Kirjoja, jotka tekevät hyvää (ja jopa turruttavan hyvää)

Ennen kuin esittelen kesäkirjahaasteessa kirjan, jonka kansikuva kiehtoo minua, palaan vielä viimekertaisen bloggaukseni teemoihin, hyvää tekeviin kirjoihin.

Aihe on tietenkin määrättömän laaja. Kirjaimet, sanat, tekstit, lukeminen ylipäätään tekee minulle hyvää. Lukeminen, sekä faktan että fiktion, on elämäni kivijalkoja.

Parasta lukemista minulle ovat pienet suuret helmet, realistiset klassikot sekä  lempirunoilijoideni teokset.

Runot olen jo esitellyt. Pienillä suurilla kirjoilla viittaan niihin, jotka ovat tarinaltaan ja  kieleltään yksinkertaisia mutta joissa sittenkin on kaikki.

Kotimaisista rakastan Petri Tammisen lisäksi, tunnetusti, Tove Janssonin Kesäkirjaa ja kaikkea muutakin Janssonin kirjoittamaa ja kaikkea Janssonissa, Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelmaa sekä Kristina Carlsonin teoksia Herra Darwinin puutarhuri ja erityisesti William N päiväkirja. Ne olen lukenut tai aion lukea moneen kertaan. Joel Haahtelan teoksista olen ollut aistivinani jotain samansuuntaista, mutten ole lukenut niistä vielä yhtään tarpeeksi paneutuneesti.

Ystäväni olivat taannoin viisaita, kun antoivat minulle syntymäpäivälahjaksi Johan Bargumin Syyspurjehduksen.

Ulkomaisista teoksista tulee etsimättä mieleeni Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri, merestä taas uudelleen kotimainen kirjallisuus, nimittäin Muumipappa ja se, etten ole muutamaan vuoteen lukenut muumeja, vaikka etenkin muumimaraton tekee minulle ehdottoman hyvää lukijana, kirjoittajana ja ihmisenä.

Niputan nyt monta kirjaa yhteen kun totean, että myös suomalaisen realismin klassikot tekevät minulle hyvää jo esineinä, kokoelmana, joka muodostaa kirjahyllyni ytimen. Suomenruotsalainen kirjallisuus on myös laaja käsite, mutta niputan senkin ja totean, että kun luen Tikkasia tai Fagerholmia, tunnen, etten halua lukea enää muuta.

Vaan haluanhan minä, esimerkiksi eläin- ja luontokirjoja sekä yhä enemmän tietokirjoja. Tänä keväänä minua ovat hellineet kaksi Jyrki Vainosen rauhallista, sympaattista ja viisasta esseeteosta. Linnunpöntönrakentaja rentouttaa luonnon ja vanhojen talojen ystävää, vaikkei hän tuntisi lintuja. Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä taas on lukijan kirja, etenkin kävelevän lukijan. Lämmin suositus molemmille teoksille!

On tietysti lukuisia muitakin kirjoja, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. On kirjoja, jotka ovat kiinnostaneet, kiehtoneet, häirinneet, muuttaneet tai "vain" todella viihdyttäneet ja ilahduttaneet minua. Niitä on joka genrestä, monesta tyylilajista. Mutta juuri hyvää tekevät kirjat ovat niitä, joiden ääressä en halua tehdä kuin lukea, joiden ääressä olen riemastunut ja liikuttunut ihan vain siksi, että tällaisia kirjoja on olemassa.  Hyvää tekevät kirjat tekevät olon lämpimäksi ja kiitolliseksi.

Ja vielä: jotkut kirjat tekevät erityisen, turruttavan ja lohduttavan hyvää.

Viime aikoina olen ollut uupunut ja stressaantunut. Huomasin luisuneeni tilaan, jossa en kyennyt keskittymään lukemiseen, vaikka juuri eniten olisin kaivannut taukoa kirjamaailmassa.

Kuka avuksi? L M. Montgomery. Marigoldin lumottu maailma tarjosi tarpeeksi tuttua, vakaata, hauskaa ja rauhoittavaa luettavaa. Joskus olen lähtenyt hädän hetkellä Ruohometsän kansan pariin. Suruun olen lukenut Claudie Gallayn Tyrskyt, moneen kertaan. Olen kertonutkin näistä lukukokemuksista. Halu turruttaa tunteet, rauhoittua ja toisaalta varmasti nauttia kirjallisuudesta vaatii tutun kirjan.

Joku saattaa ajatella, että saman kirjan lukeminen on ajanhaaskausta ja turtumuksen hakeminen osoitus taantumisesta eikä pyrkimyksestä rentoutumiseen. Sama se. Meillä lukutoukilla kirjat toimivat aina ja kaikissa elämäntilanteissa, hyvässä ja pahassa.

Onneksi on kirjailijoita ja kirjoja, etenkin hyvää tekeviä kirjoja.

#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

Lumoavat orpolapset - eli sananen tyttökirjoista

Jokaisen aikuisen, jolla on ollut lapsena tärkeitä kirjoja, kannattaisi mielestäni palata noihin teoksiin. Blogiani kauemmin lukeneet tietävät, että minä palaan omien aarrekirjojeni pariin aika ajoin. Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista olen löytänyt aikuisena aivan uusia puolia. Toisaalta olen  lukiessani  tavannut kuin hipaisun verran sen lukevan tytön, joka joskus olin. Sen, joka ihasteli tyttökirjaklassikoissa menneen ajan aikoja ja tapoja - ja mekkoja - sekä sitä, miten selkeältä kaikki vaikutti.

Tänä vuonna olen lukenut Anni Swanin Iris rukan ja F. H. Burnettin Salaisen puutarhan, jota en ole muistaakseni lukenut lapsena, mutta jota lukiessani tavoitan lapsuuden lukuhetkien tunnelman.

Vaikka Iris rukka sijoittuu suomalaiseen metsäpirttiin sekä Helsinkiin ja Salainen puutarha Intiaan ja Englantiin, niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa on kyse orpotytön kasvusta uuteen ympäristöön ja uusiin tapoihin, uuden yhteisön jäseneksi. Suurin ero taitaa olla siinä, että Iris on kultainen ja kaunis alusta asti, mutta Salaisen puutarhan Mary löytää sisäisen ja ulkoisen kauneutensa vähitellen.

Minua kiinnostaa tyttökirjaklassikoissa edelleen menneen ajan kuvaus. Siinä missä pikkutyttönä kiinnitin huomiota kirjallisten tyttöjen kampauksiin, vaatteisiin ja ystävyyssuhteisiin, nyt kiinnostavampaa on normaali arki, eli työssäkäyminen ja kodin- ja puutarhanhoito sekä se tyttöjen ystävyyttä laajemminkin se, millaisista hahmoista kirjan yhteisö muodostuu.

Useinhan nuo hahmot ovat melko yksioikoisia. Muistan lapsena ajatelleeni niin ikään yksioikoisesti, että ennen ihmiset eivät tainneet voida itse vaikuttaa juuri asioihinsa, mutta maailmanjärjestys oli looginen. Oli köyhiä, rikkaita, kauniita, rumia, kopeita, yksinkertaisia, laihoja ja lihavia - kaikenlaisia ihmisiä, joilla oli omat tapansa ja paikkansa. Ajattelin, että ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa.

Poikkeuksen tästä ennalta määrätystä kuviosta muodostivat orvot sankarittaret, sellaiset kuin Iris, Anna ja Mary. En muista koskaan säälineeni orpotyttöjä, vaan ihailleeni: miten itsenäistä ja rohkeaa käytöstä, miten kutkuttavaa kohota ihan omana itsenä hylätystä raukasta yhteisön jäseneksi. Kirjat taisivat ruokkia jonkinlaista kurjuusromantikkoraukkaa minussa. Nyt aikuisena olen paljon myötätuntoisempi orpolapsia kohtaan. Huomaan myös, että aikojen, tapojen ja ihmisten kuvaus on suoraviivaista - tai sitten ennen vanhaan taisi olla pikemminkin yleisesti ottaen ahdistavan normatiivista eikä ihastuttavan loogista.

Tällä kertaa* käsiini sattui Salaisen puutarhan laitos, jossa Kaisa Neimala pohtii esipuheessa juuri näitä asioita. Olisin voinut alleviivata koko pohdinnan, sillä niin hyvin se kiteytti omia ajatuksiani. Esimerkiksi:


...toisaalta vieraaseen, vihamieliseen tai ainakin välinpitämättömään ympäristöön joutunut lapsi on mainio päähenkilö, nykyisinkin. Hänelle voi luontevasti sepittää poikkeuksellisen tunne-elämän ja vahvan mielikuvituksen. - - ...nuorten romaanihenkilöiden orppuden syy voi olla vanhempien puutteen mukanaan tuoma vapaus (vrt. Mowgli, Tarzan). Haikea, yksinäinen, kompasteleva vapaus tosin, mutta pääähenkilön luonteenpiirteenä hyvä. Eivätpä pääsisi Mary ja Colin seikkailemaan päiväkausia omin päin luonnon ihmeitä ihastelemassa, jos molempien yläluokkaiset vanhemmat olisivat elossa ja läsnä.


Niinpä. Aikuinen minussa ymmärtää kyllä nämä orpouden mahdollisuudet. Ymmärrän myös, että kirjojen stereotyyppiset hahmot ja suoraviivaiset juonenkulut ovat mahdollistaneet kirjoille monenlaisia piiloagendoja; Neimalakin huomauttaa, ettei Mary ole sattumalta laiha ja ruma: kunnon ruoka ja fyysiset ponnistukset raikkaassa ulkoilmassa reipastuttavat hänet.

