Kirja, joka tekee minulle hyvää: Petri Tamminen, Meriromaani

Kevättä hän Jäämeren myrskyssä ajatteli. Se ajatus sai hänet päättämään, että vaikka laiva kaatuisi ja ajelehtisi maailman reunalle ja ylikin, hän roikkuisi kyydissä, sillä puulastissa oleva puinen laiva ei uppoaisi millään.

Toisena yönä tuuli tasaantui. Hän meni kajuuttaansa ja kiitti laivaansa ja taivasta ja jotakin, joka hän mielessään kutsui kevääksi, ja nukkui. (Petri Tamminen: Meriromaani, s. 67)

On taas uusi kesä, on #kesäkirjahaaste #Lukulamppu, eli Lukulampun kesäkirjahaaste. Tuo Lukulampun toimituksessa yhdessä ideoimamme lukuhaaste herättäköön tämän kirjablogin talviunesta. 

Valitsin ensimmäiseksi haastekirjakseni kirjan, joka tekee minulle hyvää. Pallottelin parin vaihtoehdon välillä, mutta lopulta valinta oli selvä. Petri Tamminen, jonka kirjoista olen kirjoittanut lämpimästi ennenkin, tekee tekstillään minulle hyvää. Niin tämänkeväisellä uutuudellaankin.

Meriromaanin idea on yksinkertainen, jopa hieman lapsellinen. On merikapteeni Huurna, tai oikeastaan poikaressu Vilhelm Huurna, josta tulee merikapteeni. Hänen laivansa uppoavat toinen toisensa jälkeen, eikä Huurnan elämä muutenkaan ole kovin onnekasta. Siinä missä joku ahdistuisi, Huurna tyytyy kohtaloonsa tyynesti ja salaviisaasti karujen tilanteiden ylle asettuen.

Juuri tuo salaviisaus kiehtoi minua tässäkin Tammisen kirjassa. Huurnan seikkailuista, tai pikemminkin toilailuista, voisi lukea vain tarinan näkökulmastakin, mutta silloin tarina jäisi melko ohueksi. Mutta se hiljainen ymmärrys, huumori ja ilkikurisuus, jolla Tamminen kuvaa hahmojaan ja maailmaa! Lisäksi minua huvittivat ja kiinnostivat yhtymäkohdat Volter Kilven Alastalon saliin (jonka lukeminen teki minulle aikoinaan hyvää vasta sen jälkeen, kun saatoin ällistyneenä mutta onnellisena todeta suoriutuneeni kirjasta).

Rakastan tällaisia pieniä, suuria kirjoja, jotka voi lukea yhdellä istumalla ja sitten lukaista heti uudelleenkin. Tätä kirjaa lukiessa minua nauratti ja itketti. Toisaalta olo oli hyvin rauhallinen, koska teksti oli niin eleettömän toteavaa. Ja ennen kaikkea olo oli lämmin. Joskus on tosiaan sellainen olo, että lukeminen ja erityisesti tietty kirja tekee hyvää.

Lukemisen jälkeen havahduin siihen, että hyllystäni puuttuu osa Tammisen tuotannosta, enkä ole lukenutkaan kaikkia hänen kirjojaan. Se ei tee minulle hyvää! Asia on korjattava.

***

Vaikka tässä taas hehkuttelen Tammista, niin totta puhuen harmittaa, ettemme ole  laatineet lukuhaasteen kriteeriksi esimerkiksi "Viisi kirjaa, jotka tekevät minulle hyvää". Taidanpa listailla noita muita kirjoja lähiaikoina. Nyt kuitenkin siirryn pohtimaan, mikä olisi kirja genrestä, jota en yleensä lue. (Voi miten paljon helpompaa onkin pysyä näiden mieltä lämmittämien kirjojen parissa kuin pohtia, mikä teos arveluttaa ja miksi!)

Onko linjoilla muita Petri Tammisen ihailijoita? Entä oletteko huomanneet Lukulampun kesäkirjahaasteen ja ajatelleet osallistua?

***

En aio kerrata haasteen sääntöjä tai puhua haasteesta jatkossa muutenkaan näin paljon lukuhaastepostauksissani, mutta vinkkaan nyt, että haasteen etenemistä voi seurata Lukulampun sivustolla sekä etenkin Facebook-tapahtumasivun kautta. Poimimme kesän mittaan aika ajoin esimerkkejä, mitä ihmiset ovat lukeneet haasteen myötä, mutta haasteeseen voi osallistua, vaikkei pukahtaisi siitä netissä sanaakaan. Tärkeintä on lukeminen ja lukemisen ilo! 

***

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. Kansi: Piia Aho.

(Olen ostanut kirjan Lukulampun verkkokaupasta.)

#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

Kotiseutukirjallisuuden lukuhaaste: Espoo-kirjoja

Lanseerasin lokakuussa kotiseutukirjallisuushaasteen. Tässä lukuhaasteessa ei ole aikarajoja eikä sen koommin sääntöjäkään: kantava idea on tutustua kirjallisiin tarinoihin, jotka sijoittuvat lukijan omille kotikulmille.

Mainitsin aloituspostauksessa espoolaiskirjoiksi Leena Lehtolaisen dekkarit sekä Raili Mikkasen Aurora, keisarinnan hovineito -nuortenromaanin, joka kertoo Aurora Karamzinista ja Träskandan kartanon seudusta. Noudinkin Sellon kirjastosta Lehtolaisen ensimmäisen teokseni Ensimmäinen murhani, Mikkasen romaanin sekä Reima T. A. Luodon toimittaman, espoolaisia kirjailijoita esittelevän teoksen Espoo -kirjailijoiden kaupunki.

Viime viikolla kuljin työmatkani Maria Kallion kanssa. Olen lukenut aika monta teosta Leena Lehtolaisen tuotannon alkupäästä, ja olin siinä käsityksessä, että Maria Kallio asuu Espoossa ensin Tapiolassa ja sitten Henttaalla. No, tämä aivan ensimmäinen kirja on kyllä pikemminkin helsinkiläis- kuin espoolaiskirja, vaikka Kallio piipahtaakin esim. Niittykummussa. Mitäpä tuosta, sillä lukukokemus oli muuten mukava ja pitkälti juuri siksi, että tarina sijoittui tutuille paikoille. Lisäksi Maria Kallio oli mukavan tavallinen ja inhimillinen tyyppi, kuten muistelinkin. (Joillekin asioille kohottelin kulmiani: ei kai poliisi voi juoda edes siemausta viskiä ja sen jälkeen ajaa autoa!)

