Ensimmäinen kindle-opus: Diet Recovery 2

Tällä kertaa tuleekin tällainen lyhyt linkkaus vaan. Blogit on taas ihan tärviöllä! Työpäivät on sairaan pitkiä ja kuluvat enimmäkseen koneen ääressä, joten vapaa-aikana on ollut pakko tehdä jotain muuta. No joka tapauksessa, sain tilaamani Kindle paperwhiten ihan pikavauhtia kotiin, ja nyt olen kanniskellut kapinetta ihastuneena laukussa, silitetellyt sitä metrossa ja lukenut siitä useita artikkeleita, muutamia työjuttuja ja myös yhden kirjan.

Ensimmäinen kindlellä lukemani kirja oli Amazonilla ilmaiskampanjassa ollut, ravitsemusasioita käsittelevä Matt Stonen Diet Recovery 2. Se kun aiheensa puolesta liippaa melko läheltä tuota treeniaiheista kakkosblogia, laitoin tällä kertaa kirjajutun sinne.

KLIK.

Noin muuten käyttäjäkokemusta ja muuta arviota Kindlestä on työn alla. Ennakkona voisin toki jo mainostaa, että on se ihana. Ai että.

George R. R. Martin: A Clash of Kings & A Storm of Swords

Loppukesästä ja syksystä (loppuvuoteni oli nähtävästi todella kiireinen, sillä jotenkin edelleen tuntuu, että elokuun lopusta on vierähtänyt vasta aivan pikkainen tovi!) luin George R. R. Martinin fantsusarjan toisen ja kolmannen osan, A Clash of Kings sekä A Storm of Swords. Kuten jo ensimmäisen osankin kohdalla avauduin, sarja ei ole täysin ongelmaton. Toinen osa möllöttikin yöpöydälläni keskeneräisenä parisen kuukautta, ja kolmanteenkin tuhlasin ainakin kuukauden päivät (tarpeetonta varmaan sanoakaan, että tällä hetkellä ikuisuuskesken on sarjan neljäs osa, jonka toiveikkaana raahasin jopa mukaan tänne Espanjaan). No, toinen ja kolmaskin osa tulivat kuitenkin luetuiksi, joten lienee niistä jotain sanottavakin (huom. tulee ehkä juonipaljastuksia!)

Sarjan toisessa osassa ensimmäisessä osassa alkaneet jännitteet ovat eskaloituneet sodaksi, jossa lukuisat kuninkaat tavoittelevat valtaa ja voittoa (hence, the name) mukaanluettuina nuija poikakuningas Joffrey, "king in the North" Robb Stark, edesmenneen Robert-kuninkaan veljet Renly ja Stannis sekä Iron Islandsien hallitsija Balon Greyjoy ja suuruudenhullu poikansa Theon. Lisäksi meren takana omia kuvioitaan hioo Targaryenin kuningaslinjan ainoa elävä edustaja, Daenerys, jolla sattuu olemaan elättinään maailman ainoat lohikäärmeet. Lisäksi kirjassa seurataan pohjoisen The Wallin tapahtumia sekä perheestään eroon joutuneen terästytön, Arya Starkin edesottamuksia. Melko sekavaa, ainakin näin selostettuna. Kirjan alku oli sarjalle ilmeisen ominaiseen tapaan melko tylsä, joten en oikein tahtonut saada sitä luetuksi. Loppua kohti tapahtumat kuitenkin kiihtyivät, ja sitten se jo loppuikin. Pahus, oli siis pakko aloittaa seuraava osa!

Paitsi että samoin kuin toinen, myös kolmas osa on alusta melko pitkäveteinen. Sota Westerosissa jatkuu edelleen, joskin Renly Baratheon on jo tässä vaiheessa päässyt hengestään ja uuteen jumalaan hurahtanut Stannis lyöty Blackwaterin taistelussa. Kellään ei mene kovin hyvin, jopa pohjoisen "seinällä" soditaan. Meren takana Daenerys Targaryen kasvattaa valtaansa ja seuraajajoukkoaan, King's Landingissa punotaan avioliittokuvioita. A Storm of Swords on järkyttävän pitkä kirja, mutta ilmeisesti siinä on jotain tehty oikein, sillä taisin lukea sen kuitenkin nopeammin kuin aiemmat osat, tai sitten olin siinä vaiheessa erinomaisen tottunut Martinin kerrontatyyliin. Tosin näissä, kuten ensimmäisessäkin osassa, olisi minusta voinut huomattavissakin määrin karsia ylettömästä kuvailusta, vaikka se taitaakin useita lajityypin ystäviä miellyttää. Noin yleisesti olen kolmen kirjan jälkeen samaa mieltä kuin ensimmäisenkin: ihan kelpoa viihdettä, jossa henkilöhahmojen sisäisen uskottavuus ja tietynlainen "realismi" pelaa. Toisaalta yletön runsaus, tolkuton henkilöhahmojen määrä ja henkilöiden keskinäisten suhteiden epäuskottavahko kuvailu rassaavat.

Pahoittelen postauksen kuvattomuutta, en lähtiessäni muistanut napsia kuvia postausta odottavista kirjoista (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta), enkä ole viime päivinä kunnostautunut kuvaushommissa oikein täällä uudessa kaupungissakaan (on ollut pilvistä, tänään satoikin).

Chris Cleave: Incendiary

Viime kesänä luin kirjablogistaniassa kovasti luetun ja tykätynkin Chris Cleaven Little Been tarinan, joka on siis Incendiaryn jälkeen ilmestynyt romaani (Incendiaryä ei tietääkseni ole suomennettu). En kauheasti lämmennyt Little Beelle, mutta siitä huolimatta tänä kesänä levottomat käteni kirjastossa kuitenkin  poimivat palautuskärrystä tämän esikoisromaanin vuodelta 2005.

Tarinasta lyhyesti (lievä spoiler alert): kirjan minäkertoja on nuori itälontoolaisnainen, joka mies ja nelivuotias poika menehtyvät Lontoossa suuressa itsemurhaiskussa. Samanaikaisesti nainen itse harrastaa seksiä naapurinsa kanssa sohvalla. Nainen itsekin loukkaantuu terrori-iskun jälkimainingeissa, mutta selviää hengissä. Naisen elämä on kuitenkin palasina, ja niitä palasia sitten keräillään, enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Kuvioissa on menestynyt naapuri Jasper Black tyttöystävänsä Petran kanssa, poliisipomo Terrence Butcher ja menehtynyt poika. Kaikenlaista tapahtuu, eikä kellään mene kovin hyvin. Päinvastoin, useimmat henkilöt tuntuvat iskun jälkimainingeissa syöksyvän yhä syvemmälle pimeyteen, ei vähiten Jasper, jonka menestynyt julkisivu rapistuu ärhäkämmin kuin kertojamme huojuva mielenterveys. Toiset taas nousevat tuhkasta voittajina ja karistavat menneisyyden rikokset harteiltaan. Lukija pääsee myös miettimään, kuka sitten lopulta onkaan suurin vihollinen.

Kirjan kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen, joskaan ei täysin omaperäinen: kirja on nimittäin kirjoitettu kirjeen muotoon, päähenkilömme kun kirjoittaa kirjettä Osama bin Ladenille (koko teos alkaakin sanoilla Dear Osama). (Hippasen paremmin toteutettu kirjemuotoinen romaani on muuten Aravind Adigan The White Tiger, jossa päähenkilö kirjoittaa Kiinan pääministerille).

Incendiary oli minusta jotenkin läpikotaisin ihan hyvä kirja. Koska kirjan minäkertoja on kouluttamaton, kirjailija on päättänyt heijastella tätä siten, että hän käyttää kirjoittaessaan välimerkkejä melko luovalla tavalla, ja englannin kielioppi on muutenkin vähän epätotunnaisempaa. Aluksi ratkaisu häiritsi (luultavasti minua enemmän kuin mitä äidinkielistä puhujaa häiritsisi) ja lukeminen meinasikin pariin otteeseen tyssätä siihen, mutta sitten tyyliin tottui. Karmivasta aiheestaan huolimatta Incendiary oli minusta myös varsin humoristinen teos (huumori toki on vähän sieltä mustemmasta päästä, mutta huumoria yhtä kaikki). Alussa kirjan juoni kestää varsin hyvin hanskassa, mutta loppua kohti se kieltämättä lähtee vähän ns. lapasesta ja uskottavuus karisee.

Mielenkiintoinen ja hyytävä yksityiskohta on se, että kirjassa viittaillaan säännöllisesti Lontoon suureen paloon ja sen muistoksi pystytettyyn monumenttiin. Sen sijaan Lontoossa oikeasti tapahtuneeseen islamistien pommi-iskuun kirjassa ei viitata, ihan siitä syystä että kirjan alkuperäinen julkaisupäivä sattui olemaan 7. heinäkuuta 2005, siis sama päivä, minä al Qaida iski Lontoossa. Hämmästyttävä yhteensattuma, joka ymmärrettävästi pisti esimerkiksi kirjan mainoskampanjoinnin matalaksi.

Kirjasta on muuten tehty myös elokuva vuonna 2008. En ole nähnyt, mutta ajattelin, että voisin sen ehkä jonain päivänä katsoa.

LISÄYS: Kirja ilmestyykin juuri sopivasti suomeksi tänä syksynä Gummeruksen kustantamana, nimellä Poikani ääni.

Chris Cleave: Incendiary. Vintage, 2005.

Matt Haig: The Radleys, tai erilainen vampyyriromaani?

Yritän nyt hiukan purkaa sivupalkin luettua-listaan kertynytttä ruuhkaa. Onneksi en sentään lomalla ehtinyt ihan mahdottomia määriä lukea, sillä tavoitteenani on tavalla tai toisella blogata kaikista (huvikseni) lukemistani kirjoista.

Kirjastosta tarttui mukaan ihan satunnaisotannalla The Radleys -niminen romaani (se on suomennettukin muistaakseni nimellä Radleyn perhe). Matt Haigin romaani kertoo rauhallisessa englantilaiskylässä asuvasta, erittäin keskiluokkaisesta ja keskiverrosta Radleyn perheestä, johon kuuluu äiti, isä, tytär ja poika. Vanhemmat ovat turhautuneita toimimattomaan avioliittonsa, poikaa kiusataan koulussa ja tytär haluaa ryhtyä vegaaniksi. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen perhe, vaan heillä on verinen salaisuus. Radleyt ovat nimittäin vampyyrejä, joskin pidättäytyviä vampyyreja, jotka pyrkivät elävään mahdollisimman ihmismäistä elämää pidättäytyen veren juonnista ja kuorruttaen itsensä vahvalla aurinkovoiteella. Perheen äiti ja isä ovat asialleen sen verran omistautuneita, että eivät ole kertoneet teini-ikäisille lapsillensakaan tästä perheen pienestä erityispiirteestä. Kuten arvata saattaa, totuus kuitenkin paljastuu aikamoisella rytinällä, ja pian kuvioissa ovat niin isä-Peterin villihkö vampyyriveli kuin paikallinen virkavaltakin.

