Näkemyksiä vaihtoehtohistoriasta?

Kirjavinkit vinkkasi, että Suomen tieteiskirjoittajat ry ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry (mikä nimi, olisipa komeaa kuulua tuollaiseen!) järjestävät Ajan polut -kirjoituskilpailun.

Kilpailu on Suomen ensimmäinen vaihtoehtohistorianovellien kilpailu. Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta!

Älkää haukkuko Panua!

Kun Panu Rajalan kirjoittama Aila Meriluoto -elämäkerta Lasinkirkas, hullunrohkea (Wsoy, 2010) keväällä ilmestyi, kuulin monen sanovan, ettei aio lukea sitä, koska kirjoittaja on Panu R. En ole lukenut hänen  ensimmäisestä vaimostaan Elina Ylivakerista kirjoittamaansa kirjaa, mutta kirjan maine on valtaisa: Panuun ei luoteta.

Kannattaa luottaa. Rajalan Waltari-elämäkerta on kelvollinen ja tämä Meriluoto-teos ihana! Olen puolessavälissä ja aivan innoissani. Kirjassa on lämpöä, ymmärrystä, ystävyyttä, inhimillisyyttä – ja lisäksi paljon tietoa niin Aila Meriluodosta kuin muistakin hänen nuoruutensa aikaisista kulttuuripersoonista. Hyvin mielenkiintoista!

Olen tehnyt kirjallisuustieteellisen tutkielman Meriluodon esikoisteoksesta Lasimaalaus, ja nyt harmittelen, ettei minulla ollut silloin tätä kirjaa lähteenäni; se olisi avannut runoihin aivan uusia näkökulmia. Sillä kyllä, on tässä kirjassa muutakin kuin romansseja, vaikka tällekin teokselle ehti tulla heti sellainen maine, että tässä vain retostellaan Meriluodon miessuhteilla. Ainakaan vielä ei ole retosteltu.

Palaan asiaan, kunhan saan kirjan luettua kokonaan. Ja odotan jo kovin seuraavaa kesäkirjaani, Meriluodon teosta Lauri Viidasta, miehestä, jonka kanssa Meriluoto tuntuu ainakin tämän elämäkerran mukaan päätyneen naimisiin melkeinpä vahingossa. Elämäkerran tässä vaiheessa runoilijapari Meriluoto ja Viita on asettunut lapsineen erakoksi saareen, hyvin alkeellisiin oloihin. Mitään tällaistakaan en tiennyt Aila Meriluodon historiasta... Hyvä Panu!

Paul Auster: Kuun maisemissa

Mäkin luin Austerin! Monissa blogeissa on viime aikoina kerrottu Paul Austerin teoksista, ja löytyi yksi sellainen minunkin kesäkirjapinostani.

Minun kesä-Austerin oli Kuun maisemissa -pokkari. Kuulin kirjasta ajat sitten Lukupiiri-blogin keskustelussa: joku mainitsi, että kirjassa tehdään kirjatestamentti. Se kuulosti niin kiehtovalta, että päätin heti etsiä kirjan käsiini. Moneen vuoteen sitä ei saanut edes kirjastosta, mutta tänä kesänä se ilmestyi jälleen pokkarina.

Aluksi ajattelin, että hyvä, että ilmestyi. Heti kärkeen päästiin nimittäin siihen kirjatestamenttiin. Ilmeni kuitenkin, että kyse oli vain siitä, että newyorkilainen nuori mies peri enonsa kirjaston, rakensi kirjalaatikoista huonekaluja, luki kaikki kirjat ja myi ne pois. Toivottavasti ette pahastu paljastuksesta, mutta mitään sen merkillisempää tuossa testamenttiasiassa ei ollut.

