Toukokuun luetut

Toukokuu oli monisivuinen kuukausi. Mietin kuitenkin, olisiko tämän kuukauden yhteenvetokirjoitus pitänyt otsikoida luettujen sijasta toukokuun lukemisiksi. Luin nimittäin todella paljon, mutta en läheskään kaikkia teoksia kokonaan.

-       Heti vappuviikonloppuna kuin Henri Thoreuan Elämää metsässä, johon ihastuin tällä toisella lukukerralla kovasti.

-       Tutustuin myös Mari Mörön puutarhaesseisiin lukemalla Vapaasti versoo -teoksen, joka olikin erinomainen kevätfiiliksen tuoja ja multasormen kutkuttaja.

-       Välipalaksi nautin hihitellen Uppo-Nallen ikuisia ajatuksia.

 -       Aakkoshaaste eteni Q niin kuin Queneauhun. Tyyliharjoituksia on yksi kummallisimmista omistamistani kirjoista.

-       Aakkoshaaste eteni myös R niin kuin Rasaan. Oli samanaikaisesti rentouttavaa ja innostavaa lukea pitkästä aikaa lempirunoilijani lyriikkaa. Luinkin niitä sitten neljän teoksen verran: Kulkurivarpunen, Kaksi seppää, Rantatiellä ja Hiljaa, nyt se laulaa.

 

-       Kati Saurulan esikoisteos Koiruohon kaupunki oli sujuva ja ydinonnettomuudesta kertoessaan myös valitettavan ajankohtainen.

-       Helena Wariksen muinaiseen Suomeen sijoittuva fantasiaromaani Sudenlapset kiinnosti minua etukäteen, mutta jäi lopulta kesken.

-       Kesän uutuus, Chris Cleaven maahanmuuttajakertomus Little Been tarina taas vei minut heti mukanaan ja luin sen kertaheitolla. Veikkaan, että tästä tulee vielä suosittu bloggauskirja!

-       Riikka Pulkkisen Totta onkin ollut sitä jo kauan, mutta minä luin ko. teoksen vasta nyt. Jälkimauksi jäi ristiriitainen, pidin ja en. Samoja tunteita ilmeni myös kirjakeskustelussa.

-       Pääsin taas kerran fanittamaan Tove Janssonia ja luin osittain iki-ihanan kokoomateoksen Muumien kiehtova maailma.

-       Luin jo alkuvuodesta aloittamaani Anu Lahtisen tietoteosta Pohjolan prinsessat niin pitkälle, että päätin, että siitä voi nyt kirjoittaa blogiinkin. Luen kirjan toivoakseni kesän mittaan loppuun.

-       Aloittelin Kerstin Ekmanin Herran armoa, Sudentalja-trilogian ensimmäistä osaa, ja alku vaikuttaa hyvin lupaavalta.

-       Kissakirjaharrastukseni sai minut lukemaan Eeva-Liisa Mannerin hauskan ja osuvan kissalyriikkateoksen Kamala kissa ja katinperän lorut. Mannerista intoutuneena tutustuin myös hänen teokseensa Kuolleet vedet ja kirjoitin näistä kirjoista yhteisen esittelyn.

-       Lueskelin välillä myös Edith Södergranin ja Leena Laulajaisen lyriikkaa.

-       Välipaloina luin kolme kissakirjaa: Penni, Suomen vanhin kissa – Hoivakodin kissa Oscar – Varjak Käpälä. Kirjoitan näistä yhteisjutun lähiaikoina.

-       Viime päivinä olen lukenut houkuttelevaa ranskalaista romaania, Catherine Panconin Krokotiilin keltaiset silmät -teosta. Oikein viihdyttävä ja hyvä kirja!

-       Työmatkoilla mukanani on kulkenut suuren bussikirjakeskustelun aiheuttanut Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintytär.

-       Nettilukupiiri luki Leena Krohnin Mitä puut tekevät elokuussa ja se oli juuri niin taidokas ja erinomainen, kummallisen kutsuva kuin vain Krohnin teokset ovat.

-       Livelukupiirini luki Ali Smithin Satunnaisen, mutta olin laiska luopio enkä päässyt siinä alkua pidemmälle.

Lopuksi: ehdin toukokuun aikana myös kirjoittaa Helen Mosterin Hylystä. Kaiken kaikkiaan siis hyvä kirjakuukausi, mistä kiitos tosin menee osittain flunssalle, joka esti muut aktiviteetit kuin lukemisen.

Tämä toukokuu jää mieleen myös Bloggerin sekoilukuukautena. Ensin Blogger väitti poistaneensa blogeja ja esti kommentoin. Viime päivinä taas ainakin minun blogini kävijäseuranta on ollut ihan sekaisin. Ensin luulin, että tässä kuussa tulisi jopa kävijäennätys, mutta sitten Blogger päätti vähentää minulta 400 käyntiä ja pienentää kävijöiden kuukausittais kokonaismäärää sitä mukaa, kun lukijakäyntejä kertyi. Blogger keksi myös yhtäkkiä väittää, ettei blogissani ole käyty viimeisen vuoden aikana kuin Suomesta käsin. Tutkimattomia ovat Bloggerin tiet!

Mitä bussissa voi lukea?

Havaintojeni – ja minä yritän aina tehdä havaintoja toisten lukemisesta – mukaan aikuiset ihmiset lukevat julkisissa liikennevälineissä dekkareita tai muuta "helppoa" kirjallisuutta, lehtiä tai työpapereita. Eivät ainakaan lastenkirjoja, edes klassikkoja.

Asia tuli mieleeni, kun luin aamujunassa Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä. Lukupiirimme valitsi sen kuukauden kirjaksi, koska olemme loppukesästä menossa Ronja-esitykseen Suomenlinnan kesäteatteriin.

Vaikka Ronja on lempikirjojani, tuntui vähän hassulta lukea sitä "ihmisten ilmoilla". Eivätkös aikuiset palaa lapsuutensa kirja-aarteisiin yksityisesti kotisohvalla nostalgioiden? Miltä näyttää, kun aikuinen lukee piirroskuvin elävöitettyä, suurifonttista kirjaa junassa? Luulen, että Ronja on kaukaakin katsottuna tunnistettavissa lastenkirjaksi.

Aloin kehitellä mielessäni teorioita, mitä muut työmatkailijat kirjastani ajattelivat. Joku saattoi ajatella, että olen vähän yksinkertainen... Tai olen äiti tai opettaja, "viran puolesta" tutustumassa lastenkirjaan? Jos joku tunnisti Ronjan, hän saattoi ajatella lukemiseni liittyvän kesäteatteriesitykseen – en ymmärrä, miksei koko maailman vouhkaa siitä, että Ronja tulee teatteriin! Tai sitten, ja tämä on lempiteoriani, joku tunnisti Ronjan ja ajatteli, että se onkin hieno kirja, pitääkin lukea se uudestaan.

Luultavasti kukaan ei huomannut kirjaani eikä ajatellut siitä mitään, vaan hassu tunne oli ihan omaa keksintöäni. Yleensä "käsilaukkukirjani" on melko tavanomainen, enkä mieti, mitä muut siitä ajattelevat. Ainoat Pitäisikö tämä kirja yrittää piilottaa muilta -hetket, jotka tulevat mieleeni, ovat Harlekiini-romaanin lukeminen bussissa ja Hamletin lukeminen kuntosalilla. Etenkin Hamletin kanssa sporttailessani oloni ei ollut suinkaan monipuolinen, vaan ristiriitainen.

Olet sitä mitä luet. Joskus tekisi vain mieli sanoa, että luen mä muutakin. Ja pitäisi myös muistaa, että se naapuripenkin kioskikirjallisuudenahmija voi hänkin lukea toisena hetkenä mitä tahansa.

Aiemmin bussilukemisesta ja lukemisvakoilusta on kirjoittanut ainakin Marjis.

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja katinperän lorut

sekä vähän juttua Eeva-Liisa Mannerin runoteoksesta Kuolleet vedet ja pohdintaa runoista kirjoittamisesta.

Ensin kuitenkin kissarunoudesta.

Olen lukenut viime aikoina monta kissakirjaa: mm. tositarinoita kissojen elämästä sekä lapsille kirjoitettua kissafantasiaa (koostejuttu tulossa piakkoin). Kissateoksista kirjallisesti kiinnostavin ja visuaalisesti houkuttelevin on ollut Eeva-Liisa Mannerin Kamala kissa ja katinperät lorut.