The Radleys ei varsinaisesti ole tavallinen, angstin tai romantiikan kuorruttama vampyyriromaani. Se ei muistuta sen enempää Twilightiä kuin Draculaakaan. Lähin vertauskohta löytyisi ehkä jostain keskiluokkaisia perhesuhteita ja viettien tukahduttamista ruotivasta kirjallisuudesta, joskin verisellä twistillä. Kirjassa vampirismi toimii ehkä lähinnä vertauskuvana sille, miten keskiluokkaisuus ja sinnikäs konformismi voiat onnistua tukahduttamaan alkukantaiset vietit tiettyyn rajaan asti, mutta sitten kun kulissit romahtavat, jälki on rumaa. Tosin The Radleys ei missään nimessä ole mitenkään erityisen syvällinen, synkkä tai varsinkaan psykoanalyyttinen romaani. Se on pikemminkin kevyen humoristinen, dialogivetoinen pikku kertomus, jonka tyylilaji muistuttaa itseasiassa aika paljon näppärää nuortenkirjaa.

Ehkä johtuen juuri tuosta nuortenkirjamaisuudesta en saanut kirjasta mitenkään kauheasti irti. Se oli kyllä ihan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa, eikä siinä ollut mitään liian ilmeisen ärsyttävää tai turhauttavaa, mutta ei myöskään mitään erityisen vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää. Tarinan kuljetus toimii sähäkästi, hahmot ovat enimmäkseen uskottavia ja kirjan parissa viihtyy, mutta siihenpä se sitten jää. Jostain syystä mieleeni tulivat myös Angela Sommer-Bodenburgin ihanat Pikku vampyyri -kirjat, joita lapsena rakastin, ja harmittaa, etten ostanut niiden uusia yhteisnidepainoksia, kun ne pari vuotta sitten ilmestyivät.

Pienellä googlailulla selvitin, että suomennos on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä.

Matt Haig: The Radleys. Canongate Books, 2010.

George R. R. Martin: A Game of Thrones

Uskomattoman arpomisen jälkeen päädyin lopulta kuitenkin ottamaan reissulukemiseksi George R. R. Martinin fantsumöhkäleen A Game of Thrones. Valinta oli sikäli osuva, etten kahden viikon reissun aikana ehtinyt edes lukea kirjaa loppuun (no, melkein loppuun kuitenkin pääsin, ja loput kotimaan kamaralla sitten). Lisäksi olin talvella onnistunut koukuttumaan HBO:n samannimiseen tv-sarjaan, vaikka onkin totta, mitä joku neropatti siitä twiittasi: "Game of Thrones reminds me of twitter a lot because there are 140 characters and terrible things are always happening." En koskaan oppinut oikein erottamaan sarjan partaheppuja toisistaan, kirjassa on onneksi liitteenä mukana selostus siitä, kuka kukin on ja mihin aatelishaaraan kuuluu. Se auttoi, vähän.

Lukukokemuksena A Game of Thrones oli ihan kelpo, keskinkertainen, useimmiten viihdyttävä, mutta ei missään nimessä mikään maailmaa mullistava kirjallinen sensaatio. Seuraavaksi listaan asioita, joista kirjassa pidin, ja toisaalta taas en pitänyt.

Kiitämme:
"Realismia" fantasiamaailmassa: kirjassa ei pyöri velhoja, taikoja tai muuta fantsulukemistojen peruskauraa, lohikäärmeetkin ovat kuolleet sukupuuttoon ja uskonto lähinnä rituaaleja.
Henkilöitä: Kirjan henkilöt ovat verrattain inhimillisiä ja yleensä melko johdonmukaisia hahmoja, eikä jako "hyviksiin" ja "pahiksiin" ole ihan niin mustavalkoinen kuin muistini mukaan useimmissa lajityypin kirjoissa (kokemukseni ovat kyllä lähinnä jostain varhaisteini-iän Eddings-maratooneista, joten en ole mikään fantasian ylin asiantuntija).
Ainesosien suhteita: Kirjassa on melko sopivassa suhteessa toimintakohtauksia, matkatekoa, poliittista juonittelua ja tarinan taustoitusta. Ja vallan älyttömästi dialogia, mutta ei se mitään.
Kirjan kieltä: Miekkojen ja kirveiden lisäksi Martin käyttää keskiaikaisen tunnelman luomiseksi vanhahtavaa englantia. Sitä on erityisesti ripoteltu repliikkeihin, ei onneksi niinkään kerrontaan.

Moitimme:
Henkilöitä/kerrontaa: Henkilöhahmoja on tarpeettoman paljon, ja kerrontatekniikkana Martinin käyttämä tyyli, jossa seurattava hahmo vaihtuu joka luvussa on (tälle) lukijalle hiukan turhauttava: juuri kun jotain mielenkiintoista tapahtuu yhdelle tyypille, siirrytäänkin toiselle puolelle valtakuntaa. Huoh. Martinin kunniaksi on kuitenkin todettava, että lukuisat vaihtuvat näkökulmat pystyy kuitenkin enimmäkseen erottamaan, eikä kovin usein huomaa ihmettelevänsä, kukas tässä nyt oikein onkaan päähenkilönä.
Tolkuttoman runsasta kuvailua: en tiedä, pitääkö paikkansa huhu, että genren kirjailijoille maksetaan sivumäärän perusteella, mutta siltä tämäkin teos vähän vaikuttaa. Tylsiä kohtia ja tapahtumia on näppärästi pitkitetty loputtoman tuntuisilla selostuksilla siitä, mitä kullakin henkilöhahmolla on päällänsä, miltä jossain tuoksuu tai miltä maisema näyttää. Erityisen suurella antaumuksella kuvaillaan henkilöiden viittoja, haarniskoja ja solkia. Ihan oikeasti. Ja toisessa osassa tämä senkun pahenee.
Ihmissuhde- ym. kuvausta: Martin osaa kirjoittaa miekkojen kalistelusta ihan pätevästi. Sen sijaan henkilöiden, yhteiskuntaluokkien tai ihmisryhmien välisten suhteiden kuvailu jää melko ulkokohtaiseksi, pintapuoliseksi tai jopa olemattomaksi ainakin ensimmäisessä osassa (sen sijaan hahmoja tuntuu määrittävän aika pitkälti se, mihin sukuun eli "taloon" he sattuvat kuulumaan. Paitsi naisia, heitä määrittää ensi sijaisesti se, että he ovat naisia).

Kaikenkaikkiaan A Game of Thrones oli ihan hauska lukukokemus, ja vähän toivoin pääseväni uppoamaan kokonaisvaltaisesti Martinin fantsumaailmaan seuraavien osien avulla. Ikävä kyllä toinen osa A Clash of Kings on nyt yöpöydällä kesken jo toista kuukautta, eikä se jotenkin jaksa vetää minua puoleensa. Osittain syynä on varmastikin se, että tv-sarjan toisen kauden tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissa, eikä tällä kirjalla ole siis juonellisesti kauhean yllätyksellistä tarjottavaa. Juonen tuttuuden vuoksi tulee sitten kiinnitettyä tarpeetontakin huomiota teoksen ärsyttäviin puoliin (se vaateparsien kuvailu!), ja se siitä keskittymisestä sitten. Ehkä minä vielä jonain päivänä luen sarjan loppuun (tai ainakin ne minulla jo olevat neljä ensimmäistä osaa), mutta nyt ohitse kiilaavat mielenkiintoisemmat teokset.

Martinia ovat lukeneet myös ainakin koko sarjan mitalla Booksy ja peikkoneito. Tii on lukenut kaksi ensimmäistä osaa, ja Sallan lukupäiväkirjassa taas ensimmäistä osaa käsittelevää tekstiä seuraa mielenkiintoinen keskustelu kirjallisuuden kääntämisestä.

George R. R. Martin: A Game of Thrones. Book One of A Song of Ice and Fire. Bantam Books, 2011 (1996).

Charlaine Harris: Deadlocked sekä eroottisesta hömpästä eli Fifty Shades of Grey WTF?

Jahas, lomat on lusittu jo kauan sitten, ja muutenkin kuviot ovat tässä jo pyörineet suuntaan ja toiseen (kuun vaihteessa mm. lopetan kirjankaupantädin pitkän ja menestyksekkään urani keskittyäkseni kustannuspuolen hommiin ja siihen pahuksen graduun). En ole ehtinyt paljoa kirjoitella, ja sitten kun kirjoitusrutiini menee, niin kyllähän sen tietää, kuinka siinä käy. Unohtaa, että koko blogia onkaan!

Asiaan!

Alkukesästä lukaisin Charlaine Harrisin tuoreimman teoksen Deadlocked, lähinnä siksi, kun olin aiemmatkin Sookie Stackhouse -kirjat lukenut. Odotukseni olivat melko matalalla, sillä ensimmäisten n. viiden osan jälkeen sarja oli minusta jo osoittanut pieniä heikkenemisen merkkejä. Päätin kaikesta huolimatta lukea kirjan, tarjoaisihan se varmasti ainakin jonkinlaista kevyttä viihdettä. En kuitenkaan halunnut kirjaa fyysisenä kappaleena hyllyjä täyttämään, joten hankin sen sähköisenä versiona kännykkääni. Tulipa siis samalla luettua ensimmäinen kokonainen kirja kännykän näytöltä. Formaatti sopi ihan hyvin tällaiselle kevyen puoleiselle ja lyhyelle kirjalle, mitään raskaampaa tuskin jaksaisin pieneltä näytöltä lukea (miksi kukaan ei vieläkään ole ostanut minulle sitä Kindleä?).

Toimisto on siirtynyt puistoon.

Kirjasarjan kahdennessatoista (!) osassa telepaattitarjoilija-Sookien elämä on taas yhtä yliluonnollista soppaa: vampyyripoikaystävä-Ericin kanssa menee huonosti, fae-porukka aiheuttaa hämmennystä, ja joku taas suunnittelee murhailuhommia. Suoraan sanottuna en kuitenkaan enää muista kirjan juonesta enää juuri mitään, paitsi ettei se kyllä lukiessakaan tehnyt juuri vaikutusta. Verrattuna aiempiin osiin, joissa sentään pienistä uskottavuusongelmista huolimatta sattui ja tapahtui, tässä viimeisessä (kuten myös muistaakseni tätä edellisessä) jaariteltiin loputtomasti Sookien päivittäisistä askareista ja ties mistä Bon Tempsin asukkaiden epämielenkiintoisista tapahtumista, eikä tarina edennyt juuri minnekään. Huoh. Toivon, että a) seuraava osa on vauhdikkaampi ja b) se on sarjan viimeinen. Että Harris tajuaa päästä henkitoreissaan kituvan sarjan kärsimyksistään.