Raili Mikkasen romaania olen lukemassa parhaillani. Kerron kirjasta enemmän, kun olen tutustunut koko tarinaan, mutta jo nyt voin sanoa, että kirja on ihastuttava!

Muutaman ensimmäisen sivun ajan Auroran tarina tuntui minusta hieman lapsellisesti tai yksinkertaisesti kerrotulta, mutta sitten tulin sinuiksi tekstin kanssa, onhan sen tarkoituskin olla "helppo" nuortenromaani. Sellaisena se on varsin onnistunut ja aikuisenkin lukijan koukuttava. Olen nyt saanut seurata Auroran debytointia seuraelämässä - puvut ja kampaukset on kuvattu tarkkaan - , 1800-luvun alkupuolen perhe- ja poliittista elämää, onnea ja onnettomuuksia, jotka väijyvät mm. lapsikuolemien ja hinkuyskän muodossa. Ja olen päässyt juoksentelemaan Träskandan mailla nuorten neitokaisten ja heidän villin koiransa kanssa, eväspitoiselle rekiretkelle läheiselle järvelle (Lippajärvi?) sekä aina Viaporiin asti. Oi! Aurorasta voi nauttia kuin vanhan ajan tyttökirjasta, paitsi että se on totta ja tunnistan kaikki paikat. Hyvin hauskaa ja mielenkiintoista.

Espoo - kirjailijoiden kaupunki -teokseen en ole vielä tutustunut. Sen sijaan olen tutkinut, että HelMet-tietokannasta löytyy Espoo-hakusanalla 178 kaunokirjallista teosta. Niin ettei Espoo niin tuntematon kirjallinen kolkka olekaan. Havainnosta innostuneena aion jatkaa Espoo-kirjojen lukemista säännöllisen epäsäännöllisesti. Kunhan olen hieman pidemmällä kotiseutukirjallisuustutkimuksissani, listailen noita Espoo-kirjoja tarkemmin.


Onko kukaan muu jo tarttunut kotiseutukirjallisuushaasteeseen? Millaisia teoksia olet löytänyt ja/tai lukenut?

Haaste: luetaan kotiseutukirjallisuutta!

Tiesittekö, että lähiruokatrendi on passé – nyt tulee lähikirjallisuus? Tänä syksynä nautitaan tutuista ja aidoista sanoista, suositaan kotiseudun omia teemoja.

Ei vaan, mutta tänä syksynä luetaan kotiseudusta kertovia kirjoja. Ainakin aion itse tehdä niin, vaikka espoolaisena onkin vaikea löytää omille nurkille sijoittuvia teoksia. Asun kuitenkin esim. Maria Kallion maisemissa, ja kyllä kai Espoosta muissakin kirjoissa on kerrottu kuin Leena Lehtolaisen dekkareissa... Haastan muutkin tutkailemaan asuinpaikkansa lähikirjallisuutta ja kertomaan siitä joko yleisen bloggauksen, tietyn kirjakokemuksen tai blogikeskustelun kautta!

Palaan aiheeseen, kun olen löytänyt espoolaisopuksen luettavakseni. Toivon, että muut kotiseutukirjallisuudesta kiinnostuneet käyvät huikkaamassa esimerkiksi tämän postauksen kommentteihin omat lähikirjallisuusvinkkinsä tai bloggauksensa aiheesta. 

Lukuideoita voi etsiä supermielenkiintoiselta Kirjamatka Suomessa -sivustolta. Menen nyt itse katsomaan, mitä Espoo-hakusanalla löytyy.


Hyviä kirjallisia kotiseuturetkiä, palataan pian asiaan!


P.S. Kuva on espoolaisen Träskandan kartanon mailta. Träskandasta on kerrottu esim. Raili Mikkasen teoksessa Aurora – Keisarinnan hovineito.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26

Piirtämällä minä en pystynyt häntä vapauttamaan, sen tähden yritin kirjoittaa hänet vapaaksi. Hän rakasti sanoja eikä unohtanut koskaan mitään minkä oli nähnyt kirjoitettuna. Minä puhuin puhumistani, mutta puheeni oli kuin englantilainen takkatuli, sen lämpö meni harakoille, kun taas jokikisen pienelle paperilappuselle piilotetun lauseenkin hän säilytti, vaikka ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, koska muutenkin muisti iankaikkisesti, mitä olin paperille kirjoittanut. Minut yllätti moinen sanojen mahti, ne tunkivat häneen yhtä innokkaasti kuin minä itse. Se oli syynsä siihen että aloin kirjoittaa.
(teoksesta Mariankatu 26, Henrik kuvailee Märtaa)


Henrik Tikkas -viikonloppuni rajoittui Osoitetrilogian lukemiseen, mutta muuta en olisi kaivannutkaan. Tuntuu, kuin olisin viettänyt pari päivää itsensä kirjailijan kanssa. Hän on yhtäaikaa röyhkeyteen asti rehellinen kuin epäluotettava ja liioittelevan tuntuinen. Ei epäilystäkään, että tämä on sama mies, josta hänen toinen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarina -runoteoksessaan. Mies on älykäs, tarkka ja lahjakas, mutta samalla kuin iso, hankala ja vastuuton lapsi. Hän kuuluu kulosaarelaiseen ruotsinkieliseen sivistyneistöön, ihmisiin, jotka tuntuvat säilyttävän tietynlaisen ylpeyden ja tyylitajun vaikeuksienkin keskellä. Kuitenkin hän kuuluu myös ihmisiin, jotka eivät unohda lapsuuden vaikeuksia vaan toistavat itsekin sukunsa olemisen kaavaa. Tästä kirjasta ja Henrik Tikkasen elämästä ei puutu alkoholismia, pettämistä, monenlaista surua. Näiden teosten perusteella Tikkanen tunsi aidoimmat rakkaudentunteensa lapsena Inna-koiraa, tärkeää ja luotettavaa ystäväänsä, sekä myöhemmin Märtaa kohtaan.