Eikä ollut oikein kirjassakaan. Alussa pidin siis siitä kovasti. Pidän aina New York -kirjoista, vaikken ole kaupungissa koskaan käynytkään, sellainen "älykäs amerikkalaisuus" viehättää. Pidin päähenkilöstä, vähän surkeasta, kodittomasta, sivuraiteille joutuneesta opiskelijapojasta. Periaatteessa kirjan tarina oli kiinnostava: Tuo poika saa paikan vanhan, mystisen miehen elämänkerran kirjoittajana. Vähitellen sekä miehen että kirjuripojan elämästä alkaa paljastua merkillisiä asioita, myös merkillisiä yhtäläisyyksiä.

Tämä kaikki oli hyvää, mutta lopulta kirjassa oli liiaksikin pää- ja sivutarinoita. Loppu kokosi ne hienosti yhteen, mutta jossain puolivälissä kirjaa olin paikoin hyvinkin puutunut. Tuli myös sellainen olo, että minähän olen jo lukenut tämän. Kuun maisemissa oli nimittäin paljon yhtäläisyyksiä Illuusioiden kirjaan, josta olen kirjoittanut aiemmin. Tarinan ja kerrontatavan lisäksi yhtäläistä oli se, ettei kumpikaan vienyt minua hypnoottisesti mukaansa, kuten muistan Illuusioiden kirjan nuorena vieneen. Totean siis tästäkin kirjasta: "vain" hyvä lukuromaani, ei sen merkittävämpi lukukokemus.

Anni.m:n esittelemä Invisible kiinnostaisi lukea, mutta muuten en taida vähään aikaan tarttua Austeriin. Hänen teoksensa ovat niin ennalta arvattavan austermaisia, ettei sellaisia jaksa kuin silloin tällöin. Vähän kuin hömpän kanssa: joskus haluan ehdottomasti lukea sitä, yleensä en ollenkaan.  Austerin New York -trilogiaa en ole muuten kyennyt koskaan lukemaan, vaikka olen monta kertaa yrittänyt!

Paul Auster: Kuun maisemissa. (Moon palace) Tammi, 2010.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Perulaisen Mario Vargas Llosan teos Tuhma tyttö valikoitui lukupiirimme kesäkirjaksi sattumalta. Eräs lukupiiriläinen oli lainannut sen kirjastosta ja esitteli muillekin, miten oudolta kirja etuliepeensä perusteella vaikuttaa: "Nuori Ricardo rakastuu kauniiseen tyttöön 1950-luvun alun Limassa, mutta jää tyttö jää kiinni valheesta ja katoaa jälkiä jättämättä. Ricardo aikuistuu, muuttaa Pariisiin ja ihmeellisten sattumien kautta hän törmää nuoruuden rakastettuunsa – aina uudelleen. Kameleonttimainen kaunotar esiintyy milloin vallankumoustaistelijana, milloin ranskalaisen diplomaatin vaimona tai japanilaisen rikollisen rakastajattarena. Petetyn ja nöyryytetyn Ricardon rakkaus jää toistuvasti vaille vilpitöntä vastakaikua, mutta hän ei koskaan voi vastustaa tämän ihanan, kamalan naisen lumoa."

Eikö kuulostakin ihanalta ja kamalalta? Koska teos oli ilmestynyt Otavan kirjasto -sarjassa ja kirjailijaa luonnehdittiin Latinalaisen Amerikan arvostetuimpiin kuuluvaksi, uskalsimme yrittää lukemista.

Se kannatti. Kirja oli suurehkosta sivumäärästään huolimatta nopeasti luettu, ja lukupiirissäkin riitti keskusteltavaa niin ilmitason tarinasta kuin sen symboliikastakin.