Kaikesta tästä ymmärryksestä ja noista ennalta arvattavista piirteistä huolimatta - tai juuri niiden takia - rakastan yhä hupsua, romanttista ja paikoin julmaakin tyttökirjamaailmaa. Siinä on jotain sellaista, mitä en tavoita muista kirjoista.

Kerro tyttökirjakokemuksista

Jos olet samaa mieltä ja olet pohtinut tai haluat pohtia itseäsi (ulkomaisten) tyttökirjojen lukijana, vinkkaan ystäväni Sara Kokkosen vielä jonkin aikaa jatkuvasta lukukokemuskeruusta. Lisätietoja keruusta ja Saran tulevasta tyttökirjakirjasta - jo toisesta! - saat Saran kirjat -blogista. Sara on mukana myös Korjaamon kirjamarkkinoiden tyttökirjakeskustelussa. Menen kuuntelemaan!





Kirjojen tiedot:

Anni Swan: Iris rukka. WSOY 1916 (13. painos 1963). Kansi Marta Wendelin.
F. H. Burnett: Salainen puutarha. (The Secret Garden). Wsoy, 2007, 13. painos. Suom. Toini Swan


*Salainen puutarha on Iris rukan tavoin on omasta hyllystäni ja olen lukenut sen kerran ennenkin, mutta tällä kertaa maltoin lukea "virallisen osuuden" ensimmäistä lukukertaa paremmin.

Miten minusta tuli lukija?

Sähköpostilaatikkoon  ilmestyi tällä viikolla kiinnostava viesti, joka muistitti minua kiinnostavasta tietokirjasta. Palautin tuon kirjan jo kirjastoon, mutta kopioin siitä pari kohtaa; lukemiseen aina uteliaasti suhtautuvana voisin hankkia kirjan omaksikin.

Lastenkirjailijat kertovat lukemishistoriastaan

Avaimen julkaisema Miten minusta tuli lukija? on pieni kirjanen, joka tuottaa lukutoukalle  paljon iloa. Siinä tunnetut suomalaiset lastenkirjailijat kertovat omin sanoin lapsuuden lukumuistoistaan.

Nuo muistot ovat arvatenkin nostalgista ja mukavaa luettavaa. Olen aina kadehtinut niitä, jotka muistavat tarkkalleen, miten he löysivät lukemisen maailman. Yksi heistä on Tuula Kallioniemi:


Opin lukemaan neljän vanhana. Ensimmäiset lukemani sanat olivat Koskenkorva ja apteekki. Muistan elävästi hetken, jolloin koin lukemisen huikaisevan ihmeen. Olimme äidin kanssa matkalla kangaskaupppaan Karhulan kauppalassa. Matkan varrella oli valkoinen rakennus, jonka seinässä luki vaaleansinisellä valokirjaimilla pystysuoraan APTEEKKI ja vaakasuoraan KOSKENKORVA. Jälkimmäinen oli paikallinen polkupyöräliike.

Yhtäkkiö olin jotain enemmän kuin siihen saakka. - -


Hannu Hirvonen piti lapsena kuvakirjoista, mutta oppi lukemisen vasta koulussa. Hän kuvaa kokemusta tajunnanräjäyttäväksi ja kertoo lukeneensa kaiken, minkä käsiinsä sai, Valituista paloista Onneliin ja Anneliin sekä Korkeajännityksiin. Luulenpa, että tämäkin kirjanahmimismuisto on tuttu monelle kirjatoukalle. Miten minusta tuli lukija tarjoaakin paitsi kutkuttavia lukukokemuksia myös mukavia poimintoja menneiden vuosien lastenkirjoista. Heikki Niska kertoo ihastuneensa Peppi Pitkätossuun lapsena ja liikuttuvansa yhä edelleen - viiskymppisenä - siitä, että Peppi on jouluiltana yksin.

Kaiken kaikkiaan mukava lukemiskirja siis. Toivon, että lukemiseen oppimista ja etenkin kirjojen löytämistä pidetään yhä edelleen niin merkittävänä, että aihetta on antoisa muistella vielä vuosikymmenien päästäkin. Toivon myös, että moni lukutoukkalapsi saa kasvaa samanlaisessa perheessä kuin Paula Havaste, omana itsenään:


Minusta ei tullut reipasta urheilijatyttöä eikä matemaatikkoa, mutta kirjallisuus tarttui jo lapsena lähtemättömästi elämään. Olen onnellinen siitä, ettei lukuharrastusta estelty, päinvastoin. Meidän perheessämme lukijaa ei ollut sopivaa keskeyttää, ellei ollut aivan erityistä syytä. Jos joku uppoutui kirjaan, tämän piti antaa olla.


Lisää tietoa Ismo Loivamaan toimittamasta teoksesta Miten minusta tuli lukija? Tutut lastenkirjailijat kertovat (Avain, 2013) saat kustantamon kirjaesittelystä. Toivottavasti kirjalle tulee jatko-osa, jossa muutkin kuin lastenkirjailijat pääsevät ääneen - lukumuisteluita ei voi olla liikaa.

Elämää lukijana -keruu

Alussa mainitsemani sähköpostiviesti, joka muistutti Avaimen kirjastakin, tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta. SKS:llä alkoi eilen laaja  Elämää lukijana -lukukokemuskeruu. Aineistoon kaivataan tietoja lukemisesta lapsena ja aikuisena, suosikkikirjoista, sähkökirjoista - siis melkein kaikesta lukemiseen liittyvästä. Kuulostaa kiinnostavalta ja tärkeältä keruulta, ja aion itsekin naputella vastaukseni SKS:lle. Lisätietoja keruusta sekä osallistumislomakkeen löydät täältä.

Elämää lukijana ja bloggarina

Lopuksi vinkkaan vielä niille, jotka eivät ole jo huomanneet, että tämän blogin yläosassa on nykyisin Minä, lukija ja kirjabloggari -välilehti. Olin pitkään ajatellut, että blogissani olisi hyvä olla kirjabloggarin esittely, mutten halunnut tehdä siitä ansioluettelomaista. Sain innoituksen kertoa itsestäni oman lukijahistoriani kautta Miten minusta tuli lukija -kirjan ansiosta.

Miten sinusta tuli lukija? Kerro se täällä ja/tai SKS:n keruulomakkeella!

Tarinoiden vuosi 2014

Hyvää alkanutta vuotta! Siinä missä muut kirjablogit ovat alkuvuodesta täyttyneet hienoilla kirjalistoilla ja lukemispohdinnoilla, K-blogin vuosi alkaa k niin kuin kiukuttelulla.


Olen joutunut viime aikoina pohtimaan, voiko lukeminen tai ainakin bloggaaminen vaarantaa terveyden. En ole tuhonnut silmiäni liialla kirjoihin hautautumisella, en sytyttänyt tulipaloa pitämällä lukuvaloa peiton alla - voi niitä aikoja, kun iltaisin ja öisin piti lukea salaa - enkä edes nyrjäyttänyt nilkkaani raahatessani kotiin kirja-aleostoksia.

Mutta en ole päässyt kirja-aleen, koska hartiaseutuni on niin kipeä, etten voi kantaa ostoskasseja. Vanha, staattisista työasennoista (lue: myös laiskuudesta) ja liiasta kirjoittamisesta ärtyvä rannekanavaongelma paheni heti kun metsässätallustelujoululomani oli ohi ja piti taas palata tietokoneen ääreen töihin, sitten kipeytyi koko yläkroppa. Olen yrittänyt välttää tietokonetta ja jopa lukemista tai ainakin raskaiden kirjojen kannattelua... Olen katsonut alkuvuodesta enemmän elokuvia kuin viime vuonna yhteensä, ja se onkin ollut hyvä juttu; olen hyvin tekstipainotteinen ihminen, mutta nyt taas muistan, että visuaalisillakin tarinoilla on puolensa. Ihminen voi katsoa vaikkapa Kotiopettajattaren romaania sen sijaan, että lukisi sitä tai bloggaisi siitä.

Pari päivää sitten yritin muistuttaa itselleni, että ihminen voi vain olla ja tunnelmoida, tarinoita on myös tavallisessa rauhallisessa hetkessä. Tehdäkseni hetkestä oikein mukavan menin sytyttelemään lyhtyjä pihalle. Onnistuin pimeässä telomaan toisen käteni haavoille, ja tietenkin juuri sen, joka ei ollut vielä kipeä. Niin että naputtelen tätä nyt parin sormen avulla, älkääkä ihmetelkö, jos blogi ei taaskaan hetkeen päivity.

Käsipuolisuus on tietenkin saanut aikaan sen, että olen alkanut ajatella kaihoisasti kaikkia loppuvuodesta lukemiani kirjoja, joista kyllä kirjoittaisin, jos vain voisin.

Kertoisin, että ensituttavuus Italo Calvinon kanssa sujui napakasti. Tämä vaikea elämä -novellikokoelman tekstit olivat harkittuja, kiinnostavia, vähän vinksahtaneita mutta kuitenkin aivan loogisia. Myös Hilkka Raviloon tutustuminen oli miellyttävää, vaikkei uutuusromaani Terhi ollut ollenkaan miellyttävä. Se kuvasi elämää juuri niin suoraan, realistisesti ja mieleenjäävästi kuin olin olettanutkin; yhden murhan olisin ehkä karsinut, että kirja olisi ollut vielä todentuntuisempi.