Näkymiä saunan parvekkeelta.

Hämmentävää kyllä, True Bloodin viides kausi puolestaan on ainakin ensimmäisten seitsemän jakson perusteella parantanut otettaan Alan Ballin luovuttua ohjaksista. Näin ollen joudunkin nyt palaamaan vanhaan mielipiteeseeni ja toteamaan, että kyllä tv-sarja tällä kertaa vie voiton kirjasta (paitsi jos vastakkain laitetaan kirjasarjan ensimmäiset viisi kirjaa ja umpihuono nelos-tuotantokausi!).¨

Deadlocked on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä. Muutamat tykkäsivät enemmän kuin minä, lukekaa sieltä siis vaihtoehtoisia mielipiteitä!

Charlaine Harris: Deadlocked. Victor Gollancz, 2012.

Toimisto vaihtui rosé- ja mansikkapiknikiksi.

Asiasta toiseen ja ehkä hiukan kuitenkin teemaa liipaten, luin juuri täältä hämmentävän kirjallisuusuutisen. Tai en tiedä, kuinka hämmentävää se nyt on. Kyse on siis siitä, että Fifty Shades of Grey -romaani on paukauttanut rikki ennätyksiä, ja on nyt Ison-Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani, ylittäen niin Harry Potterin viimeisen osan kuin Da Vinci -koodinkin (sarjana Potterit sentään ovat vielä kaukana omissa sfääreissään). Hupsheijaa ja hohhoijaa. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi tuumia. Onhan toki hienoa, että kirjat edelleen myyvät ja niille on kysyntää. Toisaalta taas minulla ei ole järin korkeita käsityksiä tästä teoksesta, enkä voi vähän olla surkuttelematta sitä, että kansa ostaa mielin määrin heppoista kolmen pennin eroticaa. Maailmassa, jossa on niin paljon niin hyvää kirjallisuutta! Ehkä jopa hyvää eroottista kirjallisuutta? (Tästä en ole ihan varma, mutta minulla on ainakin pari ihan kelvollista kokoelmaa Anaïs Niniltä. Ja pienellä googlailulla löysin myös tällaisen.) Miksi? Miten?

Mielipiteeni saattaa olla hiukan tekopyhä, kun nyt otetaan huomioidaan, että tässäkin postauksessa käsittelen kirjaa, jonka itsekin luokittelen romanttis-yliluonnolliseksi roskaksi, eikä makuni muutenkaan ole mikään korkeakirjallisin mahdollinen. En myöskään tiedä, ketkä kaikki kirjaa ovat ostaneet ja mikä on ollut heidän motiivinsa, mutta joku tässä nyt silti minua ärsyttää. Ärh.

Menin muuten tuossa keväällä vannoskelemaan, että tähän kirjavillitykseen en aio sekaantua, enkä aio vieläkään. Mutta mielestäni tätä on näkynyt aika vähän suomalaisissa kirjablogeissa ylipäänsä. Onko tämä siis jäänyt lukematta, vai kenties tunnustamatta?  Pitää ehkä pureskella vähän tätä kuviota, ja palata asiaan hieman jäsentyneemmin ajatuksin. Ja kertokaa jos olette lukeneet/harkitsette lukevanne/kirja on herättänyt kiinnostusta/vastenmielisyyttä/ärsytystä?!? Minua nyt jotenkin kiinnostaa tämä homma.

p.s. Kuvituksena satunnaisia räpsyjä kännykästä. Ostin kuitenkin pari viikkoa sitten uuden kameran (jihuu!), joten blogin kuvituskuvissa tulee ehkä lähiaikoina tapahtumaan pientä kohentumista. Tällä hetkellä tästä uudesta kamerasta on kuitenkin akku latauksessa, joten en juuri nyt saa uusia otoksia siirrettyä koneelle.

Tina Fey: Bossypants

Amerikkalaisen koomikon Tina Feyn omaelämäkerta Bossypants lienee oikea malliesimerkki siitä randomgeneraattorista, jonka läpi luettavakseni päätyvät kirjat kulkevat. Tiesin kyllä jo ennestään jossain määrin, kuka Saturday Night Livestä ja 30 Rockista tuttu Tina Fey on. En ole kuitenkaan koskaan seurannut ensinmainittua ohjelmaa, ja jälkimmäisestä komediasarjastakin olen katsonut vain muutaman satunnaisen jakson. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä tulin kuitenkin ostaneeksi ja myös lukeneeksi Feyn omaelämäkerrallisen kirjan, ja vieläpä tykänneeksi siitä. Kaikkea sitä!

Bossypants lienee luokiteltu elämäkerraksi. Tosiasiassa se on ehkä pikemminkin Tina Feyn elämää kronologisesti seuraileva kokoelma hauskoja huomioita, omituisia kertomuksia ja koomisia katkelmia lapsuudesta, amerikkalaisuudesta, politiikasta ja ennen kaikkea showbisneksestä. Fey kirjoittaa vanhemmistaan, nuoruutensa noloista deittikokemuksista ja teini-iän epätoivosta, työhaastattelustaan Saturday Night Liveen, 30 Rockin synnystä, naispuolisena koomikkona olemisesta, naisena olemisesta, tyttärestään ja Sarah Palin -impersonaatioistaan.

Tina Fey on eittämättä terävä ja hauska nainen. Kirjassa ei vellota henkilökohtaisen elämän tragedioissa eikä tehdä odottamattomia paljastuksia showmaailman takahuoneista (mikä on hyvä). Bossypants ei myöskään ole pohjattoman syvällinen analyysi komediasta, naiseudesta tai mistään muustakaan, mutta kaikista näistä se tarjoaa tarkkanäköisiä, toisinaan ironisia ja melkein aina hupaisia havaintoja. Bossypants on hauska välipalakirja ja mielenkiintoinen kurkistus itselleni vieraaseen maailmaan. Enkä vieläkään katso 30 Rockia (ehkä siksi, että en  ole koskaan erityisesti perustanut tv-komediasta).

En oikein osaa edes sanoa, kenelle tätä suosittelisin. Lukekaa jos aihe/kirjoittaja/amerikkalainen yhteiskunta kiinnostaa!

Tina Fey: Bossypants. Sphere/Little, Brown and Company, 2011.

Erittäin epäajankohtainen postaus, Augusten Burroughs: You Better Not Cry

Kappas, helmikuu alkaa kivasti joulukirjalla. Näppärimmät huomaavat, että olen todella pahasti jäljessä arvioineni, sillä luin tämän kirjan loppuun jouluaatonaattona, siis yli kuukausi sitten. Töitä ja kaikenlaista muuta puuhaa riittää taas niin, etten oikein edes muista, koska olen viimeksi pitänyt vapaapäivän. Hii-hoo. Nytkin kirjoitan, vaikka oikeastana pitäisi juuri nyt laatia lounasta, jotta ehdin syödä sen, ennen kuin lähden illaksi töihin. Ikävä kyllä kukaan ei ole käynyt kaupassa, joten ei täällä asunnossa ole juuri mitään syötäväksi kelpaavaa. Todellisuus ratkaisi siis kätevästi tämänkin ongelman!

Niin, se Burroughs, ihana Burroughs.Olen hehkuttanut Augustenin kirjoja täällä aiemminkin, joten en nyt ryhdy siihen, vaan yritän tiiviisti ja ryhdikkäästi keksiä arvioida teoksen.

You Better Not Cry - True Stories for Christmas on siis nimensä mukaisesti kokoelma jouluaiheisia tarinoita. Takakansitekstin sanoin: "For me, each Christmas has been worse than the one before. Perhaps this is punishment for getting Jesus and Santa all mixed up in my head as a kid. Or maybe, waking up hangover at the Waldorf Astoria next to a naked, old, fat French Santa just isn't as big a deal as I think. The funny thing is, I still love Christmas. I just sometimes wish there wasn't so much coal..."

You Better Not Cryn tarinat ovatkin taattua Burroughsia, vinksahtaneita, huvittavia, traagisia ja itseironisia kertomuksia, jotka tavalla tai toisella liittyvät jouluun. Kirjassa on vain seitsemän kertomusta, joista ensimmäiset kolme sijoittuvat Augustenin lapsuuteen. Ensimmäinen tarina, kirjan nimikertomus You Better Not Cry, kattaa ensimmäiset 35 sivua ja kertoo hervottoman ja kieroutuneen tarinan joulua rakastavan lapsi-Augustenin eräästä joulusta, jolloin isovanhemmat järkyttyvät, vanhempien kiristäminen on oiva tapa saada lahjoja, ja jossa erityisen huonosti käy eräälle koriste-esineelle. Tarinassa Ask Again Later Augusten herää Waldorf Astoriasta lihavan ranskalaisen joulupukin vierestä, ja tarinassaWhy Do You Reward Me Thus? alkoholismin syövereihin joutunut nimihenkilö oppii jotain elämästä.

Kuva ei liity kirjaan mitenkään, vaan esittää ennakkoäänestyksen
kunniaksi leipomiani muffineja. Kuvassa on toki myös ilmeinen
poliittinen viesti. Ehkä tämän blogin ensimmäinen sellainen?

Jonkinlaisena yhteenvetona voisin todeta, että kirja oli joulun alla oikein sopivaa luettavaa. Se ei kuitenkaan minusta yllä ihan samanlaisiin huikeisiin sfääreihin kuin Maagista ajattelua tai Possible Side Effects. Augustenin fanitytölle vähempikin kuitenkin riittää, joten tähän kirjaan kulutetut kuutisen euroa olivat six euros well spent. Suosittelen Augustenin tyyliin mieltyneille, en ehkä niinkään muille. Paitsi ehkä joulunaluslukemiseksi siirappisen idyllisiin joulukuvaelmiin kyllästyneille henkilöille.

Augusten Burroughs: You Better Not Cry - True Stories for Christmas. Atlantic Books, 2010. 206 s. Book design by Bill Mazzone.

Michael Cunningham: By Nightfall

Tästä kirjasta kirjoittaminen jäi ikävällä tavalla kaikkien joulu- ja muiden kiireiden paitsioon, ja nyt blogattavaa on kertynyt jo kasapäin lisääkin (missähän välissä minä nuo kaikki kirjat luin?). Kirjabloggaus on ihan kiva harrastus silloin kun sen pariin ennättää! Toisaalta lukeminen on vielä mukavampaa, joten jos valita pitää, lukeminen ohittaa kirjoittamisen. Itse itselleni luomien sääntöjen puitteissa kirjoitan nyt kuitenkin Cunninghamista, ennen kuin etenen mihinkään muualle. Ehdinkin jo kirjoittaa, miten päädyin marraskuun puolivälissä ostamaan kirjan ja saamaan siihen signeerauksen (klik). By Nightfall pääsi lukuun marraskuun lopulla, ja suurimman osan kirjasta taisin lukea Budapestissä aamuisin, kun odottelin toverien heräämistä.