Olkoon sivistymätöntä, mutta kaikkien mielestä kirjaan oli tungettu liikaa Perun historiaa, Kuuban politiikkaa ja muutakin ajankuvaa. Tärkeää tietoa ja huolellisesti taustoitettua tekstiä, mutta paikoittain hieman puuduttavaa luettavaa ja ristiriidassa osin jopa viihteellisen muun sisällön kanssa...  Päähenkilöiden, kääntäjä-Ricardon ja Tuhman tytön, kummallinen ja vuosikymmeniä kestävä suhde oli kiinnostava, vaikka se olikin melkoisen epäuskottava ja osin todella kauheakin. Tuhman tytön miesmaku ei ollut kovinkaan hyvä, ja Ricardo oli säälittävä ja ärsyttäväkin ikuisessa, kaiken kestävässä rakkaudessaan.

Joka tapauksessa kiinnostava kirja. Pohdimme sitä, että oikeastaan kirja kertoi pakkomielteistä ja narsismista eikä ihanasta rakkaustarinasta. Joku meistä oli miettinyt sitäkin, oliko aina uudelleen Ricardoon elämään palaava Tuhma tyttö aina sama nainen vai vaihtuiko nainen välillä.... Voisin lukea Mario Vargas Llosaa enemmänkin. Kiiltomadon Tuhma tyttö -arvion perusteella hänen muut kirjansa ovat vakavampia ja yhteiskunnallisempia kuin tämä erikoinen ihmissuhdetarina.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö. Otava, 2010. Suom. Sulamit Hirvas

Heinäkuun kirjalista: Hömppää

Helle on hömpättänyt myös pääni niin, että kuukauden kirjalista meinasi unohtua. Päätin kuitenkin hömppälistan teeman jo kuukausia sitten ja tässä vihdoin hömppäsuositukseni. Niitä olikin yllättävän vaikea keksiä, joten otan mieluusti vastaan vinkkejä. Joskus on kiva lukea kevyttä ja/tai hassua.

1. Anna-Leena Härkösen kolumnit

Nämä ovat pitkäaikaisia suosikkejani, ja etenkin Härkösen ensimmäinen kolumnikokoelma, Kauhun tasapaino, on mainio. Luin sen ensimmäisen kerran junassa ja sain purra hammasta, etten nauranut ääneen. Olen lukenut sen sittemmin moneen kertaan ja tämä on ainoita kirjoja, joita osaan siteerata ulkoa. Jos tykkäät Härkösen mustasta huumorista, pidät näistäkin. Vaikka kolumnit on kirjoitettu kieli poskessa, niissä on myös pointtia – ja ainakin taitavaa kielenkäyttöä.

2. Katja Kallio: Tyypit

Kirja koostuu pakinamaisista eri henkilötyyppien kuvauksista. Muistan naureskelleeni myös tämän kohdalla, enkä vähiten nasevan kielen takia. Jos haluat kirjoittaa humoristisesti, kannattaa lukea Härköstä ja Kalliota jo esimerkin vuoksi.

3. Virve Sammalkallio: Sinkkuleikki – Paula ja Klaus

Nämä kirjat luin vuosia sitten, mutta ainakin silloin ne viihdyttivät minua. Sinkkuleikistähän puhuttiin sen ilmestyessä paljonkin: se oli ensimmäistä suomalaista chick-litiä, Suomen Bridget Jones (eka Bridget on hyvää hömppää muuten sekin!) ja ties mitä. Sammalkallion myöhäisemmistä, hieman vakavammista kirjoista en niin piitannut, mutta nämä ovat jääneet mieleen.

4. Catherine Sanderson: Petite Anglaise

Tästä olenkin jo kirjoittanut. Sopii kesähömpäksi erityisesti bloggaajille!

5. Hanne-Vibeke Holst: Onnellinen nainen – Tosielämää

Tanskalaisen nuoren toimittajanaisen kokemuksia ihmissuhteista ja äitiydestä, ammatillisista asioista... Ei mitään laatulukemista, mutta sujuvaa ja lämminhenkistä.