Toisaalta Kjell Westön Kangastus 38 -romaanissa oli siinäkin murha, oikeastaan murhia, ja kerronta oli vieläpä juuri niin westömäisen samettista ja elokuvamaista kuin olla voi - ja aivan yhtä todelta tuntui sekin romaani. Olen miettinyt, mistä kirjan todentuntuisuus ja mieleenjäävyys johtuvat. Eivät ainakaan vain siitä, että kirja on mahdollisimman realistinen ja "arkinen". On myös kiinnostavaa, miten erilaiset kirjat  ja kirjailijat voivat kietoutua yhteen lukijan ajatuksissa. Westö ja Ravilo, enpä olisi arvannut.

Sen arvasin, että Ville Rannan vanhaan Ouluun sijoittuva ja (myös) tunnetuista kulttuurivaikuttajista kertova sarjakuvaromaani Kyllä eikä ei on hyvä. Se oli. Aale Tynnin elämäkerta oli tarkka, kiinnostava, opettavainen. Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja innosti lukupiiriämme tekemään poikkeuksen. Tämä vuosi ei alakaan Finlandia-voittajan lukemisella, vaan Salaisella puutarhalla sekä vapaavalintaisella tyttökirjaklassikolla; aion lukea Anni Swania.

Raili Mikkasen historiallisia nuortenromaaneja olen jo kehunut. Kaari Utrion Seuraneiti oli niin viehättävä kuin toivoinkin. Oi aikoja, oi tapoja ja oi vanhaa Helsinkiä - oi vanhaa Kainuuta, mutta kun en tunne sitä seutua, en osannut sijoittaa esimerkiksi Paltamoon sijoittuvia tapahtumia yhtä hyvin paikoilleen kuin Helsinkiin sijoittuvia.

Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen maa on kesken, mutta on tuntunut alusta asti taitavalta ja tärkeältä, laadukkaalta. Timo Ahopellon IT-romaani Sand Hill Road on samaten kesken. Minusta kirjan alku vaikutti siltä, että teksti olisi pitänyt oikolukea vielä kertaalleen, ja pidin start-up-kertomusta myös lähtökohdiltaan aikamoisen epäuskottavana. IT-konsulttimieheni viihtyi kirjan parissa hyvin ja kommentoi, että periaatteessa tarina on aivan uskottava. Humanisti vs. insinööri. Palaan asiaan.

Totean vielä, että aiemmin syksyllä ahmimani Henrik Tikkasen osoitetrilogia ja loppuvuodesta lukemani Ingmar Bergmanin omaelämäkerta Laterna Magica saivat taas ajattelemaan kaikkien fanittamaa Karl Ove Knausgårdia. Ymmärrän kyllä, miksi häntä niin ihaillaan: onhan kiinnostavaa kurkistella avoimesti ja sopivan äkkiväärästi elämästään tilittävän kirjailijan kokemuksiin. Mutta miksi Knasua pidetään niin ainutkertaisena? Onhan näitä lahjakkaita, röyhkeydellään koukuttavia kirjailijoita ennenkin ollut!

Lumilapsen haluan lukea vielä alkuvuodesta, samoin tutkailla Granta-aikakauskirjan Ambition-numeroa, Erik Wahlströmin erikoinen "kissamuumiokirja" Kaunein on se jota rakastaa on sekin jo loppusuoralla. Eli kyllä minä luen, vaikkei se ehkä tee minulle hyvää. Ja alun kiukuttelusta huolimatta uskon myös kädelliseen uuteen vuoteen. Paketissa olevan käden haavat eivät ole tänään auenneet kertaakaan, ja toiselle kädelle olen varannut fysioterapia-ajan.


Ja tarinat, niitä on tosiaan kaikkialla. Toivotan kaikille hyvää ja kiinnostavaa, hyvien tarinoiden vuotta 2014!




P.S. Lisäys: On latteuksien latteus todeta, että Transtöremin runous on hienoa, ja vielä unohtaa mainita se itse postauksessa. Mutta se on. Toivon, että löydän joskus monipuolisempia sanoja noiden runojen kuvailemiseen.



***
Bloggauksessa mainituista kirjoista Mikkasen teokset ovat kirjastolainoja, Ravilon ja Ahopellon teokset arvostelukappaleita ja muut kirjat omiani, itse ostettuja tai lahjaksi saatuja.

Vuosi kuvina -haaste ja kymmenen tärkeää kirjaa

Facebookissa on jo jonkin aikaa kiertänyt haaste, jossa haastetun pitää listata kymmenen itselleen tavalla tai toisella tärkeää kirjaa*. Minäkin tulin haastetuksi kolmeltakin suunnalta ja vaikka olen bloggausvuosinani listannut (näitä samojakin) kirjoja eri näkökulmista lukuisia kertoja, julkaisen "mukanani kulkeneiden kirjojen listan" täällä blogissakin. 

1. Claudie Gallay: Tyrskyt

Vinksahtaneisiin tunnelmiin Normandian rannikolle vievä surumielinen ja luonnonläheinen tarina on lohduttanut minua monesti - ja ilahduttanut runollisella, muttei lainkaan makeilevalla kielellään. Haluaisin lukea Gallayta ranskaksi, mutta kielitaitoni ei riitä. Ranska on yksi kirjallisisista suosikkimaistani.

2. Tove Jansson: Haru, eräs saari

Voisin valita koko Tove Janssonin tuotannon, mutta valitsen Harun, koska se on Jansson-kokoelmani helmi, ja eräs elämäni kohokohtia on viimekesäinen Klovharun-vierailu. Nyt jouluna olen tallustellut metsässä ja kuunnellut Muumipeikkoa ja pyrstötähteä äänikirjana: superrentouttavaa!

3. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Satuklassikko, jossa on kiehtova tarina, jännitystä, lämpöä ja huumoria. Mestaritontun seikkailut kestää aikaa ja lukemista. Kun kuulin erään eläkeläismiehen lukeneen Mestaritontun hiljattain ensimmäistä kertaa ja koukuttuneen tarinaan, ilahduin suuresti.

4. Henry Thoreau: Walden - elämää metsässä

Luontofilosofian klassikko on kiinnostava, tärkeä, aina ajankohtainen. Minua se muistuttaa myös siitä, että kirjoille kannattaa antaa uusi mahdollisuus. Yhdestä tylsimmistä voi tulla yksi tärkeimmistä.

5. Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing on minulle kaikkineen tärkeä kirjailija ja huikean tuotantonsa (ja elämänsä) kautta myös ihailtava henkilö. Viides lapsi on yksi pelottavimmista koskaan lukemistani kirjoista.

6. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tulevaisuuden kuvitteelliseen Kuusamoon sijoittuva dystooppinen tarina on samaan aikaan hurja ja lempeä, ruma ja kaunis, levollinen ja ajatuksia nostattava. Jos kirjoittaisin itse, haluaisin (vaatimattomasti) kirjoittaa jotain Teemestarin kirjan tapaista.

7. Haruki Murakami: The Wind-up Bird Chronicle

...tai sitten vielä vaatimattomammin jotakin Murakamin tapaista. En ymmärrä, miten hän onnistuu sekoittamaan yksinkertaisista lauseista ja tavanomaisista tapahtumista unenomaisia, samettisen pehmeitä ja aivan hulluja todellisuuksia! Japanikin on viime vuosina kohonnut kirjallisten suosikkimaitteni joukkoon, mm. Murakamin ja Kawabatan ansiosta.

8. Maria Jotuni: Huojuva talo

Huojuva talo on yksi tehokkaimmista kotimaisista klassikoista, mutta melkein mikä tahansa muukin realistinen, sujuva ja yhä hämmästyttävän purevalta ja ajanmukaiselta tuntuva suomalaisklassikko voisi olla tällä paikalla.

9. Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien

Lempirunokoelmani, jonka olen lukenut monta kertaa. Rakastan Kilven runoutta ja myös sitä, että se herätti minussa muutama vuosi sitten ylipäätään kiinnostuksen ja sittemmin rakkauden runoutta kohtaan.

10. Kai Fagerström, Risto Rasa, Heikki Willamo: Viimeiset vieraat

Risto Rasa on toinen lempirunoilijani ja ainoa runoilija, jonka olen löytänyt jo nuorena. Tässä kirjassa hän runoilee ja muut kuvaavat upeita kuvia autiotaloista ja niiden asukkaita. Kirja on hieman surumielinen, niin kuin autiotalot aina ovat, mutta myös todella satumainen ja hienoa - aarre, johon voi palata yhä uudelleen.

***
Autiotaloista puheen ollen: jatkan tällä kuvasarjalla marraskuussa alkanutta vuosi kuvina -haastetta. Viime aikoina on satanut niin paljon, etten ole halunnut viedä kameraa viime kuussa ikuistamalleni vanhalle talonpaikalle tai autiotalolle saakka. Olen kuitenkin kuvannut omaa pihannurkkaa ja nyt jouluna vähän naapuritontin nurkkiakin. Jokin loppuvuoden myrskyistä kaatoi sieltä kuusia. Näky on vaikuttava.

Loppuvuoden synkkä ja märkä metsä taas on ihastuttava. Olen aivan lumoutunut tummanvihreistä sävyistä, metsän tuoksuista, pisaroiden kimmellyksessä ja siitä, että on niin hiljaista. Kuuluu vain tuulen huminaa, veden lotinaa ja satunnaisia lintujen ääniä. Anteeksi vain kaikille talven ja perinteisen joulun ystäville, mutta minusta joulun voisi viettää aina metsässä muumien kanssa!

Mitkä ovat sinulle tärkeitä kirjoja?

*Haasteen säännöt:

Laita statukseesi kymmenen kirjaa, jotka ovat koskettaneet sinua jollain tavalla. Älä mieti liikaa, käytä vain pari minuuttia... Kirjojen ei tarvitse olla suuria tai hienoja. Tägää sitten kymmenen kaveriasi minut mukaan luettuna, jotta näen listasi.