Minun mielestäni viisaita vanhuksia sieti hiukan auttaa, ja niin alkoi meidän järjestelmällinen viisauksienväärennystyömme. Märta pani lehteen minun aforismejani Augustuksen, Marcus Aureliuksen, Shakespearen, Voltairen, Strindbergin ja Trotskin nimissä, eikä kukaan puhua pukahtanut. Ei edes päätoimittaja jolla oli tohtorinarvo antiikin historiassa. Mutta saattoihan vanhoilla roomalaisilla hyvinkin olla päässään samoja aatoksia kuin minulla.
(teoksesta Mariankatu 26, Henrik ja Märta olivat suhteensa alkuvuosina kollegoja, joiden suhde pysyi vuosien ajan muilta salassa)


Henrik Tikkasen kieli on suoraa ja selkeästi kertovaa. Hän on fiksu ja itseironinen, kirjallisesti lahjakas. Hänessa on samaa karismaa kuin Ove Knausgårdissa: hän on raivostuttava mutta vetoava. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Kumpikin mies karttaa dialogia, Tikkanen jopa kokonaan, ja kumpikin vaikuttaa tarvitsevalta, rasittavalta, energiaa vievältä hahmolta skarppiutensa takana. Edelleen molempien kohdalla on kysyttävä kuten taannoin jo kysyin itseltäni Knausgårdin kohdalla: Uteliaisuusko meitä ajaa tällaisen omaelämäkerrallisen, hyvin avoimen kirjallisuuden pariin? Ja tekeekö kaunokirjallisuus uteliaisuudesta jotenkin jalompaa, kohottaa sen tirkistelynhalun ylle? Entä olenko mukavuudenhaluinen tai jopa snobbaileva lukija, kun haluan lukea tosikertomuksia hankalista perhesuhteista, alkoholismista ja mielen järkkymisistä taitavalla kielellä kerrottuna, ruotsinsuomalaisen tyylikkäästi? Se, mikä voisi olla ankeaa ja ahdistavaa, onkin fiksussa skandinaavisessa kerrontaperinteessä kiehtovaa ja koukuttavaa.


Koulupoikana rakastin karttakirjoja, ne loihtivat mielikuvia vieraista maista ja sitä paitsi ne tuoksuivat hyvältä.
(teoksesta Majatie 11)


Niin tai näin, Tikkanen kuvaa omaa, perheensä ja samalla Helsingin historiaa yksityiskohtaisella, kiinnostavalla ja paikoin rujoista teemoistaan ja suorasukaisuudestaan huolimatta viehättävällä tavalla. Tositarinaa lukiessa on helppo ymmärtää ja muistaa, ettei sota-ajoista edelleenkään ole niin kauan ja että maailma oli vielä jokin vuosikymmen sitten kovin erilainen kuin nyt. Tikkanen toimi lehtialalla sekä kirjailijana ja liikkui tunnetuissa paikoissa sekä tunnetussa seurassa. Osin kaikki tuntuu hyvin tutulta, samat kadut ja monet ravintolat ovat yhä olemassa. Osin lukiessa taas tuntui kuin olisi katsellut nostalgista elokuvaa. Ainakin työelämä on muuttunut suuresti Tikkasen ajoista.


Rakastettuni oli pakko raataa aamusta myöhään yöhön sinikantisten vihkojensa ääressä joissa hänen oppilaansa pahoinpitelivät äidinkieltään. Kun lopultakin sain hänet syliini, minulla oli usein tunne että hän oli muuttunut naisesta supiiniksi. Vielä nytkin näen edessäni hänen selkänsä, vasemmalle kallistuvan s-kirjaimen, ja minä odotin sen oikenevan ja tulevan luokseni vuoteeseen, jossa makasin ja odotin.
(teoksesta Mariankatu 26)


Ja sitten Märta, ihana Märta! Vaikka tiedän monien pitävän Henrikiä vaimoaan parempana kirjailijana, minulle hän on ollut kiinnostava ensi sijassa Märtan miehenä. Omistan kaikki Märta Tikkasen teokset ja olen lukenut ne moneen kertaan.

Lukupiirissäni luettiin juuri Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Kirja herätti - syystäkin - ihmetystä, mikä saa naisen, vieläpä fiksun ja feministin, pysymään noin alkoholisoutuneeen miehen kanssa. Kumpikaan Tikkanen ei anna teoksissaan tähän aukotonta selitystä ja tuskinpa sellaista olisikaan, mutta nyt myös Henrikiä "kuultuani" ajattelen, pitääkö meidän tietääkään. Nyt Henrikiäkin luettuani minulla on tunne, että ainakin kumpikin Tikkanen kertoo samaa tarinaa: jotain yhteistä heillä on selvästi ollut kautta suhteensa.

***

Mainitsin eilen selailleeni Henrik Tikkasen kuvittamia teoksia Minun Helsinkini ja Minun saaristoni. Aion ehdottomasti tutustua niihin kunnolla, samoin omistamaani Tikkasen osaan Ihmisen ääni -kirjasarjasta. Mutta heti en jaksa. Henrik Tikkanen tuntuu tämän yhden trilogiansa perusteella sen verran hallitsevalta persoonalta, että haluan hengähtää hetken. On vaikuttavaa, miten kirjasta voikin tulla sellainen olo, että on oikeasti ollut mukana sen kuvaamien ihmisten elämässä eikä nyt pysty hetkeen lukemaan enää lisää, pitää sulatella kuulemaansa ja kokemaansa.


Henrik Tikkas -viikonloppuun lähtivät mukaan ainakin Hanna ja Sara. Hanna ehti jo kirjoittaakin niin ikään Osoitetrilogiasta. Hän sanoo kiinnittäneensä huomiota suomennoksen kömmähdyksiin ja täytyy myöntää, että niin minäkin tein, kunnes teksti vei mukanaan. Ja samoin minullekin tuli tästä(kin) kirjasta halu lukea lisää suomenruotsalaista kirjallisuutta - sitten kun olen toipunut Henrikistä.


Toissakesänä blogissani oli Märta Tikkas -teemaviikonloppu. Seuraavaksi aion tikkastella katsomalla Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän marraskuussa.




Oletko lukenut Henrik tai Märta Tikkasta? Oletko nähnyt tai aiotko mennä katsomaan Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmää?


Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26
Wsoy, Kotimaiset valiot
(kirja on oman hyllyn aarteita, kauan sitten ostettu)

Henrik Tikkas -viikonloppu on alkanut

Hyvää teemaviikonloppua! Tässä ja toivottavasti ainakin parissa muussa blogissa keskitytään nyt Henrik Tikkasen tuotantoon.

Olen jo hieman selaillut Tikkasen hienosti, tarkalla mutta rennolla viivalla kuvittamia teoksia Minun Helsinkini ja Minun saaristoni. Vaikka olen omistanut kummankin teoksen jo vuosia, en ole saanut luettua niitä, koska kuvat vievät aina mennessään. Ehkä tänä viikonloppuna onnistaa?

Päätavoitteeni viikonlopulle on kuitenkin lukea Tikkasen trilogia Kulosaarentie 8 - Majavatie 11 - Mariankatu 26. Aloitan lukemisen n-y-t! Kirjoitan huomenna Tikkas-lukukokemuksistani ja linkitän omaan blogijuttuuni muiden mahdolliset Tikkas-teemaviikonloppupostaukset.

Tikkasta lukemaan ja hänen tuotannostaan keskustelemaan ovat toki tervetulleita nekin, joilla ei ole omaa blogia tai jotka ovat lukeneet Henrik Tikkasta aiemmin - ja ylipäätään kaikki Tikkasen teoksista kiinnostuneet.

Siispä: lukemisiin ja palaamisiin!

100 asiaa lukutaidosta

Tänään Kansainvälisenä lukutaitopäivänä olen miettinyt, että...


lukutaito, lukeminen ja kirjat tuovat elämääni 100 asiaa:

iloa lohtua jännitystä oppimista unohdusta sanoja kirjaimia puolipisteitä oivalluksia ajatuksia etsimistä löytämistä näkökulmia nyrjähdyksiä rauhaa rauhattomuutta yksinäisyyttä ystäviä yhteenkuulumista kauneutta rumuutta kellarintuoksua hiirenkorvia sivunrapinaa nautintoa kiivastumista onnea ärtymystä hypistelyä väsyneitä silmiä kipeitä niskoja kiihtymystä pysyvyyttä muutosta ihailua kateutta minuutta mahdollisuuksia ajankulua unilääkettä tuskaa pölyä pinoja rakkautta taikaa inspiraatiota lannistumista ammattitaitoa älyä vaikutusvaltaa turvallisuutta fontteja formaatteja jatkumoa taidetta raadollisuutta katoamispaikkaa löytöretkiä nautintoa salaisuuksia omistamista kotia lauseita ratkaisuja runoa elämää esimerkkejä yllätyksiä totuuksia valheita esikuvia hiljaisuutta ymmärrystä harrastusta muistoja ideoita vaikutelmia antautumista vastustamista voimaa rohkeutta hemmottelua laiskottelua mukavuudenhalua sivistystä nollausta itsenäisyyttä vastuuta vaihtelua tulevaisuutta rajattomuutta haaveita tavoitteita keskustelua apua työvälineitä seikkailua empatiaa

Tätä kaikkea on lukutaito. Osallistu Lukutaitokampanjaan 6.–13.9.2013.



(P.S. Runosunnuntai vesittyi heti toisella viikolla, tiedän, mutta siirsin sen huomiseksi lukutaitopäivän takia. Huomenna juttua Hannu Mäkelän runoteoksesta, jonka lukeminen tuntuu vaativan hieman taitoa...)

Toiveena teemalukeminen

Tulipa todistettua, että lukujumituskin on asia, joka lähtee sillä millä se on tullutkin. Viikonloppuinen puolikuntoisuus pakotti lojumaan ja lukemaan – ja lukeminen alkoi taas tuntua oikein mukavalta. Ainakaan en halunnut vaihtaa sitä netissä roikkumiseen, television katseluun tai muuhunkaan rauhalliseen toimintaan. Halusin vain lukea. Ja minä luin.

Lopetin eilen Kristiina Vuoren Siipirikon ja bloggailen siitä lähiaikoina. Aloitin myös elämäni ensimmäisen Kazuo Ishiguron kirjan, enkä bloggaile siitä aivan lähiaikoina. Nyt aloittamani Silmissä siintävät vuoret -teoksen lisäksi aion nimittäin tutustua myös romaaneihin Ole luonani aina sekä Pitkän päivän ilta ja kirjoittaa aikoinaan niistä kaikista.

Siipirikko on tiiliskiviromaani. Oli antoisaa liikkua kauan yhden ja saman tarinan maailmassa. Yhtä antoisaksi kuvittelen sen, että tutustun uuteen kirjailijaan heti useamman teoksen verran. Ja tänään tilasin kirjakaupasta kolme runokirjaa. Luulen, että tänä syksynä haluan lukea kirjailijoihin, genreihin ja teemoihin keskittyen, ainakin välillä. Jos lukisi yksittäisteoksia työmatkalla ja kotona keskittyisi laajempiin kokonaisuuksiin, tavalla tai toisella?

Olen miettinyt heinäkuista lukemisyötänikin, jonkinlaista kirjallista puolimaratonia, ja etenkin toissakesäistä Märta Tikkas -teemaviikonloppua. Nuo lukutempaukset ovat olleet ihastuttavia ja elähdyttäviä - aion nyt käyttää inhokkisanaani ja luonnehtia niitä voimaannuttaviksi. Olen jotenkin lukemisen ytimessä, kun tunnen suurta onnea siitä, että saa lukea eikä ajatuksiin mahdu muuta kuin lukeminen.

Päätinkin jo, että haluan pitää kuin Märta Tikkas -teemaviikonlopun jatko-osana Henrik Tikkas -viikonlopun joskus loka–marraskuussa. Kirjoittelen asiasta tarkemmin, kun se on ajankohtaista: olisi hauskaa, jos joku muukin innostuisi tikkastelemaan samoihin aikoihin.

Entä mitä muuta? En halua sitoutua pitkäkestoisiin enkä suurisuuntaisiin kimppalukuihin tai muihinkaan lukutempauksiin, en halua yhtään varsinaista lukuhaastetta –  mutta löytyisikö muita pienistä lukutempauksista innostuvia? Olisiko vaikkapa Eeva Tikka- tai Eeva Kilpi -viikoista tai viikonlopuista kiinnostuneita - vai onko parempia kirjailijaehdotuksia? Pari vuotta sitten syksyllä keksin runohaasteen, jossa bloggarit julkaisivat lempirunojaan. En ole enää aivan varma tuon haasteen tekijänoikeudellisuudesta, mutta olisiko runokirjahaasteessa mitään ideaa? Ihmiset voisivat esitellä lempirunokirjojaan ja kertoa, miksi ne ovat tärkeitä.

