käyttämät myyttiset ainekset. Kaikki olennot ovat jostain päin maailmaa eri kulttuureista peräisin olevia mytologisia hahmoja. Oli kyseessä sitten "perinteinen" vampyyri tai japanilainen alkoholin henki, sarjan käsikirjoittajat poimivat näitä folkloreen ja erilaisiin taruihin liittyviä hahmoja oikeista kulttuureista eivätkä keksi niitä itse. Erityisen mielenkiintoinen on trickster-hahmo Loki, joka piipahtaa useammassa jaksossa tekemässä veljeksille kiusaa. Ja tietenkin päätyy aina vetämään pisimmän korren. Älyttömän kiinnostava oli myös jakso, jossa useiden eri kulttuureiden muinaiset jumalat istuivat saman pöydän äärelle keskustelemaan maapallon tulevaisuudesta ja veljekset olivat siinä keskellä ainoina kuolevaisina kaiken sen myyttisen voiman keskellä.

Näiden seikkojen lisäksi sarja tekee jatkuvia viittauksia populaarikulttuuriin, mikä on kaltaiselleni tutkijalle mitä suurinta herkkua. Viittaukset muihin TV-sarjoihin tai elokuviin ovat loppujen lopuksi perin normaaleja, mutta siinä vaiheessa, kun sarja alkaa tehdä metaviittauksia itseensä, ollaan jo melkoisen jälkiruoan äärellä. Winchesterin veljekset päätyvät Hollywoodin kulisseihin etsimään elokuvaa terrorisoivaa kummitusta ja Dean vihjailee kiertoajelulla Samille, että käydäänkö katsomassa Gilmoren tyttöjen kuvauspaikkaa. (Jared Padalecki tuli tunnetuksi juuri mainitusta sarjasta.)
Toisessa jaksossa veljekset päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa he ovat näyttelijöitä nimeltä Jensen ja Jared, ja tekevät TV-sarjaa nimeltä Supernatural.
Kolmannessa tapauksessa Dean ja Sam löytävät kirjailijan, joka kirjoittaa kirjasarjaa, joka kertoo heistä ja kaikista niistä möröistä, joita he ovat tappaneet, ja kuvailee heitä paremmin kuin he itse.
Hillitön on myös tapaus Supernatural-konferenssi (tällaisia siis järjestetään myös oikeasti), jossa joukko nörttimiehiä cosplayaa Deania ja Samia ja muka "metsästää" tapahtumaan suunniteltua kummitusta. Olisiko sinusta hauska kuulla, ettet ole ihan täysin onnistunut pukeutumaan omaksi itseksesi?

Katsoin juuri sarjan seitsemännen tuotantokauden ja odotan kauhunsekaisella innolla kahdeksatta kautta, joka starttaa Jenkeissä ensi kuun alussa. Kirjaimellisesti kauhunsekaisella innolla, koska toivon, että sarja ei seuraa X-Filesin jalanjälkiä ja löpsähdä ihan täysin. Mielestäni viides kausi on ehkä kaikista paras, eikä kuutonenkaan ole huono, mutta sarja olisi voinut päättyä jo siihen, kun kaikki oli vielä hienoa ja lupaavaa. Pelko siitä, että sarja alkaa toistaa itseään, elää ilmassa. Kun molemmat veljekset ovat käyneet helvetissä ja tulleet takaisin, on tapeltu demoneita ja enkeleitä vastaan, niin mitä tässä vielä voi odottaa?
Toisaalta tähän mennessä en ole pettynyt. Joka ikisellä tuotantokaudella olen haukkonut henkeäni yllättävien käänteiden yllättäessä, itkenyt, kun joku tärkeistä henkilöistä on kuollut, nauranut itseni tärviölle ja ennen kaikkea pelännyt niin älyttömästi.
(Jaan Samin kanssa tämän irrationaalisen pelon klovneja kohtaan. Samilla syypää on Dean, joka vissiin aiheutti jonkin trauman poikien lapsuudessa. Oma syypääni on Stephen Kingin It ja Tim Curry. Hyi kamala.)

Jotain sarjasta kertoo myös se, että minä, joka en koskaan ole ymmärtänyt ihmisten viehtymystä ostaa autoja niiden ulkonäön ja keräilyarvon takia, olen alkanut himoita vuoden -67 Chevrolet Impalaa. Harkitsen talomme ympäröintiä suolalla demonien ja pahojen henkien varalta (mies ajatteli lähinnä etanoita) ja mietin, ettei se Devil's trap olisi huono idea piirtää lattiaan. Tiedän hämmentäviä asioita erilaisten olentojen tappamisesta ja siitä, miten estän, ettei minusta koskaan tule räyhähenkeä. En myöskään koskaan, edes leikilläni, halua hokea peilin edessä kolmea kertaa "Bloody Marya".


Tiedän myös nukkuvani yöni aina hieman paremmin, kun Winchesterin veljekset ovat liikkeellä.

Lopuksi haluan myös jakaa jotain erittäin hauskaa, sillä eräs sarjan toimivimmista seikoista on hieno soundtrack: Supernatural - Eye of the Tiger.

Mainos Farscape-faneille!

Pitää nyt tehdä merkintä ihan erikseen kaikille niille, jotka ovat löytäneet yhden parhaimmista avaruus-scifisarjoista kautta aikojen, eli Farscapen. Itse tutustuin sarjaan vasta vähän aikaa sitten, kun mies sen minulle pakkosyötti. Tosin se pakottaminen unohtui siinä vaiheessa, kun tajusin sarjan hienouden.
Mutta pointtina oli siis se, että sarjasta on julkaistu nyt Blu-Ray -versio, jossa on englanninkielinen tekstitys (tosin kuulovammaisille, mutta kuka välittää)!

Koska aiemmassa dvd-boxissa ei ollut niin minkäänlaista tekstitystä, niin Blu-Ray on ehdoton parannus ja myös ehdoton hankinta. Mies tilasi sen Cdonilta ja vaikka tuotekuvauksessa ei mainita mitään teksteistä (Cdonin tuotekuvaukset on olleet aikaisemminkin melko puutteellisia tai jopa virheellisiä), niin kyllä ne tekstitykset sieltä löytyy. Itse varmistimme asian Amazonin sivuilta, jossa myytiin samaa boxia.

P.S. Kuvahan on siis otettu Farscapen kotisivuilta http://www.henson.com/fantasy_scifi.php?content=farscape .

P.P.S. Näin tuossa toissavuoden Jyväskylän Finnconissa aivan mahtavan cosplay-porukan Farscapen tytöistä. Erityisesti Zhaan oli kerrassaan upea.

Vampyyrikausi

Jotenkin tuntuu, että nykypäivän tytöillä on kaksi kautta: ensin tulee heppakausi, jolloin kaikki on söpöä ja ihanaa ja My Little Poneja ja ratsastusta.
Sitten tulee teini-ikä ja iskee vampirismi. Kaiken maailman Twilightit ja Vampyyripäiväkirjat potkivat hepat tiehensä ja sitten synkistellään ja vuodatetaan nettien palstoilla sitä, miten ihana Edward on.
Stereotyyppistä tai ei, myönnän itse käyneeni nämä molemmat vaiheet läpi 90-luvulla - tosin hieman pienemmässä mittakaavassa.
Luin Merja Jalon Nummelan ponitalli -kirjoja ja tykkäsin hevosista, koska se kuului asiaan. Todellisuudessa ne hepat taisivat olla niissä kirjoissa ihan sivuroolissa, kun olin aina tykännyt mysteereistä ja niiden selvittämisestä.

Yläasteella tulivat kauhu ja King ja vampyyrit - hyvin pienessä määrin. Luin Bram Stokerin Draculan ja tykkäsin siitä kovasti. Teini-iän lempivampyyrikirjani oli kuitenkin hämmentävän väkivaltainen ja jopa pornografinen Nancy A. Collinsin Musta yö - tummat lasit. Ann Ricen makuun pääsin vasta paljon myöhemmin, kun pieni kunnankirjastomme ei omistanut rouvan teoksia.
90-luvun kulttisarjaa Buffya en koskaan oikein seurannut. Osasyy taisi olla kanava (en muista, näyttikö kolmonen miten paljon Buffya, kun meillä kotosalla nelonen sun muut kanavat alkoivat näkyä vasta digiajan myötä) ja osasyy tietenkin kellonaika. Se vähä, mitä Buffya muistan, oli se, että se tuli minulle aina liian myöhään.

Silloin en jaksanut innostua asiasta. Mutta nyt, kun vampyyrit ovat erittäin IN, on minunkin pakko herätä todellisuuteen näin nykykulttuurin tutkijana. Rajansa tosin kaikella.
Katsoin Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen jakson. Eipä tarvinnut katsoa enempää.
Altistuin Twilight - Houkutus -elokuvalle pakotettuna eräällä yliopistokurssilla. Voi taivas. Koko luokka nauroi suurimman osan elokuvasta, enkä enää pysty katsomaan Liekehtivää pikaria näkemättä Cedriciä kimaltelevana vampyyrina.
Olen tosin jo julkisesti luvannut lukea Stephenie Meyerin Twilight -saagan ja ihan vain siitä syystä, että voin sanoa "kyllä, luin sen ja se oli hirveää kakkaa", aivan kuten Eragoninkin tapauksessa.

Mutta koska vampyyribuumi on tuonut muassaan kuulemma jotain laatuakin, ajattelin tehdä virallisen testin ja analyysin ja katsoa kaksi jo kulttimaineen saanutta vampyyrisarjaa.
Ensimmäinen on tietenkin Buffy, vampyyrintappaja ja toinen palkittu True Blood.
Selina, skotlantilainen kollegani ja ystäväni, jonka tapasin Oxfordissa, oli tehnyt artikkelin Buffysta ja suositteli sarjaa minulle lämpimästi.
Agnieszka, keväällä Prahassa tapaamani puolalainen taas mainosti minulle True Bloodia kaikkien aikojen parhaimpana vampyyrisarjana eikä puolestaan ymmärtänyt Buffyn vielätystä.

Nyt olen katsonut molempien sarjojen ensimmäiset tuotantokaudet ja sen pohjalta olen tehnyt alustavan tuomioni. (Aion siis katsoa molemmat sarjat loppuun asti, joten huonoja ne eivät missään nimessä olleet.)

Minun mielestäni Buffy on paljon parempi kuin True Blood.

True Bloodin suurin ongelma on sen hahmot. En voi sietää Sookieta enkä Billiä. (Enkä pidä kummankaan näyttelijää erityisen sympaattisena.) Sookie on rasittava ja ärsyttävä ja välillä hirvittävän lapsellinen. En ole löytänyt koko sarjasta henkilöhahmoa, josta pitäisin, mikä on kyllä sarjan suosion kannalta erittäin olennaista. (Sam on ainut potentiaalinen tässä tapauksessa, mutta saa nyt nähdä.)
Voihkin tuskasta aina, kun vampyyrien hampaat ponnahtavat esiin. Ne ovat väärässä paikassa. (Sama ongelma minulla oli myös Lost Boys -leffan suhteen.)
Tosin myönnän myös sen, mitä monet tytöt ja naiset ovat kommentoineet True Bloodin myötä.
Alexander Skarsgård ei ole huono.

Annan True Bloodille mahdollisuuden todistaa itsensä ja arvostuksensa syyn. Kakkoskausi pyörähti käyntiin tänä aamuna.

Buffy, vampyyrintappaja edustaa puolestaan jo tyylillisesti aivan erilaista tv-sarjaa. Sen huumori toimii ja vaikka vampyyrit ovatkin kuminaamojensa kanssa hieman huvittavia, ei sarja kuitenkaan mene yli. Hahmot ovat symppiksiä (Giles on ihana ja nörttityttönä olen aina pitänyt Willowsta), vaikka Buffy onkin välillä tyhmä high school -tytsy.
Jopa Angelissakin on jotain suloista.
Jos pitäisi valita, kyllä minä mieluummin viettäisin iltapäivän Buffyn kuin Sookien kanssa. Buffy on kuitenkin slayer ja niitä ensimmäisiä nuoria, voimakkaita naishahmoja, jotka nousivat kulttistatukseen. Buffyssa on siis kymmenen kertaa enemmän potkua kuin Sookiessa, vaikka molemmat hankkiutuvat ihmissuhteisiin vampyyrin kanssa.

En tiedä, muuttavatko jatkokaudet mielipiteeni päinvastaiseksi, mutta epäilen sitä syvästi. Ollakseni kuitenkin perillä populaarikulttuurin uusista tuulista, joudun altistamaan välillä itseni kimalteleville näteille pojille, ennen kuin pääsen takaisin oikeiden vampyyreiden pariin.

TV-sarjanostalgiaa

Lapsena kaikki oli jotenkin hienompaa. Telkkaristakin tuli parempia ohjelmia. Ja sitten eräänä päivänä, kun huomaat, että ne ihanat lapsuuden lempisarjasi tulevat uusintana, olet ihan täpinöissäsi. Jes, kerrankin!
Istut alas sohvalle.
Pari minuuttia.
Huomaat, miten hirvittävää kakkaa se on.

Mitä kummaa näiden vuosien aikana tapahtuu, kun lähes kaikki kulta muuttuu joksikin muotopuoliseksi mössöksi, jota ei pysty katsomaan?
Voi taivas, jos nyt yrittäisi katsoa jotain Herculesta (1995-1999) tai Xenaa (1995-2001) (pahoittelen, Xena-kultistit).
Lapsuuden suurin sankarini Zorro (1990-1993) koki hirvittävän kolauksen uusinnan myötä. Sitä pystyi oikeasti katsomaan sen pari minuuttia ja sitten piti lopettaa, koska en halunnut pilata lapsuuttani.
(Tosin täytyy todeta, että Zorron tunnari on edelleen jotenkin hieno.)

Turha mainita, miten kävi Ritari Ässälle (1982-1986).

Ihmemies MacGyver (1985-1992) menee siinä rajalla. Koska Richard Dean Anderson on ihana (ja ehkä vielä ihanampi eversti O'Neillinä Tähtiportissa) ja koska MacGyverin tunnari on legenda, tällä sarjalla on vielä satunnaisesti toivoa.

Testasin tätä tv-sarjojen kakkalakia tässä hiljattain, kun katsoin uudelleen erään teinivuosieni lempparin, eli Näkymättömän miehen (I-Man, 2000-2002). Ensimmäinen kausi vielä meni jotenkin, koska Vincent Ventresca on symppis. Mutta sitten ei vain enää uponnut.
Kun on katsonut niin monta hyvää tv-sarjaa, joissa joka jaksossa on se perusmörkö/-pahis ja taustalla kulkee laajempi juoni, ei Näkymätön mies enää toiminutkaan. Laaja juoni jäi liian paitsioon ja etualalle nousi Fawkesin ja Hobbesin keskinäinen venkoilu.

Mutta ehkä ne oikeasti hyvät tv-sarjat jäävät elämään kakkalaista huolimatta. Ne, joita pystyy katsomaan erikoistehosteiden puutteista välittämättä, ilman että pikselit sattuvat silmiin ja aivoista valuu kuonaa.
Tällä hetkellä testissä on tietenkin 1990-luvun suurin kulttisarja eli Salaiset kansiot (The X-Files, 1993-2002). Mies meni repäisemään ja osti koko sarjan. Nyt sitä sitten katsellaan aivan alusta asti, eikä kakkaa ole vielä näkynyt.
Sattumalta vielä tänään osui failbookista loistava lainaus:

"The X-Files makes much more sense when I'm not a 6 year old hiding behind a couch."

Minä tosin olin jo 10v enkä päässyt koskaan sohvan taakse, koska meidän sohvat olivat seinässä kiinni.
Iskän kanssahan sitä tuli katsottua silloin, kun äiti ei tajunnut, millaisesta sarjasta oikeasti ole kyse. Pelottihan se.
Ja pelottaa edelleen. Huomasin, miten Space-jaksossa oleva "kuunaama" nosti karvat niin mukavasti pystyyn.
Katsotaan, pystynkö tänään katsomaan muutaman jakson yksin.

Klassikoilla on siis toivoa.

Seuraava projekti varmaan olisi 1990-luvun suurin vampyyrisarja, kun se 2000-luvun hitti True Blood on jo testauksen alla.
Ihan vaikka vertailun vuoksi.

(Ja jos joku nyt ei tajunnut, niin kyse oli tietenkin Buffysta, mistäs muusta. En seurannut aikaani ja sarja jäi tällöin katsomatta. Ehkä kulttuurintutkijan pitäisi kuitenkin tietää ysärikulttisarjasta hieman muutakin kuin sen, että Buffykin katseli vampyyreita sillä silmällä.)