By Nightfall (suom. Illan tullen) on ollut melko laajalti esillä kirjablogeissa ja tarina lienee esitelty useimmissa, joten hyvin lyhyesti: New Yorkin taidemaailmassa vaikuttava gallerianomistaja Peter Harris ja vaimonsa Rebecca saavat vieraakseen Rebecan kapinallisen ja ongelmaisen mutta kauniin pikkuveljen Mizzyn. Peter on turhautunut ja uniongelmainen, Rebecca keskittyy omiin asioihinsa, ja pariskunnan jo aikuinen tytär suhtautuu isäänsä vihamielisesti. Epävarma ja tylsistynyt Peter viehättyy Mizzystä, ja sillä on seurauksensa.

Cunninghamin kirja kertoo taiteesta, elämästä, ihmissuhteista, nuoruudesta ja kaiken kuolevaisuudesta. Ja New Yorkista. By Nightfall ei ole erittäin hyvä tai valtavan vaikuttava, vaan melkeinpä pikemminkin vaatimaton, pienimuotoinen ja välillä ärsyttäväkin. Pidin siitä kuitenkin aika paljonkin.

Eniten minua liikuttivat paikkojen, tunnelmien ja ihmisten kuvaus. Cunningham on taitava tekemään turhautuneita suurkaupunkilaishahmoja, jotka vatvovat porvarillisia ongelmiaan, mutta ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa kaupungin eläväksi, New York on eittämättä merkittävä hahmo tässä romaanissa. Peter Harrisin sisäisen ähistelyn vastapainoksi Cunningham kuvaa terävästi taidemaailmaa ja sen henkilöitä, toiveikkaita taiteilijoita ja rikkaita mesenaatteja. Tarina juonikin oli minusta varsin kelpo, sopivan pelkistetty, lyhyt, kuitenkin terävähkö. (Tällainen kuuluu porvarillisen juonen olla, tiedoksi eräille kotimaisille kirjailijoille, joita en tässä mainitse).

By Nightfall oli minusta tosiaan vallan hyvä lukukokemus. Niinpä kun nyt mietin, että mistä seikoista kirjassa en pitänyt, minua vähän ällistyttikin, että kuinka monta keksin oitis. Ensinnäkin minusta kirjan  päähenkilöt (paitsi Mizzy, ehkä?) olivat ärsyttäviä, enkä juurikaan samastunut Peterin mihinkäänjohtamattomaan ja ympyrääpyörivään ahdistuneisuuteen. Rebecca-vaimo jäi statistiksi, kun taas Peterin keski-iänkriisiä röyhkeästi hyväksikäyttävä Mizzy huumeongelmineen oli hahmoista ehkä kuitenkin miellyttävin, tai rehellisin (tai ehkä minulla on tässä vaan jonkinlainen verrattain nuoren iän aiheuttama perspektiiviharha).

Kaikkein eniten kyllästyin kirjassa kuitenkin herkeämättömään kirjallisuus- ja taideviittailu. En oikein keksi, mitä tarkoitusta jatkuva taiteilijoiden nimeäminen ja maailmankirjallisuuden klassikoiden lainailu palveli. Ehkä sitä, että lukija saa tuntea itsensä fiksuksi, kun tietää milloin lainataan Kafkaa, milloin Joycea. Mitään lisäarvoa tuo sinnikäs lainailu ei minusta romaaniin tuonut, ellei lasketa sitä, että Peter tuntui, jos mahdollista, vieläkin puisevammalta tyypiltä. Cunninghamin kirjoitustyyli on melko viehättävä, mutta ehkä vähän liian sisäsiisti.

Kaikenkaikkiaan kokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle (varmaan itse kirjailijan symppiksisyys vaikutti mielipiteeseeni myös), ja kirja varmaan menee vuoden topkymppiin. Kannattaa lukea jos pitää siististi kirjoitetusta kirjallisuudesta, on kiinnostunut taidemaailmasta tai New Yorkista. Tai ihan muutenkin vaan, ehkä.

Michael Cunningham: By Nightfall. Picador, US, 2010. 228 s.

Kirkman & Moore: The Walking Dead volume 1 eli kuinka luin sarjakuva-albumin

Ensimmäiseksi tunnustan, että vaikka kirjallinen makuni on sinänsä laaja ja monipuolinen, en ole koskaan erityisesti kunnostautunut sarjakuvien lukijana. Tuttavapiirissäni on useita sarjakuvaentusiasteja (terveisiä vaan) ja vieläpä muutamia sarjakuvataiteilijoitakin. Syystä tahi toisesta itse olen kuitenkin taipuvainen pitämään sarjakuvaa jotenkin kovin raskaana kirjallisuuden muotona, en koskaan lue edes Hesarin sunnuntaisarjakuvia, kun ne ovat niin pitkiä. Lapsena luin kyllä Asterixeja (äitini pitää kovasti niistä) ja Lucky Lukeja, Aku Ankan taskukirjoja, Tenavia ja vastaavia. Innostus asiaan lopahti kuitenkin suunnilleen kymmenvuotiaana, ja sen jälkeen olen lukenut hyvin vähän sarjakuvia.

Sarjakuvasivistymättömyyteni on vähän noloakin, sillä meillä on kirjahyllyssäkin lukuisia kiinnostavanoloisia sarjakuvia, ja olen pitkään ajatellut, että alan ihan pian kunnostautua niiden kanssa. Yleensä se aina jää, tai käy niinkuin edellisen kerran yrittäessäni lukea sarjakuva-albumia (joskin kirjastosta lainattua): Jens Lapiduksen Jengisota jäi kesken suunnilleen kymmenen sivun jälkeen.

Nyt meille kuitenkin tupsahti postiluukusta ensimmäinen osa Walking Deadia, Robert Kirkmanin ja Tony Mooren Yhdysvalloissa kuukausittain ilmestyvästä mustavalkosarjakuvasta koottua kirjaa. Sarjakuvan maailma, post zombie apocalypse, sekä iso osa henkilöhahmoista olivat minulle tuttuja jo samannimisestä tv-sarjasta, jonka tässä syksyllä katselimme, joten ehkä siksikin kynnys tarttua albumiin oli verrattain pieni.

Mitä sitten tykkäsin. No, tarina oli melko vauhdikas ja sisäisesti kohtuullisen koherentti (ottamatta nyt kantaa siihen, miten uskottava tapahtuma zombi-apokalypsi noin muuten on). Piirrosjälkikin miellytti enimmäkseen, ja mustavalkoisuus. Ehkä johtuen kokemattomuudestani sarjakuvan lukijana, minulla oli välillä vaikeuksia erottaa piirrettyjä henkilöitä toisistaan (siis miksi keskenään kilpailevista alfa-uroista pitää tehdä samannäköisiä laatikkoleukoja? Lukija eksyy!), eikä piirtäjän kynässä ollut järin suurta ilmevalikoimaa. Lähikuvia kasvoista oli turhankin paljon, kun niillä ei tuntunut olevan tarinan kannalta juuri virkaa. Enemmän pidin laajoista maisemakuvista, olivat hienompia ja puhuttelevampia.

Kokonaisuudessaan siis ihan kiva. En tiedä, jaksavatko seuraavat osat kiinnostaa kylliksi. Sarjakuvarintamalla sen sijaan kiinnostaa Tietäväisen Näkymättömät kädet, ja aikeenani onkin lukea se vielä tämän vuoden aikana (joululomaa on minulla kuusi päivää ja luettavaa on varattuna on vähintääkin  runsaanlaisesti, joten katsotaan nyt miten käy.)

Robert Kirkman & Tony Moore: The Walking Dead volume 1: Days Gone By. Image Comics, 2011.

Charlaine Harris: Dead Reckoning

Lyhyenä välipalana aion nyt esitellä Charlaine Harrisin viimeisimmän Southern vampire mysteries -kirjan. Samalla puolittain huokaan helpotuksesta: olen kahlannut kaikki tähän asti ilmestyneet Sookie Stackhousen seikkailut, eikä lisää ole luvassa ennen ensi vuotta. Tähän asti kokemus on ollut enimmäkseen viihdyttävä, usein hauska, välillä turhauttava. Turnausväsymys alkoi tämän viimeisen kohdalla jo vaivata, en pariin viikkoon päässyt kirjan kanssa alkua pidemmälle. Tuli kuitenkin luetuksi.

Dead Reckoning ilmestyi siis tänä kesänä ja on järjestyksessään (täytyy luntata wikipediasta) sarjan yhdestoista romaani. Koska tämä(kin) osa oli varsinaista purukumia aivoille, en itseasiassa muista enää kirjan juonesta paljon mitään (luin tämän varmaan ainakin kuukausi sitten: olen näine arvioineni aivan nololla tavalla jäljessä!). Pienellä muistelulla saan mieleeni, että tässä(kin) osassa sankarittarellemme päänvaivaa aiheuttavat taas lukuisat yliluonnollisen maailman tyypit: Sandra Pelt yrittää saada Sookieta hengiltä, vampyyri-hallitsija Victor juonittelee ja hänen päänmenokseen juonitellaan. Lisäksi Sookie saa tässä osassa tietää lisää isoäitinsä Adelen ja puoli-fae-isoisänsä edesottamuksista sekä tajuaa, miksi fairy-sukulaiset Claude ja Dermot niin kernaasti ovat muuttaneet hänen luokseen asumaan. Suhde viikinkivampyyriin osoittaa pieniä hiipumisen merkkejä.

Dead Reckoning tuntui minusta enimmäkseen vanhan toistolta, ehkäpä siksi, että luin suurimman osan sarjan kirjoista tässä tämän kesän aikana tai sitten kertakaikkiaan siksi, että pitkässä sarjassa toistoa ei voi välttää. Sookien rakkausongelmat, tämän kokemat hengenvaaralliset tilanteet kotona ja töissä ja jatkuva, mutta varsin pintapuolinen oman menneisyyden ja lähipiirin henkilöiden tekemisten vatvominen on kaikki aiemmista osista (vähän liiankin) tuttua kauraa. Toki Sookien sukua tai esim. tämän telepaatillisten kykyjen taustaa valotetaan ensi kerran tässä kirjassa hieman tarkemmin, mutta ei voi mitään, vähän sellaista välityön makua tässä nyt taas oli.