Eli: kerro, jos olet kiinnostunut kirjailijateemaviikonlopuista tai muista teemallisista mutta lyhytkestoisista lukutapahtumista. Tai jos olet jo suunnitellut vastaavanlaisia tapahtumia, vinkkaa ihmeessä!

Päätän bloggaukseni jo tavaksi tulleeksi "Lähden ulkoilemaan" -ilmoitukseen. Lähiseudullamme on näkynyt viime aikoina niin paljon eläimiä riveissä, että pitää taas lähteä katsomaan, millaisia eläinyhdistelmiä ja -muodostelmia tänään näkyy. Mukavaa alkuviikkoa kaikille!

Kirjavinkki 70-lukulaisille ja muistuttelua Agatha-keskustelusta

Kiinnostaako 1970-luvun kotimainen kirjallisuus? Tai oletko syntynyt 70-luvulla ja ajattelit osallistua muistaakseni Amman esittelemään kirjahaasteeseen, jossa luetaan jokin omana syntymävuonna ilmestynyt teos? Suosittelen tietokirjaa 1970-luku suomalaisessa kirjallisuudessa (toim. Kaisa Hypén, Avain 2011).

En ole lukenut kirjaa kokonaan, mutta sieltä täältä lukemisellakin on selvinnyt, että kirja on kiva ja helppolukuinen. Siinä on tietoa sekä kirjailijoista ja heidän kirjoistaan sekä kirjallisuuden kehittymisestä ylipäätään; yleistä yhteiskunnallista kehitystä unohtamatta, sitähän kirjallisuus usein peilaa. Heti alkupuolelta (s. 18) löytyy tietoa myös keskiluokan arki -kirjahaasteeseen osallistujille: "70-luvun keskiluokan kirjallisuuden tunnetuimmat nimet lienevät Kerttu-Kaarina Suosalmi, Eeva Kilpi, Märta Tikkanen, Eila Pennanen ja Eeva Joenpelto. Heidän tuotantonsa kuuluu monenlaisia ja toisistaan runsaastikin poikkeavia teoksia, mutta myös yhteisiä piirteitä löytyy. Kyseessä on usein keskiluokan arvokriisin mutta myös keski-iän kriisin kuvaus naishenkilön näkökulmasta."

Keski-iän kriisi uhkaa pian itseäkin, sillä olen syntynyt 1970-luvun alkupuolella. Katsoinkin heti kirjan loppuosasta, jossa 70-luvun kirjallisuutta on esitelty vuosittain listattuna, mitä minun syntymävuotenani on julkaistu. Ikävä kyllä mikään ei erityisemmin kolahtanut: julkaisuista monet olivat omakustannerunoutta ja muutenkin nyttemmin jo aivan (minulle) tuntemattomia teoksia. Ollapa syntynyt vuonna 1974! Sinä vuonna syntyneet voivat osallistua syntymävuosihaasteeseen lukemalla esim. Risto Rasaa tai Pentti Saarikoskea.

Asiasta toiseen: jos on pikainen lukija ja käyttää kesäyöt hyödykseen, vielä ehtii mukaan Lukupiirin Agatha Christie -keskusteluun. 10.6. alkaa keskustelu Christien teoksesta Ikiyö. Keskusteluun voivat osallistua nekin, jotka ovat lukeneet ko. teoksen jo aiemmin tai haluavat muuten vaan jakaa kokemuksiaan Christien kirjoista. Tervetuloa!

Finlandia-haasteesta

Aloitin siis uuden vuoden kunniaksi uuden lukuhaasteen. Tavoitteeni on lukea epämääräisen ajanjakson aikana ja epämääräisessä järjestyksessä kaikkien aikojen Finlandia-palkitut teokset. Haasteeseen saa mielellään osallistua joko kirjoittamalla Finlandia-kirjoista omassa blogissan tai kommentoimalla niitä minun blogiini. Yritän muistaa laittaa blogiin ennakkotiedon, kun aloittelen jotakin Finlandia-voittajaa. 


Lukulista näyttää tältä. Jos kirjan perässä on X, olen jo lukenut kirjan. Kaikki uusimmat Finlandiat on siis luettu, mutta vanhemmista en ole tutustunut juuri mihinkään. 

2010

Mikko Rimminen: Nenäpäivä X

2009
Antti Hyry: Uuni X

2008
Sofi Oksanen: Puhdistus X

2007
Hannu Väisänen: Toiset kengät X

2006
Kjell Westö: Där vi en gång gått/ Missä kuljimme kerran X

2005
Bo Carpelan: Kesän varjot X

2004
Helena Sinervo: Runoilijan talossa X

2003
Pirkko Saisio: Punainen erokirja X

2002
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie X

2001
Raittila H: Canal Grande X (osin)

2000
Sinisalo Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi X

1999
Kristina Carlson: Maan ääreen

1998
Pentti Holappa: Ystävän muotokuva

1997
Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

1996
Irja Rane: Naurava Neitsyt

1995
Hannu Mäkelä: Mestari X

1994
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

1993
Bo Carpelan: Urwind/Alkutuuli

1992
Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia X

1991
Arto Melleri: Elävien kirjoissa

1990
Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi X

1989
Markku Envall: Samurai nukkuu

1988
Gösta Ågren: Jär

1987
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

1986
Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku sheba

1985
Jörn Donner: Far och son (Isä ja poika)

1984
Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Poimin tiedot Akateemisen kirjakaupan sivuilta. Siellä on listattuina myös kaikki eri vuosina ehdokkaina olleet teokset. Olin hämmentynyt listaa lukiessani: näin paljon kirjoja ja niin moni on jo unohtunut! Kaikki kirjailijatkaan eivät sanoneet minulle mitään. Miten sääli.

Ensimmäinen, lähipäivinä ilmestyvä Finlandia-juttuni tulee koskemaan Mikko Rimmisen Nenäpäivää. Kuvassa kissamme Cisu lukee sitä kanssani.

Hyvää uutta kirjavuotta!