Teos sisältää selvästi "aikuisten lyriikkaa" - sen alaotsikkonakin on Epäkohteliaita runoja ja parodioita - ja kissaihminen nauttii näistä runoista ihan kissatarinoinakin, sen koommin analysoimatta. Ainakin minut tempaisi kissamaisiin salaperäisiin tunnelmiin heti kirjan ensimmäisen runon alku:


Kerronko kissasta - hän on Hiipijä Kuutamolla.
On takkinsa nukkainen ja tiikerinjuovikas.
Hän nukkuu päivät, yöt kaikki kulkee,
nukkuu ja luuraa ja kulkee, kas katolle mennä julkee,
päivisin mietteliäs ja öisin toimekas,
toki taitava kissa, Kiipijä Kuutamolla.

Suurin osa teoksen runoista oli kuitenkin enemmän tai vähemmän vertauskuvallisia tai poliittisia. Esimerkiksi kuulua runoa Kaikki maailman naaraat, yhtykää on ainakin aikuisen vaikea lukea "vain runona". Runon alku:

Elämä ei ole niin ja näin ja noin, vaan Jos ja Ehkä ja Mutta.
Sen tiesi kovia kokenut punainen kissa Tutta,
jolla oli pirusti pentuja, eikä isistä tietoa.
Kovaa se oli kovasti, ei hellää eikä mietoa.

Aikuinen nauttii tässä kirjassa lyriikan ohella kuvituksesta, kissataiteilija Frans Toikkasen mezzotintoista. En osaa sanoa, vetoaisivatko tummat kissahahmot lapseen. Kirjan runoistakin vain osa tuntui eläinaiheesta huolimatta olevan sellaisia, että ne sopisivat lasten lorutteluhetkiin, vaikka onhan lapsilla usein kysy tulkita aikuisten tekstit omalle mielelleen sopiviksi. Runon Kippurahäntä kuvituksena on Suomen leijona ja runo tuntuisi olevan lastenkin makuun. Runon alku:


Kamala kissa se oli, leijonan sukua,
kopeasti kantoi se karvaista pakkaspukua,
jääkiekkoa pelasi, aina ampui maaliin
ja sai rutosti rojua: rautaisen mitalisaaliin.

 
Kippurahäntä riehuu ja taistelee, menettää jopa jalan ja toisen käpälänsä, ja lopuksi se on vaihtanut riehakkuuden hyrinärukkiin, hämyyn ja hiljaisuuteen. Aika moni muukin runo oli hurja tai ainakin hyvin railakas.

Heti kirjan avattuani tiesin, mikä kirja kissakirjakokoelmastani ainakin puuttuu: tietenkin kissakirjoista kenties kuuluisin, T. S. Elliotin The Old Possum's Book of Practical Cats. Eeva-Liisa Manner on ilmoituksensa mukaan kirjoittanut oman kissakirjansa osin tämän teoksen ideoiden mukaan.

Viime viikkoina olen lueskellut myös keväällä saamaani Eeva-Liisa Mannerin runoteosta Kuolleet vedet. Olen pitänyt kirjaa jatkuvasti hollilla ja lueskellut sitä sieltä täältä. Runot ovat vaikuttavia, kauniitakin, niiden lukeminen tuntuu tärkeältä ja haluaisin lukea entistä enemmän runoutta. Minusta esimerkiksi runossa Luulin että kuistille oli heitetty kirje on upea mystinen ja saman aikaan kirkkaan kuulas tunnelma:


Luulin että kuistille oli heitetty kirje,
mutta se oli vain kuun kajoa.
Minä poimin valon lattialta.
Miten kevyt se oli, kuun kirje,
ja kaikki taipui, kuin rauta, tuolla puolen.


Myös heti viereisellä sivulla on hieno, jotenkin käsin kosketeltava runo:


Villisorsa huutaa
ja aamulla ruoho on kuurassa.
Kuin lasia: ohut hileinen ääni.
Ikävyyden huimaus.
On syksy. Minä palelen tulen loimussakin.
Kylmyys on ihon alla, ei katoa.

Kun olen lukenut näitä runoja, olen ajatellut, että näistä jos mistä haluaisin blogata. En kuitenkaan osaa kirjoittaa runoista oikein mitään. Olen miettinyt, onko runoja niin vaikea analysoida siksi, että ehkei niitä ole tarkoitettukaan esiteltäviksi eikä ainakaan analysoitaviksi. Ehkä niitä pitää vain lukea ja nauttia runojen kuvista ja tarinoista, antaa mennä. Joskus runo viehättää tai kiinnostaa ihan sillään, kirjaimellisesti ymmärrettynä. Joskus runo taas nostaa esiin sellaisia ajatuksia tai tunteita, ettei niitä halua tai edes osaa pukea sanoiksi.

Ehkä silloin riittää, että antaa runojen puhua puolestaan: kertoo niistä esimerkkejä ja toivoo, että joku muukin kokisi ne tärkeiksi. Anki sanoi hyvin Risto Rasa -kirjoitukseni kommenteissa: kuka muka osaisi selittää runon?

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja katinperän lorut. Epäkohteliaita runoja ja parodioita. Tammi, 1985. (Kamala kissa -osion 4. painos, Katinperän lorut -osion 1. painos)

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet. Sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista. Tammi, 1977

Ensivaikutelmia Kerstin Ekmanin Herran armosta

Tämäpä sattui: juuri kun olin tänään aikeissa kertoa, että olen päässyt vihdoin alkuun Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogiassa, Lilli Orvokki kommentoi sitä seuraavasti aiempaan kirjoitukseeni:

Miksi te hyvät neitoset tai naiset haikailette: kiinnostaisi, olisin pitkään halunnut... No haikailinpa minäkin, vuosia. Aina tuntui ettei ole kalenterissa tilaa kolmelle paksulle kirjalle.

Vajaat kaksi viikkoa sitten otin niin sanotusti nenästä kiinni ja hyppäsin veteen. Sudentalja on ihan mahtava lukukokemus. Se ei ole ihan helppolukuinen, siinä on paljon henkilöitä, kaikesta ei voi olla ihan varma onko se totta. Mutta se on vahvimpia, täyteläisimpiä tarinoita mitä ikinä olen tavannut. Minua erityisesti innostavat monet naiskohtalot. Sitten kiinnostaa se, että en ole tiennyt naapurimaistamme tällaisia arjen asioita ja toisaalta historiaa.
 
Lukekaa! Itse olen vasta tokan kirjan alussa, paljon hyvää vielä jäljellä! 

Olin ajatellut kirjoittaa hyvin samantapaisen pienen noston Sudentaljan ensimmäisestä osasta Herran armo. Olen vasta kirjan alussa, mutta nyt jo vaikuttunut: tämä on sitä samaa voimakasta, juurevaa, ikiaikaista kerrontaa, jota oli myös Marianne Fredrikssonin Annassa, Hannassa ja Johannassa. Tämä on Tärkeä Kirja. Elämäni tuntuu nyt aika kiireiseltä ja mieli vähän levottomalta, mutta tällainen kunnollinen kirja rauhoittaa ja jotenkin jopa tuntuu lohdulliselta – toivottavasti ymmärrätte ajatuksen. Aion lukea koko trilogian rauhallisesti läpi kesän aikana muiden kirjojen ja puuhien lomassa ja raportoida siitä sitten blogiin osa kerrallaan, sitä mukaa kun saan luettua kirjoja.

Eli ei muuta asiaa kuin että Ekman vaikuttaa niin hyvältä kuin pitikin ja lopettakaa haikailu, tehkää kalenteriin tilaa kolmelle paksulle kirjalle! :)

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat

Sadun herkkähipiäinen neito olisi tuskin selviytynyt keskiajan Pohjolassa, missä kuninkaallisten elämä oli sangen vaarallista ja väkivaltaistakin. Keskiajan hoveissa prinsessatkin luovivat hengenvaarallisten valtataisteluiden ja juonittelujen taisteluissa. Jotkut kuninkaalliset naiset saattoivat elähdyttää elämäänsä keskiaikaisella ritariromantiikalla ja turnajaisloistolla, mutta loisteliaat sukujuhlat saattoivat myös kääntyä verisiksi taisteluiksi. (s. 9)

Anu Lahtisen Pohjolan prinsessat menee heti asiaan: tämä ei ole satukirja, vaan historiallinen katsaus menneen ajan hurjaan elämänmenoon. Tässä kirjassa prinsessat eivät vietä päiviään ihanissa mekoissa liihotellen ja elämänsä prinssiä odotellen. Heille on saatettu määrätä prinssi jo taaperoiässä, tai puoliso saattaa olla kaikkea muuta kuin satujen uljas ja ihana prinssi. Ainakaan tanskalaisprinsessa Ingeborgin aviopuoliso, Ranskan kuningas Filip August, ei ollut kovin ihanteellinen. Hän päätti heti kättelyssä, ettei huoli vasta vihittyä kuningatarta rinnalleen, vaan passitti tämän kahdeksikymmeneksi vuodeksi yksinäisyyteen ja vankeuteen. Ingeborg pääsi vapaaksi vasta kun August oli jo kuollut, ja tuolloin Augustilta jäi jo toinenkin leskivaimo.