Charlaine Harris: Dead Reckoning. Orion Publishing, 2011. 336 s.

Charlaine Harris: Dead in the Family & A Touch of Dead

Kauan sitten, siis joskus aikana ennen kuin pakkasin itseni ja kirjastoni ja muutin uusille kulmille (no, uusille ja uusille, etäisyyttä entiseen asuntoon on ehkä kilometri), luin vielä vähän Charlaine Harrista. Järjestyksessään tuli luetuksi sarjan toisiksi viimeinen osa Dead in the Family (viimeisintä, nimeltään Dead Reckoning, odottelen edelleen kirjastosta). Lisäksi herätelainasin kirjastosta Sookieverseen sijoittuvien novellien kokoelman A Touch of Dead. Luulen, että ainakin aloitin novellikokoelman itseasiassa ensiksi, mutta en ihan varmaksi muista.

Järin paljoa ei minulla näistä tälläkään kertaa ole sanottavaa. Dead in the Familyssä Sookie on toipumassa edellisen osan keijukaissodan melskeissä saamistaan henkisistä ja fyysisistä kolhuista. Sookie ja Eric (iih) ovat vihdoin saaneet toisensa, joskaan silläkään rintamalla ei ole luvassa pelkkää ruusuilla tanssia. Ei-ruusuilla-tanssia aiheuttaa esimerkiksi maisemiin ilmaantuva Ericin maker, sananmukaisesti muinainen roomalainen, seuranaan vähintäänkin epästabiili staariperheen jälkeläinen. Lisäksi päähenkilömme saa kämppiksekseen fae-serkkunsa Clauden, hengailee werejen kanssa ja lastenvahtii edesmenneen serkkunsa kanssa-telepaatikkomukulaa. Mukana ovat myös aiemmista osista tutut hengenvaaralliset tilanteet sekä pieni verilöyly.

Sanalla sanoen tämän(kin) osan juoni oli melko sekava. Kiinnostukseni myös meinasi pariin otteeseen lopahtaa, tuntuu, että rouva kirjailija pitkittää tarinaansa vähän turhan innokkaasti. Pallo on jo hukassa, missä punainen lanka? Jaksanko todella lukea seuraavan osan? (luulen niin, kaikesta huolimatta)

A Touch of Dead puolestaan on, kuten jo yllä mainitsin, Sookien maisemiin sijoittuvien novellien kokoelma. Ajallisesti novellit sijoittuivat hyvinkin eri kohtiin "suurta tarinaa", ja ovat alunperin ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 2004-2008. Kaikissa novelleissa nimihenkilömme on mukana (ymmärtääkseni Harris on kyhäillyt myös samaan fiktiiviseen ympäristöön sijoittuvia tarinoita ilman Sookieta). Novellien muut hahmot vaihtelevat fairy-serkuista kämppis-Ameliehen ja itse Draculasta sekalaisiin ihmissusiin. Itse novellit eivät minusta olleet järin kaksisia, ja vaikka kirja on varmaankin oivallista luettavaa sarjan suurille faneille, en oikein saanut siitä mitään irti. Kirjojen parhaat puolet, uppoutuminen hömppäisään tarinaan, humoristinen, välillä vähän ärsyttäväkin kerronta sekä hahmojen seuraaminen kirjasta toiseen, eivät juuri lainkaan toteudu kirjan novelleissa. Melkoista ajanhukkaa, mutta tulipahan luettua.

Luin tässä välissä myös toisen Harry Potterin ruotsiksi (kolmososan eli Harry Potter och Fången från Azkaban). Koska sen olen lukenut aiemminkin (joskin englanniksi), enkä koe tarvetta puida kirjan tapahtumia sen kummemmin, ja koska ehdin jo ruotsiksi lukemisen ihmeestäkin kirjoittaa Harry Potter och Hemligheternas kammarenin yhteydessä, jätän kirjan käsittelemättä. Sen sijaan seuraavaksi kirjoitan Naisesta joka sukelsi maailman sydämeen, jonka senkin ehdin lukea jo pari viikkoa sitten.

Siis:
Charlaine Harris: Dead in the Family. Gollanzc, 2010.
Charlaine Harris: A Touch of Dead. Gollanzc, 2009.

Laura Joplin: Love, Janis

Kirjastoreissulta tarttui mukaan Laura Joplinin sisarestaan Janisista kirjoittama elämäkerta. Olen muistaakseni aiemminkin jonkun Janis Joplin -elämäkerran lukenut (vanhana rokkibiografioiden ystävänä), mutta tätä en ollut tullut lukeneeksi, syystä tai toisesta. Asia tuli kuitenkin korjatuksi (ja kirjakin jo palautetuksi).

Love, Janis on jokseenkin perinteinen elämäkertateos: aivan alussa ollaan "lopussa", tarinan päätepisteessä, ja sen jälkeen melko lailla kronologisesti käydään läpi kohteen elämä esi-isistä alkaen. Tietenkin Laura Joplinin sisaruussuhde kirjan päähenkilöön tuo jonkinlaista "lisäarvoa". Toisaalta nuorempana sisarena hän on joka tapauksessa ollut varsin etäällä kuuluisasta perheenjäsenestään (ihan fyysisestikin, toisen asuessa Kaliforniassa ja toisen Teksasissa), ja niinpä Janisin rokkitähteyden vuosia käsittelevissä luvuissa kirjoittaja on joka tapauksessa joutunut käyttämään runsaasti Janisin tuolloin tunteneiden ihmisten haastetteluja ja muuta elämäkertureiden rutiineja. Tällöin kirja tuntuukin lähinnä ihan-kenen-tahansa kirjoittamalta elämäkerralta.

Kirjan mielenkiintoisinta antia näin ollen ovatkin Janisin nuoruusvuosia käsittelevät osa sekä kirjaan liitetyt Janisin kotiin kirjoittamat kirjeet eri vuosilta, muuten Love, Janis on tosiaan elämäkerraksi aika peruskauraa. Laura Joplinilla tuntuu myös olevan jonkinlainen tarve vakuuttaa lukijalle, että Janis Joplin oli pohjimmiltaan tavallinen, perhettään rakastava ihminen, eikä mikään miehiänielevä naissaatana tai huumeongelmainen reppana. Aikalaisarvioista sen enempää tietämättä voin tässä todeta, että minua ei varsinaisesti yllätä, että joku julkkis on kuitenkin ihminen. Niinhän ne kaikki ymmärtääkseni ovat.

Vaikka Love, Janis on ihan mielenkiintoista ja muutenkin kelpoa luettavaa (nuorempana olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, sen myönnän), olisin myös kaivannut hieman enemmän painotusta musiikin suuntaan. Olen kuitenkin kiinnostunut kirjan päähenkilöstä eritoten hänen musiikkinsa tähden, eikä kirjassa pettymyksekseni käsitelty juuri ollenkaan Janisin musiikillista kehitystä, eri kappaleiden syntyprosesseja tai niiden saamaa vastaanottoa. Myös monet mielenkiintoiset konsertit ja tapahtumat sivuutettiin lyhyellä maininnalla. Sen sijaan ehkä tahattomastikin liikaa huomiota sai Janisin elämäntyyli (sexdrugsrocknroll jne.), josta nainen on muutenkin nykyään ehkä kuuluisampi kuin hienoistaan kappaleistaan.

Arviosta ei nyt tullut kauhean kaksinen. Se johtunee siitä, että allekirjoittanut on vähän kipeä ja lisäksi ei-niin-vähän stressaantunut. Töiden ja opiskelujen lisäksi edessä siintelee muutto (Kolmas linja siis muuttaa pois Kolmannelta linjalta! Blogin nimi ei kuitenkaan vaihdu, vaikka varsin kirjalliselle kadulle tie viekin), ja muuttaminen jos jokin on hermojaraastavaa puuhaa. En siis toistaiseksi lupaa kirjoittaa tänne yhtään ahkerammin. Katsotaan sitten lokakuun puolivälissä.

Laura Joplin: Love, Janis. Bloomsbury 1992. 464 s.

Charlaine Harris: From Dead to Worse & Dead and Gone

Vuorossa ovat Southern vampire mysteriesin osat 8 ja 9. Luin kirjat jo iät ajat sitten (tai siltä ainakin tuntuu), joten joudun lunttaamaan apua muistivihkon lisäksi myös wikipediasta.

Kahdeksas osa From Dead to Worse oli minulle jonkinlainen pettymys hyvin vetävän All Together Deadin jälkeen: se tuntui lupailevan jatko-osiin käänteitä, joita ainakaan heti seuraava osa ei pystynyt lunastamaan. Kahdeksannessa osassa sankarittaremme on siis palannut Bon Tempsiin räjähdysepisodiin päättyneeltä vampyyrikonfenressimatkaltaan. Edellisessä osassa esitellyt jännitteet eri supernaturaali-ryhmien välillä eskaloituvat, ja sotajalalla ovat niin vampyyrit kuin ihmissudetkin: eivät tosin toisiaan vastaan, vaan keskenään! "Yllättäen" tapahtumiin sekaantuu pahan kerran myös ystävämme Sookie. Lisäksi kirjassa paljastetaan hieman lisää päähenkilöttären epämääräisestä verenperinnöstä, ja hän saa myös uusia sukulaisia, mukaanlukien hieman friikihkön keiju-iso-iso-isä Niallin.

Yhdeksännessä osassa Dead and Gone kirjailija saa taas pakan jotenkin kasaan, joten pidin siitä taas hiukan enemmän kuin edeltäjästään. Tässä osassa sotajalalla ovatkin keijut (fairies, en tiedä onko ne suomennettu keijuiksi, mutta otaksun nyt niin), jotka eivät ole ihan sellaisia leppoisia ja söpöjä miniatyyrikokoisia siipiveikkoja kuin mitä mieleen ensinnä tulee (en kyllä tiedä miksi tulee. Keijuista kuuluisin lienee Helinä-keiju, ja eikös sekin ollut mustasukkainen kiukuttelija?). Keijujen sota onkin sitten vähän verisempää puuhaa kuin edellisen osan vampyyrilliset tai ihmissudelliset välienselvittelyt, ja hengestään on päästä paitsi Sookie (joka nyt jokaisessa osassa on päästä hengestään joka tapauksessa) myös esimerkiksi tämän ensirakastaja vampyyri-Bill. Lisäksi kirjan aikana tapahtuu shapeshiftersien "great revelation", vampyyrien kaapistatuloa jäljittelevä itsensäpaljastus (tsih). Niin, ja Sookie ja Eric saavat viimein toisensa (iih!). Toimintaa siis riitti, joskin koko keijusota-juonikuvio oli aika epäuskottava jopa kirjojen sisäisessä maailmassa. No, tekevälle sattuu.