Totuus on tarua ihmeellisempää, eli sananen totuuspohjaisesta kaunokirjallisuudesta

Nyt niistä syksyn vaikuttavimmista kaunokirjallisista lukukokemuksista.


***

Ensinnäkin palasin rakkaan Tove Janssonin pariin ja luin novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär. Olen blogiaikoinani toistellut Jansson-juttuja kyllästymiseen asti, mutta havainnollistan taas hieman, mikä hänen teksteissään minuun vetoaa.

Ensin tekstinäyte, novellin Kotieläimiä ja rouvia alku:


Isä rakastaa kaikkia eläimiä sillä ne eivät sano hänelle vastaan. Eniten hän pitää karvaisista. Ja nekin rakastavat häntä koska tietävät saavansa tehdä mitä ikinä tahtovat.
          Rouvat ovat kokonaan toinen juttu.
          Jos heistä tekee veistoksia, he muuttuvat naisiksi, mutta niin kauan kuin he ovat rouvia, niin kauan on vaikeuksia. He eivät osaa edes seisoa malleina, ja he puhuvat ihan liikaa. Äiti ei tietenkään ole mikään rouva eikä ole koskaan ollutkaan.
          Kerran hämäränaikaan kun isä seisoi pihassa, tuli jostakin lepakko ja lensi suoraan häneen syliinsä. Isä seisoi ihan hiljaa, ja silloin se kömpi hänen takkinsa sisään, ripusti itsensä ylösalaisin ja nukahti. Isä ei hievahtanutkaan. Päivällisen aikaan ruoka tuotiin hänelle ulos ja hän söi sen hyvin varovaisesti. Kukaan ei saanut puhua. Sitten lautanen vietiin pois ja isä jäi sinne seisomaan kunnes tuli pimeä. Silloin lepakko lensi välillä pois ja tuli taas takaisin isän luo. Mutta se jäi vain vähäksi aikaa, se oli kohteliaisuuskäynti.
         Sinä kesänä äiti keitti Pelluralle puuroa tai spagettia kaikkina niinä päivinä jolloin meillä ei saatu kalaa verkkoon. Isä meni kalliolle ja huusi: Pellura, Pellura, ja lokki tuli. Joskus sillä oli lapsensakin mukana.
         Eräs rouva väitti, ettei Pellura ollut mikää kalalokki vaan harmaalokki joka syö pieniä haahkanpoikasia, ja isä vihasi rouvaa siihen asti kun hän meni tiehensä.
        Pelluralla oli punertavat jalat, se oli harmaalokki ja se söi haahkojen poikasia, mutta silloin kun rouva oli poissa, me kuitenkin uskoimme että se oli kalalokki.



Lyhyesti: löydän hyvän kielen lisäksi Toven novelleista yksityiskohtien tajua, lämpöä, huumoria, ironiaa, konstailematonta elämänasennetta, hiljaista irrottelua ja hallittua boheemiutta, hauskoja ja viisaita havaintoja ja tarinoita, eli ihanan tovemaisen, ilkikurisen maailman.

Lisäksi minua kutkuttaa, että ainakin useimmat tarinoista ovat totta. Esimerkiksi Kuvanveistäjän tytär on omaelämäkerrallinen, joskin eri tarinoista ja aikakausista ammentava. Osallistuin Helsingin kirjamessuilla Bonnierin aamiaistilaisuuteen, jossa tuoreen Tove Jansson -elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen kertoi, että esimerkiksi Kuvanveistäjän tyttäressä esiintyvä apina oli oikeasti Toven isän lemmikki. Tytär ei vain ollut silloin viisivuotias, kuten novellikokoelmassa, vaan jo aikuinen. Silti on kiehtovaa ajatella, että novellien kautta pääsee kurkkaamaan oikean Janssonin perheen elämään.


***

Aiemmin syksyllä kurkkasin jo Tikkasten elämään.

Luin ainakin toista tai kolmatta kertaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, mutten kirjoittanut siitä. Sen sijaan kirjoitin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisesta osoitetrilogiasta. Nyt muutama viikko sen lukemisen jälkeen ajattelen kirjaa usein. Ajattelen Märtaa, ajattelen Tikkasten perhettä, erityisesti ajattelen Henrikiä, joka ei ollut kirjailijana minulle niin tuttu kuin Märta ja josta en ollut aiemmin muodostanut yhtä vahvaa käsitystä kuin nyt Henrik-viikonlopun pidettyäni. Viime viikolla näin vielä huikean Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän Helsingin Kansallisteatterissa. Myös sen tunnelma, tarinat ja etenkin Märtaa esittäneen Cécile Orblinin lavasuoritus ovat olleet voimakkaina mielessäni. (Kurkkaa Linnean tarkka arvio näytelmästä.)

Kaikki "Tikkas-kokemukset" olisivat varmasti olleet kiinnostavia ja puhuttelevia jo sinänsä, mutta vielä koskettavamman niistä tekee se, että ne ovat totta kaikkineen - rakkauksineen, kauheuksineen, ajankuvineen.


***

Ja vielä yksi erinomainen tosipohjainen kirjakokemus. Myönnettäköön, että sen(kin) pariin ajoi uteliaisuus. Keskustelin kahden lukupiiriystäväni kanssa Tikkasten tuotannosta, ja meissä heräsi halu lukea lisää samanmoista. Kulttuuri, ajankuva, tunnetut hahmot ja, kieltämättä, myös elämän hankaluudet kiinnostavat.

Luimme sitten Tuula-Liina Variksen Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Ja voi, miten paljon löysimme siitäkin puhuttavaa. Miten Pentti Saarikoskikin on ollut aivan kauhea ja silti karismaattinen, merkillinen persoona. Miten kauheaa ja miten kiehtovaa, että kaikki Saarikosken vaimot olivat hänen hautajaisissaan. Ja miten hyvin Tuula-Liina Varis on elämästään kertonut! Hän kuvaa nuoruuttaan ja suhdettaan Saarikoskeen aidosti ja empaattisesti, ymmärtävästi, mutta samalla ihailtavan neutraalisti, uskottavasti. Upea kirja.


***

En tiedä, olisinko lukenut Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaakaan yhtä intensiivisesti, jos se ei olisi ollut totta.

Toisaalta uppoudun paljon helpommin kaunokirjallisuuteen kuin tietokirjoihin. Muistan tarinat paremmin kuin faktat. Janoan kaunokirjallista kieltä. Kun puhun lukemisesta, puhun ensisijaisesti kaunokirjallisuudesta.

Mutta janoan myös tietoa. Näiden tosipohjaisten, hyvin taidokkaiden kaunoteosten jälkeen minusta onkin tuntunut, etten halua lukea "vain" tarinoita. Olen lukenut Aale Tynnin elämäkertaa ja iloinnut siitä, että sekin tutustuttaa minut menneeseen aikaan ja oikeisiin kulttuuripersooniin. Kaikki kevyemmät kaunokirjat ovat jääneet viime aikoina kesken; Grantasta olen tosin innostunut, koska siinä saan laatutekstien ohella tietoa siitä, millainen on kirjallinen aikakauskirja.

Mutta silti: voiko käydä niin, että haluan joskus lukea vain jotain oikeasta elämästä kertovia kirjoja? Tai vain esseitä, vain tietokirjoja? Olenko aivan tylsä? Tällä hetkellä tuntuu, että olen, mutta nautin siitä. Ja siltä varalta, että jatkan tällä uteliaan tylsyyden tiellä, kysyn: mitä muita hyviä kaunokirjallisia elämäkertoja tai muuten tosipohjaisia teoksia suosittelette?


***

En tiedä sitäkään, mikä oli lopulta tämän kirjoitukseni punainen lanka, mutta sainpa ainakin kirjattua viimeaikaisia kirja-ajatuksiani ylös. Siirryn nyt Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogiin, sillä tiedän, että siellä on samantyyppisiä pohdintoja ja erityisesti kirjoituksia niin tietokirjoista kuin oikeisiin tapahtumiin pohjaavista kaunokirjallisista teoksista.





(Kaikki blogikirjoituksessa mainitut kirjat – Kuvanveistäjän tytär, Vuosisadan rakkaustarina, Henrik Tikkasen osoitetrilogia sekä Kilpikonna ja olkimarsalkka – ovat oman hyllyn aarteita: itse ostettuja tai vanhemmiltani lahjaksi saatuja.)

Miki Liukkonen: Valkoisia runoja

                  kivellä istuin
                     ajattelin näennäisesti
                          silloin tällöin
                   tuli päähäni lause

  koira  kävelee ohitse
runo rakentuu tuulessa
on taas jokin tunnelma
(ote runosta)


Yksi tämänvuotisten Helsingin kirjamessujen kiinnostavimmista hetkistä kohdallani oli Katja Jalkasen vetämä paneelikeskustelu yhteisöllisestä lukemisesta, käytännössä kirjabloggaamisesta ja erityisesti lukupiiritoiminnasta. Oli erityisen antoisaa kuulla suomalaisista lukupiireistä väitöskirjansa tehneen toimittaja Suvi Aholan näkemyksiä lukemisesta (Katja on kertonut paneelikeskustelusta lyhyesti omassa blogissaan; minä taas kirjoitin Aholan väitöskirjaan pohjautuvasta tietokirjasta Lukupiirien aika aiemmin Lilyn puolella bloggaillessani).

Viiden vuoden bloggaus- ja vielä pidemmän lukupiirikokemuksen perusteella kaikki paneelikeskustelussa puhuttu kuulosti tutulta. En yllättynyt, kun Ahola sanoi, että lukupiireissä luetaan eniten proosaa, runoutta ei lueta juuri koskaan. "Runoudesta puhuminen voi tuntua liian hankalalta ja henkilökohtaiselta", Ahola arvioi.