Kerroin ostaneeni ja aloittaneeni tämän kirjan jo alkuvuodesta. Kirja on jumittunut yöpöydälleni, enkä ole saanut vieläkään luettua sitä aivan valmiiksi - niin pitkällä kuitenkin olen, että tohdin vihdoin kirjoittaa tästä teoksesta blogiin. Kunhan saan joskus koko kirjan luettua, saatan palata siihen vielä tarkemmalla kirjoituksella.

Nyt vain yleisiä havaintoja - ja ne ovat kehuvia, tyytyväisiä havaintoja. Taas kerran kiitosta tieteen popularisoinnille! Anu Lahtinen kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti sekä hyvin tietävästi, mikä onkin tietenkin lähtökohta tällaisen kirjan kehumiselle. Lahtinen kuljettaa lukijan sujuvasti prinsessasta ja aikakaudesta toiseen; kirjaa voi lukea kuin seikkailuromaanina tai, kuten minä olen nyt tehnyt, pieninä palasina, milloin mihinkin aikakauteen sukeltaen. Yksittäisten prinsessojen henkilöhistoriaa esittelevien tarinoiden lisäksi kirjassa on yleisempiäkin osuuksia eri aikakausista sekä mm. karttoja. Karttojen ohella muutakin kuvitusta on runsaasti. Etenkin keskiaikaiset piirrokset ovat aina kiinnostavia ja visuaalisesti vetoavia.

Tarinoiden ohella olen kiinnittänyt huomiotani yksittäisiin kiinnostaviin seikkoihin, nimittäin nimiin. Ne - olipa kyse ihmisistä tai kirjan lukujen nimistä - ovat minusta aina yhtä houkuttelevia tarkkailun kohteita.

Niinpä olikin hauska miettiä etukäteen, millaisia olivat lukujen otsikoista poimitut nunnaprinsessat tai huijariprinsessat; kirjassa tavataan myös mm. Alfhild, merirosvoprinsessa. Alfhild eli viikinkiaikaan, ja tuolloin joillakin ihmisillä oli melkoisesti mielikuvitusta kutkuttavia nimiä. Viikinkikuningas Rollo kuulostaa aivan tylsältä verrattuna aikalaisiinsa Kettil Lyttynenään tai Haraldiin, joka tunnettiin sekä Harald Takkutukkana että Kaunotukkana. Haraldin taru löytyy norjalaisesta saagasta, ja siinä Harald-kuningas sanoo: "Minä lupaan, ja otan tässä todistajakseni Jumalan, joka on luonut minut ja vallitsee kaikkea, etten anna leikata tai kammata tukkaani ennen kuin olen alistanut valtaani koko Norjan veroineen ja muine maksuineen ja hallituksineen - ja että kuolen, ellei niin tapahdu."

Prinsessojen ohella kirjasta saa siis tietoa kuninkaista, menneen ajan tavoista ja yhteiskuntaoloista, saagoistakin. Varsin monipuolinen ja monenlaisille lukijoille sopiva tietoteos! Toivon todella, että luen sen vielä ihan kunnolla ja voin sitten kertoa tarkemmin, millaisia olivat vaalikuninkaan tyttäret tai mitä tapahtui esimerkiksi luvussa Prinsessa Anna, "kirottu protestantti".

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat. Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin. Atena, 2010. 2. painos

Kustantajan kirjaesittely

　


Rakas kasvitarinani -kirjoituskilpailu bloggareille

Kuva: Substral

Blogin postilaatikkoon tupsahti tieto bloggarien kirjoituskilpailusta. Tässä otteita kisatiedotteesta: 

Substral haastaa bloggaajia Rakas kasvitarinani -kirjoituskilpailuun,

jossa bloggarit voivat voittaa 200 euron tuotekassin puutarha- ja kukkalannoitteita.

Kaikki haasteeseen osallistuvat bloggaajat osallistuvat samalla julkiseen

Rakas kasvitarinani -kirjoituskilpailuun, jonka pääpalkintona on 500 euron Substral-tuotepaketti. Blogien lukijat voivat osallistua julkiseen kirjoituskilpailuun.

Näin osallistut kirjoituskilpailuun:

- Lue Rakas kasvitarinani -kirjoituskilpailun ohjeet (www.substral.fi/rakaskasvitarinani). 

- Lähetä kirjoituksesi julkiseen kirjoituskilpailuun ja julkaise kirjoituksesi myös blogissasi.

- Inspiraatiota voit hakea kirjailija Mari Mörön Vapaasti versoo -puutarhablogista (http://www.vapaastiversoo.fi/).

- Bloggarikilpailu alkaa 1.6. ja päättyy 15.7.2011.

- Bloggarikisan voittajan valitsee Mari Mörö (bloggarien palkinto 200 €) ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti 1.8. mennessä.

- Julkinen Rakas kasvitarinani -kisa päättyy 15.7. ja sen voittaja julkistetaan syyskuussa.

- Lisäksi bloggarien tulee 31.5. mennessä ilmoittaa mahdollisesta kisaan osallistumisestaan meilaamalla osoitteeseen anja.kuoppa(AT)acsanafor.fi yhteystietonsa (puhelinnumero ja osoite).

  

Vähän monimutkaisen oloisen säännöt ennakkoilmoittautumisineen, mutta saatan osallistua, ovathan sekä kukat että kirjoittaminen lähellä sydäntäni. Luulen kuitenkin, että sain kisatiedotteen siksi, että kirjoitin juuri Mari Mörön hauskasta ja kiinnostavasta puutarhaesseekirjasta Vapaasti versoo.

Miksi kirja ärsyttää?

Valkoinen Kirahvi esitti Totta-kirjaa koskevassa keskustelussa hyvän kysymyksen: mistä ärtyminen kirjaan kertoo?


Jäin oikein miettimään, ja kyllä, monet kirjat ovat ärsyttäneet minua - jopa sellaiset, joita en ole lukenut. En osaa sanoa yhtä yleispätevää syytä kirjaärtymyksiin, mutta yksittäisiä syitä keksin useitakin:


- Kirja on huono. Tämä syy ei ole kyllä kovin yleinen, sillä huono kirja ei yleensä juuri aiheuta minussa ärtymystä tai muitakaan tunteita. Epäkiinnostava kirja vain jää kesken.

- Kirja pyrkiikin provosoimaan. Esim. Tuomas Vimma olisi varmasti pettynyt, jos hänen kirjansa ei ärsyttäisi lukijaa. Ensi syksynä Vimma kirjoittaa kuulemma rakennusalasta. Olen jo valmiiksi ärtynyt: mitä se valkokaulus, gourmetruoan ja trendiammattien puolestapuhuja siitä tietää?

- Kirja yrittää liikaa. Osin siksi olin hieman ärtynyt Riikka Pulkkisen Tottaan. Matti Larjavaaran Ketunmorsian sai minut superärtyneeksi, koska en saanut tolkkua, yrittikö se liikaa vai liian vähän vai mistä ihmeestä oli kyse. (Lisäksi se kuului myös huonoudella ärsyttävien kategoriaan.)

- Kirja ei ole uskottava. Kirjoitin juuri muinaisfantasiakirjan kohdalla, että haluan kirjan olevan uskottava. Täsmentäisin vielä, ettei kirjan pidä olla todentuntuinen oikeassa elämässä - vaikka realismista pidänkin - vaan sekin riittää, että on uskottava omassa maailmassaan.

- Kirja ei etene kuten haluaisin. Joskus kirjan hahmoihin kiintyy niin että harmittaa, kun he toimivat "väärin". Valitettavasti en nyt keksi tästä esimerkkiä.

- Kirja tulee liian lähelle. En nyt osaa suoraan nimetä yhtään teosta, mutta varmasti kirjojenkin kanssa on kuten ihmisten: joskus jokin piirre, jota ei haluaisi ajatella tai myöntää, alkaa ärsyttää.