Lisäksi pidän mukavina ja hieman, hyvällä tavalla hömpähtävinä ja viihdyttävinä Anna Gavaldaa, Amélie Nothombia ja Virpi Hämeen-Anttilaa (etenkin Hämeen-Anttilan ensimmäisiä romaaneja). Marian Keyes kirjoittaa sujuvasti ja istuu hyvin hömppägenreen. Miehistä olen pitänyt Ben Eltonin ja Nick Hornbyn kirjoista; Dan Rhodes on myös pieninä annoksina viihdyttävä.

Yksi viime vuosien hulvattomimmista lukuelämyksistä on Miina Supisen Liha tottelee kuria. Carol Shieldsin puoliviihteelliset novellit ovat hyvää lomalukemista, ja tätä listaa tehdessäni aloin suorastaan haaveilla Kaari Utrion historiallisista romaaneista. En ole lukenut Utriota aikoihin – haluan lukea heti! En siis pidä Utriota varsinaisesti hömppäkirjoittajana, mutta nautin hänen romaaneistaan kuin laatuhömpästä. Taatusti rentouttavaa ja viihdyttävää... Hmm, ehtisikö vielä tänään kirjastoon?

P.S. Lisää lukuvinkkejä Hömpän helmistä.

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi

Auttakaa! Kirjoitin tämän Markus Nummen kirjan ensivaikutelmista jo ajat sitten ja lupasin pian kirjoittaa lisää. Nyt olen miettinyt ja miettinyt, mitä sitten kirjoittaisin. Vaikka kirja oli erikoinen, mieleenjäävä ja aika merkittävä sekä ehdottomasti blogikirjoituksen arvoinen lukukokemus, en osaa sanoa siitä oikein mitään konkreettista. Vaikka olin aluksi todella innostunut kirjasta, en lopulta edes tiedä, pidinkö siitä kauheasti. Alusta pidin, mutta sitten jotain tapahtui - ja jälkimauksi jäi hämmennys.

Kadonnut Pariisi siis kertoo siitä, että Pariisi häipyy maailmankartalta, tarkemmin leijuu kauas pois. Ensin sitä ei huomata eikä myönnetä. Pariisin katoaminen on niin iso juttu, että on parempi lavastaa kaupunki uudelleen - tai toisaalta, oliko Pariisia edes koskaan oikeasti olemassa? Ihmisten mielikuvat Pariisista ovat kovin hahmottomia: missä kaupunki oli, mitä siellä näkyi, mistä on kyse?

Hassunherkullinen lähtökohta siis. Tässä oli mielestäni jotain samaa kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannossa: absurdeja juttuja, mutta todentuntuisesti selostettuna. Sellaisista pidän, ainakin välillä. Pidin myös siitä, että kirjassa oli niin ikään Pariisiin liittyvä rakkaustarina, hitusen epäuskottava mutta kiinnostava romanssi.

Mutta sitten. Kirjan imu ei kantanut loppuun asti ja teemat jotenkin hajosivat, tai ainakin teemoja tuli liikaa. Toistan itseäni ja annan tästäkin kirjasta arvion, että jos olisin lukenut sen aivan yhteen putkeen, mielikuvani ja mielipiteeni kirjasta olisi varmasti varmempia ja parempia. (Mutta ei kirjoja lueta niin, jos käy töissä ja elää!) Tämä oli sen verran kiinnostava ja monipuolinen kirja, että se olisi ansainnut paneutuvan lukemisen. Ehkä luen tämän joskus uudestaan, sillä useammalla lukukerralla kirjasta saisi varmasti ihan erilaisen vaikutelman. Samalla selviäisi ehkä sekin, miksi juuri Pariisi katoaa eli mitä kaikkea Pariisi kirjassa edustaa. Tämänhetkisen käsitykseni mukaan Reeta Karoliina oli oikeassa arvioidessaan, että Pariisi on mm. kauneuden ja runollisen symboli.

Auttakaa ja kertokaa te muut jotain täsmällisempää tästä kirjasta. Joka tapauksessa hieno romaani, ja Nummen Kiinalainen puutarha on ehdottomasti luettava jossain välissä.

Tekstinäyte s. 24-25:
"Jospa tuntemamme, haistamamme ja kuulemamme Pariisit ovat irronneet toisistaan. Jossakin on äänetön, hajuton Pariisi, jonka lävitse me pystymme kävelemään tuntematta mitään", selitti Johannes ja katseli kun Elina nosti kahvikupin huulilleen.
"Ehkä olemme usein kohdanneet sen matkalla töihin sitä tajuamatta", jatkoi Elina, ja näki yliopiston ääriään myöten olevan kahvilan nurkkauksessa vain Johanneksen. "Ja jossakin, jonkin metsän reunalla, on puiden latvoihin tarttunut äänten Pariisi, metrojunien kolke, auton torvien töräykset, tuhannet askeleet jollakin kadulla, kahvilan puheensorina."
"Ehkä kahvila lähettää jonkin äänen itsestään", sanoi Johannes.
"Meidän pitäisi olla aivan hiljaa, yrittää kuunnella", sanoi Elina.

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi. Otava, 2008. (ilmestyi 1. kerran v. 1994)

Kaksi kesäkirjaa yli laidan

Kesäkirjapino on madaltunut jo ennen elokuista lomaani. Snellman ja Auster on jo luettu, ja nyt kaksi muutakin kirjaa on poistettu pinosta. (Snellmanin Parvekejumalista ilmestyi muuten juuri hyvä arvio Kirjasiepon blogissa.)

Ensinnäkin joudun jo palauttamaan kirjastoon Doris Lessingin omaelämäkerran toisen osan, Varjoissa vaeltajan. Harmittaa kovasti. Jonotin kirjaa kauan, mutta nyt en vain ehtinyt lukea sitä omalla lainausvuorollani, eikä kirjaa saa lainata uudestaan. Koska haluan lukea tämän ihan ajan kanssa, palautan kirjan kiltisti ja lainaan uudelleen joskus, kun aika on parempi. Onneksi minulla on kotona parikin lukematonta Lessingin romaania lohduksi.

Toiseksi jätin kesken Joanne Harrisin Karamellikengät Liian paksu, liikaa suklaata, liian makeaa. Ostin kirjan parillakymmenellä sentillä kirjaston poistomyynnistä ja ajattelin, että se olisi kelpo kesäkirja.

Se ei ole. Ensinnäkin kyseessä onkin Suklaapuodin jatko-osa; onneksi olen sentään nähnyt sen elokuvana. Tämän jatkonkin näkisin mieluusti elokuvana. Vaikka kirja on ihan sympaattinen, en nyt jaksa sitä, että parinsadan sivun aikana ei ole tapahtunut oikein mitään. No, on perustettu suklaapuoti (taas), vaihdettu identiteettiä, autettu epävarmaa teiniä, puhuttu Pariisin katumaisemista... Kaikki mukavia teemoja, mutta miksi niitä varten tarvitaan tiiliskiven paksuinen kirja. Jos tämäkin suklaapala on saatavissa leffana, nautin sen mieluusti niin, mutta kirja ei vie mukanaan. Ihmettelen, miksi Harrisin kirjoja oli kuulemma suositeltu jollakin luovan kirjoittamisen kurssillakin. Tämän kokemuksen perusteella ne ovat lämpimiä mutta aika höttöisiä, kuuluisivat ehkä genreen "aikuisten sadut".

Olen siirtynyt lukemaan Inan vinkistä novelleja, Venäläisiä kertojia. Niitä jaksan!

Oksanen vs. Larsson

Aika erikoinen uutinen Hesarista: The Times vertaa Sofi Oksasta Stieg Larssoniin.

Hetkinen. Larsson kirjoittaa köpökielisiä dekkareita ja Oksanen taitavaa, hiottua kaunokirjallista tekstiä. Larssonin kirjaa ei lue ikinä uudestaan ja Oksasen kirjoista ainakin Puhdistus kestää, melkeinpä vaatii, vähintään pari lukemiskertaa. Itse olen lukenut Puhdistuksen sekä näytelmänä että kirjana ja kirjan aion lukea vielä joskus uudelleen.

The Timesin mukaan kirjailijoiden yhtäläisyydet ovat selviä: "Nuorempi, kirjallisempi kirjailija Suomesta, joka on kiinnostunut samoista seksuaalisen väkivallan teemoista, naisvihan seuraamuksista ja henkilökohtaisen koston tuomasta tyydytyksestä."

Okei, nyt ymmärrän vähän paremmin. Mutta mitä mieltä olette siitä, että The Timesin mukaan Oksanen kirjoittaa kaupallisista teemoista? En ole koskaan ajatellut, että Oksasen teemat olisivat erityisen kaupallisia, vaikka hänet onkin kaupallistettu, tuotteistettu, Suomessa aika hyvin. Tietenkin kaikenlainen väkivalta ja sorto myy, mutta onko esim. Viron historia kaupallinen aihe muualla kuin  Viron lähiseuduilla? Olen ajatellut, että Oksasen teosten vahvuus on (puhun nyt edelleen lähinnä Puhdistuksesta) yleisinhimillisessä koskettavuudessa ja hienossa kielenkäytössä. Enkä olisi ikinä luonnehtinut Oksasta rikoskirjailijaksi rankoista kirjoistaan huolimatta. Rikoskirjasta tulee mieleen jotain, no, larssonmaista.

Mutta mikäs siinä, jos Oksanen on Larssonin kannoilla. Oksasen kirjat ovat paljon uskottavampia kuin Larssonin dekkarit, joten uskon, että ne herättävät ajattelemaan dekkareita enemmän. Ainakin minuun on jäänyt Stalinin lehmistä ja Puhdistuksesta pysyvä jälki.

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

Kukapa meistä, onnellinenkin, ei olisi joskus miettinyt, millaista elämä olisi, jos olisi elämän suuria päätöksiä tehdessään valinnut toisin. Toisen ammatin, puolison, asuinpaikan, perheen tai perheettömyyden, esimerkiksi.

Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen on paksu mutta lukemisen arvoinen teos, joka kertoo juuri tällaisista valinnoista. Tai oikeastaan vain siitä, miten jo yksi valinta – pysyä uskollisena vanhalle kumppanille tai vaihtaa uuteen – voi vaikuttaa elämään oikeastaan kaikilla sen tasoilla. Parisuhde voi heijastua muihin ihmissuhteisiin, elämäntapaan, ruokailutottumuksiin, ammatissa kehittymiseen, terveyteen, ihan koko ihmisen olemiseen ja identiteettiin.

Syntymäpäivän jälkeen kuljettaa sujuvasti rinnan kahta tarinaa. Yhdessä kirjankuvittajanainen välttää kiusauksen ja jää vanhan avokumppaninsa luokse. Toisessa hän lähtee perhetutun matkaan. Miehet ovat hyvin erilaisia, ja naisen elämästäkin muodostuu kovin erilainen sen mukaan, kumman parisuhteen näkökulmasta asioita katsotaan. Kirjan loppu on kiehtovan avoin – sallittakoon näin yleinen paljastus.

Tämä ei ollut lainkaan yhtä pysäyttävää luettavaa kuin karmiva Poikani Kevin, mutta hyvin mukaansa vievä ja mieleen jäävä teos silti. Ehkä osa sen tehosta perustui juuri siihen, että kertoja vain tyynesti, aika neutraalisti, raportoi, millaista elämä olisi vanhassa tai uudessa parisuhteessa. Eilisessä blogikirjoituksessani kehuin hieman yllättäen myös sitä, että teksti ei ollut erityisen kaunokirjallista. Siksi se mielestäni tulikin niin lähelle: kun Shriver ei yrittänyt kertoa tarinaa (tarinoita) mitenkään erityisellä tyylillä, tuli olo, kun kuuntelisi ystävän kertomusta tai lukisi lehtiartikkelia. Tämä voisi olla totta. Tämä voisi melkein tapahtua minullekin. Kiehtovaa ja kamalaa.

Suosittelen tätä teosta kaikille, jotka pitävät selkeästä ja tarkasta tekstistä, realistisesta kerronnasta sekä ihmissuhdekuvauksista. Ja tietenkin tämä on hyvää luettavaa myös jos jokin elämän suuri valinta on ajankohtainen – joskin hämmentymisen vaara on suuri, ainakin jos kyseessä on ihmissuhdevalinta.

Joka tapauksessa: pidin kovasti! Olen kuullut moitittavan tätä tylsäksi ja puuduttavaksi, mutta minut kirja piti otteessaan jopa silloin, kun en lukenut sitä.

Tekstinäyte s. 59:

Aikuisen naisen pitäisi pystyä estämään itseään. Aikuisuus merkitsi sitä, että ajatteli asiat läpi. Nyt hän ei ollut katsonut ennen loikkaa, ja kaikki oli pilalla. Hän oli heittänyt elämälleen hyvästit. Jopa silloin, kun hän piiskasi itseään siitä, että oli kammottava, tyhjä, itsekäs, pahansisuinen ämmä, joka ei ansainnut Lawrencen kaltaisen älykkään, lojaalin miehen rakkautta, häntä koettelivat jälleen näyt mustasta vyöstä, silkkitakista. - – Kun Irina vaipui levottomaan uneen, hän katsoi houkutusta suoraan silmiin, hymyili urheasti ja perääntyi.

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen. Avain, 2008. Suom. Inka Parpola

Lukemisolosuhteista ja Anja Snellmanin Parvekejumalista (ja kirjoitustavan ja kirjailijan persoonan merkityksestä)

Niin se vain on, että kirjailijan, kirjoittajan ja kirjojen lukijankin pitää olla juuri se stereotyyppinen erakko, sosiaalisia suhteita ja kaikenlaista fyysistä toimintaa välttelevä kummajainen.

Viikon lomapätkäni meni aivan pieleen kirjojen ja kirjablogin kannalta. Jos ihminen käy viikon aikana itse kerran mökkivierailulla, toisen kerran vain iltaseltaan kylässä, kestitsee neljä kertaa vieraita, valaa betonia, maalaa varastoa ja kaivaa auki 17 metriä talonsyrjää, voin kertoa, ettei hän jaksa enää oikein edes lukea, saati kirjoittaa. Oi voi. Tulisipa talvi ja pääsisin viettämään humanistille sopivampaa epäsosiaalista lojun sohvalla kirjan kanssa -elämää.

Olen sentään lukenutkin. Luin esimerkiksi parissa päivässä Anja Snellmanin uuden romaanin Parvekejumalat. Sen kanssa kävi kuten aika monien muidenkin Snellmanien: pidin ja en aivan pitänyt.

Pidän Snellmanin tavasta tarttua ajankohtaisiin aiheisiin, tässä tapauksessa maahanmuuttajiin sekä toisaalta islaminuskosta kiinnostuneisiin tai siihen jopa kääntyneisiin suomalaisnaisiin. Pidän siitä, että Snellman antaa uutisille kasvot, tuo yhteiskunnan ilmiöitä lähelle lukijaansa. Se on sekä kiinnostavaa että tärkeää. Parvekejumalissa minua kiinnosti ja lopuksi kosketti, jopa riipaisi, päähenkilön, nuoren somalitytön Aniksen tarina ja kohtalo. Edelleen Snellmanin kirjoista näkee, ettei niitä ole kirjoitettu hetkessä, vaan takana on paljon taustatyötä, teokset ovat harkittuja. Teksti sujuu ja ei voi kuin ihailla, että joidenkin kirjat ovat näin kokonaisia, valmiita.

Kuitenkin minua häiritsi tässäkin teoksessa tietty liiallinen harkitsevaisuus. Parvekejumalissa toistui sama kuin Lemmikkikaupan tytöissä: tekstin seassa oli poptähtien nimiä ja viittauksia muihin nykyilmiöihin – kirjassa kirjoitettiin blogiakin. Uskoisi lukija kai vähemmälläkin, että tämä on ajankohtainen ja melkein kuin tosi tarina.

Parvekejumalat meni mielestäni paikoin myös liiallisuuksiin kärjistäessään islaminuskoisten ja maallistuneiden länsimaalaisten maailmankuvan eroja. En minä ainakaan koe, että minulta suomalaisena, varmasti kovin maallistuneena, nuorehkona naisena vaadittaisiin mitään seksipommilookia tai että koko elämäni pyörisi miesten, median naiskuvan ja ylipäätään ympäristön asettamien vaatimusten ympärillä; niin ei ollut edes nuorempana. Tunnistin kyllä, mistä Snellman kirjoittaa, mutta mielestäni kirja siis paikoin liioitteli ainakin suomalaista kulttuuria. Maahanmuuttajien kulttuuriin tai uskontoon en ota kantaa, en tiedä aiheesta tarpeeksi. Sikäli kärjistäminen oli kyllä perusteltua, että ainakin se sai miettimään eri ihmisryhmien eroja ja sitä, miten monenlaisia esim. Helsingin asukkaat nykyisin ovat. (Jotkut helsinkiläiset paikannimet oli kirjassa muuten muutettu, toiset eivät. Se oli hieman hassua, kun kaikki paikat olivat kuitenkin tekstistä tunnistettavissa ja sitten muuten oli tuotu mukaan noita tosielämän ilmiöitä kuten poptähtiä.)

Lopputulema on kaikesta valituksestani huolimatta se, että suosittelen tätä sujuvana, nopeana, kiinnostavana ja tärkeänäkin kirjana. Tämä on samaa sarjaa kuin Pelon maantiede ja Lemmikkikaupan tytöt: kirja jää varmasti mieleen ja pistää miettimään. Se on hyvän kirjan merkki. Kustantamon kirjaesittely on täällä.

***
Ja nyt kun vihdoin päästiin taas blogittamiseen makuun, niin vielä muutakin höpötystä. 

Olin nimittäin juuri ennen Parvekejumalia lukenut Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen ja intouduin kehumaan lukupiirillemmekin, että siinä oli hyvää mm. se, ettei kieli ollut erityisen kaunokirjallista: kun asiat esitettiin aika yleiskielisesti, tuntui, että tämä tarina voisi olla totta. Useinhan liian kaunis tai erikoinen kielenkäyttö jotenkin etäännyttää tarinan "vain kaunokirjalliseksi teokseksi", jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Parvekejumalissa minua taas paikoin häiritsi ihan sama asia. Kirja olisi voinut enemmänkin kaunokirjallinen, ettei lukiessa olisi tullut sellainen olo, että "tämä on tärkeä tarina ja voisi olla totta ja huomaa sinäkin, millaisessa Suomessa nyt asumme".

Päädyin lopulta siihen, että kyse on kirjailijan persoonasta. Kun en tiedä juuri mitään Shriveristä, pystyin keskittymään vain kirjaan ja sen ansioihin. Anja Snellman taas on hyvin tunnettu henkilö, enkä voinut unohtaa hänen persoonaansa lukiessani, etenkään, kun teksti ei vienyt minua kauemmas kaunokirjallisiin maailmoihin. Vaikka kirjailijat ovat usein kiinnostavan tuntuisia ihmisiä, ei ehkä ole hyvä tietää heistä tai ainakaan heidän ei-kirjallisista asioistaan liikaa. Olen nämä kaksi kirjaa luettuani vielä enemmän samaa mieltä kuin Reeta Karoliina: hyvä kirja riittää.