Jo joutui armas aika...

Joutui jo eilen, mutta minä joudan kirjoittamaan vasta tänään.

Eilen juhlittiin monenlaisia kevätjuhlia. Viikolla uutisissa haastateltiin kirjakaupan myyjää, joka kertoi, että nuorille ylioppilaille hankitaan lahjaksi jopa sadan euron kirjalahjakortteja. "Mahtavaa!", huudahdin. Heti perään kyllä lisäsin, että joidenkin nuorten mielestä tuo on ikävä kyllä varmasti suunnilleen kauhein lahja. Niin paljon rahaa ja pakko käyttää se kirjoihin, plääh. Itselleni iso lahjakortti vaikka Akateemiseen olisi oikea aarre (vinkki sukulaislukijoille...). Olisi ihanaa, kun olisi pakko ostaa paljon kirjoja - tai vaihtoehtoisesti yksi tai kaksi arvokkaampaa teosta, joita ei itse ostaisi. Joka tapauksessa olisi ihana hipelöidä kirjoja kaupassa ja suunnitella lahjakortin käyttöä.

Lahjakortissa olisi sekin hyvä puoli, että voisi itse valita lahjakirjansa. Minusta kirjalahjat ovat lahjoista parhaimpia ja pyrin antamaan niitä lähipiirille säännöllisesti, mutta joskus kirjojen valitseminen on yllättävän vaikeaa. Jos antaa romaanin, se voi jäädä lukematta lahjansaajalta vain siksi, ettei se juuri sillä hetkellä sopinut hänen lukufiiliksiinsä. Jos ostaa liian vakavan tietokirjan, se voi jäädä lukematta vain siksi, että siihen pitäisi oikein paneutua. Usein ostankin lahjansaajan harrastuksiin tai vapaa-aikaan liittyviä kirjoja tai sitten kepeähköjä tietokirjoja. Esimerkiksi äitini sai minulta juuri teoksen, jossa on monien ihmisten lyhyitä elämäkertoja, (teos Isän huone) sen sijaan, että olisin "määrännyt" hänet lukemaan jonkun tietyn yhden tyypin elämästä. Kirja pääsi kuulemani mukaan heti yöpöydälle ja on sitä jo luettukin.

Itse huomaan tekeväni aikamoisia täsmätilauksia esim. ennen joulua. Olen huomannut, että en saa useinkaan kirjalahjoja, ellen vaadi niitä itse. Osittain se johtuu kai siitä, ettei lähipiiri hahmota, mitä minulla jo on ja mitä olen lukenut (mutta siksi on Library Thing ja kirjalistat: siellä on koko kirjallinen elämäni). Toisaalta lähipiiri taitaa ajatella, että kirjalahjassa ei ole mitään erikoista hohtoa tyypille, joka ostaa ja etenkin lukee kirjoja koko ajan muutenkin, se on liian tavallista. Mutta ei, kirjalahjoissa on hohtoa ja hehkua, etenkin lukutoukalle! (Siitä mahdollisuudesta, että lähipiiri välttelisi kirjalahjoja, koska olen liian lukutoukka, en halua kirjoittaa.)

Ostatko tai saatko sinä kirjalahjoja?

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

En tunne INAhdus-blogin Inaa henkilökohtaisesti, mutta olemme tänään aamulla kehuneet Inan blogissa toistemme blogeja... Inaa käy myös kiittäminen siitä, että luin Riku Korhosen uuden novellikokoelman Hyvästi tytöt. Korhosen Lääkäriromaani ei vielä vakuuttanut, että haluaisin lukea lisää Korhosta, mutta Inan arvio vakuutti.

Ja kyllä kannatti. Mikään elämää suurempi teos ei Hyvästi tytötkään ollut, mutta hauska, nokkela ja osuva silti, viihdyin sen parissa hyvin. Tässä on jotain samaa hulluutta kuin vähän aikaa sitten lukemassani Miina Supisen kirjassa Liha tottelee kuria (hah, löytyipäs vertailukohta Miinalle, vaikka Lihaa lukiessani väitin, ettei teos tuonut mieleeni mitään muuta teosta). Hyvin kirjoitettua absurdia huumoria, joka sopii sellaiseen kepeän teoksen lukuhaluun, joka minulla on nähtävästi viime viikkoina useinkin ollut.

Voi tyttöjä, voi poikia

Riku Korhosen kirjan idea on yksinkertainen: 36-vuotias mies havahtuu siihen, etteivät nuoret tytöt enää huomaa häntä, ja tilittää kantakapakan pöydässä kaverilleen kaikki siihenastiset tyttösuhteensa, joita on 25, kuten Korhosen kokoelmassa tarinoita. Kehyskertomuksena tyttöjutuille toimivat paitsi kaverin kanssa kaljoittelu myös havainnot eläinmaailman parisuhdepeleistä: kirjan minä-kertoja katselee luontodokumentteja ja peilaa omaa elämäänsä niiden kosiomenoihin. Raakaa peliä ja intohimojen vallassa sekoilua löytyy sekä ihmisten että eläinten maailmoista.