- Kirja on liian vaikea. Tai minä liian tyhmä? Täten paljastan, että James Joycen Odysseus on yhä samassa kohdassa, johon se jäi yli vuosi sitten. Kirja on vaikea ja minulle sopimattomalla tavalla kummallinen ja erikoinen.
- Kirja ei vastaa odotuksiani. On kauheaa, jos suosikkikirjailijan odotettu uusin kirja on pettymys. Minun ovat saaneet ärtymään ainakin Kjell Westö, Virpi Hämeen-Anttila, Juha Itkonen ja Anna-Leena Härkönen. Olen ärtynyt ja pettynyt, jos haluaisin pitää jostakin kirjasta, mutta en vain pidä.

- Kaikki kehuvat kirjaa. Jokainen vähänkin kirjablogeja seurannut osaa mainita muutaman kirjan ja kirjailijan, joita on jossain vaiheessa luettu ja kehuttu vähän joka blogissa. Kun kehu menee liialliseksi, se aiheuttaa minussa usein vastarintaisen ärtymyksen, enkä halua kuulla ko. kirjasta tai kirjailijasta mitään. (Mutta en minä sen takia McEwania ole haukkunut, vaikka se onkin vastoin kirjablogietikettiä. ;))


Ja sitten kirja voi olla huonoa kieltä, huonosti suomennettu tai ulkoasultaan kehno. Syitähän riittää, vaikka aluksi ajattelin, että eihän nyt kirja useinkaan ärsytä. Ärsyttää se, ja usein olen ärsyyntynyt itseeni lukijana. Luen liikaa tai liian vähän, väärää kirjaa väärään aikaan, en jaksa keskittyä tai keskityn liiaksikin niihin kirjoihin, jotka eivät moista uppoutumista ansaitsisi.


Olen viime aikoina ollut blogissa enemmän tai vähemmän ärtynyt muutamaankin kirjaan sekä lukemisasiaan. En nyt ryhdy kertaamaan niitä, mutta kysyn:
Mikä kirja ärsytti viimeksi ja miksi?

Haaste: Lukunurkka

Netti vilisee kirjablogeja ja kirjablogit lukuhaasteita. Haasteet ovat kiinnostavia, mutta niiden toteuttaminen on vähän liiankin haasteellista... Koska huomasin jokin aika sitten, että monissa kirjablogeissa käytiin keskustelua omista ja muiden kirjahyllyistä, ajattelin nyt heittää ilmoille lukemiseen ja asumiseen liittyvän haasteen. Sitä varten ei tarvitse lukea yhtään kirjaa, vaan yksi kuva tai vain selostuskin riittää.

Haasteen nimi on siis lukunurkka. Kerro, millainen on se paikka, jossa kotona mieluiten luet.

Minun lukunurkkani näkyy yläkuvassa ja sijaitsee meidän olohuoneessa. Lueskelen mieluiten oikeanpuoleisella sohvalla istuen ja tuon tuosta katseeni kirjasta nostaen: etenkin kesäaikaan tarkkailen olkkarin ikkunoista usein lintujen ja muiden eläimien puuhia.

Vaikka olemme asuneet talossamme pian kuusi vuotta, sohvien väliseen nurkkaan saatiin pöytä ja lukulamppu vasta viime talvena. Tuolle(kin) pöydälle kertyy sekä jo luettuja että lukemista odottavia kirjoja, lehtiä, piirroksia ja puutarhasuunnitelmia, kaikenlaista paperisälää. Eilen illalla näky oli tällainen:

Minun lisäkseni meiltä löytyy toinenkin tyyppi, joka pesiytynyt sohvannurkkaan.

Tuon nurkan lisäksi luen mielelläni sängyssä, ruokapöydän ääressä ja jopa saunassa - arvatenkaan kodistamme ei löydy yhtään paikkaa, jossa en lukisi. Tänä kesänä on tarkoitus rakentaa lukunurkkaus myös pihalle!

Tove Jansson: Muumien kiehtova maailma

Kerroin kirjastopostauksessa, että kävin juuri kirjastossa lainaamassa mm. Tove Janssoniin liittyviä teoksia, lähinnä tietokirjoja. Lueskelen niitä ja kirjoittelen niistä lähiviikkoina.

Ensin pitää kuitenkin esitellä vastikään saamani muumikokoelmateos, jonka kannessa ei liioitella ollenkaan, kun sanotaan, että se on oikea helmi kaikille muumien ystäville. Tästä lähtien suosittelen Muumien kiehtovaa maailmaa aina sille, joka sanoo, ettei ole vielä lukenut muumeja eikä tiedä, mistä aloittaisi. "Oikeissa" muumikirjoissa on esinearvonsa, mutta tämän teoksen valtti on sen monipuolisuus.

Kirjassa on ensinnä otteita muumiromaaneista, minulle tutuimmasta muumikirjallisuudesta. Ilokseni löysin sieltä myös kertomukset Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi Nyytiä? Olen lukenut niitä lastenvahtina ollessani ja tarkoitukseni on ollut jo iät ja ajat tutustua hienoihin kertomuksiin ja kuviin ihan ajan kanssa. (Oikeastaan haaveilen niiden kieliversioiden vertailemisesta, sillä minua kiinnostaa kovin, millaiselta Jansson kuulostaa eri kielillä.)

Muumisarjakuvia en ole lukenut juurikaan, vaikka ne lienevät eniten "aikuisten kirjallisuutta" kaikista muumikertomuksista. Muumipeikko ja kultainen häntä -sarjakuvassa pohditaan mm. lääketieteen spesialistien taitoja sekä kuuluisuuden olemusta yhdessä managerin kanssa.

Löysin kirjasta myös minulle aivan tuntemattomia muumijuttuja, kuten tämän kertomuksen Kati-tytöstä ja kissasta sekä muumilauluja ja muumien ruokaohjeita.

Kirjassa oli myös muumisanasto, joka viihdytti minua kovasti. Olen kerran jos toisenkin ollut laatimassa tai arvailemassa jonkun ihmisen tärkeitä kirjaimia eli elämän aakkosia, joten kaikenlaiset aakkostukset ovat minusta aina kiinnostavia.

Kuvassa on K niin kuin kummitus ja L niin kuin luola. Kummituksen selitys on kirjasta Muumipapan urotyöt ja on varsin muumipappamainen: Kummitus mekasti koko seuraavan viikon. Jokikinen yö kuului huuhkajan huutoa ja kolkutuksia, ja huonekalut pomppivat ympäri niin että menivät rikki. Kun kummitus lopulta löysi Fredriksonin työkalulaatikosta rautaketjun ja alkoi rämistellä sillä kello neljään asti aamulla, se oli mielestämme jo liikaa. Me päätimme kutsua kummituksen kokoukseen ja puhua sille järkeä.

Luolan selitys taas kuvaa hyvin sitä oloa, joka minulle muumikirjoja lukiessa tulee. Muumit ovat täynnä jännittäviä seikkailuja mutta kuitenkin hyvin viisaita ja turvallisia, lohdullisiakin. Lopussa käy aina hyvin: Jännityksestä väristen Nipsu katsoi luolaan. Se oli suuri, juuri sellainen kuin sen piti ollakin. Kallioseinät kohosivat tasaisina ja hienoina ylös siniseen taivasikkunaan saakka, ja hiekka lattialla oli yhtä tasaista ja valkoista kuin meren pohjassa. Hän kaivoi tassunsa hiekkaan ja huokaisi. Täällä minä asun koko elämäni, hän ajatteli. Minä teen pieniä hyllyjä ja kaivan itselleni hiekkaan makuupaikan, ja iltaisin minulla palaa täällä kynttilä.

Tuo ote on kertomuksesta Muumipeikko ja pyrstötähti, joka on muuten ensimmäinen muumitarina, jonka lapsuudestani muistan. Sitä luettiin meille ääneen lastentarhassa ja kuuntelimme Nipsun tavoin jännityksestä väristen. Kirjaa ei saatu koskaan luettua loppuun, sillä joillain värinä yltyi niin suureksi, että kirja jouduttiin hyllyttämään liian jännittävänä 6-vuotiaille. En tiedä, pelottaako se eskari-ikäisiä edelleen vai ovatko nykyeskarilaiset jo kuulleet kaiken?

Tästä kirjoituksesta tuli nyt tällaista yleistä esittelyä ja lörpöttelyä. Seuraavissa Jansson-kirjoissa on enemmän asiaa, joten ehkä kirjoituksistakin tulee asiallisempia. Tässä kirjassa oli muuten lähdeluettelo, mutta en olisi pistänyt pahakseni, jos siinä olisi myös kerrottu hieman muumiteosten taustoista.

Tove Jansson: Muumien kiehtova maailma. Wsoy.

Hei hei, kirjastolakko!

Kirjojenhaalija was here.