Onnellista uutta vuotta 2011!

Itselleni toivottelen haasteellista uutta kirjavuotta. Kuten taisin jo vuosi sitten kirjoitella blogissa, en tee yleensä uutena vuotena lupauksia, mutta lukemisasioiden suhteen minulla on kuitenkin pari suunnitelmaa, ja olen luvannut itselleni, että toteutan ne.

Ensinnäkin jatkan aakkoshaastetta. Se alkoi vuosi sitten ja on edennyt hitaasti mutta vakaasti. Olen nyt kirjaimessa N. N on jo luettu, mutta se ei ole päätynyt blogiin asti, päätyy sitten tammikuussa... Aion jatkaa aakkostamista ensi vuonnakin, ja kun kierros on tehty, aloitan varmaan taas alusta. Aakkoslukeminen on ollut hyvä tapa löytää omasta kirjahyllystä sinne unohtuneita aarteita - tai jos ei nyt aarteitakaan, niin ainakin unohtuneita teoksia.

Blogissa tuli taannoin puhetta myös Finlandia-teosten lukemisesta. Siihen en ala, että lukisin kaikki  Finlandia-ehdokkaina kautta aikojen olleet teokset, mutta olen päättänyt lukea Finlandia-voittajat. Tervetuloa mukaan lukemaan! En aio ottaa paineita tämänkään lukuhaasteen aikataulusta. Lista Finlandia-voittajista löytyy Akateemisen kirjakaupan sivuilta.

Ja köh, yksi lukuhaaste, josta en ainakaan ota paineita, on James Joycen Odysseus. Sellainenkin lukuhaaste tai ainakin yhteislukuprojekti tuli vuosi sitten keksittyä... Mutta myönnettävä on, että kirja on ja pysyy kesken. Vaan enpä ole huomannut, että kukaan muukaan silloin luku-urakkaan ryhtynyt olisi ilmoittanut suorittaneensa ko. opuksen!

Toivon kaikille lukutoukille hyvää kirjavuotta 2011. Toivottavasti löydätte paljon kirjoja, joita lukee nauttien, ei suorittaen!

Onneton Odysseus-haaste

Kuka keksi Odysseus-haasteen? Miksi minun piti innostua siitä?

Sitten viime Odysseus-kirjoitukseni, eli helmikuun alun (!), en ollut lukenut kyseistä järkälettä sivuakaan ennen tätä viikkoa. En, vaikka olin päättänyt saada kirjan luettua kesäkuun puoliväliin mennessä. Niin juuri, todella kiehtova opus, oikea lukuromaani.

Luulin olevani kovinkin ovela, kun lähdin tällä viikolla muutaman päivän lomamatkalle ja pakkasin mukaan vain yhden kirjan, tuon kauhean O:n. Ajattelin, että nyt sitä tulee luettua, kun ei ole vaihtoehtoja.

Ei tullut. Ekana matkailtana en lukenut mitään ennen nukkumaanmenoa. Toisena iltana luin kännykän kautta blogeja. Kolmantena iltana luin kyllä Odysseusta ja etenin sivulle 205, mutta en tajunnut kirjasta mitään.

Voi kauheus. Aion kuitenkin jatkaa urakkaa taas joskus. Luullakseni tai ainakin toivoakseni.

Onko kukaan muu edistynyt kirjassa?

Kyselee
Nimim. Epätoivoinen lukija

Kolmen päivän kirjalama

Mihin aika karkaa ja energia valuu? Minusta tuntuu, että kaikki kirjalliset asiani ovat olleet viime aikoina aivan retuperällä. En ole lukenut mitään pitkään aikaan, eivätkä blogikirjoituksenikaan ole siirtyneet aivoista blogiin asti.

Aamulla olin jo ihan kärttyinen asian takia. Kun nyt katson, olen kuitenkin kirjablogannut viimeksi kolme päivää sitten. Tällä viikolla minulla oli myös kolmen päivän tauko, jonka aikana en lukenut mitään kirjaa. Se loppui viime yönä, kun en saanut unta ja aloitin Aino Kallas -elämäkerran (kieli ei ole maailman eloisinta, mutta vaikuttaa muuten kovin kiinnostavalta!). Eli ehkä asiat eivät ole oikeasti niin huonosti, olen vain tullut kirjojen lisäksi riippuvaiseksi myös kirjablogista.

Aika monelle muulle kolmen päivän kirjatauko ei nimittäin tuntuisi missään, veikkaan, ei nyt ainakaan ilmenisi ahdistuksena ja kärttyisyytenä. Vai miten on muilla lukutoukilla, tuleeko koskaan edes päivien lukutaukoa? Vaikka viikonloppukin on täynnä ohjelmaa, toivon, että saan silloin luettua ja lojuttua edes pari tuntia putkeen - psyykeni vaatii kirjaan uppoutumista ja kirjasta innostumista. Toivon myös, että saan purettua blogi-ideoita joskus tänne blogiin asti, niin siitäkin huolesta päästään.

Hullua, että maailman rentouttavin harrastus aiheuttaa tällaista.

Olen sentään järjestellyt kirjahyllyn. Järjestelen aina tätä uutta, siistiä hyllyä, koska kahden vanhan kaaoshyllyn siivoaminen onkin sitten ihan oma juttunsa.

Yksi asia, jota EN ole saanut aikaiseksi, on Odysseuksen lukeminen. Olen melkein unohtanut koko haasteen! Kertokaa siis kaikki muut O:n lukijat, että olette jo pitkällä, niin minullekin tulee kiire ja saan lukuputken taas päälle.

Toivotan hyväntuulista ja lukevaista viikonloppua, älkää ainakaan kärttyilkö kirjojen takia!

Aakkoshaaste: A niin kuin Aho

Sain tänä viikonloppuna vihdoin aloitettua aakkoshaasteen. Tarkoituksena on siis lukea aakkoset läpi valitsemalla kirjat kirjailijan sukunimen alkukirjaimen mukaan. Ainakin Marjis ja Hreathemus ovat mukana haasteessa.

Itse aion lukea ensisijaisesti oman hyllyn kirjoja. Sen verran olen jo kirjojani katsellut, että siellä riittää joko ensimmäistä tai uusintalukemista odottavia kirjoja vaikka muutamankin aakkoshaasteen verran. Todella hyvä idea tämä aakkostaminen siis!

Aloitin suomalaiskansallisesti Juhani Ahosta. Olen aiemmin lukenut häneltä ainakin Juhan ja Papin rouvan, joka oli muutama vuosi sitten tenttikirjana. Pidin silloin kovasti kirjan selkeästä ja uskottavasta, tarkkanäköisestä ja ajattomasta kerronnasta. Tällaisia ovat hyvät klassikot: kestävät aikaa ja vaikka useita lukukertoja.

Tuolloin en ehtinyt lukea Papin tytärtä, joka sijoittuu ajallisesti ennen Rouvaa. Nyt sen tein, ja vaikka voisin luonnehtia teosta kaikilla Rouvan mainesanoilla, en ollut tästä teoksesta yhtä vaikuttunut. Tai ainakaan en pitänyt siitä yhtä paljon.

Papin tytär kertoo Ellistä, tytöstä joka elää hyvin suojattua ja kurinalaista elämää maalaispappilan pienissä ympyröissä. Ellin pappi-isä on ankara ja vanhoillinen ja äiti mukautuu hänen tahtoonsa, vaikka hänellä onkin salaisesti isää inhimillisempiä ja avarakatseisempia ajatuksia lastenkasvatuksesta ja elämästä ylipäätään. Tarina seuraa Ellin elämää lapsuudesta koululaiseksi ja kaupunkilaiseksi ja aina siihen, kunnes Elli palaa taas kotiinsa ja hänet suorastaan pakkonaitetaan isän valitsemalle miehelle.

Kertomus muuttui kiinnostavammaksi Ellin vanhenemisen myötä. Lapsuusajan tarinat muistuttivat Iris-rukkaa tai Montgomeryn sankarittarien elämää: köyhä luonnonlapsi ei osaa pukeutua eikä käyttäytyä kaupunkilaiskoulussa. Lapsena Elli tietysti lähinnä vain kärsi erilaisuudestaan, mutta myöhemmin hänen itseluottamuksensa kasvoi ja tyttö muuttui tiedostavammaksi. Sen takia olikin raivostuttavaa, että sekä Elli että hänen fiksu äitinsä eivät kuitenkaan saaneet ajatuksiaan juuri kuuluviin, vaan alistuivat Ellin vanhanaikaisen ja yksioikoisen isän toivoiden mukaan. Mutta ymmärrän kyllä, että Ahon teokset olivat aikoinaan aivan uudenlaisia - hän tosiaan taitaa psykologisen realismin.

Tekstinäyte, s. 118-119:
Vähän päästä tuli siihen äiti. Maisteri oli mennyt ja Elli istui yhä entisellä sijallaan.
- Täällä oli maisteri... oliko puhetta siitä?
- Oli.
- Uudistiko hän kysymyksensä?
- Uudisti...
- Ja mitäs sinä?
- Minä suostuin.
- Vaan rakastatko sinä häntä siis todellakin oikein? kysyi äiti arasti.
- Sinähän sanoit, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää...
Äiti katsoi tytärtään tutkivasti. Olikohan noissa hänen sanoissaan jotain ivaa? Äitistä tuntui, että niissä ainakin oli joku salainen syytös häntä kohtaan. - - Mutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä. Vaan samassa sanoi toinenkin ääni, ehkä niin kuitenkin oli parasta kuin oli. Jos vaan olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei koskaan selville päässyt.

Juhani Aho: Papin tytär. SKS, 2000. (alkuteos v. 1885)

Odysseuksen armoilla

Kiitos julkisen Odysseus-lukulupauksen, kirjaurakka on nyt aloitettu. Ensimmäinen luku James Joycen järkäleestä on selvitetty, enkä ole päästänyt yhtään ilonkiljahdusta. Muutama ärtynyt murahdus ja kirosana on saattanut kuulua.

Odysseus tuntuu edustavan sitä lajia kirjoja, joista kyllä ymmärtää joka sanan (toisin kuin uuninrakentamisesta Hyryn Uunissa) mutta ei silti oikein hahmota mitään. Olen saanut selville, ketkä asuvat naapureina ja kenen äiti on kuollut. Yleisvaikutelma ihmisistä ja tapahtumapaikasta on meluinen, likainen ja hieman luotaantyöntävä, sekava. Jotkut yksittäiset sanat ovat kyllä olleet ilahduttavia - auringon vasama, koska en ollut sellaisesta kuullutkaan, ja suopunki, johon en olisi arvellut törmääväni tässä teoksessa.

Mutta huh, silti! Ainakin toistaiseksi ymmärrän hyvin, miksi Wikipedia tietää kertoa, että "monelle lukijalle Odysseuksen saattaminen loppuun on osoittautunut mahdottomaksi urakaksi", sillä mitä ilmeisemmin kirja muuttuu jatkossa todella omituiseksi ja sekavaksi. Vaan periksi ei anneta. Opin Wikipediasta senkin, että Dublinissa vietetään joka kesäkuun 16. päivä Bloomsdayta tämän kirjan innoittamana. Jospa tuota päivää voisi juhlia ensi kesänä Suomessakin - Odysseuksen selättämisjuhlana. Otan sen nyt vakaaksi tavoitteekseni.

Antti Hyry: Uuni

Kiitos lukupiirin Finlandia-lukusäännön, yleistä suosiota saaneen Uuni-haasteen ja muutamien kannustavien blogiarvioiden, viimeinenkin sivu on tullut nyt Uunista ulos eli kirja on luettu.

Pidin siitä kyllä. Mukava, miellyttävä, sympaattisen verkkainen ja vanhanaikainen kirja, jossa on rentouttava tunnelma. Se uunin rakentaminen oli oikeasti kiinnostavaa, vaikkakaan en ymmärtänyt asiasta juuri mitään: toistan toiveeni, että kirjassa olisi voinut olla uuninrakennusalan sanastoa tai edes kuva valmiista uunista. Jos Antti Hyryn teos Aitta on yhtään samankaltainen, voisin kuvitella lukevani senkin.

Lukemisajankohta pitäisi vain valita tarkasti. Uunia luin pienissä paloissa ja kovalla hopulla (lukupiiri-deadline lähestyi) puolitajuttomana iltaisin sängyssä. Se ei sopinut tällaiseen hitaaseen ja rauhalliseen teokseen ollenkaan, vaan oli suorastaan vääryyttä teosta kohtaan. Jos teoksen idea on, ettei siinä tapahdu mitään, vaan lukijan on tarkoitus nauttia tunnelmapaloista ja rivien välissä olevasta hiljaisista ajatuksista, pitäisi kirjaa lukea sen mukaisesti. Suosittelen tätä kirjaa mökille, lomalle, luonnon keskelle, joka tapauksessa rauhalliseen paikkaan ja elämäntilanteeseen.

Tämän kummempaa kerrottavaa minulle ei Uunista olekaan. Lukutavasta johtuen minulle jäi mieleeni enemmänkin kirjan tunnelma kuin sen tarkemmat tapahtumat. Yhtä asiaa muistan hämmästelleeni heti kirjan aloitettuani: Aluksi kirja tuntui vievän jonnekin mummola-aikaan, maaseudulle vanhan miehen elämään. Päähenkilö Pietari olikin kai vanha, mutta kirja kertoi ihan nykyajasta: maksut maksettiin euroissa. Ehkä maaseudulla on vielä näin rauhallisen mutkatonta?

Hyvä kirja-arvio Uunista löytyy Teresitan Insinöörin kirjahyllystä.

Tekstinäyte, s. 31:

Ladon kolmatta letkaa. No, vaikka turhalta tuntuu, teen nyt ainakin tämän valmiiksi. Minulla ei ole mihinkään kiire. Aina on mielessä joku, kunhan ja kunhan niin sitten, paitsi silloin kuin nukkuu, on nukahtamaisillaan. Taitaa siksi nukahtaminen tuntua mukavalta. Mutta kun näin, puoliksi nukuksissa latoo vanhoja pölyisiä tiiliä, sitten näin vähän herää ja nytkäyttää tiilet kärryille ja sitten työntää toisten viereen, järjestykseen. - - - Nyt tankkaan näitä vanhoja tiiliä, entisten ihmisten tekemiä, tuosta vain kumarrun ja otan tuon kouraan, kaunissivuisen ja vähän kaarevan.

Antti Hyry: Uuni. Otava, 2009.

Uuni-tiedote

Lyhyesti vain: olen nyt saanut käsiini Antti Hyryn Uunin ja aion siis lukea sen tammikuun aikana, kuun lopussa olevaan lukupiirimme tapaamiseen. Kirjoittelen sitten aivan tammikuun lopussa tai viimeistään heti helmikuun alussa vaikutelmia blogiinkin.

Eli tervetuloa mukaan ihmettelemään uuninrakentamisen saloja... Ja ainahan kirjasta voi keskustella tammikuun jälkeenkin, kunhan nyt vain ensin saisi opuksen luettua.

Luku- ja blogilupaukset vuodelle 2010

En yleensä todellakaan tee lupauksia uuden tammikuun kunniaksi, koska olen sellainen, että ne lupaukset on sitten rikottu jo ennen loppiaista - vaikka tietenkin taas tässäkin tammikuussa muutun hetkeksi karkkia kaihtavaksi jumppakärpäseksi. Nyt kuitenkin listaan joitakin lukemis- ja bloggaamisajatuksiani uudelle vuodelle:

- En yritä lukea enemmän tänä vuonna. Yleensä yritän lukea aina yhä enemmän ja enemmän, mutta nyt ajattelen, ettei määrällä voi kuitenkaan korvata laatua. Yritän siis lukea fiksusti ja harkitusti, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

- Lupaan listata lukemani kirjat aiempaa täsmällisemmin. Kun ainoa "kirjallinen kirjoitushankkeeni" oli ensin luettujen kirjojen kirjaaminen Exceliin ja sittemmin LibraryThingiin, suoriuduin listaamisesta hyvin. Nyt blogi on vienyt huomiota listaamiselta ja loppuvuoden 2009 luettelointi on tekemättä. Hyi minua, lupaan parantaa tapani.

- Yritän kirjoittaa entistä useammista kirjoista. Vuoden kirjablogittamisen jälkeen olen huomannut, että ellei kirjasta kirjoita heti sen luettuaan, kirjoittaminen yleensä jää, vaikka kyseessä olisi hyväkin teos. Yritän siis kertoa entistä paremmin lukemistani kirjoista ja nostaa myös esiin löytämiäni kiinnostavia kirjoja, vaikken olisi niitä vielä lukenut. Ellen olisi kummastellut blogissani Sinun jälkeesi, Max -teosta, en olisi saanut sen lukemiseen kannustavia kommentteja enkä siis olisi tutustunut koko kirjaan.

- Osallistun kirjahaasteisiin. Kirjoitan näistä haasteista vielä lähiaikoina tarkemmin, mutta ainakin nämä haasteet ovat tiedossa: Tammikuun aikana pitäisi lukea lukupiiriin Antti Hyryn Uuni, ja tulen sitten kirjoittamaan Uunista täällä blogissakin - eli siitä vaan lukemaan, mikäli Uuni-keskustelu kiinnostaa. Lisäksi aloitan ystävän kanssa James Joycen Odysseuksen lukemisen yhteisenä kokeiluna. Saimme luettua yhdessä Alastalon, niin miksei tätäkin. Kun tarjolla on vertaistukea eikä luku-urakan lopetuspäivää ole määrätty etukäteen, onnistuu minkä tahansa teoksen lukeminen. Toivottavasti. Tähänkin lukuhaasteeseen voi virtuaaliosallistua.

- Lisäksi minua kiinnostaisi aloittaa ilmeisesti aika suosittu lukuhaaste, jossa luetaan aakkosten mukaan, joko kirjailijoiden sukunimien tai kirjojen nimien mukaan valikoiden. Jos ryhdyn aakkoslukemiseen, luen ensisijaisesti oman kotihyllyn kirjoja. Mutta mietin vielä, aloittaako Ahon Juhanista vai Alkemistista - jälkimmäiseen jos päädyn, niin taitaa jumittaa a-kirjaimeen koko juttu.

- Koetan myös parantaa blogin teknisiä ominaisuuksia, mutta ainakin tämän asian suhteen olen sen verran itseni tunteva realisti, että en nyt ala luetteloida hienoja toimintoja ja teknisiä uudistuksia. ;)

Tekikö kukaan muu lukulupauksia vuodelle 2010?