Mitä tyttötarinoihin tulee, niistä on vaikea sanoa mitään täsmällistä. Korhosta ei voi ainakaan moittia mielikuvituksen tai rohkeuden puutteesta! Osa tarinoista on nimittäin hyvinkin mielivaltaisia ja myös tarinoiden tyylilajit vaihtelevat. Voisin kuvitella, että Korhonen on kirjoittanut tätä innostuneena: pistänpä ylös kaikenlaiset naisjutut mitä vain kuvitella saattaa, kokeilen eri kirjoitustekniikoitakin. Näin on saatu aikaan runollisia, kuin rakkausromaaneja parodioivia ja ironisia tyttötekstejä (esim. Carla! Eikö tuo kuulosta siltä kuin seisoisi marmoriparvekkeella, ikuista kaupunkia katsellen, ja kutsuisi säkenöivän ilman halki jotain menettyä luokseen?) sekä toisaalta julmiakin juttuja. Kertomuksissa kuollaan ja kidutetaan, meno on välillä hyvinkin vauhdikasta ja omituista. Toisinaan tyyli vaihtuu kaunopuheisesta hyvin selkokieliseen: Turun miehet: teidän on aika tietää totuus tytöistänne. Osa jutuista on melko tavanomaisia, osa todella erikoisia. Osan hauskuus perustuu siihen, että ne pilkkaavat oikean elämän ilmiöitä, kuten vaikkapa sitä, että julkkiksilla käy flaksi vain siksi, että he ovat tunnettuja.

Korhosen taitava ja heittäytyvä kirjoitustyyli pelastaa kirjan ruikuttavan ja kuluneen aiheen. Kirjaa lukiessa tulee nimittäin sellainen olo, että hyvä, jos minä-kertojakin on nyt huomannut, ettei hän ymmärrä tyttöjä eivätkä nuoret ihanat tytötkään ole hänen ikäisistään enää kiinnostuneet. Niin sen pitää mennäkin – ei ne nuoret pojatkaan meitä vanhoja ämmiä huomaa, ja saisi siitäkin aikamoisen parodiakertomusten kokoelman aikaiseksi. (Jos joku kirjoittaisi sen yhtä hauskasti kuin Korhonen, voisi kokoelman lukeakin. Vaikka Korhosen kihlattu Anna-Leena Härkönen saisi kernaasti kirjoittaa naisten poikajuttuvastineen.)

Suomen Rhodes?

Riku Korhosen ihmissuhdesekametelisoppaa lukiessani mieleeni tulivat skottikirjailija Dan Rhodesin hullut ja hulluudessaan ja epäuskottavuudessaan usein lopulta uskottavat ihmissuhdeseikkailukirjat. Olin aiemmin lukenut Rhodesilta vaikuttavan rakkauskertomusten kokoelman Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta sekä hullunhauskan Timolen Vieta palaa kotiin. Nyt luin vielä Rhodesin Kulta-romaanin. Se ei ollut niin mieletön ja menevä kuin edellä mainitut Rhodesit, mutta samanlaisia hassuja ja samalla tarkkoja havaintoja maailmasta ja ihmissuhteista oli siinäkin, samanlaisia on Korhosellakin.

Sammakko-kustantamolla näyttää onneksemme olevan taito julkaista näennäisen kevyitä mutta silti fiksuja kirjoja. Sekä Riku Korhosen että Dan Rhodesin tuotantoon voi tutustua Sammakon Kirjailijat-nettisivulla.

Tekstinäyte kirjasta Hyvästi tytöt, kertomuksesta Nynny, jossa minäkertojamies kertoo suhteestaan hengenpelastajan tyttäreen:

Suhteemme oli tasapainoinen. Iltaisin minä esitin potilasta ja Iida harjoitteli hengenpelastustaitoja. Hän lastoitti raajani ja kietoi minut sideharsoon. Hän antoi painelu-puhalluselvytystä niin, että rintalastani luut rusahtelivat. Hän kiinnitti kämmenselkääni kanyylin ja pumppasi minuun suolaliuosta ja adrenaliinia. - - Ainoastaan defibrilaattorin käyttöön en suostunut. Joskus nukkuesssani Iida kiinnitti salaa rintakehääni kaksi liimaelektrodia, kytki koneeseen virran ja antoi sydämeni seutuville voimakkaan sähköiskun.

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009.

Oletko lukenut Munroa?

Niin, onko Alice Munro sinulle tuttu kirjailija? Mitä olet lukenut häneltä? Miksi Munroa kannattaisi lukea, miksi ei?

Minulla on Alice Munrosta positiivinen kuva. Olen saanut käsityksen, että hänen kirjansa ovat sujuvia ja viihdyttäviä, samalla ihmisläheisiä ja tarkkoja, elämää ymmärtäviä. Ehkä jotenkin samanlaisia kuin Carol Shieldsin kirjat. Ei liian raskasta, ei liian hömppää, sellainen kirjallisuus sopii tietynlaiseen mielentilaan erinomaisesti. Silti olen lukenut kokonaan vain yhden Munron teoksen, englanninkielisenä lahjaksi saadun Away from her. Muut Munro-yritykset ovat jääneet yrityksiksi, enkä oikein tiedä miksi. Minulla oli Munron novellikokoelma pitkään lainassa, mutta palautin sen, kun en päässyt alkua pidemmälle.

Jotain Munrossa kuitenkin on. Hän on usein eri palkintojen "veikkauslistoilla". Nyt on tärpännytkin: Alice Munro on saanut Booker-palkinnon, tietää Hesarin tuore artikkeli. Onnea!

Jos ei jaksa lukea, voi kuitenkin ostaa

Mainitsin jo kissablogin puolella, etten ole ollut ihan kunnossa hetkeen. Ei syistä sen enempää, ja muutaman päivän kuluttua toivon olevani taas tolpillani.

Mitä tekee kirjojenystävä, joka ei jaksa lukea? Blogittaja, joka ei jaksa blogittaa aiemmin lukemistaan kirjoista? Ja vielä, kissanomistaja, joka ei jaksa leikkiä kissansa kanssa?

Kun hän jaksaa avata tietokoneen, hän korvaa kaiken virtuaalisesti. Kävin äsken Adlibriksen sivuilla ja KLIK, kolme uutta kirjaa ovat taas matkalla meille, vaikka kaksi kolmesta kirjahyllystä on vielä järjestämättä. (Se uusi hylly on niin hieno, että kissakin tuntuu sen ymmärtävän: aina kun meillä käy joku ja menee katsomaan hyllyä, kissa hyppää hyllyyn ja katselee sieltä itsetietoisesti, tällaista meillä on. Muuten se ei koskaan mene hyllyyn.)

Tilasin nämä:

- Inan mainostama Länsimaisen kirjallisuuden historia. Tämä nyt vain oli pakko saada, se KUULUU minulle. En ole tosin nähnyt livenä koko opusta, mutta sittenkin se kuuluu minulle ja minun kirjallisuuskirjojeni kokoelmaan.

- Doris Lessingin Kissoista. Tässä yhdistyvät kaksi mielenkiinnonkohdettani, monipuolinen Lessing - luulen, että tämä kissakirja esittelee ihan uuden puolen hänen tuotannostaan - ja monipuoliset kissat. Sitä paitsi lukupiirissämme luetaan nyt Lessingiä, ja minä olen jo lukenut lukupiiriteoksen Parempien ihmisten lapsi.

- Terveystietoa karvaisille eli Homeopatiaa kissoille. Tämä nyt taisi tulla vain siksi, että olen itse nyt voimaton ja toisaalta käyttänyt vuosia homeopatiaa, kai tuli sellainen olo, että ostanpa voimaa karvakaverilleni. Kyllä tämä varmaan tulee ainakin luettua, käytäntöön soveltamisesta en tiedä.

Adlibrikseen oli tullut muuten uusi palvelu: kirjat voi tilata ilmaiseksi lähimmälle R-kioskille. Vaihtoehtona oli sama kuin ennenkin 2,90 e/kotiin kuljetettu paketti. Ei paha - kumpikaan vaihtoehto. Pitää nyt kuitenkin varoa ko. nettikauppaa, ettei tule ostettua vielä lisää ajankuluksi.

Kirjoita kirja-arvio

Seuraavaa omaa kirja-arviotani odotellessa (arvosteltava/esiteltävä kirja on tiedossa ja kulkee mukana töissäkin, mutta en vain ole saanut kirjoitettua, pahoitteluni!) nostan esiin Kotilieden kirjasivut ja sieltä lukijoiden kirja-arviot. Bongasin tämän eilen alkuvuoden Kotiliedestä, ja siinä luvattiin arvostelijoille kirjapalkintojakin. Niistä ei nyt näytä olevan sivuilla mainintaa, mutta yhtä kaikki, Kotilieteen voi siis lähettää omia sepustuksia  ja nettisivuilla voi myös keskustella muiden lukukokemuksista. En ole vielä tutustunut sivuihin kovin tarkasti, mutta ihan kivoilta ja monipuolisilta vaikuttavat.

Tiedätkö hyviä kirjakeskustelu- tai kirjavinkkisivuja? Itse seuraan lähinnä muutamaa yksityistä blogia sekä Kirjavinkkejä ja Kiiltomatoa. Seuraamistani blogeista tunnetuin ja suosituin on varmasti Kirsi Pihan Lukupiiri. Sieltä minäkin olen saanut monta lukuvinkkiä!

Lukulista

Siirrän lukutoivelistan kissasivujen puolelta tänne. Vähän laiskasti olen pitänyt tätä listaa enkä oles lukenut siltä mitään, mutta tänään lisäsin siihen pari uutta kirjaa. 

Tässä on siis minua kiinnostavia mutta vielä lukematta olevia kirjoja. Päivitän listaa sitä mukaa kun uusia kirjatuttavuuksia tulee vastaan tai saan jopa luettua jotain listaltani. Otan mielelläni vastaan kirjavinkkejä! Tai jos olet tutustunut joihin listan kirjoista, kerro, millainen oli.

Kiinnostavalta vaikuttavia kirjoja ja kirjailijoita:

- Amin Maalouf: Samarkand 

- A. S. Byatt: Riivaus

- Leena Krohn: Valeikkuna

- Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia

- Doris Lessing: Kissoista

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Ilmestyessään Miina Supisen kirja Liha tottelee kuria oli melko paljon esillä, mutta minua se ei kiinnostanut ollekaan. Se kuulosti suomalaiselta hömppäpömppä-chicklit-kokeilulta, sellaiselta, jota lukiessa keskittyy usein enemmän myötähäpeämiseen kuin itse tekstiin.

En olisi varmaan lukenut kirjaa koskaan, ellen olisi tömännyt Supisen blogiin, sujusanaiseen, nasevaan ja hauskaan blogiin. En ole lukenut blogiteksteistä kuin osan, mutta niistä tuli sellainen olo, että näitähän kirjoittaa hyvä tyyppi – oli siis vihdoin haettava Liha tottelee kuria kirjastosta.
Onneksi hain, sillä kirja on tosi hauska! En yleensä käytä adjektiivia kreisi, mutta tästä kirjasta voisin käyttää. Tarina on hassu ja ihmistyypit huvittavia ja viihdyttäviä, yllättävän eläviäkin jopa kaikessa sarjakuva- tai stereotyyppisyydessään. En viitsi paljastaa kirjan juonta, mutta ihmistyypeistä mainittakoon bodausta harrastava ylipainoinen nuorukainen Silmu ja tämän kuntosaliohjaaja Aivo (hillitön nimi!), Silmun akateeminen ja sadomasokistinen, itseään kauppaava isosisko Astra sekä näiden pikkusisko, äidin harharetken tulos Pelagia. Pinnalta epäuskottavassa tarinassa piilee pinnan alla totuuden siemen. Liioittelemalla erilaisia ihmistyyppejä korostetaan sitä, että harva meistä on oikeasti aito ja rehellinen – mutta kannattaisi olla, ellei halua joutua kommelluksesta toiseen.

Supinen kirjoittaa supersujuvasti ja osuvasti. Teksti kulkee helposti ja lukiessa tulee sellainen olo, että kirjoittajalla on varmasti ollut hauskaa kirjoittaessaan. Iso plussa siitä, että tätä lukiessa minulle ei tullut mikään toinen kirja mieleen – hauska ja piristävä lukukokemus siis. Kun haluat herkullisen lukuvälipalan, valitse tämä!

Tekstinäyte kohdasta, jossa valitaan lastenhoitajaa. Huomaa hauska ilmaus diftongit rempallaan!

Ensimmäisenä työhaastatteluun tuli opiskelijatyttö, joka oli vaikuttanut puhelimessa ihmeen sirkeältä. Tyttö olikin reipas ja rohkea, eikä kakistellut yhtään, vaikka Katriina tarjosi keksiä, kakkua ja voileipiä, joissa oli normaalien päällysten lisäksi ties mitä yrttejä. Tytöltä onnistui syödä ja puhua yhtä aikaa täysin luontevasti. Katriina alkoi arastella tyttöä: tämä oli niin pätevä, että saattaisi piankin ryhtyä tarkkailemaan Katriinaa ja huomata puutteita. - - Loput halukkaista olivat vielä mahdottomampia: pitkäaikaistyöttömiä, jotka eivät esitelleet itseään, vaan mölisivät luuriin diftongit rempallaan, tai nuoria tyttöjä, jotka kyselivät heti rahasta. Tilanne oli vaikea. (s. 150)

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Wsoy, 2007.

Millainen lukija olet?

Inan hauskassa ja monipuolisessa INAhduksia-kirjablogissa keskusteltiin taannoin lukemisesta. Jonkun mielestä se ei ollut lukemista lainkaan, jos ei lue kirjaa ajatuksella ja kannesta kanteen. Itse tunnustan kyllä auliisti, että jätän huonon tai muuten vaan lukufiilikseen sopimattomalta tuntuvan kirjan kesken. Saatan myös harppoa, jos kirja on puoliksi lukukelpoinen tai liian hankala... Lisäksi minulla on sekin lukiongelma, että joskus ahmaisen liian hyvän kirjan niin vauhdilla, etten luettuani muistakaan siitä juuri mitään.


En ole siis maailman perusteellisin lukija. Puolustaudun sillä, että maailmassa on liikaa luettavaa, on turha lukea huonoja kirjoja ainakaan kunnolla. Ja lukemisessa minulle on tärkeää tekstin sanoman lisäksi fiilis, kirjaa ahmiessa se fiilispuoli vaan joskus korostuu liikaakin. Mutta luen minä joskus huolellisestikin, makustelen sanoja ja tutkin rakennetta! Ja luen myös kirjoja uudelleenkin, jopa enemmänkin kuin vain toiseen kertaan. Ja vielä: jos voisin vain lukea, niin varmasti lukisin tunnollisemmin. Nyt en vain aina malta keskittyä: haluan lisää ja lisää lukukokemuksia. Siihen ehkä liittyy sekin, että olen parin viime vuoden aikana ottanut tavaksi lukea montaa kirjaa yhtäaikaa, aikaisemmin se oli minusta jotenkin paheksuttavan epämääräistä.


Ina vinkkasi myös, että Ollin pakinoissa on käsitelty erilaisia lukijatyyppejä. Kirjastosta löytyikin sopivasti Ollin pakinakokoelma Häiritty iltarauha ja sieltä mainio pakina Miten luette romaanin? Huh, en olekaan ehkä aivan toivoton kirja-ahmatti-huithapeli, sillä minäkään en vastaisi tuohon kysymykseen esimerkiksi näin:


- Ostettuani romaanin, joku tuttava sen heti minulta lainaa. En ole vielä koskaan saanut lukea romaania.


- Luen romaanin sillä tavalla, että aluksi selailen sitä ja etsin ne kohdat, jotka näyttävät mielenkiintoisimmilta. Ne kohdat luen ensin.
- Mitä luette sitten?
- En minä sitten muuta luekaan.


- Etsin mahdollisimman rauhaisan paikan, otan pehmeän tyynyn pääni alle, sijoittaudun mukavaan asentoon, avaan kirjani ja nukun.


Lapsena luin kyllä joskus näin:


- Luen aina salaa. Kun vanhempani kieltävät minua lukemasta jotakin romaania, niin tiedän, että silloin se aina on jännittävä. Muita en viitsikään lukea.


Olli: Häiritty iltarauha, 35 juttua. Otava 1934, uusintapainos 2008.

Kirjoja illuusioista

Luin juuri Paul Austerin Illuusioiden kirjan toisen kerran, ja se oli hämmentävä kokemus. Ensimmäisestä lukukerrasta ei voi olla kovin kauan, kun kirja on vuodelta 2002, mutta ilmeisesti olen lukenut sitä ihan eri mielentilassa kuin nyt. Oletin, että kirja olisi todella erikoinen, hypnoottisen koukuttava, jotenkin mystinen.

No. Ei se ollut. Tarina oli kyllä epätavallinen ja vei mennessään. Kielenkäyttö oli sikäli koukuttavaa, että se oli austermaisen sujuvaa. Pidän hänen kirjoistaan jo siksi, että ne ovat niin sujuvasti ja moitteettomasti kirjoitettuja, ettei kirjoittajan puolesta tarvitse huolestua tai hävetä, voi keskittyä lukemiseen. Mutta ei Illuusioiden kirja silti mikään maailman ihmeellisin kirja ole, vaan "vain" kiinnostava, monitahoinen peruskirja, hyvä lukuromaani. Mitään hypnoottista tai mystisen kummallista en tällä kertaa kirjasta löytänyt, mieleenjäävän tarinan kyllä.

Kirja kertoo perheensä menettäneestä collegeprofessorista ja hänen tutkimuskohteestaan, kauan sitten salaperäisesti kadonneesta mykkäelokuvien tekijästä. Mukaan mahtuu onnettomia rakkauksia - onnellisiakin kyllä - ja traagisia ihmiskohtaloita. Auster kuvaa asiantuntevalla, tarkalla tavalla mykkäelokuvien tekoa ja ujuttaa tarinaansa monenlaisia sivutarinoitakin, pieniä kertomuksia. Onnettomasti alkava tarina muuttuu välillä toiveikkaaksi ja kauniiksi, mutta loppu on taas onneton - ja tyrmistyttävän, jotenkin pysäyttävän ahdistava. Jos synkät ihmiskohtalot eivät pelota, suosittelen lukemista.

Voiko kirja muuttaa elämän?

Tätä olen kysynyt blogissakin, ja samaa teemaa pohditaan Orhan Pamukin Uudessa elämässä. Tätä teosta luonnehtisin Austerin teosta enemmän "illuusioiden kirjaksi", sen verran eriskummallinen se oli.

Nuori opiskelijapoika törmää sattumalta kirjaan, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Kirja kirjaimellisesti vie hänet mukanaan. Kirjasta, sen sanomasta tai taustasta, ei aluksi kerrota paljoakaan, mutta käy selväksi, että kirja tekee elämästä epätodellista. Päähenkilö matkustaa linja-autolla ympäriinsä ja joutuu liikenneonnettomuudesta toiseen, etsii rakastettuaan ja itseään. Tunnelma ja kertomistapa ovat jotenkin unenomaisia tai runollisia. Tarinan edetessä mukaan tulee selkokielisempiä ja taustoittavampia, vertauskuvallisia jaksoja, mutta jälkimaku kirjasta on silti juuri unenomainen (tai ehkä tämäkin on tämän hetken tunne ja toisella lukemisella kaikki olisi toisin?).

En oikein tiedä, pidinkö kirjasta vai en. Se oli kyllä hieno, poikkeuksellinen ja ihan varmasti "laatukirja", mutta ehkä sittenkin liian kummallinen makuuni, välillä keskittymiskykyni herpaantui. Tutustumisen arvoisia kuitenkin kumpikin, sekä helppojen että hankalampien illuusioiden kirja!

Tekstinäytteet:

Illuusioiden kirja
Emme ehtineet olla sisällä minuuttiakaan, kun Frieda vei minut yläkertaan Hectorin huoneeseen. Minulla oli aikaa vain kaikkein pinnallisimpaan vilkaisuun, kaikkein pikaisimpiin ensivaikutelmiin - Friedalla oli lyhyeksi kerityt valkoiset hiukset ja luja kädenpuristus, hänen katseestaan kuvastui uupumus - ja ennen kuin ehdin sanoa niin kuin sellaisessa tilanteessa kuuluu (kiitoksia kun otatte minut vastaan, toivottavasti hän voi jo paremmin), hän ilmoitti Hectorin olevan valveilla. (s. 251)

Minkä filmin katsomme ensimmäisenä? kysyin.
Martin Frostin sisäisen elämän.
Miksi sen emmekä jotain toista?
Siksi että se on lyhyin. Ehdimme katsoa sen loppuun saakka, ja ellei Frieda palaa siihen mennessä, siirrymme seuraavaksi lyhyimpään. En ole keksinyt muutakaan lähestymistapaa.
Tämä on minun syytäni. Minun olisi pitänyt tulla tänne kuukausi sitten. Et voi kuvitellakaan, miten typeräksi tunnen itseni.
Friedan kirjeet eivät olleet ystävällisiä. Sinun asemassasi minäkin olisin empinyt. (s. 271)

Uusi elämä:
- Pitkäaikaiset tutkimukseni, vaelteluni, linja-automatkani osoittivat minulle, että kirjaa vastaan oli perustettu salaliitto, hän sanoi. - Joku mielipuoli haluaa tapattaa kaikki, jotka ovat vakavissaan kiinnostuneet kirjasta. En tiedä kuka hän on tai miksi hän sen tekee. - - Minä en halua kenellekään hankaluuksia, en halua kenenkään joutuvan eksyksiin. Pakenin Cananin luota. Yhtä lailla kun tiesin, ettemme koskaan voisi löytää hänen haluamaansa maata, tajusin myös hyvin selvästi, että hänkin saattaisi minun kanssani joutua kirjasta tulvivan kuolonvalon valtaan. (s. 252)

Paul Auster: Illuusioiden kirja. Tammi, 2002.
Orhan Pamuk: Uusi elämä. Tammi, 2007.

Osallistu kirjavinkkikilpailuun

Kivalla, kätevällä Kirjavinkit-sivustolla on kilpailu. Voit voittaa kirjan, kunhan kerrot Kirjavinkeistä ja ko. kilpailusta esim. blogissasi. Minä kerron. Kilpailu löytyy osoitteesta http://www.kirjavinkit.fi/kilpailu/. Tervemenoa kilpailemaan ja etsimään lukuvinkkejä!

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Tunnen ihmisiä, jotka eivät saa luetuksi Tarua sormusten herrasta, koska se on liian paksu. Tai he ajattelevat, että se on liian fantasiaa, liian satu, liian lapsellinen. Suosittelen heille Hobittia, Sormusten herran esiosaa. Kirja on ohuempi ja nopealukuinen, ja siitä saa esimakua Tolkienista.

Luin Hobitin juuri ja pidin siitä yhtä paljon kuin Sormusten herrastakin, jonka olen lukenut muutamaan kertaan - kaikki kerrat muuten vasta aikuisena. Hobitin tarina kertoo lyhyesti kiteytettynä hobitti Bilbo Reppulin ja kääpiöiden matkasta aarretta vartioivan lohikäärmeen luokse; myös viisas velho Gandalf esiintyy kertomuksessa. Tolkienin tapaan matkan varrella tavataan erilaisia olentoja ja joudutaan monenlaisiin seikkailuihin ja olosuhteisiin. Mukana ovat kaikki Tolkienin teoksissa tärkeät suuret teemat: hyvän ja pahan taistelu, ystävyys ja luottamus, epäonnistuminen ja onnistuminen, sopivassa suhteessa jännitystä ja onnellisia hetkiä, lisänä ripaus empatiaa ja huumoria.

Lue! Aikuisetkin tarvitsevat satuja. Hobitissa ja Tarussa sormusten herrasta on sitä, mitä suomalaisen romaanin historiasta kertovasta kirjassa Vaihtuva muoto (Risto Turunen ym. 1992, SKS) mainitaan 1840-luvun näkemykseksi romaanin "alkuluonteesta": "lempi, sen helyttävä onni, sen itkettäwä onnettomuus", vaikkeivat ne rakkauskertomuksia olekaan.

Tekstinäytteet:
Muutoksia oli tapahtunut jopa aivan viime vuosina, sen jälkeen kun Gandalf oli saanut täältä viimeksi tietoja. Suuret tulvat ja sateet olivat nostattaneet itään virtaavat vedet ja maanjäristyksiä oli ollut useampi kuin yksi (monet olivat valmiita syyttämään lohikäärmettä - johon viitattiin kirouksella ja pahaenteisellä nyökkäyksellä vuorta kohti). Suot ja rämeet olivat vallanneet alaa joka puolella. Monia polkuja ei enää ollut ja moni kulkija ja ratsumieskin oli kadonnut yrittäessään löytää olematonta tietä soiden poikki. Kääpiöiden Beornin neuvosta valitseman metsän halki vievän tien tämä pää oli epämääräinen ja vähän käytetty; vain joki tarjosi enää varman pääsyn Synkmetsän pohjoisilta liepeiltä vuorien varjostamille tasangoille, ja joka vartioi metsähaltioiden kuningas. (s. 195)

"Kaikki aikanaan!" Gandalf sanoi. "Seikkailu lähestyy nyt loppuaan, mikäli en ole vallan erehtynyt. Lähitulevaisuus voi olla hankala, mutta pysyttele rohkealla mielellä! Ties vaikka selviäisit ehjin nahoin. On tekeillä sellaista mistä korpitkaan eivät ole kuulleet. Hyvää yötä!"

Hämmentyneenä mutta toiveikkaammalla mielellä Bilbo jatkoi kiireesti matkaansa. Hänet ohjattiin turvalliselle ylityspaikalle ja hän pääsi joen toiselle rannalle kuivana ja sitten hän hyvästeli haltiat ja kipusi varovasti takaisin Portille. - - Keskiyöllä hän herätti Bomburin ja sitten hän käpertyi vuorostaan samaan nurkkaan kuuntelematta vanhan kääpiön kiitoksia (joita hän ei erityisesti tuntenut ansainneensa). Pian hän oli täydessä unessa ja unohti kaikki huolensa aamuun asti. Jos totta puhutaan, hän näki unta munista ja pekonista." (s. 277)

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin. WSOY, 1992. Viides painos.

Menovinkki kirjojen ja ruusujen ystäville

Huomenna kannattaa suunnata Kamppiin Kirjan ja ruusun päivän tapahtumaan. Kävin siellä viime vuonna ja kannoin kotiin monta, monta kirjaa! Uusia ja varsinkin vanhempia kirjoja oli myynnissä pikkurahalla. Tänä vuonna flunssa on kellistänyt minut petiin, joten tapahtuma taitaa ikävä kyllä jäädä väliin.

Luetut luetteloitu

Olen pitkästä aikaa luetteloinut luettuja kirjoja sekä tänne blogiin että Library Thingiin. Samalla sain siirrettyä vuoden 2009 lukulistan pois kissablogin puolelta - blogien "erottaminen" on käynyt silkasta laiskuudesta hieman hitaammin kuin kuvittelin...

No, tässä se lista nyt on. Jos on kommentoitavaa noista (tai muistakin kirjoista), kommentoi toki! Luetteloitko sinä kirjoja, ja jos niin, miksi? Itse luetteloin sekä luettuja että omistamiani kirjoja, enkä oikein tiedä syytä siihen. Yleensä en ole kovinkaan järjestelmällinen luonne, mutta kun kirjojen luetteloimisen on aloittanut, sitä ei voi enää lopettaa. Aina välillä pitää kurkistella, että ahaa, tuon kirjan luin silloin ja kas, minullapa on noin monta tuon alan kirjaa. En sitten tiedä, onko se merkki aidosta kirjaharrastuksesta vai - omistettujen kirjojen kohdalla - materialismista: minulla on kamalasti kirjoja!

Yksi hylly järjestyksessä

Tällainen tuli uudesta kirjahyllystä. Tarkoituksenani oli pyhittää se kotimaiselle kirjallisuudelle, joka on kuitenkin minulle tärkeintä kirjallisuutta, vaikka sitä - ainakin uudempaa kirjallisuutta - ajoittain tylsäksi ja yksioikoiseksi haukunkin.

Vaan miten kävi? Uusi hylly on niin iso, että kaikki parisensataa kotimaista romaania veivät vain kuusi hyllyä. Ei muuta kuin arpomaan, mitkä muut genret ansaitsevat paikan tässä hyllyssä. Lopputulos: kieli ja kielitiede, runous, näytelmät (heh, niitä taisikin olla peräti kuuden teoksen verran) ja taidekirjat. Hyllyssä on erillinen Kalevala-aiheisten teosten pino sekä suomalaisesta kansanperinteestä kertovien kirjojen pino, niistä olen iloinen.

Kirjat ovat lajityyppijärjestyksen lisäksi aakkosjärjestyksessä. Ennen järjestelyä olin hieman huolestunut, päätyvätkö teokset aakkosissa ihan "väärään" järjestykseen. Oli hauska huomata, että osittain järjestys pysyi aivan samana kuin oli vanhassa, fiilispohjaisesti järjestetyssä hyllyssä. Kotimaisista naiskirjailijoista esim. Virpi Hämeen-Anttila ja Anna-Leena Härkönen olivat ennekin vierekkäin, ja niiden lähellä oli Anja Kaurasta (mutta miksi Kaurasesta tuli Snellman; kauhean epäkäytännöllistä, että saman kirjailijan teoksia on hyllyssä kahdessa eri paikassa!).

Myönnän suhtautuvani tähän aika tunteikkaasti, mutta järjestellessäni olen tuntenut myös iloa joidenkin kirjailijoiden puolesta. Leena Krohn on mielestäni eräs merkittävimmistä tämän päivän kotimaisista kirjailijoista, joten soin hänelle mielelläni kunnianarvoisan paikan Aleksis Kiven ja Joel Lehtosen välissä. Ja jos olisin Sofi Oksanen, olisi minusta hienoa sijoittua Timo K. Mukan ja L. Onervan väliin!

Järjestely jatkuu, vielä on kaksi hyllyä jäljellä. Toiseen tulee ainakin ulkomaista kaunokirjallisuutta, toiseen taas tietokirjoja. Tietokirjojen suhteen en ole vielä päättänyt, aakkostetaanko ne vai ei, mutta pääasia, että UUSI HYLLY on nyt valmis.

Raimo Jussila: Kalevalan sanakirja

Jo aamusilla aikaisin aivinaisillani ajattelime lähteä ajelotielle ostoksille. Jouahutin kaplukat kuntoon – ja matkaan. Nyt mielessä meuruelee uusi aarre, mutta tämä kielikerta on loppuva.

Hieman ontuvaa kielenkäyttöä, myönnän, mutta hauska tuota oli suunnitella. Kertomuksessa mainittu uusi aarteeni on aamulla ostamani Raimo Jussilan Kalevalan sanakirja, oikea hauskojen sanontojen ja perinnesanojen aarreaitta. Olen selaillut teosta vasta vähän, mutta jo monen sanan kohdalla on naurattanut: ai näinkin voisi sanoa, muistaisinpa tämän jossain hauskassa kohdassa! Toisaalta moni sana on myös hämmästyttänyt: ahaa, tämäkö ihan tavallinen, jopa yleiskielinen sana tulee Kalevalasta.

Sanaston lisäksi teoksessa on Kalevalasta ja Elias Lönnrotista kertova lyhyt johdanto sekä taulukkotietoa Kalevalan yleisimmistä sanoista. Tässä ”suomennokset” alun kertomuksessa käytettyistä sanoista:

aamusilla – aamulla
aivinisillaan – alusvaatteisillaan, aivinapaidassa
ajattelime – (refl.) ajattelin (itsekseni)
ajelotie - kulkutie
jouauhuttaa – valmistella, jouduttaa kuntoon
kaplukka – korkokenkä
meuruella - myllerrellä
kielikerta – sanoma, kertomus

Raimo Jussila: Kalevalan sanakirja. Otava 2009.