Siitä ei ole kuukauttakaan, kun kerroin kirjankeskeyttämiskeskustelussa, että olen julistanut itseni kirjastolakkoon. Nyt voin kertoa, etten olekaan enää kirjastolakossa. Varmaan todella yllättävä tieto.

Kaikki alkoi siitä, että minun piti saada käsiini livelukupiirimme seuraava kirja, Ali Smithin Satunnainen. Kun nyt joka tapauksessa olin menossa kirjastoon, päätin tilata sinne kolme muutakin kiinnostavaa kirjaa. Kaksi niistä liittyy Tove Janssoniin ja yksi hevosiin, Karoliina Ojasen mielenkiintoiselta vaikuttava, hevostallien tyttökulttuurista kertova väitöskirja.

Ennen kun pääsin pois kirjastosta, jouduin puhuttelemaan itseäni tiukasti useita kertoja. En kestä kirjastojen bestseller-hyllyjä! Niiden pitäisi olla viimeisessä nurkassa, eikä heti kirjaston sisäänkäynnin yhteydessä... Oli nimittäin aivan kestämätöntä, kun huomasin haalineeni bestseller- eli pikalainaushyllystä toiset neljä kirjaa. Katja oli juuri kertonut, että Essi Tammimaan Paljain käsin -kirjassa on jotain samaa kuin äskettäin lukemassani Pulkkisen Totta-teoksessa. Uusin Hämeen-Anttilakin oli siellä tyrkyllä - kai se pitäisi lukea ennen kuin Virpiltä tulee taas syksyllä uusi kirja... Ja runojakin siellä oli. Ja ties mitä, en enää edes muista, mitä kaikkea hipelöin ja venkslasin ees taas, sylin ja hyllyn väliä. Onneksi en lopulta lainannut yhtään bestselleriä, koska jo normaalien neljän viikon lainojen kanssa minulle käy lähes aina niin, että uusin lainat ainakin kerran.

Argh! Vain hullu kirja-addikti voi kokea ongelmana sen, että kirjastossa on niin paljon hyviä kirjoja. Tarvitaan aikamoista kirjallista sekoamista, että joutuu taistelemaan lainakirjoja vastaan kuin näpistelijä karkkihyllyllä.

Mutta lakko on siis ohi. Yritän kuitenkin lukea noiden kirjastonkirjojen lisäksi lähiaikoina muutakin, koska se Sudentaljakin olisi kiva vihdoin aloittaa. Paitsi että nyt olen lukenut täällä kirjapinojeni keskellä parina päivänä vain aikakauslehtiä. Niistäkin sain pari näytenumeroa pyytämättä ja yllättäen - eikö kukaan tiedä, että tekstiholistille ei saa tarjota liikaa tekstejä?

Ajattelen usein, että haluaisin olla kirjastossa töissä. Luulen kuitenkin, että se olisi minulle liian vaarallinen työpaikka.

Riikka Pulkkinen: Totta

Nyt se on tehty: minäkin luin vihdoin Riikka Pulkkisen paljon blogihuomiotakin saaneen romaanin Totta. Välttelin sitä näinkin kauan, koska en pitänyt varauksetta Pulkkisen esikoisesta ja tästä kakkosesta olin saanut sellaisen kuvan, että se olisi liian hiottu makuuni. Osin olin ennakkokäsityksieni kanssa oikeassa, osin väärässä. Nyt seuraa siis risuja ja ruusuja Totta-romaanille.

Aloitan risuista. Salla oli jo kuvannut nakkipaperiongelmaa ja tekstin teennäisyys vaivasi minuakin etenkin kirjan alussa. Pulkkinen kirjoittaa kyllä hyvin taitavasti. Hänen tyylinsä toi paikoin mieleen jopa suursuosikkini, täsmällisen ja kauniin kielenkäytön mestarin Claudie Gallayn. Muutamalla sanalla voi sanoa paljon. Esimerkiksi tällaiseen ei ole juuri lisäämistä: Kaikki tapahtui nopeasti: tähystys, koepala, tuomio.

Ongelmaksi kuitenkin muodostui, että vaikka Pulkkinen kuvasi tarkkanäköisesti esim. erilaisia tunnetiloja, hän ei tehnyt sitä aina kovinkaan aidosti. Melkein ensi sivulta jäi mieleen tällainen kohta:

Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälin kädenojennusta. Surulle tuli piti tehdä tila, ottaa se syliin.

Hyvin ja kelvollisesti kirjoitettu, mutta jäin oikein miettimään, toimiiko läheisensä menettämistä pelkäävä surullinen ihminen noin. Luulisi, että sitä vain surisi sekopäisenä eikä olisi noin fiksu, että tietoisesti kokeilisi, missä käden asennossa suru tuntuu sopivalta. Tai vaikka kokeilisikin, ei sitä kokeilua tiedostaisi noin. Muualta poimin "Häneen tuli ajatus"- ja "Annaan tuli ilo" -tyyppisiä ilmauksia ja pohdin, että eikö nyt voinut vain sanoa, että joku ajatteli tai iloitsi.

Kirjan henkilöhahmot olivat hieman laimeita ja paperisen oloisia. Kirja kertoo kolmen sukupolven tarinan. Isovanhemmat, seitsenkymppiset taidemaalari-isoisä ja psykologi-isoäiti, ovat vaikeassa tilanteessa, koska isoäidillä on diagnosoitu syöpä, eikä aikaa ole enää paljon. Heidän lääkärityttärensä Eleonoora käsittelee ongelmaa omalla tavallaan, samoin toinen tyttärentytär, parikymppinen Anna. Annan sisko ja isä eivät ole kirjassa kovin näkyvässä roolissa, mutta sen sijaan menneisyyden aave, isoisän muinainen rakastajatar Eeva, Eleonooran entinen lastenvahti, on.

Näistä hahmoista ainoastaan isoäidissä tuntui olevan lihaa ja verta. Hän esitti paikoin räväköitäkin kommenteja ja hänessä oli huumoria, elämisen makua kuolemansairaudesta huolimatta. Isoäiti esiintyy punaisissa korkokengissä, ilmoittaa haluavansa tulla haudatuksi kukkapenkkiin ja toteaa: Minä haaveilen ytimekkäästä muistokirjoituksesta. Siinä lukisi: Elsa Ahlqvist, päärynävartalo lukuun ottamatta viimeisiä aikoja, kelvolliset rinnat hautaan saakka. Äiti, isoäiti ja emerita, kenkämaku pettämätön. Eli pelkäämättä, kuoli onnellisena, ei koskaan jättänyt väliin yhtään jäätelöannosta.

Sen sijaan esim. Anna ja Eeva olivat jotenkin ärsyttävän ajelehtivaisia - ja aivan samanlaisia, mikä oli ehkä tarkoituskin. Pulkkinen ei lopulta kerro minusta niinkään tarinaa, vaan muistuttaa siitä, että vaikka maailma muuttuu, ihmiset pysyvät samoina, samat asiat voivat toistua sukupolvesta toiseen.

Tästä annankin kirjalle ruusuja. Pulkkinen havainnoi maailmaa tarkasti ja tuntee ihmiset, kertoo tarinaansa hyvin huolellisesti. Hän ei alleviivaa asioita, vaan kertoo ne usein hienovaraisesti. Kun Eevan ystävätär Kerttu vaihtaa puolihameen ja saumasukat farkkuihin ja mustaan pooloon, lukija ymmärtää kyllä, mitä on tapahtunut Kertussa, mitä koko maailmassa. Kaikista risuista huolimatta Pulkkinen kirjoittaa minusta ymmärtävästi rakkaudesta, surusta ja kuolemasta, luo taidokkaasti ajankuvaa.

Ja vaikka käsivarren asennot ajoittain ärsyttivät ja henkilöhahmoja teki mieli vähän ravistella tai ainakin patistella, jotain taikaa tässä kirjassa oli: huomasin ajattelevani sitä myös silloin, kun en sitä lukenut, ja kaipaavani sen ääreen. Näin laadukasta kirjaa on hyvin miellyttävä lukea, sillä vaikka tekstiin voi tuskastua, sen puolesta ei pidä jännittää. Sikäli tämän kirjan kanssa oli hyvin helppo olla. Iloitsin myös siitä, että tämä oli mielestäni Pulkkisen esikoisromaania Rajaa tasapainoisempi teos: Raja oli puoliksi kiinnostava, puoliksi epäuskottava. Vielä kun Pulkkinen saa tekstiinsä vähän särmikyyttä, hänestä tulee todella lahjakas kirjoittaja. Nytkin hän on jo niin taitava, että ymmärrän kyllä, miksi niin monet (naiset) häntä lukevat - ja jos itse osaisin kirjoittaa edes puoliksi noin hyvin, olisin kiitollinen.

Niille - jos nyt enää on ketään Pulkkiseen tarttumatonta - jotka vielä epäröivät, lukeako Totta-romaani, sanoisin siskoni sanoin: "Sitä kirjaa lukiessa tuntee todellakin lukevansa kirjaa, mutta se on niin hyvä, että se kannattaa lukea."

Tarjolla siis miellyttävän hienostuneita lukuhetkiä, olkaa hyvä.

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2010.
Kustantajan kirjaesittely

Virtuaalisia kirja-, kahvi- ja teenautintoja

Mainitsin 30 kirjatunnustuksessani, että lempikirjasarjani on Avaimen Café Voltaire. Kuulin juuri ilouutisen: Café Voltairella on nyt oma blogi. Lainaan kuvan lisäksi blogin aloitustekstinkin:


Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.

Blogi löytyy täältä ja vaikuttaa kovin kiinnostavalta!

Virtuaalisen kirjallisuuskahvilan lisäksi mainostan Reeta Karoliinan mainiota kirjallista teehuonetta. Siellä juodaan nyt tiibetiläistä teetä.

Kuka perustaisi virtuaalisen kirjallisuusbaarin? Kahvin ja teen lisäksi kirjan kanssa maittaa joskus lasillinen punaviiniäkin.

Chris Cleave: Little Been tarina

Kun näin tämän kirjan ensimmäistä kertaa, ajattelin, miten kaunis kansi - liian kaunis. Kirja ei ole kuitenkaan ollenkaan niin makea kuin kannesta voisi luulla. Se on kyllä kaunis, muttei liian koristeellisella, pikkusievällä tavalla.

Kirjan sisältökään ei vakuuttanut minua heti. Etuliepeessä sanotaan: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. - - Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta - tarinan taika on sen lukemisessa. Minusta tuo kaikki kuulosti ärsyttävältä, ja taas odotin jotain makeilevaa. Löysin kyllä runsaan ja herkullisen tarinan, mutta makean sijasta raikkaasti kerrotun. Se selvisi jo kirjan ensimmäisestä kappaleesta:

Useimmiten minä toivon, että olisin Britannian punta enkä afrikkalaistyttö. Kaikki ilahtuisivat nähdessään minut. Ehkä tulisin käymään viikonloppuna, mutta menisinkin, oikukas kun olen, lähikauppiaan luo - etkä surisi sitä, koska söisit korvapuustia tai joisit tölkistä kylmää Coca Colaa, etkä ajattelisi minua sen koommin. Olisimme onnellisia kuin lomalla tutustuneet rakastavaiset, jotka ovat unohtaneet toistensa nimet.

Vaikka etulieve toisin toivoo, aion nyt kertoa jotain kirjan sisällöstäkin, tai ainakin henkilöhahmoista.

Little Bee on nuori nigerialaistyttö, laiton maahanmuuttaja. Hän ja brittiläinen toimittaja Sarah O'Rourke tutustuivat eriskummallisissa, rankoissa olosuhteissa, kun Sarah matkaili Nigeriassa vastikään edesmenneen miehensä Andrewn kanssa. Tarina alkaa Andrewn hautajaisista, jonne Little Bee yllättäen ilmestyy; Sarahilla ei ole aavistustakaan, että Little Bee on hengissä, saati Englannissa. Sarahin ja Little Been elämä tuntuu kietoutuvan monin tavoin yhteen. Kaikki muuttuu molempien elämässä jälleen kerran lopussa, erään huviretkellä tapahtuneen sattuman seurauksena. Kirjasta ei puutu tapahtumia eikä käänteitä.

Aluksi minua hieman hämmensi Little Been tavaton fiksuus ja kaikkitietävyys. Little Bee vaikutti kovin aikuiselta ja oppineelta, mutta kävi ilmi, että hän olikin nähnyt paljon vaivaa ollakseen uskottava ja kielitaitoinen. Ja lopulta Little Been hurja elämäntarina peitti alleen sen, mikä henkilöhahmossa uupui uskottavuudessa. Romaanin tarina kulki eteenpäin vuoroin Sarahin, vuoroin Little Been kertomana, ja jo alussa oli selvää, ettei Little Beellä ole harhaluuloja (laittomien) siirtolaisten asemasta:

Menin sekaisin kaikissa säilöönottoyksikön jutuissa. Jokaisen tytön tarina alkoi: ne-miehet-tulivat-ja-ne. Ja kaikki tarinat päättyivät: ja-sitten-se-panivat-minut-tänne. Kaikki tarinat olivat surullisia, mutta meillähän on surullisia sanoja koskeva sopimuksemme. Se tyttö - jonon kolmas - oli niin surullinen tarinastaan, ettei tiennyt, eikä edes halunnut tietää, olinpaikkansa nimeä. Tyttö ei ollut edes utelias.

Little Been tarina on kertomus julmuudesta, väkivallasta, epätasa-arvosta, monenlaisesta epäonnesta ja onnettomuudesta. Silti se on myös kaunis tarina. Se ei mässäile köyhän Afrikan ongelmilla, ei kyseenalaista Britannian maahanmuuttopolitiikkaa jyrkästi julistamalla eikä tuomitse edes onnettomia, epärehellisiä avioliittoja. Vaikeista aiheistaan huolimatta tämä tarina oli kerrottu rauhallisesti, jotenkin kirkkaasti. Kirjassa on paljon surua ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta myös toivoa sekä elämäniloa ja -uskoa.

Tässä on siis kirja, josta ammentaa, ja sen sujuva kielikin on sellaista, että sitä lukee ihan ilokseen. Luinkin tämän kirjan flunssapäivän ratoksi yhteen soittoon, kaikki 370 sivua! Se käynee jo todisteesta, että Litte Been tarina on hyvä lukuromaani.

Chris Cleave: Little Been tarina. (The Other Hand). Gummerus, 2011. Suom. Irmeli Ruuska

Kustantajan kirjaesittely

Kirjailijan nettisivut

Helena Waris: Sudenlapset

Muinaisjutut eivät ole ilmeisesti tällä hetkellä minulle sopivaa luettavaa. Ensin jäi kesken Ayla, nyt kotimainen uutuus Sudenlapset. Se on sääli, sillä molemmissa teoksissa on hyvän kirjan aineksia.


Helena Wariksen Sudenlapsissa minua kiehtoivat etukäteen kirjan mystinen nimi ja hieno, salaperäinen kansi. Myös takakansi lupasi paljon: "Helena Waris loihtii maagisesti eloon muinaissuomalaisen maiseman, jota hallitsevat vanhat mahdit ja ikiaikainen rakkaus." Kustantajan kirjaesittelyssä muinaisen fantasiamaailman luvataan sisältävän noitanaisia ja uljaita ukkosmiehiä, julmia taisteluja, taikuutta ja romantiikkaa.


Niitä kaikkia se ainakin 140 ensimmäisen sivunsa perusteella sisältääkin. Kirjassa on paljon elementtejä, jotka kiehtovat minua: on muinainen metsä ja luonto ylipäätään, heimoveljeyttä ja -vihaa, erityisesti mielenkiintoisia ihmisten ja paikkojen nimiä. On Roke, joka on Mustarinnan soturi ja Karran, joka on Valkoisten susien maasta. Lukiessa on väistämättä tullut mieleen, että tällaisia maailmoja on varmasti kiehtovaa suunnitella ja tällaisia tarinoita upeaa kirjoittaa.


Valitettavasti se lukeminen ei ole ollut ainakaan minulle yhtä upeaa. Vaikkei kirjassa ole mitään varsinaisesti pielessäkään, en saa siitä otetta ja nyt reilut sata sivua luettuani olen päättänyt jättää sen kesken. On mulla muutakin luettavaa! Ja totean kuten Aylan kohdalla, että ehkä minun kannattaisi vain pitäytyä tietokirjoissa. Muinainen, taianomainen maailma kyllä kiinnostaa ja kiehtoo minua, mutta fantasiakirjat eivät. Haluaisin kirjan tarjoavan minulle sellaisen kokemuksen, että tämä voisi olla totta. Sellainen kirja jää mieleen ja herättää tunteita ja ajatuksia. Sudenlapsien ääressä olen kuitenkin tuntenut "vain" lukevani kirjaa, ja vieläpä vähän lapsellista kirjaa, joka ei kosketa minua oikeastaan ollenkaan. Koska vika ei kuitenkaan taida olla kirjassa vaan lukijassa, pistän kirjan kiertoon ja annan sen lahjaksi eräälle nuorelle lukijalle.