Näiden jälkeen olen lukenut vielä seuraavan osan Dead in the Family ja novellikokoelman Touch of Dead. Lisäksi odottelen kirjastosta viimeisintä osaa Dead Reckoning, kun en kerran enää tässä vaiheessa viitsi keskenkään jättää. Toivon kyllä, että loppu jo koittaisi, sikäli itseään toistavaksi nämä teelmät ovat käyneet. Tämän lisäksi on todettava, että myös True Bloodin neljäs kausi on ollut suorastaan eeppiset mittasuhteet saavuttanut pettymys. Katson sen ehkä loppuun ja totean, ettei sentään vampyyrisarjoissa ole Buffyn voittanutta, joskin True Bloodin ensimmäinen kausi ylsi loistokkuudessaan aika lähelle. Nyt olo on kuin lapsella, jolta on ryöstetty tikkunekku. En ehkä anna Alan Ballille koskaan anteeksi.

Charlaine Harris: From Dead to Worse. Collancz 2008 (UK). 359 s.
Charlaine Harris: Dead and Gone. Collancz 2009 (UK). 312 s.

Jean Kwok: Girl in Translation

Tässäpä toinen kirja, jota kirjablogeissa on tänä kesänä luettu melko taajaan. Minulle Girl in Translation matkusti samassa paketissa One Dayn, Tiger's Wifen ja Great Housen kanssa erään bookdepositoryä selaillen vietetyn tuokion jälkeen. Tartuinkin ensin kirjoista noihin eniten blogihuomiota saaneisiin (ollakseni kerrankin ajan tasalla, tosin tämä ajantasaisuus on mennyt kieltämättä vähän mönkään nettipulmien hidastaessa bloggaustahtia) eli One Dayhin ja Girl in Translationiin, kun taas Tiger's Wife ja Great House odottavat vielä vuoroaan.

Girl in Translationin päähenkilö on 11-vuotias hongkongilaistyttö Kim, joka muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin. Tuoreet siirtolaiset ovat äidin sukulaisten armoilla, eikä elämä totisesti olekaan mitään juhlaa uudessa maassa kielitaidottomana tehtaassa raataen ja murjussa asuen. Äidin Paula-sisko osoittautuu katkeraksi ilkimykseksi, jolle maksettava velka ei tunnu koskaan loppuvan, ja kotona Hong Kongissa taitava musiikinopettaja-äiti kutistuu New Yorkissa kielitaidottomaksi tehdastyöläiseksi, eikä köyhä Kimberlykään oikein sopeudu amerikkalaisnuorten elämään (eikä hänellä toki kielenopettelun, läksyjen ja koulun jälkeen vaatetehtaassa ahertamisen jälkeen ole oikein siihen saumaakaan). Äidin ja tyttären köyhyys on melko karmivaa, samoin ympäröivän yhteiskunnan tietämättömyys kiinalaissiirtolaisten olosuhteista. Onneksi (!) Kim on sentään ylimaallisen lahjakas oppilas, joka lopulta jaksaa ahertaa itsensä ja äitinsä pois kurjuudesta.

Teos  on käsittääkseni yhdysvaltalaisen Jean Kwokin esikoiskirja, johon tämä on ammentanut omia kokemuksiaan siirtolaisuudesta ja amerikankiinalaisuudesta. Kwok kirjoittaa hyvin esiin siirtolaisen kielitaidottomuuden aiheuttamat tilanteet, sen, miten omalla kielellään fiksut aikuiset joutuvat kielitaidottomina lapsen tai suorastaan idiootin asemaan, sekä sen, miten kielen paremmin oppivat lapset joutuvat ottamaan vastuun paitsi itsestään myös jokapäiväisten arkiaskareiden sujumisesta uudessa maassa. Pidin myös kirjoittajan kuvausta perheen ahdingosta melko uskottavana, vaikka ei minulla tietenkään ole mitään hajua saati omakohtaista kokemusta kiinalaissiirtolaisten asemasta Yhdysvalloissa.

Kirjan tarina on minusta kohtuullisen vahva ja edellämainitut seikat tuovat uskottavuutta, mikä onkin hyvä, sillä kielellisesti tai noin muutoin elämyksellisesti lukukokemus ei ole kauhean kummoinen (vaikka toisinaan Kimin ja äidin asuinmurjun ja muun kurjuuden kuvailu tuntui kyllä suorastaan dickensiaaniselta rottineen, torakoineen ja rikkinäisinä ikkunoineen). Girl in Translation oli nopea, melko kevytkin lukea, eikä se näin jälkikäteen ajatellen jättänyt sen kummempaa jälkeä mieleen. En tiedä oliko kirjassa jokin opetus, mutta ainakin kävi selväksi että ns. amerikkalainen unelma kyllä toimii, kunhan vaan on jäätävän lahjakas ja mielipuolisen sitkeä ihminen, joka opiskelee päivät ja raataa tehtaassa illat läpeensä. Jonkinlainen helpotus oli itselleni kirjan "epäromanttinen" loppuratkaisu, jonka tosin aavistinkin tulevan.

Kaikenkaikkiaan ihan kelpo kirja, johon tuskin kuitenkaan tulen toista kertaa palaamaan. Tämän lukemani version (UK) kansi oli myös ihan kaunis. Käännöksiä-suomennoksen ovat lukeneet lukuisat seuraamani bloggaajat, ainakin Karoliina, Katja/Lumiomena, Hanna ja Susa, alkukielellä sen on lukenut Mari A.

Jean Kwok: Girl in Translation. Penguin Books 2010. 290 s.

David Nicholls: One Day

Pikainen paluu blogimaailmaan (asuntomme on edelleen vailla nettiä. Olen muuten jokseenkin sopeutunut tilanteeseen, mutta bloggaamisharrastukselle tämä tekee kyllä hallaa!) David Nichollsin One Dayn merkeissä. Tästä kirjasta on tänä kesänä kirjoitettu vähän kaikkialla, ja vaikka olen koittanut olla lukematta ihan hirveästi arvioita kirjasta, tuntuu, ettei minulla ole tästä mitään kovin uutta sanottavaa.

No, sanotaan nyt jotain kuitenkin. Mikäli joku on vielä välttynyt tiedolta, mistä kirja kertoo, kerrataanpa lyhyesti. Nuoret britit  Emma ja Dexter kohtaavat valmistujaispäivänään, 15. heinäkuuta vuonna 1988, Edinburghissa, jossa molemmat ovat opiskelleet samassa yliopistossa. Jotain tuntuu osuvan kohdilleen, mutta ei sitten kuitenkaan. Nicholls punoo aiheesta tarinan, jossa palataan Emman ja Dexterin pariin 15. heinäkuuta, vuodesta toiseen, kahdenkymmenen vuoden ajan. Toisinaan - useammin kuin eivät - heidän tiensä risteävät, toisinaan taas elämät menevät eri latuja. Rikkaan perheen poika Dex tuntuu välillä saavan kaiken kuin tarjottimella, työväenluokkataustaisen Emman raataessa ravintolassa. Välillä roolit ovat päinvastoinkin, ja joka tapauksessa kumpikaan ei oikein onnistu olemaan onnellinen. Lukija jännittää, saavatko he lopulta toisensa. Lopussa ehkä vähän itkettääkin.

Mitä minä sitten tykkäsin? One Day on oikein taidokkaasti kirjoitettu lukuromaani. Alussa en oikein meinannut innostua, kanniskelin kirjaa varmaan viikon mukanani ja luin sivun silloin, toisen tällöin, ennen kuin tarina imaisi mukaansa. Romaanin rakenne on yllättävänkin toimiva, ja Nicholls onnistuu kehittelemään yhtenäisen tarinan kertomalla vain yhdestä päivästä, kerran vuodesta. Emman ja Dexin lisäksi muut henkilöt eivät oikein jää mieleen, vaan eipä varmaan ole tarkoituskaan. Kirjassa on jotenkin brittiläinen tunnelma (vaikka en olekaan mitenkään erityisen innostunut saarivaltiosta toisin kuin monet muut täällä kirjablogosfäärissä, jotain kirjallisesti minuun vetoavaa erityisesti Lontoon kuvauksessa kyllä on), ja vaikka välillä todenteolla tuskastuin päähenkilöihin ja tarinaankin, myönnän että lopulta viihdyin kirjan parissa oikein mainiosti.

Monissa arvioissa on tullut esiin eräs kirjailijaan liittyvä seikka, ja minuakin se jo lukiessa mietitytti. Minun pokkariversioni alkusivuillakin jo seisoo, että herra kirjailija Nicholls on käsikirjoittanut mainiota tv-sarjaa Cold Feet eli Rimakauhua ja rakkautta. Ja toden totta, minusta kirjassa oli välillä ihan hirveästi kyseisestä sarjasta muistuttavia kohtauksia tai hetkiä, ja ylipäänsä lukiessa tuntuu välillä siltä, että lukisi elokuvan tai tv-sarjan käsikirjoitusta (jollaisia en oikeasti ole kauheasti lukenut, muistaakseni jonkun kirjaksi painetun elokuvakäsikirjoituksen joskus luin). En kuitenkaan osaa sanoa, olisinko osannut yhdistää tuntemuksiani juuri Rimikseen, jos en olisi tiennyt tästä kirjailijan taustasta. Yhtä kaikki, mielessäni kuvittelin Emmalle Helen Baxendalen kasvot (kun taas Dexterin naamaksi pääni sovitteli Jonny Lee Millerin, jonka tunnetuin rooli taitaa olla Trainspottingin Sick Boynä). En kertakaikkiaan voi mennä katsomaan kirjasta tehtyä elokuvasovitusta, eihän Emma voi näyttää yhtään Anne Hathawayltä!

Tämän kirjan ovat lukeneet varmaan ainakin puolet seurailemistani kirjabloggaajista, joten tällä kertaa pitäydyn linkittämisestä ja yritän sen sijaan ehtiä laatia jotain tekstiä noista tässä netittömyyden aikana lukemistani kirjoista.

David Nicholls: One Day. Hodder & Staughton. 2009 (paperback 2010). 435 s.

Charlaine Harris: All Together Dead

Vakavammista aiheista palaamme jälleen Southern vampire mysteriesien pariin. Tällä kertaa lukukokemus oli ilmeisesti melko heppoinen, ehdin nimittäin jo unohtaa lukeneeni koko kirjan (!). Totuttuun tapaan kirja oli kyllä muistaakseni sukkelalukuinen, helppo ja melko viihdyttävä. All Together Dead on jo sarjan seitsemäs kirja, ja paria edellistä osaa vaivannut välityöluonteisuus väistyi tässä hieman: tarina edistyi etenkin kirjan lopussa aivan uusiin sfääreihin, ja kieltämättä jo hieman odottelen seuraavan osan kimppuun pääsemistä (se onkin itseasiassa minulla tuolla laukussa ja pääsen ehkä tänään sitä lukemaan, olin nimittäin päättänyt ensin selättää mukanani olleen ruotsinkielisen Potterin, mutta siitä lisää myöhemmin!).