Tässä päästäänkin vihdoin asiaan, blogini runosunnuntaiteeman ihanuuteen ja vaivalloisuuteen. En ole tänä syksynä törmännyt liian yksityisiin runoihin tai muihinkaan teksteihin, mutta siihen kyllä, että runonlukukokemusta on kovin vaikea pukea sanoiksi.

Esimerkiksi tämä uusin runokirjakokemukseni, Miki Liukkosen esikoisteos Valkoisia runoja. Sain sen lahjaksi ystävältä, joka kertoi halunneensa antaa minulle juuri runoja ja juuri tämän kirjan, koska piti siitä itse kovasti. Lukemisen lähtökohta oli siis ihastuttava.

Ja minäkin pidin kovasti, ihan oikein kovasti, tästä kirjasta. Jo ensimmäisessä runossa oli oma maailmansa ja tunnelmansa, joka kutsui minua niin, että luin runon moneen kertaan. Itse asiassa luin pari viikkoa vain tuota runoa, ennen kuin pääsin kirjassa eteenpäin:


Asutan mahtavaa kalliota,
toisella puolella on talvi toisella kesä.
Rannalla rehottaa kalaverkkojen ja siitepölyn seos.
Minulla on kasvimaa ja pieniä spanieleita,
puista vyöryvät kurpitsat sisälle talooni.
Kattilassa homehtuu mureke.
Siinä kohtaa kun alan viipaloida yhtä suurta kurpitsaa
keittoa varten, kuulen kuinka minua kutsutaan unen läpi.
Kurpitsat vyöryvät takaisin puihin,
lakanat jähmettyvät teräviksi levyiksi,
kasvimaa vetäytyy umpeen,
hiljalleen kallio hämärtyy alla,
tietoisuuttani kauhistelevat spanielit loikkivat umpihankeen ja katkeavat.


Mitä ovat nuo spanielit? Miksi kurpitsat kasvavat puissa? Mitä runo kuvaa? Heräämistä, havahtumista, kuolemista, luomista? En tiedä - enkä oikeastaan välitäkään. Pohdin lukiessani, että ehkä runon kirjoittaja ei aina itsekään tiedä, mistä hän kertoo. Ja toisaalta: miksi ylianalysoida? Kenties runossa ja muissakin teksteissä lukee juuri se, mitä kirjoittaja halusikin sanoa?

Löysin tästä runoteoksesta monia tasoja tunteen tasolla, tai oikeastaan jopa aistien. Lukiessa oli vuoroin iloinen olo, välillä joku määrittelemätön riipaiseva ailahti minussa, joskus tuntui kuin olisin tavoittavani jonkun sadun, toisen maailman, välillä tuntui lämpimältä, joskus tuli mielikuva jostain menneisyyden hajusta, mummolamaisesta tuoksusta. Ja koko ajan tuntui, että lukeminen on nautinnollista, vaikka sanat ja säkeet karkaavat, taas kerran.

Sen osaan sanoa, että Valkoisia runoja on pieni mutta monipuolinen teos. Siinä on geometriaa, matematiikkaa, satua, ironiaa, huumoria, runoa, tarinoita, luontoa, kirjoittamista, arkistakin elämää - ja unenomaisuutta. Siinä on varmasti vaikka mitä, jos kirjan ääreen palaa monta kertaa. Kirja ei ole runollisen herkkä, vaan paikoin se on röyhkeä ja ärsyttävä, silti kiehtova. Juuri se, että runokirja ei koskaan ole sama toisella tai ties kuinka monennellakaan lukukerralla, on sivumennen sanoen minusta pätevä peruste hankkia runoteokset omaan hyllyyn odottamaan lukukertoja, oivalluksia ja uusia lukemistunteita.

Takaisin Liukkoseen. Hän kirjoittaa välin todella proosamaisen tarkasti ja sitten nonsensemäisen absurdisti. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hallittu: kieli on luonnollista ja teos tuntuu kokonaisvaltaiselta rönsyilyvyydestään huolimatta. Kun googlailin, löysin Turun Sanomien kirjoituksen, jossa Liukkosen runojen kuvataan käyttäytyvän vallattomasti. Kirjoittaja ei ole varauksettoman ihastunut Valkoisiin runoihin, mutta myöntää, että Liukkosessa on potentiaalia.

Tänä vuonna Liukkonen debytoi romaanikirjailijana. Kollega Juha Itkonen arvioi juuri Imagessa, että Liukkosen (itsetietoinen) asenne on vastustamaton. Itkosen mielestä Liukkosen romaani Lapset auringon alla taas ei taida olla täysin vastustamaton - mutta paljon potentiaalia on siinäkin.

Vielä. Helsingin Sanomat ihastutti minua tänään aukeamallisella syksyaiheisia proosa- ja runositaatteja. Sitaatteja on netissäkin, ja niistä voi äänestää suosikkiaan. Koska olin aloittanut päiväni syyssitaateilla, olin herkistynyt huomaamaan syksyn Liukkosen teoksessakin. Ote runosta:



maassa on lehtiä tähtikuviomaisessa muodostelemassa
irrotan ne mielessäni paikaltaan
siirrään katseeni aamutaivaalle
ja asetan lehdet sinne
tähtikuvion päälle
toivon että osun oikeaan




Ja vielä toinenkin juttu. Valkoisia runoja ei ole vain mielenkiintoinen kirja vaan myös kaunis. Valitettavasti en saanut kannen suunnittelijaa selville.




Miki Liukkonen: Valkoisia runoja. Wsoy, 2011.
Kustantamon kirjaesittely
(Kirja on lahja ystävältä - suurkiitokset!)

Lukutaitokampanjan yhteenveto

Olipa hyvä, että olin realisti Lukutaitokampanjan suhteen, enkä haastanut ketään lukemaan minun lukemisieni ja bloggaamisieni mukaan, vaan lupasin vain tehdä ylimääräisen lahjoituksen, jos joku ilmoittaa minun blogissani antaneensa lahjoituksen lukutaitotyön hyväksi.

Kahvittelija ilmoitti - suurkiitokset ilahduttavasta tiedosta! Ja kuulkaa, vaikken ole saanut blogattua, olen lukenut viikon aikana kuin pitkään aikaan. Olen lukenut peräti kolme kirjaa:


Hannu Mäkelän Musta on meri -runokokoelman (josta siis jo bloggasin),
Johan Bargumin Jäähyväisiä-novellikokoelman sekä
tietokirjan Miten minusta tuli lukija.


Kirjoittelen Bargumista ja lukemiskirjasta viimeistään alkuviikosta - molemmat olivat hyvin innoittavia! Nyt ilmoitan, että lahjoitan Lukutaitokampanjaan tekemäni lupauksen mukaisesti vielä 3 x 5 euroa lukemistani kirjoista + 5 euroa Kahvittelijan ansiosta, yhteensä siis 20 euroa. Teen lahjoituksen illalla tai viimeistään huomenna: keruusivu on auki vielä kampanjan päätyttyäkin. (Teen lahjoituksen nimelläni.)


Kiitos osallistuneille, kiitos järjestäjä-Hannalle, tähän kampanjaan oli mukava osallistua!

100 asiaa lukutaidosta

Tänään Kansainvälisenä lukutaitopäivänä olen miettinyt, että...


lukutaito, lukeminen ja kirjat tuovat elämääni 100 asiaa:

iloa lohtua jännitystä oppimista unohdusta sanoja kirjaimia puolipisteitä oivalluksia ajatuksia etsimistä löytämistä näkökulmia nyrjähdyksiä rauhaa rauhattomuutta yksinäisyyttä ystäviä yhteenkuulumista kauneutta rumuutta kellarintuoksua hiirenkorvia sivunrapinaa nautintoa kiivastumista onnea ärtymystä hypistelyä väsyneitä silmiä kipeitä niskoja kiihtymystä pysyvyyttä muutosta ihailua kateutta minuutta mahdollisuuksia ajankulua unilääkettä tuskaa pölyä pinoja rakkautta taikaa inspiraatiota lannistumista ammattitaitoa älyä vaikutusvaltaa turvallisuutta fontteja formaatteja jatkumoa taidetta raadollisuutta katoamispaikkaa löytöretkiä nautintoa salaisuuksia omistamista kotia lauseita ratkaisuja runoa elämää esimerkkejä yllätyksiä totuuksia valheita esikuvia hiljaisuutta ymmärrystä harrastusta muistoja ideoita vaikutelmia antautumista vastustamista voimaa rohkeutta hemmottelua laiskottelua mukavuudenhalua sivistystä nollausta itsenäisyyttä vastuuta vaihtelua tulevaisuutta rajattomuutta haaveita tavoitteita keskustelua apua työvälineitä seikkailua empatiaa

Tätä kaikkea on lukutaito. Osallistu Lukutaitokampanjaan 6.–13.9.2013.



(P.S. Runosunnuntai vesittyi heti toisella viikolla, tiedän, mutta siirsin sen huomiseksi lukutaitopäivän takia. Huomenna juttua Hannu Mäkelän runoteoksesta, jonka lukeminen tuntuu vaativan hieman taitoa...)

Luetaan lukutaitoa! Kirjabloggaajat lukemisen puolesta

Yritin tänään miettiä, millaista elämäni olisi ilman lukutaitoa. Ajatus oli niin absurdi, että siitä oli vaikea saada kiinni. Sen sijaan keksin heti kymmeniä syitä, mitä minulla on lukutaidon ansiosta.