Helena Waris: Sudenlapset. Otava, 2011.
Kannen kuva Tuuli Juusela ja Suomen Kuvapalvelu

P.S. Kirjalla ja kirjailijalla on Pohjankontu-nettisivut.

Kati Saurula: Koiruohon kaupunki

Kati Saurulan esikoisteos Koiruohon kaupunki on trillerimäinen kertomus Tshernobylin ydinvoimaonnettomuudesta. Se kertoo hätkähdyttävällä tavalla, miten vähän tavalliset neuvostoliittolaiset tiesivät, mitä ydinvoimalassa tapahtui ennen onnettomuutta, onnettomuuden aikana ja sen jälkeen. Hätkähdyttävää on sekin, että ne, jotka asioista tiesivät, ovat hengenvaarassa vielä tänäkin päivänä. Ei säteilyn vuoksi vaan siksi, että liikaa tietävät ovat uhka vielä nytkin - ja se uhka pitää tuhota tavalla tai toisella. Tällaisessa maailmassa kukaan ei voi luottaa kenenkään, edes lähiomaisiinsa.




Romaanin keskiössä on tavallinen Prokopjevin perhe. Vanhemmat Jelena ja Viktor elävät hyvin kurinalaista ja ennalta arvattavaa elämää kolhoosissa, kun uusi, upea ydinvoimala muuttaa kaiken. Jelena ja Viktor pääsevät tuhansien muiden tavoin töihin ydinvoimalaan ja he saavat uuden kodin Prypjatista, hienosta ja siististä, täydellisen toimivasta kaupungista, joka on rakennettu vain voimalan työntekijöitä varten. Prypjatissa on tarpeeksi leveät kadut, ettei ruuhkista tarvitse kärsiä. Uudet kerrostalot ovat kauniita, lapsille on hurjasti leikkipuistoja, kaikki on tasaisen hyvin. Jelenan ja Viktorin tytär Nadja on lahjakas koulussa ja kiinnostunut fysiikasta, hänkin haluaa työn ydinvoiman parissa.




Ja sitten, kuten tiedämme, ydinvoimalassa tehtävä koe epäonnistuu kauhein seurauksin. Saurula ei kerro oikeastaan mitään uutta, mutta hän tekee onnettomuudesta inhimillisen: esimerkiksi Jelena-äiti on mukana tekemässä tuota epäonnistunutta koetta, mutta ei silti ymmärrä, mikä vaara kokeessa piilee. Sitä eivät ymmärrä Prypjatin kaupungin asukkaatkaan, kun he lopulta katselevat soihtuna roihuavaa voimalan reaktoria:



Väki tuijotti haltioituneena liekkejä, jotka nousivat voimalalta. Lapset raivasivat tiensä kaiteelle ja tuijottivat näkyä metallisten pinnojen välistä. - - Liekeissä oleva reaktorirakennus suolsi sisälmyksistään savua ja höyryä. Rakennuksen seinät ja katto olivat kadonneet. Lattiasta nousi taivaalle pilvi, joka kiemurteli ja pullisteli uhmakkaana kuin vapaaksi päässyt riehakas pullon henki. Pilvi oli valkoinen ja käväisi välillä harmaana suoltaen mukanaan taivaalle vesihöyryä ja kuolemaa. (s. 104)



Sain kirjan Pienen esikoiskirjakerhon kautta, ja kerho sanoi saatteessaan kirjan olevan valitettavan ajankohtainen. Täytyy myöntää, että Japanin tämänhetkinen tilanne teki kirjasta paljon kiinnostavamman ja vaikuttavamman kuin se olisi ollut vielä viime syksynä, vaikka muistankin Tshernobylin onnettomuuden hyvin lapsuudestani. En voinut lukiessani olla miettimättä, miten sitten Japanissa, jossa tilanne on ilmeisesti taas pahentunut. Eikä tilanne ole vielä ikuisuuksiin ohi edes Tshernobylissä:


Vladimir hieroi jo mielessään käsiään tulojen toivossa. Tulevina viikkoina tilanne tulisi selviämään hänelle ja hän katkeroituisi hallitukselle ja naapurikansalleen. Jo yksin celsium-137:ää olisi maaperässä vielä 30 vuoden kuluttua puolet onnettomuushetken määrästä. Hänen kotitilansa olisi asumiskelvoton ehkä jopa tuhat vuotta. (s. 147)





Melko ahdistavaa luettavaa siis, etenkin kun onnettomuuden lisäksi samojen kansien välistä löytyy neuvostotyylistä salakuuntelua ja salamurhaamista, jonkinlaista totaalista toivottomuutta ja raakuutta. Kirjasta jäi mieleeni oikeastaan vain yksi toiveikas kohta:



Nykyään Tshernobylin alueella oli valtava kirjo erilaisia eläimiä, jotka selvisivät, vaikka säteilivät moninkertaisesti tavanomaiseen lajitoveriin verrattuna. Eläimiä ei metsästetty, joten ne saivat elellä rauhassa luonnonlakien ehdoilla. Suljetulle alueelle oli tutkimustarkoituksissa päästetty jo vuosikausia sitten lauma przewalskin hevosia. Maailman viimeinen luonnonvarainen villihevosrotu Mongoliasta soveltui loistavasti tutkimuskohteeksi alkukantaisuutensa vuoksi. Hevoset olivat lisääntyneet vapaasti, eikä säteilyllä ollut silminnähtävää vaikutusta niihin. Lauma upeita vaaleanruskeita eläimiä näkyi sivulasin läpi laiduntamassa hylätyn kylän raitilla. Ne ilakoivat riehakkaina nauttien vapaudestaan. Orivarsat näykkivät toisiaan kyljistä mitellessään voimia keskenään. Onnettomuuden saattoi ajatella olevan lopulta olleen ihmisen häviö, mutta luonnon voitto. (s. 192)



Tämän kirjan ehdottomasti paras puoli on tuo ajankohtainen aihe. Muuten kirja oli sellaista perustrillerikamaa: kieli on sujuvaa muttei erityisen kaunokirjallista eikä mieleenjäävää. Kuten aina, oli mielenkiintoista lukea neuvostoaikaisista oloista, mutta mitään erityisen uutta tämä kirja ei mielikuviini tuonut - ja venäläiset nimet tuppasivat paikoin menemään sekaisin tässäkin teoksessa. Oli kuitenkin kiinnostavaa, että kirja on suomalaisen ja naisen kirjoittama. Jotenkin tässä genressä on totuttu näkemään kirjailijoina koti- tai ulkomaalaisia ilkkaremeksiä. Piristävää, että kirjailija, ja vielä ihan uskottava kirjailija, voi olla nuori nainen!



Kati Saurula: Koiruohon kaupunki. Arktinen banaani, 2011.

Kannen kuva: Scott Hornby/The Sun/Fennopress

Kommenttien palauttelua

Niin sai Blogger tämänkin blogin jumiin pariksi päiväksi. Kadonnut Rasa-kirjoitus palautui automaattisesti blogiin, mutta viime päivien kommentit eivät. Saan kommenteista aina tiedon sähköpostiini, ja osa tämänviikkoisista kommenteista oli siellä vielä kopioina. Lisäsin nuo kommentit itse takaisin blogiin, että pääsin vastaamaan niihin.

Olisiko tämä Blogger-sekoilu nyt onnellisesti ohi ja voitaisiin palata normaaliin blogielämään? Toivottavasti. Muutaman päivän blogitauko voi varmaan olla ihan hyvästäkin, mutta toivotaan silti, ettei Blogger saa enää päähänsä ilmoitella kaikkia blogeja kadonneiksi. Huh!

Tapahtuma: Kirjat vaihtoon ja tarinat kiertoon

Sähköpostiin tupsahti mainostaminen arvoinen tapahtumavinkki kirjojen ystäville.
 
YLE Olotila ja YLE Uusi Musta , Viestintätoimisto Republic of Communications sekä Nudge Helsinki järjestävät lauantaina 21.5. kirjanvaihtotapahtuman.

Lainaus viestintätoimiston tiedotteesta:


KLO 12–16
Loungenurkassa kirjoja ja tarinoita ottavat vastaan Yle Olotilan ja Uusi Musta blogin toimittaja Viivi Lehtonen sekä Republic of Communicationsin viestintäkonsultti Essi Kivitie.
Tuo mukanasi 1–3 jo luettua, turhaa tai kierrätyksen ansaitsevaa rakasta kirjaa ja ota tilalle uusia. Toivomme myös, että jätät kirjan mukana omistuskirjoituksen tai tarinan, joka liittyy hetkeen tai elämäntilanteeseen, jolloin luit kirjan. Voit myös jättää vain kiinnostavan tarinasi. Tai vai sen kirjan – ei tarinapakkoa :) Tarinoita hyödynnetään mahdollisesti juttuideoinnissa tai pelikäsikirjoittamisessa. Ja tarinoiden kertominen on myös mukava tapa tutustua…

Nudgessa tapahtuu tuolloin muutakin: Klo 14–15 paikalla on Marjoja & Maskaraa -kirjan kirjoittaja, Kemikaalicocktail-bloggaaja sekä Uuden Mustan tuottaja-toimittaja Noora Shingler. Klo 14–15 käsikirjoittaja Elina Arponen kertoo sosiaalisista elokuvista virtuaalimaailmassa.

Lisätietoja tapahtumasta löytyy ainakin tuolta viestintätoimiston sivuilta.

Olisipa kiva tietää, millaisia tarinoita kirjatapahtumassa kuullaan. Ehkä menen salakuuntelemaan. :) Ja löytyisi minulta niitä kierrätettäviä kirjojakin...

R niin kuin Rasa

Ilta,

päivän vedos.

(teoksesta Rantatiellä)

Aakkoshaasteen R oli helppo valita. Olen pitänyt Risto Rasan runoista varhaisteini-iästä asti ja äskettäin löysin vielä antikvariaatista kerralla peräti neljä hänen kirjaansa, mikä aarre! Nyt olen lukenut ne (Kulkurivarpunen 1973, Hiljaa, nyt se laulaa 1974, Kaksi seppää 1976, Rantatiellä 1980; kaikki Otavalta).

Näitä rantoja kulkiessani

Tunnen ruohon toiveen:

Kasvaapa niin pitkäksi, että peittäisi joen.

Sen kummempia eivät omanikaan ole.

* * *

Tuuli on merta suurempi,

aallot valtavat

jymisevät kiviä vasten.

Lokakuu.

(molemmat runot teoksesta Kulkurivarpunen)

Risto Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja niitä oli näissäkin teoksissa enemmistö. Näin keväällä kevät- ja kesärunot ihastuttivat, syksyrunot vielä menettelivät, mutta talvirunot ahdistivat. Luonnon lisäksi Rasa kuvaa tunteita ja arkisia tapahtumia.

Aukaisen oven,

lakaisen roskat

unen rappusilta.

* * *

Kun on syöty,

mennään hetkeksi sänkyyn,

sammutetaan valot,

pannaan ikkunalaudalle

sadetta ja lunta vasten kynttilä:

lämmin häilähdys,

kun herätessä tunnen sinut.

(molemmat runot teoksesta Kaksi seppää)

Näitä lukiessani ajattelin monta kertaa, miten hienovireistä kielenkäyttö on. Missä menee se raja, joka erottaa naiivin ja taidokkaan pelkistetyn? Lattean ja lakonisen? En osaa määritellä, mutta Risto Rasa tuntee tuon rajan ja pysyttelee taidokkaan puolella. Näitä pienimuotoisia ja pelkistettyjä runoja on helppo lähestyä, mutta ne eivät silti tunnu liian lapsellisilta, tylsiltä tai itsestään selviltä.

Näin monet runot ihan silmissäni. Esimerkiksi tämä kuva jäi mieleeni:

Tiilisen muuntajan

seinustalla

hevonen pitää sadetta,

katselee päätään riiputtaen

jälkiään,

jotka ovat jo puolillaan vettä.

sillä on laitumella

omat uransa,

joihin mikään ei kasva.

hevosenkenkä on

pensaan karttamerkki.

(teoksesta Rantatiellä)

En ollut lukenut Rasaa ainakaan muutamaan vuoteen. Huomasin nyt, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua kiehtovat mahdollisimman pelkistetyt, aidon oloiset tekstit. Nuorena Rasa-suosikkejani olivat vitsikkäät, joko kielenkäytöllä tai asioilla leikittelevät runot. Esimerkiksi: Lumi on sulanut. / Lehtiä, / viime kesän vanhoja numeroita. tai Syksy. / Katulyhdyn valossa / hyönteiset käyvät / röntgenissä. (molemmat esimerkit teoksesta Hiljaa, nyt se laulaa.)

Ilahduin kovasti, kun teoksesta Rantatiellä löytyi sivun mittainen omaelämäkerrallinen selitys, miten Rasa ei aikonut ikinä  mennä töihin kirjastoon eikä olla julkisuudessa edes sen vertaa, että lukisi runojaan edes kirjaston kirjallisessa illassa ääneen. Toisin kävi: Kirjoitin lisää runoja, valmistuin kirjastonhoitajaksi, sain paikan, työvuorojani muuttamalla pääsen pyydettäessä lukemaan runojani, ja aina soivat mielessäni Sancho Panzan sanat hänen anoessaan eroa käskynhaltijan virasta: Antakaa minun elää leivästä ja sipulista niin kuin ennenkin.

Yllä oleva kuulosti varsin uskottavalta, sillä näin ehkä viitisentoista vuotta sitten Risto Rasasta tv-dokumentin, jossa hän kertoi samaa tarinaa. Hän eli vaatimattomasti Someron kirjastonhoitajana, asui lukuisien kirjojen keskellä ja kertoi, ettei halua runoilla runoilemisen eikä varsinkaan julkaistujen teosten takia (minusta hän oli ihastuttava, mutta ei puhuta siitä sen enempää). Eikä hän missään tapauksessa halua olla julkisuudessa! Risto Rasasa tuntuu olevan sekä kirjoittajana että henkilönä paljon samaa kuin toisessa suosikissani, myös kovin lyhyen lakonisessa ja lempeän ymmärtävässä kertojassa Petri Tammisessa.

Oli ihanaa lukea Rasaa ja ylipäätään runoja pitkästä aikaa! Harmittelin, että runoutta tulee luettua tai edes seurattua niin vähän, oikeastaan aivan minimaalisesti. Mikä avuksi? Ketä kannattaisi lukea ja miksi, jos haluaisi päästä runojen lukemisen makuun? Kuka on suosikkirunoilijasi ja miksi?

Tässä vielä kuva Rasan kirjoista. Eivätkö olekin sympaattisen retrotyylisiä, hauskoja jo esineinä? Minulla on onni omistaa Rasa-kokoelma Tuhat purjetta – kootut runot, mutta silti halusin nämä neljä pikkuvihkostakin hyllyyni.

 

Uutisia Ronjan ystäville

Kuten olen 30 kirjatunnustuksessani maininnut, eräs kaikkien aikojen suosikkikirjani on Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär. Olen nauttinut sekä kirjasta että siitä tehdystä elokuvasta monta kertaa.

Viime päivinä olen nauttinut Ronja-uutisista. Silläkin uhalla, että liput myydään nyt loppuun, mainostan, että Suomenlinnan kesäteatterin tämän vuoden näytelmä on Ronja Ryövärintytär. Minä menen! Tiedot esitysajoista löytyvät täältä.

Kun mainitsin teatterista ystävälle, hän osasi kertoa, että Wsoy julkaisee lokakuussa Ronja Ryövärintyttären pokkarina. Kivaa, että Ronjalle uskotaan löytyvän lukijoita vuodesta toiseen! Kurkkasin Wsoy:n sivuilta, että kovakantisesta Ronjasta on otettu viime vuonna taas uusi painos, jo 29. kerran. Ronja on klassikko!





Millaisia Ronja-muistoja muilla on? Pidittekö kirjasta lapsena, pidättekö edelleen? Tai jos ette, miksi?

Minä luin Ronjan viimeksi parisen vuotta sitten. Rakastan kirjan jylhää vuorta, vihreää metsää, raikasvetistä puroa, hevosia, kevättä – luontoa, elinvoimaa ja seikkailua. Näen, kuulen ja haistan, millaista on ryövärinlinnassa ja miltä hurja ukkonen sen yllä kuulostaa. Tunnen sympatiaa karuja mutta silti pehmeäsydämisiä ryöväreitä kohtaan, arvostan Loviisa-äidin kärsivällistä asennetta ja Ronjan ja Birkin ystävyys ilahduttaa minua aina uudestaan.

Lapsena pelkäsin kauheasti kirjan ajattaria. En haluaisi sellaisia vieläkään tavata, mutta viimeksi minuun taisivat metsänhahmoista tehdä suurimman vaikutuksen kakkiaiset. Vielä pari päivää kirjan lukemisen jälkeen koettelin mieheni ja varmaan kissojemmekin hermoja puhumalla kakkiaiskieltä. Miks vai hää sillai tekkee? No siksi kun se kirja on sille niin tärkee!