Juonesta lyhykäisesti kertoakseni: All Together Deadissa päähenkilömme Sookie päätyy osallistumaan eräänlaiseen suureen vampyyrikonventioon Louisianan kuningattaren entouragessa. Sen puitteissa sankarittaremme pääsee matkustamaan ennennäkömättömiin maisemiin, toisinsanoen pois etelävaltioista. Hänelle myös luvataan kohtuullinen palkkio vaivoistaan. Ikävä kyllä jollakin osallistujalla tuntuu taas olevan pahat mielessä, ja pian itse kukin saa peljätä henkensä edestä. Lopun tapahtumat saavat melkeinpä eeppiset mittasuhteet (räjähdyksiä! verta! pakokauhua!). Ja, kuten annoinkin jo ymmärtää, tästä seuraa melko kiintoisa asetelma seuraavia osia varten.

Parasta tässäkin osassa oli soljuva juoni, näppärä dialogi sekä jonkinlaisena poikkeuksena edellisiin osiin myös jonkinlaisen "suuren juonen" eteneminen. (Ajatus "jaksojuonesta" ja "kausijuonesta" yhdistyy mielessäni lähinnä tv-sarjoihin, mutta tarkemmin ajatellen myös monet fantasiakirjat hyödyntävät samantapaista rakennetta.) Heikkoudetkin olivat aika pitkälti samoja kuin edellisissäkin osissa, mutta en nyt jaksa tätä kauheasti moitiskella: lienee itsestäänselvää, että heppoisehkona fantasiaseikkailuna alkanut sarja ei missään vaiheessa muutu korkeakirjallisuudeksi. Sallin itselleni tällaisia pieniä paheita, en sentään seuraa  tositelevisiota (seikka, joka kyllä varmaan johtuu enemmänkin siitä, ettei meillä ole televisiota kuin siitä, että olisin ihmisenä jotenkin tosi-tv:n yläpuolella).

Sen sijaan haluaisin kiinnittää huomiotanne siihen, että Uppoa hetkeen -blogissa on luettu koko sarja ja arvioituna on jo kolme ensimmäistä osaa! Siellä siis pääsee pian järjestyksessä lukemaan koko sarjan arviot. Seuraan jännityksellä!

Charlaine Harris: All Together Dead. Gollantz 2008, United Kingdom.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (äänikirja)

Ensi alkuun heti mainostan, että tänään eräissä blogeissa on käyty mielenkiintoista keskustelua paino-, lyönti- asia- tahi muista virheistä kirjallisuudessa, kielenhuollosta, oikolukemisesta ja toimittamisesta. Ensin asiaa ehdittiin puida jo heinäkuussa  Rönsyssä, josta pallo lähti Inahdukseen. Sattumalta aiheesta kirjoitti tänään myös Hanna. Kiintoisaa! Itsekin tulen jonkun verran aihetta pohdiskelleeksi, tuleehan osa elannostanikin oikulukuhommista ja vastaavista. Aihetta on yllämainituissa paikoissa käsitelty kuitenkin sikäli kattavasti, että jätän nyt suuremmat jaaritukset sikseen ja siirryn päivän varsinaiseen teemaani, nimittäin Harry Potteriin ja äänikirjoihin.

Harry Potterista minulla tuskin on mitään uutta sanottavaa, mutta sanonpa nyt sanasen silti. Potter-buumin alettua minua ei olisi koko kirjasarja voinut vähempää kiinnostaa (yläasteaikainen itseaiheutettu fantsuyliannostus lienee suurin syypää tähän kiinnostuksen puutteeseeni). Joskus lukion jälkeen (eli tuossa 2000-luvun alkupuolella) lainasin kuitenkin ystävältäni ensimmäisen osan pokkarina englanniksi, ja ennen pitkää huomasinkin lukeneeni kaikki osat. Niin pitkälle en kuitenkaan ajautunut, että olisin mennyt jonottamaan kirjoja ilmestymisyönä: omistan itseasiassa vain yhden sarjan kirjan, viime kesänä alekorista poimitun viimeisen osan pokkarina. Olen lukenut Potterit englanniksi, ja lisäksi muistaakseni ensimmäiset kaksi osaa myös espanjaksi. Jaana Kapari-Jatan kehuttuja suomennoksia kohtaan en sen sijaan ole tuntenut kiinnostusta.

Kaikenkaikkiaan suhteeni J. K. Rowlingin rahasampoon häilyy varmaankin jossain vähän innostuneen ja hieman etäisen välillä. Lisäksi en ole malttanut olla miettimättä kirjojen tarjoilemaa hieman vinksahtanutta maailmankuvaa: kirjoissa maailmaa salaisesti enemmän tai vähemmän hallitsevat suht keskiaikaisiin tapoihin jumiutuneet kaapuveikot, jotka pitävät itseään selvästi aika tavalla normi-muggleja (suomeksi termi lienee jästi) ylempinä ja katsovat mm. aiheelliseksi sorkkia kyseisten tavan pulliaisten mieliä vähän miten lystäävät. Syntyperä on näille veikoille melkeinpä kaikki kaikessa, ja vaikka kirjoissa toki on nähtävissä hieman rasismi-kritiikkiä, itse sankarihahmomme Harry sattuu kuitenkin olemaan sankari lähinnä siksi, että on syntynyt sellaiseksi, ei esimerkiksi siksi, että hän olisi sankariksi jotenkin erityisen soveltuva. Eikä hän kyllä olekaan: tyyppi rikkoo sääntöjä, käyttää julmia taikoja ja muutenkin kieroilee minkä ehtii (tämä kaikki on toki sallittua Harryn ilmeisen erityisluonteen ansiosta...). Muun ajan kaveri surkuttelee kohtaloaan, syyllistää kavereitaan milloin mistäkin ja on ylipäänsä aika ärsyttävänoloinen heppu (jonkunlaisena puolustuksena todettakoon kuitenkin, että tyypillä on melko mielipuolisen inhottavia vihamiehiä). Samoin pahikset ovat lähinnä pahiksia, koska ovat syntyneet sellaisiksi (tai viimeistään Hogwartsiin tullessaan Slytheriniin eroteltu, sillä Slytheriniin kuuluminen on ilmeisen pahuuden, alhaisen mielen ja kunniattomuuden merkki). Muutenkin velhojen maailma on hämmästyttäjän kivikautinen: demokratiasta ei olla ilmeisesti kuultukaan, inkvisitiomainen Ministry of Magic vahtii alaisiaan herkeämättä, koulun "talot" heijastelevat hämmentävällä tavalla luokkajärjestelmää, velhojen (koti)talous perustuu sangen esi-modernilta kalskahtavalle orjajärjestelmälle, ja kaikkien henkilöiden ilmeiden perimmäinen tarkoitus on avioitua vertaistensa "velholuokan" kanssa ja tuottaa lisää jälkikasvua ylläpitämään kieroutunutta järjestelmää. Mitä ihmettä lasten oikein annetaan nykyisin lukea?

No, jos ylläesitetyn kaltaisiin pikkuseikkoihin ei takerruta, Potterit ovat erinomaisen viihdyttäviä kirjoja, sen auliisti myönnän. Niinpä kun tajusin, että itse Stephen Fry on lukenut Potterien englanninkieliset äänikirjaversiot, tunsin kutkutusta kuunnella ne. Keväällä jonain päivänä vihdoin varasin kirjastosta ensimmäisen osan cd-paketin. Tallensin sen puhelimeeni (niin ei varmaankaan saisi tehdä, mutta vetoan mm. siihen, että taloudessamme ei ole tällä hetkellä toimivaa cd-soitinta), mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi aloittaa kuuntelua ennen kuin äärimmäisessä hädässä: istuin junassa palatessani lomareissulta ja olin ehtinyt lukea kaikki matkalukemiseni ennen viimeistä etappia. Kauhea tilanne! Sitten onnekseni muistin, että olin tallettanut puhelimeeni viihdettä juuri sellaisia tilanteita varten. Kuuntelin ensimmäisen luvun ja viihdyin kohtalaisesti. Palasin teoksen pariin lopullisesti kuitenkin vasta pari viikkoa myöhemmin, ja sainkin sen sitten kuunneltua muutamassa päivässä loppuun.

Ottamatta nyt kantaan kirjan varsinaiseen sisältöön (ken ei muista tahi tiedä, mitä ensimmäisessä Potterissa tapahtuu voi lukea siitä esim. tästä), aion sen sijaan kommentoida ihka ensimmäistä äänikirjakokemustani. Olin hieman ounastellut aiemmin, että äänikirjat saattaisivat käydä liikaa kärsivällisyyteni päälle: luen aika nopeasti, joten äänikirjojen hidas ääneenluku saattaisi turhauttaa. Tältä osin tunsin itseni kyllä: mikäli yritin keskittyä pelkästään kuuntelemiseen, ajatukseni alkoivat joko harhailla tai sitten meinasin nukahtaa. Välillä kuuntelu vaatikin melkoista keskittymistä, ja olikin mukavampaa, jos samalla oli käsille jotain tekemistä (esim. ruoanlaitto ja siivoaminen toimivat ihan hyvin, luultavasti myös neulominen, mutta en neulo kesäisin joten en päässyt testaamaan asiaa). Aluksi kirjan maailmaan pääseminen vain kuunnellen tuntui vähän hankalalta, mutta kirjan edetessä se helpottui, lopulta kuuntelin kirjaa jopa syödessäni (jännä kohta! en malta lopettaa!), joka olikin aika erikoista jopa tällaiselle paatuneelle syödessälukijalle.

Lukijana Stephen Fry oli aika lailla nappivalinta: miehen hieno ääni ja rauhallinen brittienglanti sopivat tarkoitukseen mainiosti. Työkaverini kanssa tosin pohdimme, voisiko kirjoista saada toisen äänikirjaversion Alan Rickmanin lukemana (siis onhan niistä useita kansiversioitakin!). Sillä miehellä kun on nimittäin semmoinen ääni, että kuuntelisin varmaan vaikka puhelinluetteloa, jos se olisi saatavilla Rickmanin lukemana (ei taida olla).

Vaikka äänikirjat eivät tämän yhden kokemuksen perusteella missään nimessä tule kilpailemaan tavallisten kirjojen kanssa, kokemus oli ihan miellyttävä. Varasin kirjastosta lisää Potter-äänikirjoja ja aion kuunnella niitä syksymmällä, neule ja teekuppi käsien ulottuvilla.

Mitenkäs lukijakunnan edustajat, oletteko kovastikin ehtineet kuunnella äänikirjoja? (suosituksia otetaan vastaan!)

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone. Audio book. Read by Stephen Fry. Marlborough, 2004.


Jutun kuvituksena satunnaisia otoksia kesän reissulta, sillä en pystynyt kuvaamaan "kirjaa", joka oli puhelimeni, sillä samainen laite on myös kamerani.

Charlaine Harris: Definitely Dead

No niinhän siinä sitten kävi, että yhtenä iltana lukaisin tämän kuudennenkin Southern vampire mysteries -teelmän, vaikka juuri olin päässyt valittamasta vampyyrihömppäyliannostusta. Vetoan siihen, että kaipasin jotain purukumia aivoille enkä jaksanut katsoa viihdettä kun olin juuri tehnyt useamman tunnin töitä läppärin ääressä. Ja niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon siis nyt, että kuulun niihin ihmisiin, joille kannettava tietokone on työpaikka, gradumasiina, viihdekeskus, elokuvateatteri, stereot, tietosanakirja ja puoli seitsemän uutiset. Meillä ei ole televisiota ja cd-soitinkin meni rikki. (Hesari sentään vielä tulee, kun en uskalla aamupökerryksissä käyttää tietokonetta uutisnälkäni tyydyttämiseen. Pelkään, että kaadan kahvikuppini koneen päälle.)

Niin näppärä masiini kuin tämä tietokone onkin, en nyt sentään ihan jokaista valveillaolotuntia jaksa minäkään ruutua tuijottaa. Siispä kirjoja. Mitä vähemmän aivossa on ajattelukapasiteettia jäljellä, sitä simppelimpiä kirjoja (viime aikojen lukemisista päätellen olen kyllä tuhrannut aivokapasiteettini kokonaisuudessaan johonkin muuhun ja lukenut kasapäin tyhjänpäiväisiä dekkareita. Huokaus).

No, sekavat monologit sikseen. Tai siis eivät sittenkään, sillä Sookie Stackhousen sekava monologihan on oleellisessa osassa näitä eteläisen Yhdysvaltain vampyyriseikkailuja. Nehän suorastaan koostuvat siitä!

Tuttuun tapaan Stackhousen missus menee kuudennessa kirjassa suoraa päätä pälkähästä pälkähään. Kierroksessa on uusi deitti, isokokoinen, huomiotaherättävän komea (kuka yllättyi?) shapeshifter Quinn. Esim. ensimmäisillä deiteillä pariskunnan kimppuun hyökkää pari ihmissutta. Pari päivää myöhemmin Sookie huomaa sekaantuneensa kuolleen serkkunsa Hadleyn vanavedessä hieman isomman luokan vampyyripolitiikkaan. New Orleansissa vaikuttava Louisianan kuningatar Sophie-Anne Leclerq, pari noita-akkaa, Teksasin vallanhimoinen vampyyrikuningas ja muutama random vampyyri (mukana vanhat tutut Bill ja Eric!) ja ihmissusi sekä kostonhimoine Peltin perhe sekoittavat tarjoilijattaremme kuviot pahemman kerran. Läheltäpiti-tilanteita piisaa ja milloin kenenkin kulmahampaat ovat upota sankarittaremme kaulavaltimoon. Lopussa pakataan auto ja ajetaan takaisin Bon Tempsiin.

Definitely Dead oli kieltämättä melko sekava, mutta viihdyttävämpi pläjäys kuin edeltäjänsä (Dead as a Doornail). Charlaine Harris osaa rustailla vauhdikkaita juonenkäänteitä, eikä yliluonnollisen höpöhöpöjengin paljouskaan enää niin paljon häirinnyt. Sen sijaan toivoisin edelleen, että hahmojen luonteen kuvailua ei niin voimakkaasti samastettaisi heidän ulkonäkönsä kuvailuun. Ihmettelin myös edelleen rouva kirjailijan käsitystä muodista: kirjoissa muodikkaiksi, trendikkäiksi tai muuten vaan kertakaikkiaan ihaniksi kuvaillut asut kuulostavat kaikki joko halvoilta, kauheilta tai sekä että. Tiukka punainen mekko ja irtohihat? Vaaleanvihreä shifonkiriepu? Oikeesti?

No, kunhan ei liikoja odota, niin ei kauheasti petykään. Seuraavaa osaa odotellessa. Ha.

Itseaiheutettu vampyyrihömppäyliannostus

Minulla oli reissulukemisena Sookie Stackhousien ja Little Been tarinan lisäksi myös vähän lisää vampyyriromansseja. Alkuperäinen suunnitelmani oli siis lukea lomalla L. S. Smithin vampyyripäiväkirjoja (joista tehtyyn tv-sarjaan jäi talvella nolosti koukkuun), mutta southern vampire mysteriesit ajoivat edelle, ja aloitin päiväkirjojen ensimmäiset kaksi kirjaa käsittävän niteen vasta matkan viimeisinä päivinä Marseillessa (tilasin ennen lomaa netistä alkuperäiset neljä kirjaa - The Awakening, The Struggle, The Fury ja The Reunion - kahtena niteenä, kun en uskaltanut lähteä reissuun kirjaston kirjojen kanssa).

L. S. Smith on kirjoittanut yhdysvaltalaiseen high school -ympäristöön sijoittuvat tekeleensä jo 90-luvun alussa, joskin nykyisen vampyyribuumin siivittämänä tyyppi suoltaa kirjoilleen jatko-osia ilmeisesti parhaillaankin. Koska olin tosiaan seurannut enemmän tai vähemmän kirjoihin pohjautuvaa tv-sarjaa, alkuasetelma oli tuttu: pikkukaupungin high school -tyttö Elena tutustuu koulussa komeaan muukalaiseen, Stefaniin. Stefanin kuvioihin ilmestymisen kanssa kaupungissa alkaa tapahtua omituisia veritekoja, ja kuinka ollakaan, Elenalle käy ilmi että Stefan onkin vampyyri! Minkä lisäksi tällä on pahis mutta hottis veli, joka on sekin vampyyri! Veljesten välejä hiertää mm. satojen vuosien takainen yhteinen ihastus, joka sattuu muistuttamaan ulkonäöltään ihanaista Elenaa. Ja sitten tietysti kaikenmaailman ikävät pimeyden voimat sun muut alkavat mekkaloida ja aiheuttaa hämminkiä ja on epäselvää, kuka onkaan hyvien ja kuka pahojen puolella.

Suunnilleen näin tapahtumat etenevät tv-sarjassakin, mutta näiden kahden välillä on myös melko suuria eroja (puolueellinen olen ja totean, että enimmälti tv-sarjan eduksi ovat ne erot): kirjoissa Elena on alussa aika jäätävä lukioprinsessa, tämän perhesuhteeet ovat erilaiset (kirjoissa Elenalla on pieni pikkusisko, tv-sarjassa käsikirjoituksellisesti kieltämättä mielenkiintoisempi, melkein Eleran ikäinen pikkuveli) ja Salvatoren veljesten tausta on ihan eri maassa ja paikassa.

Miten näitä teelmiä sitten arvioisi? Aloitetaan nyt vaikka toteamalla, että on tietysti ihan oma vikani, jos luen selvästi teinitytöille suunnattuja kirjoja, näin ollen minun ei varmaan kannata hirveästi avautua siitä, että kirjat ovat simppeleitä ja lapsekkaita, monet henkilöhahmot hyvin yksiulotteisia ja juonikuviot vähän epäuskottavia. Lisäksi paikoin tulee mieleen Twilight, mutta vampyyripäiväkirjojen maailma ei ole ihan yhtä vinksahtanut (vaikka tässäkin päähenkilöpimu suhtautuu ihmeen kevyesti siihen, että komia urho on ilmiselvästi stalkkaillut häntä ympäriinsä, mutta ei tämä Elena ole sentään yhtä kammottavan nöösi surkimus kuin Bella) eikä yhtä tekopyhä (siis miten voi jollekin edes juolahtaa mieleen yhdistää vampyyrit, nuo pimeyden karmaisevat verenimijät, esiaviollisen pidättyväisyyden mannekiineiksi?)

Ensimmäinen romaani, The Awakening, on suoraan sanottuna aika tylsä. Melkein koko kirja saadaan tuhrattua siihen, että kaupungissa tapahtuu kummia ja että se Stefan nyt toden totta on vampyyri. Toisessa kirjassa, The Struggle, onkin sitten jo huomattavasti enemmän yritystä. Edellisessä kirjassa olemassaolostaan viitteitään antaneet luonnolliset ja yliluonnolliset uhat alkavat realisoitua, Stefanin pahis-veli Damon saadaan kunnolla kuvioihin ja tapahtumien käänteet ovat melko sukkelia. Loppu vähän jopa yllätti minut.

Kolmannessa kirjassa (The Fury) ollaan Elenalle tapahtuneiden seikkojen johdosta siirrytty melkein kokonaan pois high school -kuvioista. Elena, Stefan ja Damon hautaavat kaunansa selvittääkseen, mikä yliluonnollinen, paha voima kaupunkia riepottelee (ehkä johtuen tv-sarjan sinänsä aivan erilaisten tapahtumien tuntemisesta tai sitten  juonen kepoisuudesta, ei ollut järin vaikeaa aavistaa, mikä tai kuka se pahis onkaan..) Loppu on jos nyt ei ihan eeppinen niin kuitenkin traaginen. Kirja päättyy niin, että on vaikea keksiä, mitä seuraavassa osassa itseasiassa voi enää tapahtua?

Neljäs osa, The Reunion, oli melkein yhtä heikko esitys kuin ensimmäinen. Luonnollisista syistä esiin pääsevät tällä kertaa Elenan frendit ja alkuasetelma onkin ihan mielenkiintoinen. Pääpahis selviää kuitenkin lukijalle aika nopeasti, juoni on omituinen ja lopun välienselvittely suorastaan typerä. Pisteet lähinnä siitä, että Smith onnistuu kirjassa aika hyvin ylläpitämään lamautunutta, jopa masentunutta tunnelmaa.

En odottanut näiltä kirjoilta juuri mitään, joten en voi sanoa pettyneeni, mutta en tiedä, jaksanko lukea näitä enempää. Olen etäisesti kiinnostunut siitä, mitä ns. jatko-osissa tapahtuu, mutta suoraan sanottuna pidän kyllä tv-sarjasta enemmän (tuttu tunne, näinhän minulle on käynyt myös Southern Vampire Mysteries vs True Blood -vertailussa). Taidan siis tyytyä odottelemaan kolmannen tuotantokauden alkua (alkaa muistaakseni syyskuussa) ja sillä välin seuraan True Bloodin neloskautta.