Maailmassa on kuitenkin lähes 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista, ja maailman lapsista vain kolmannes pääsee kouluun. Olenkin onnellinen, että Hanna Kirjainten virrasta on järjestänyt yhdessä Suomen Pakolaisavun kanssa kirjabloggarien Lukutaitokampanjan.

Suomalaiset kirjabloggaajat lukevat ja arvioivat erilaisia kirjoja Lukutaitokampanjan hyväksi viikon ajan ajan (6.9.–13.9.2013). Lahjoitamme viikon aikana rahaa Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön, ja lisäksi haastamme blogien lukijoita mukaan lahjoittamaan. 

Lisätietoa ja lahjoitusohjeet saat Lukutaitokampanjan Jelpi-keräyssivulta. Lahjoituksen voi tehdä joko nimellä tai nimettömästi.

Miten minä osallistun?


Lahjoitan vielä tänään illalla Lukutaitokampanjalle 10 euroa. Lisäksi lupaan lahjoittaa kampanjan päätyttyä 5 euroa jokaisesta kampanjan aikana lukemastani teoksesta – ja lupaan lukea aktiivisemmin kuin viime aikoina. Kerron kirjoista täällä blogissa ja teen kampanjan lopussa yhteenvedon lukemisistani.

Lisäksi lupaan lahjoittaa ylimääräisen vitosen, jos edes yksi blogini lukija jättää tähän blogikirjoitukseen kommentin ja kertoo osallistuneensa kampanjaan eli tehneensä lahjoituksen. (Saatan lahjoittaa enemmänkin, mutta ainakin tuon vitosen; arvioin tilannetta kampanjan lopussa sen mukaan, miten paljon olen saanut luettua kampanja-aikana.)


Siis: tervetuloa lahjoittamaan lukutaitoa!

Kirjaformaattispekulointia

Nautin kirjani lähes aina perinteiseen tapaan kovakantisina tai pokkarinpehmeinä painotuotteina. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kaikenlaiset kirjaformaatit ovat tervetulleita, koska kaikenlainen kirjavuus on hyvästä. Näen myös erilaisille formaateille omat käyttötarkoituksensa, ja olenpa sitäkin mieltä, että sähkökirja on monessa parempi vaihtoehto kuin painettu kirja, edes se pokkari.

Tuhansien painettujen kirjojen jälkeen on kuitenkin vaikea vaihtaa kirjaformaattia.

Kirjoitin Lilyn puolelle taannoin äänikirjakokemuksistani, eli siitä, miten kiinnitän kuunnellessani huomiota osin aivan eri asioihin kuin lukiessani. Tutun tekstin kohdalla se on kiinnostavaa ja jopa viehättävää, vieraan tekstin kohdalla luku- tai siis kuuntelukokemus jää helposti etäiseksi ja hajanaiseksi.

Sähkökirjat eivät ole aivan viime päiviin saakka tuntuneet sen paremmilta vaihtoehdoilta minulle.

En omista varsinaista lukulaitetta, mutta joskus lainasin Jane Austenia HelMet-kirjastojen sähköisen kirjavarauspalvelun kautta. Olen kertonut lainaamisesta tarkemmin täällä. Olin innostunut sekä lainaustavasta että kirjasta, mutta pöh, yhtäkkiä kirja oli vain kadonnut koneeltani enkä ollut lukenut sitä alkua pidemmälle. Läppäri sylissä lukeminen ei siis ollut minun juttuni, vaikka muuten minä ja tietokoneeni vietämme varmasti liikaakin aikaa yhdessä.

Sittemmin olen yrittänyt lukea PDF-muotoisia romaaneja Lumia 820 -älypuhelimellani.

Muutama romaani on jäänyt kesken, kiitos liian nopean skrollaussormen ja puhelimen nettiyhteyden houkuttelevuuden. Olen huomannut, että vaikka osaan keskittyä painettuun kirjaan ruuhkajunassakin, puhelimen kautta lukeminen menee tekstin pikaselaamiseksi ja jatkuvaksi sivupoluille poukkoiluksi: onko kukaan lähettänyt sähköpostia, mitä Facebookissa tapahtuu? (Tämä on syy, miksi jossain bloggauksessani kutsuin itseäni älyttömäksi älypuhelimen käyttäjäksi.)

Mutta: tilanne ei ole toivoton. Sain juuri luettua tuoreen kotimaisen chick lit -romaanin, Niina Within Taisit narrata, Stellan, kahdessa päivässä puhelimellani, kahden päivän työmatkojen aikana. Onnistuin keskittymään tekstiin, lukemaan sitä jopa junasta ratikkaan siirtyessäni – ja onnistuin tekemään somettoman työmatkan.

Kokemuksesta innostuneena aloin oikein miettiä, miksi yhtäkkiä pystyinkin hyödyntämään puhelintani niin kuin olen toivonut siitä asti kun sen maaliskuussa ostin. Kerron tuosta kirjasta myöhemmässä bloggauksessa tarkemmin, mutta nyt voin jo luetella, miksi se oli hyvin sopiva puhelin-PDF-kirjaksi: teksti on hauskaa ja sujuvaa,  dialogia on paljon, genre on helppo ja sellainen ettei siihen tarvitse (tai oikein voikaan) keskittyä syvällisesti, kirja on melko lyhyt. Kuten hyvässä chick litissä muutenkin, lukiessa oli sellainen fiilis kuin juttelisi niitä näitä kaverin kanssa, ja kyllä minulla sentään on vielä kyky rupatteluun, vaikka älypuhelin onkin tehnyt minusta monessa muussa asiassa älyttömän.

Hiljattain kokeilin myös ensimmäistä kertaa miki-kirjaa. Vaikka kyse on painotuotteesta, ongelmaksi muodostui juuri kaiken sen puute, joka auttoi Stellan lukemista puhelimella.

Luin nimittäin Klaus Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, eli kirjan, jota lähes kaikki ovat kehuneet. Minustakin kirja oli erinomainen, mutta pienikokoinen mikiformaatti teki minun lukukokemukselleni hallaa. Knausgårdin teksti on syvällistä kaikesta sujuvuudestaan huolimatta, eikä tuntunut minusta sopivan helposti lähestyttävään ja kepeään selailuun kannustavaan kirjaformaattiin. Kun kappaleet olivat pitkiä eikä dialogia ollut erityisemmin, aukeamista tuli välillä tasapaksun näköisiä, tekstin kauttaaltaan peittämiä. Tiivis taitto sai lukukokemuksen tuntumaan ajoittain raskaalta, vaikka miki taas formaattina tuntui kirjan sisällölle liian kevyeltä.

Toivottavasti joku ymmärsi, mitä ajan takaa. Summa summarum: minusta kirjan sisällön ja muodon pitää olla tasapainossa ja vastata toisiaan. Onko kukaan muu ajatellut samaa? Tai päinvastoin, että vain tarinalla on väliä?

Kirjaformaattipuritanismistani ja painettujen kirjojen houkuttelevuudesta huolimatta aion sinnikkäästi jatkaa myös muiden kirjaformaattien kanssa seikkailua. Kenties niissäkin on jokin raja, jonka jälkeen formaatti tuntuu luontevalta melkein mihin tahansa opukseen.

Toiveena teemalukeminen

Tulipa todistettua, että lukujumituskin on asia, joka lähtee sillä millä se on tullutkin. Viikonloppuinen puolikuntoisuus pakotti lojumaan ja lukemaan – ja lukeminen alkoi taas tuntua oikein mukavalta. Ainakaan en halunnut vaihtaa sitä netissä roikkumiseen, television katseluun tai muuhunkaan rauhalliseen toimintaan. Halusin vain lukea. Ja minä luin.

Lopetin eilen Kristiina Vuoren Siipirikon ja bloggailen siitä lähiaikoina. Aloitin myös elämäni ensimmäisen Kazuo Ishiguron kirjan, enkä bloggaile siitä aivan lähiaikoina. Nyt aloittamani Silmissä siintävät vuoret -teoksen lisäksi aion nimittäin tutustua myös romaaneihin Ole luonani aina sekä Pitkän päivän ilta ja kirjoittaa aikoinaan niistä kaikista.

Siipirikko on tiiliskiviromaani. Oli antoisaa liikkua kauan yhden ja saman tarinan maailmassa. Yhtä antoisaksi kuvittelen sen, että tutustun uuteen kirjailijaan heti useamman teoksen verran. Ja tänään tilasin kirjakaupasta kolme runokirjaa. Luulen, että tänä syksynä haluan lukea kirjailijoihin, genreihin ja teemoihin keskittyen, ainakin välillä. Jos lukisi yksittäisteoksia työmatkalla ja kotona keskittyisi laajempiin kokonaisuuksiin, tavalla tai toisella?

Olen miettinyt heinäkuista lukemisyötänikin, jonkinlaista kirjallista puolimaratonia, ja etenkin toissakesäistä Märta Tikkas -teemaviikonloppua. Nuo lukutempaukset ovat olleet ihastuttavia ja elähdyttäviä - aion nyt käyttää inhokkisanaani ja luonnehtia niitä voimaannuttaviksi. Olen jotenkin lukemisen ytimessä, kun tunnen suurta onnea siitä, että saa lukea eikä ajatuksiin mahdu muuta kuin lukeminen.

Päätinkin jo, että haluan pitää kuin Märta Tikkas -teemaviikonlopun jatko-osana Henrik Tikkas -viikonlopun joskus loka–marraskuussa. Kirjoittelen asiasta tarkemmin, kun se on ajankohtaista: olisi hauskaa, jos joku muukin innostuisi tikkastelemaan samoihin aikoihin.

Entä mitä muuta? En halua sitoutua pitkäkestoisiin enkä suurisuuntaisiin kimppalukuihin tai muihinkaan lukutempauksiin, en halua yhtään varsinaista lukuhaastetta –  mutta löytyisikö muita pienistä lukutempauksista innostuvia? Olisiko vaikkapa Eeva Tikka- tai Eeva Kilpi -viikoista tai viikonlopuista kiinnostuneita - vai onko parempia kirjailijaehdotuksia? Pari vuotta sitten syksyllä keksin runohaasteen, jossa bloggarit julkaisivat lempirunojaan. En ole enää aivan varma tuon haasteen tekijänoikeudellisuudesta, mutta olisiko runokirjahaasteessa mitään ideaa? Ihmiset voisivat esitellä lempirunokirjojaan ja kertoa, miksi ne ovat tärkeitä.

Eli: kerro, jos olet kiinnostunut kirjailijateemaviikonlopuista tai muista teemallisista mutta lyhytkestoisista lukutapahtumista. Tai jos olet jo suunnitellut vastaavanlaisia tapahtumia, vinkkaa ihmeessä!

Päätän bloggaukseni jo tavaksi tulleeksi "Lähden ulkoilemaan" -ilmoitukseen. Lähiseudullamme on näkynyt viime aikoina niin paljon eläimiä riveissä, että pitää taas lähteä katsomaan, millaisia eläinyhdistelmiä ja -muodostelmia tänään näkyy. Mukavaa alkuviikkoa kaikille!

Lukujumituksen poistoa, eli paluu lukemiseen ja Bloggeriin

Hei pitkästä aikaa tästä osoitteesta! Lopetin Lilyssä bloggaamisen, ilmoitin kirjablogitauosta ja lopetin lukemisen.

Muu oli harkittua, mutta lukemista en ollut ollut aikonut lopettaa. Olen järjestellyt kirjahyllyjämme koko kesän ajatuksenani, että kun ne ovat vihdoin kurissa ja ojennuksessa ja kirjat kaikin puolin mallikkaasti riveissä ja vain lempikirjat jäljellä, antaudun omille suosikkikirjoilleni ja niille lukuisille teoksille, jotka vielä odottavat mahdollisuutta näyttää, onko niistä suosikeiksi...

Ennen tätä viikonloppua en kuitenkaan lukenut pariin viikkoon käytännössä mitään, eikä heinäkuun kirjapinokaan ollut kovin korkea.

Kun arki alkoi, ostin "kaikkien" jo lukeman kirjan eli Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-teoksen työmatkakirjaksi, vieläpä trendikkäästi pienenä mikikirjana. Pidän mikistä formaattina, mutta vain työmatkoilla. Jostain syystä miellän mikin niin voimakkaasti matkakirjaksi, etten ole ottanut kirjaa kertaakaan esille kotona. Taistelu ei ole edennyt muutenkaan juuri alkua pidemmälle. Vika ei ole kirjassa. Se on sujuva, tarkka, hieman röyhkeä, skandinaavinen, juuri sellainen elämäkertaromaani, joista pidän. Olen kyllä kieltämättä pohtinut, olenko todella utelias ja suorastaan tirkistelynhaluinen, kun aina innostun tällaisesta kerronnasta. Törmäsin tänään lenkillä ystävääni ja hän kertoi myös aloittaneensa Taisteluni, muttei kuulemma saa siitä otetta.

Ei se ole siis minuakaan pitänyt otteessaan kuin toisinaan työmatkoilla. Kun en lue kirjaa, luen arvatenkin blogeja ja Facebook-päivityksiä, satunnaisesti uutisartikkeleitakin. Hankin jokin kuukausi sitten älypuhelimen, koska ajattelin, että se on hyvä työväline. Toistaiseksi se on vähentänyt työmatkakirjallisuuden lukemista, enkä voi kehua käyttäväni puhelinta aina erityisen älykkäästi.

Yöpöydältäni on löytynyt viime viikkoina lähinnä aikakauslehtiä ja useita heti ensisivuilla hylättyjä romaaneja.

Loppuviikosta aloin jo hermostua: haluan vielä lukea kokonaisen kirjan. Mietin, millä lukujumitus on yleensä lähtenyt. Aloin pohtia, mikä kirja olisi sujuva, mukava, helppo, kiinnostava, koukuttava, nostalginen ja lukemisen ilon nostattava. Kokemuksesta tiesin, että lukujumituksen purkamiseen tarvitaan erityisen sympaattinen ja tarpeeksi helppo teos.

L. M. Montgomeryn Hedelmätarhan Kilmeny löytyi omasta hyllystä ja osoittautui täsmäkirjaksi lukuhalun herättelyyn. Hieman hassussa romaanissa ei ole niin paljon huumoria kuin joissakin muissa Montgomeryn teoksissa, mutta muuten kaikki oli paikallaan. Kirja kertoo rikkaan liikemiehen mallikelpoisesta pojasta, joka pestautuu syrjäseudulle opettajan sijaiseksi ja löytää ihanasta hedelmätarhasta kuvankauniin orpotytön, Kilmenyn. Kilmenyn täydellisyydessä on yksi suuri särö: hän on mykkä. Romanttisessa tarinassa on rakkautta, väärinkäsityksiä, murhanhimoa, juoruja ja kyläyhteisön moraalin ja tapojen analysointia, ystävyyttä, luonnon ihastelua, psykologista sanomaa ja tietenkin onnellinen loppu. Oikein montgomeriläinen paketti. Suosittelen tyttökirjanostalgianälkään. Varoitan kirjan aiheuttamasta matkakuumeesta. Jos ei minun, niin edes jonkun tuttuni on joskus päästävä Montgomeryn maisemiin!

Juuri kun olin lopettelemassa Montgomeryä, kuulin ystävän jo saaneen hyppysiinsä Kaari Utrion uusimman romaanin. Olen seurannut tuon kirjan valmistumista kiinnostuneena Utrion Facebook-sivun kautta, mutten ollut ymmärtänyt, että kirja on jo kaupoissa. Voi että, haluan lukea sen mahdollisimman pian!

Kilmenyn herättämä romantiikan nälkä ja Utrion kirjan nostattama toive historiallisesta romaanista saivat muistamaan, että minullahan on Kristiina Vuoren Siipirikko. En ole lukenut Vuoren esikoista, mutta Siipirikkoa hotkaisin eilen kertaheitolla lähes sata sivua. 1300-luvun Karjalaan sijoittuva orpotytön tarina vaikuttaa täysveriseltä historialliselta romaanilta. Siinä on julmuutta ja seikkailua, paljon kiinnostavia ja uskottavan tuntuisia yksityiskohtia, takakansi lupaa romantiikkaakin. Palaan asiaan, kun olen saanut luettua koko kirjan - ehkä ensi viikolla, seuraavalla viimeistään. Oikeasti minua ei lievästä hermostumisesta huolimatta huolestuta, jos välillä tulee luettua hieman tavanomaista vähemmän.

Se taas huolestuttaa, ettei kesäisiä iltoja ole tänäkään vuonna loputtomasti. Lähdenkin nyt kameran kanssa lähipelloille seuraamaan, miten uuttukyyhkyt kokoontuvat jo hieman syysmuuttajien oloisina.

Niin ja minun syysmuuttoni Bloggeriin on nyt sitten tehty. Toivottavasti täällä on vielä lukijoita vastassa!

Kysynkin uusilta ja vanhoilta lukijoilta, mitä kuuluu. Mitä luet nyt? Entä millainen kirja poistaa sinun lukujumituksesi?

Kirjakerho nuorille

Olen ollut PEKKin eli Pienen esikoiskirjakerhon toimintaan niin tyytyväinen, että haluan heti kertoa kirjakerhon jäsenkirjeestä tänään huomaamani asian: aikuisten esikoiskirjakerholle on tulossa "sisarkerho", nuorten kirjakerho KNKK.

Nuorten kirjakerholla on jo kotisivut, jossa kerrotaan kerhon toiminnasta tarkemmin (kerhossa on ikä- ja sukupuolikategoriat). Lisäksi kerhosivuilla esitetään tärkeä ja mielenkiintoinen kysymys: miten saada nuori lukemaan? Mitä mieltä olette, voiko kirjoja kaihtavan nuoren houkutella lukemaan vaikkapa antamalla hänelle kirjakerhojäsenyyden lahjaksi?

Olen varma, että minua harmittaisi, jos lähipiirissäni olisi teini, joka ei lukisi ollenkaan. Tällä hetkellä minua harmittaa kuitenkin enemmän se, että en tunne teiniä, jonka voisin altistaa nuorten omalle kirjakerholle. Haluaisin ainakin kuulla, mitä mieltä kirjoja kaihtava olisi, jos alkaisi saada automaattisesti kirjalahjoja. Toivottavasti se ei tuntuisi yhtä kauhealta kuin se, että sai lapsena joskus ymmärtämättömiltä tädeiltä karkin sijasta hedelmiä herkuiksi ja vaikka villasukkia lahjaksi. Vaikka kannattaisi se silti - nykyisin villasukat ovat minusta lahjojen parhaimmistoa heti kirjojen jälkeen.

Riittävätkö oman hyllyn kirjat?

Ensimmäinen kvartaali vuorotteluvapaastani alkaa olla takana. Puolitoista kuukautta on mennyt tavallaan nopeasti ja toisaalta kestänyt todella kauan, sillä en ole ennen ollut näin kauan lomalla.

Kun jäin vapaalle, kerroin, että olin jossain vaiheessa ajatellut lukea tämän puolivuotiskauden aikana vain oman kirjahyllyni kirjoja, mutta en malta. No en todellakaan olekaan malttanut! En ole ostellut kirjoja viime viikkoina juurikaan, mutta kirjasto ja kaverien hyllyt ovat tulleet tutuiksi, ja jotain opuksia olen saanut muutenkin käsiini. 

Kuitenkin täällä päivät omien kirjojen keskellä käkkiessäni olen alkanut taas miettiä, että ne raukat menevät hukkaan, kun niitä luetaan niin vähän. Meillä on reilut tuhat kirjaa ja varmaankin 10 % niistä on lukematta (joskus olin lukenut kaikki kirjahyllyni kirjat, käsittämätöntä). Huomattavasti yli kymmenesosa on kirjoja, jotka haluaisin lukea uudestaan. Muutenkin, vaikka ihastun usein uusiin kirjoihin ja seuraan kirja-alaa hyvin kiinnostuneena, olen yleensä hidas todella kiintymään kirjoihin ja tärkeimmät kirjani ovat pääosin klassikkoja tai ylipäätään vanhempaa kirjallisuutta. Ja ne löytyvät pitkälti omasta hyllystäni!

Pitäisikö siis unohtaa uudet houkutukset ja kääntää katseensa vanhojen ystävien pariin? Pystyisitkö itse olemaan vaikka vuoden vain kotihyllyn kirjojen varassa? Tai puoli vuotta ilman yhtään uutuuskirjaa? Edes pari kuukautta? Riittäisikö se, että seuraisi esim. toisten blogeista uutuuksia, vai pitäisikö seuraaminen lopettaa, ettei tulisi kirjanhimosta hulluksi?

Veikkaan, etten edelleenkään muuta lukutottumuksiani, vaan luen sekaisin uutta ja vanhaa ja ylipäätään vähän mitä sattuu. Olen kuitenkin tietoinen, ja jonkun blogiin siitä juuri kommentoinkin, että omistamani kirjat riittäisivät minulle vuosikausiksi ja tarjoaisivat aivan tyydyttäviä lukuelämyksiä, jos vain pystyisin pitämään itseni kaukana kirjastoista ja kirjahyllyistä, kustantamojen uutuuskatalogeista ja muista sudenkuopista. Ehkä minun pitää alkaa suunnitella seuraavaa vapaata: minä ja kirjani voisimme muuttaa pariksi vuodeksi jonnekin ilman tietoliikenneyhteyksiä olevaan erämökkiin. 

Lukemisen motiivit?

Miksi luet? Kysymys on tietenkin mahdottoman laaja ja ainakin minusta myös mahdoton vastata, ainakin aukottomasti ja yksiselitteisesti.

Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut syitä lukemiseeni, mm. siksi, että olen saanut ja joutunut pohtimaan ajankäyttöäni lukemisen ja harrastusteni välillä. Minä en nimittäin pidä lukemista harrastuksena, koska minulle harrastus on jotain mukavaa ja silloin tällöin tapahtuvaa, tietyllä tavalla tilapäistä. Toki mihin tahansa harrastukseen voi hurahtaa hyvin intensiivisesti, harrastuksessa voi kehittyä jne., mutta lukeminen on minulle enemmänkin elämisen ja olemisen tapa ja välttämättömyys kuin harrastus.

Tietysti luen siksi, että pidän juuri lukemisesta ja monista kirjoista; jos sanat ja tekstit eivät olisi minun juttuni, voisin olla vaikka elokuvien ja dokumenttien suurkuluttaja. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tunnen kuitenkin lukemisen motiiveiksi nousevan myös muun kuin viihtymisen ja ajanvietteen, rentoutumisen ja eskapismin. Minulle tekstit tarjoavat tavan tutustua itseeni ja maailmaan, oppia lisää. Lisäksi minua kiinnostavat tekstit sinänsä. En aina nauti lukemastani, mutta nautin siitä, että saan tutustua erilaisiin teksteihin ja kertomuksiin. Toisaalta hyväkään tarina ei saa minulta täysiä pisteitä, ellei se ole mielestäni kielellisesti kiinnostavasti esitetty. Hyvä juoni ei siis riitä, toisinaan taas hyvä kieli riittää pitkällekin. Olen sanonut blogissa ennenkin, että minusta hyvä kirja on sellainen, että siinä oppii uutta sekä kielestä että maailmasta; esimerkiksi suosikkini Tove Janssonin monet teokset ovat minulle tällaisia. Parhaillani luen Maria Jotunin Huojuvaa taloa ja koen senkin antoisaksi. Lukemisen tuovan hyvän mielen lisäksi saan tutustua hienoon, tarkkaan kielenkäyttöön, menneen ajan Suomeen sekä ylipäätään erääseen kirjallisessa kaanonissamme tärkeänä pidettyyn teokseen. Mikä tahansa noista syistä voisi olla lukemisen motiivi yksinäänkin.

Lukeminen kiinnostaa minua paitsi omakohtaisesti myös yleisempänä ilmiönä.

Olen aiemmin kirjoittanut Kuisma Korhosen kirjasta Lukijoiden yhteisö siitä näkökulmasta, millaisia selityksiä se tarjoaa pahan kiehtovuudesta. Korhosen mukaan emme lue esim. keskitysleirikokemuksista vain ymmärtääksemme tapahtuneita kauheuksia paremmin, vaan meitä ohjaavat myös alhaisemmat, kenties tiedostamattomatkin, motiivit. Aiempi kirjoitukseni ja sitä seurannut keskustelu löytyvät täältä.

Nyt luin Lukijoiden yhteisöstä muutkin kuin "holokaustiluvut". Tarkastelin kirjaa edelleen erityisesti siltä kannalta, millaisia lukemisen motiiveja Korhonen, Oulun yliopiston kirjallisuuden professori, löytää. Korhonen esittää osin noita samoja, jo listaamiani ja varmasti yleisiä motiiveja, mutta hienommin ilmaistuina. Esimerkiksi:

- Haluni lukea ja kirjoittaa on halua kohdata toinen - toinen ihminen, toinen maailma, toinen ajattelutapa. Tai itseni toisena. (s. 9-10)

- Mutta romaani ei tarjoudu vain pelikentäksi. Se synnyttää näkyjä, ajatuksia ja tunteita, joita pystyn vain osittain hallitsemaan. Kuin se en olisikaan minä, joka pidän kirjaa käsissäni ja tunkeudun sen levällään olevien kansien väliin, vaan kirja tunkeutuisi minuun, työntyisi sisälleni, hedelmöittäisi minut omalla elämällään. (s. 46)

- Kertojan valitsemat näkökulmat muuttuvat ääneksi, jolla lausun lukemiani sanoja hiljaa omassa mielessäni - ja samalla tulen jakaneeksi vastuun tuosta näkökulmasta. (s. 50)

Oppimista, eskapismia ja kokemuksia, joita ei muualta saa, siis. Kirjallisuus auttaa meitä muistamaan, ymmärtämään ja jakamaan. Olin kuitenkin hieman hämmentynyt, kun Korhonenkin kirjoittaa myös näin: Ystävyydelle ovat perustuneet myös maailman kirjalliset piirit, kautta aikojen. Siellä täällä on kasvanut muita herkempi poika tai tyttö, joka ei ole kokenut olevansa kotonaan maailmassa. Vauvasta asti hänelle on työnnetty valmiita leluja - - opetettu katsomaan silmiin - - valitsemaan hyvän ammatin, perustamaan perheen, kuolemaan sivistyneesti ja ilman melua. Vaikenemaan sisällään vellovasta halujen, pelkojen ja toiveiden merestä. Kunnes hän on löytänyt hengenheimolaisia, ehkä kirjoista. (s. 52-53)

Korhonen ei sano, että kaikki lukutoukat olisivat todellisuudesta vieraantuneita ja jotenkin erilaisia ihmisiä, mutta hänenkin tekstissään tämä ajatus tuli siis vastaan. Miten on, vieläkö lukutoukkalapsista ajatellaan, että se lukee, kun muutakaan voi/viitsi? Minusta lukutoukkalapsissa tai -aikuisissa ei ole mitään vikaa, mutta en pidä siitä, että ihmiset niputetaan stereotypisesti yhteen. Entä mitä mieltä olette siitä, että lukeminen olisi vain rentouttava harrastus, jonka voisi tavallaan korvata jollakin muullakin harrastuksella tai ajanviettotavalla, joka rentouttaisi ja viihdyttäisi yhtä paljon? Minusta tuntuu, että etenkin moni ei-lukija ajattelee niin.

Kuten ainakin Hreathemus on jo huomauttanut, Kuisma Korhosen kirja ei kerro nimestään huolimatta erityisesti tai ainakaan vain lukijoiden yhteisöistä. Silti se on hyvin kiinnostava kirja, josta löytyy monenlaista lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvää. Palaan kirjaan varmasti vielä tämän jälkeenkin. Nyt lopetan kuitenkin sitaattiin, joka nosti hymyn minunkin huulilleni:

Ehkä rakkaimmat kirjat ovat niitä, jotka täytyy löytää, joiden lukijat ovat harvoja ja valittuja. Kulttikirjojen ystävät tietävät mistä puhun - kun he viimein tapaavat sielunveljensä tai -sisarensa, heidän tarvitsee vain lausua kirjan nimi, ja toisen huulille kohoava tunnistamisen hymy kertoo kaiken: me kuulumme samaan heimoon. (s. 237)

Minä kuuluun mielelläni lukijoiden heimoon. Ja myös bloggarien heimoon - huomasin Booksyn juuri pohtivan, miten bloggaaminen vaikuttaa lukumotiiveihin!

***
Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä.Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely