Kirja, joka tekee minulle hyvää: Petri Tamminen, Meriromaani

Kevättä hän Jäämeren myrskyssä ajatteli. Se ajatus sai hänet päättämään, että vaikka laiva kaatuisi ja ajelehtisi maailman reunalle ja ylikin, hän roikkuisi kyydissä, sillä puulastissa oleva puinen laiva ei uppoaisi millään.

Toisena yönä tuuli tasaantui. Hän meni kajuuttaansa ja kiitti laivaansa ja taivasta ja jotakin, joka hän mielessään kutsui kevääksi, ja nukkui. (Petri Tamminen: Meriromaani, s. 67)

On taas uusi kesä, on #kesäkirjahaaste #Lukulamppu, eli Lukulampun kesäkirjahaaste. Tuo Lukulampun toimituksessa yhdessä ideoimamme lukuhaaste herättäköön tämän kirjablogin talviunesta. 

Valitsin ensimmäiseksi haastekirjakseni kirjan, joka tekee minulle hyvää. Pallottelin parin vaihtoehdon välillä, mutta lopulta valinta oli selvä. Petri Tamminen, jonka kirjoista olen kirjoittanut lämpimästi ennenkin, tekee tekstillään minulle hyvää. Niin tämänkeväisellä uutuudellaankin.

Meriromaanin idea on yksinkertainen, jopa hieman lapsellinen. On merikapteeni Huurna, tai oikeastaan poikaressu Vilhelm Huurna, josta tulee merikapteeni. Hänen laivansa uppoavat toinen toisensa jälkeen, eikä Huurnan elämä muutenkaan ole kovin onnekasta. Siinä missä joku ahdistuisi, Huurna tyytyy kohtaloonsa tyynesti ja salaviisaasti karujen tilanteiden ylle asettuen.

Juuri tuo salaviisaus kiehtoi minua tässäkin Tammisen kirjassa. Huurnan seikkailuista, tai pikemminkin toilailuista, voisi lukea vain tarinan näkökulmastakin, mutta silloin tarina jäisi melko ohueksi. Mutta se hiljainen ymmärrys, huumori ja ilkikurisuus, jolla Tamminen kuvaa hahmojaan ja maailmaa! Lisäksi minua huvittivat ja kiinnostivat yhtymäkohdat Volter Kilven Alastalon saliin (jonka lukeminen teki minulle aikoinaan hyvää vasta sen jälkeen, kun saatoin ällistyneenä mutta onnellisena todeta suoriutuneeni kirjasta).

Rakastan tällaisia pieniä, suuria kirjoja, jotka voi lukea yhdellä istumalla ja sitten lukaista heti uudelleenkin. Tätä kirjaa lukiessa minua nauratti ja itketti. Toisaalta olo oli hyvin rauhallinen, koska teksti oli niin eleettömän toteavaa. Ja ennen kaikkea olo oli lämmin. Joskus on tosiaan sellainen olo, että lukeminen ja erityisesti tietty kirja tekee hyvää.

Lukemisen jälkeen havahduin siihen, että hyllystäni puuttuu osa Tammisen tuotannosta, enkä ole lukenutkaan kaikkia hänen kirjojaan. Se ei tee minulle hyvää! Asia on korjattava.

***

Vaikka tässä taas hehkuttelen Tammista, niin totta puhuen harmittaa, ettemme ole  laatineet lukuhaasteen kriteeriksi esimerkiksi "Viisi kirjaa, jotka tekevät minulle hyvää". Taidanpa listailla noita muita kirjoja lähiaikoina. Nyt kuitenkin siirryn pohtimaan, mikä olisi kirja genrestä, jota en yleensä lue. (Voi miten paljon helpompaa onkin pysyä näiden mieltä lämmittämien kirjojen parissa kuin pohtia, mikä teos arveluttaa ja miksi!)

Onko linjoilla muita Petri Tammisen ihailijoita? Entä oletteko huomanneet Lukulampun kesäkirjahaasteen ja ajatelleet osallistua?

***

En aio kerrata haasteen sääntöjä tai puhua haasteesta jatkossa muutenkaan näin paljon lukuhaastepostauksissani, mutta vinkkaan nyt, että haasteen etenemistä voi seurata Lukulampun sivustolla sekä etenkin Facebook-tapahtumasivun kautta. Poimimme kesän mittaan aika ajoin esimerkkejä, mitä ihmiset ovat lukeneet haasteen myötä, mutta haasteeseen voi osallistua, vaikkei pukahtaisi siitä netissä sanaakaan. Tärkeintä on lukeminen ja lukemisen ilo! 

***

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. Kansi: Piia Aho.

(Olen ostanut kirjan Lukulampun verkkokaupasta.)

#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

Kirja aina mukana, eli miten ihastuin äänikirjoihin

Hei pitkästä aikaa! Seuraa tunnustuspuhe. Olen  vaihtanut mielipidettäni äänikirjoista.

Olen aiemmin, muutaman kerran blogissanikin, ollut sitä mieltä, että äänikirjat ovat loistava, kiinnostava ja hyödyllinen juttu, mutta ei minun juttuni. Keskityn kuunnellessani pikkuseikkoihin ja tarinan juoni katoaa – en siis keskity ollenkaan. Minua ärsyttää, jos äänikirjan taustalla on melua, enkä siis voi kuunnella niitä kuin hiljaisessa luonnossa. Tuon luonnon on vieläpä oltava talvinen, sillä en saa minkäänlaisia kuulokkeita pysymään korvissani, ellei päässäni ole pipoa. Kotona en halua pitää kuulokkeita enkä pipoa, eikä minulla ole siellä muuta kuunteluvälinettä kuin tietokone, enkä halua pysytellä sen vierellä tai raahata sitä mukanani.

Ai niin, automatkalla äänikirja on mahdoton siksi, että kuunnellessa alkaa väsyttää.

Syitä äänikirjojen vieroksumiseen on siis ollut useita. Täyskäännöksenkin vaadittiin monta asiaa: selkävaiva joka kannustaa ulkona liikkumiseen lukemisen sijaan, todellinen tutustuminen kotimaiseen äänikirjavalikoimaan ja valikoiman hyväksi havaitseminen, halu vaientaa työ- ja muut ylikierroksia aiheuttavat ajatukset ulkoillessa – ja halu ottaa tämä ihan oikeasti loistavana, kiinnostavana ja hyödyllisenä pitämäni kirjamuoto omaksi. Joko korvani ovat muuttuneet tai sitten ole oppinut vääntämään kuulokkeetkin niin, että ne pysyvät useimmiten paikoillaan.

Lenkillä Iiris Lempivaaran kanssa

Aiempien keskittymisvaikeuksien takia halusin kuunnella ensin jotain kevyttä.

Ostin Elisa Kirjalta* Riikka Pulkkisen chick lit -teoksen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Sen kanssa tuntui kuin olisin palannut nuoruuteen ja lenkkeillyt ystävän kanssa - eipäsjuupas-ihmissuhdevatvomista harrastavan ystävän kanssa. Luulen, että kirja olisi rasittanut minua luettuna toisteisuutensa takia, mutta kuunneltuna se toimi hyvin. Pysyin hyvin kärryillä, pidin lukijan  lempeästä ja tasaisesta tyylistä ja huomasin että keskityin kuunnellessani vain Iiriksen rakkauselämään ja ihanaan luontoon. Kiinnyin kirjaan niin, että kuuntelin sitä työmatkatkin. Hihittelin metrolaiturilla, miten teoksessa pöyristyttiin Paolo Coelho -sitaattitatuoinnille. Iiris Lempivaara toi jollakin tapaa mieleeni Siri Hustvedtin, sillä teos oli selväsi akateemisen ja fiksun naisen kirjoittama, mutta siinä missä Hustvedtin oppineisuuden osoittaminen on välillä ärsyttävää ja snobbailevan oloista, tulkitsin psykologi Iiris Lempivaaran sivistyssanat ja nokkelan älykkäät havainnot ironiaksi.

Uusin suosikkisanani: Stiiknafuulia!

Iiris Lempivaarasta ei riittänyt seuraksi kovin monelle kävelylle. Seuraavaksi latasin soittimeeni Teppo Pakkalan kiitetyn novellikokoelman Lapsia pitkälti siksi, että sen sai ilmaiseksi niin ikään Elisa Kirjan kaupasta.

Novellit osoittautuivat samaan aikaan nostalgisiksi ja liikuttaviksi ja toisaalta ajattomiksi. Vaikka kasvatusperiaatteet ovat muuttuneet Pakkalan kuvaamista ajoista, lapset eivät. Novellin Mahtisana ”stiiknafuulia” nauratti minua ääneen. Novelli on muuten luettavissa PDF-muodossa Oulun kirjailijaseuran sivuilla.

Romantikkaa ja julmuuksia ruuhkabussissa

Seuraavaksi halusin jotain, jossa olisi hyvä hinta-laatusuhde: jos teos ei olisi hyvin edullinen, se saisi kestää mahdollisimman kauan. Tiiliskiviromaanit ovat jääneet minulta viime aikoina kesken jo fyysisten lukuvaikeuksien takia, mutta järkeilin, että pitkä äänikirja olisi kannattava ostos.

Haastattelin jokin aika sitten historiallisten romaanien kirjoittajaa Kristiina Vuorta; aiemmin olin havainnut hänen romaaninsa Siipirikko jopa puolustuspuheen arvoiseksi. Siispä ostin Vuoren uutuuden, Disa Hannuntyttären, ja lähdin se mukanani pienelle kotimaanmatkalle.

En ole vielä kuunnellut Disaa loppuun, mutta ainakin sen alkuluvut kiinnostavat ja viehättävät minua - vaikka romaani alkaakin viehättävän sijasta julmasti ja juonittelevasti. Yleensä kärsin melusta, mutta nyt nautin eräästä pitkästä bussimatkasta Disan kanssa. Ympärilläni oli mekkaloivia teinejä, mutta minä matkustin ajassa - ja konkreettisestikin lähellä Disan maisemia. Vuori tuntuu taas luoneen laadukkaan ja toimivan teoksen, jossa  on tarpeeksi faktaa, jotta teos olisi (minulle) kiinnostava, ja sopivasti juonittelua, että se olisi viihtellinen ja koukuttava. Olen iloinen, että Disasta riittää seuraksi kesän muillekin matkoille.

Saako sitä äänikirjana?

Tarvittiin nämä kolme onnistunutta äänikirjakokemusta, että huomasin vihdoin oikeasti ryhtyneeni äänikirjojen kuuntelijaksi ja kuluttajaksi.

 

Olen sittemmin huomannut, että aina kun mietin jonkin teoksen lukemista, pohdin myös, saako sitä äänikirjana. Luulen, että aion jatkossa valita painetun kirjan sijasta luetun ainakin silloin, kun muuten palaisin jo kertaalleen - tai moneen kertaan - luetun teoksen pariin. Sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä ja etenkin lukemisesta ja kirjoittamisesta hermostuneen rintarangan omistajana, että kirjaa ei tarvitse aina nimenomaan lukea, jotta siitä voisi nauttia. Olen nauttinut jo aiemmin Muumeista äänikirjoina, ja kesän mittaan harkitsen kuuntelevani Hiiriä ja ihmisiä- sekä Vanhus ja meri  -teokset. Myös Ruohometsän kansaa olisi mukava kuunnella peltojen ja jänisten keskellä ulkoillessa. Sen saisi ainakin englanniksi Audiblelta.

Kuunteletko äänikirjoja - miksi kuuntelet tai  miksi et?

*Elisa Kirja on osaomistamani Lukulamppu.fi-sivuston yhteistyökumppani. Olen kuitenkin ostanut tässä bloggauksessa mainitut äänikirjat aivan omatoimisesti ja omilla rahoillani Elisa Kirjalta.

Hilkka Ravilon ensimmäinen ja viimeisin: Kuin kansanlaulu ja Terhi

On typerää aloittaa kirjoitus toteamalla, ettei yhtään tiedä, mitä aikoo kirjoittaa. Ravilo-juttu on kuitenkin kiikkunut niin kauan sekä Bloggerin uumenissa että mieleni pohjalla, että tuli mitä tuli, se on pakko kirjoittaa nyt pois.


Kyse on siis kirjailija Hilkka Ravilosta ja hänen kahdesta teoksestaan.

Ravilo on minulle voimakkaasti blogikirjailija. Jos ei olisi kirjablogeja, en ehkä tuntisi Hilkka Ravilon tuotantoa. Nyt se on tullut minulle tutuksi etenkin Sallan, Booksyn ja Jorin blogeista. Kun tutut ja luotetut lukijat suosittelevat jotain, on vaikea olla uskomatta, etten minäkin olisi kiinnostunut tuosta kirjailijasta. Olen saanut blogiarvioiden perusteella käsityksen, että Ravilo on voimakas ja omaperäinen, vaikuttava kirjoittaja.


Hän on - ja ei ole.

En voi nimittäin olla ajattelematta, että vaikken olisin lukenut Raviloa, olen lukenut ennenkin niitä tarinoita, joita hän kertoo.

Kahden Ravilon romaanin teoksen perusteella ja mutkiensuoraksivetämisriskin uhallakin sanon, että Ravilo on hyvin suomalainen kertoja. Hän on selvästi heikkojen ja sorrettujen puolella: nuorien ja kouluttamattomien naisten, eläintarhan nukkavierujen eläimien epätoivottujen sikiöiden ja köyhän kansanosan.

Niin tai ainakin  naiskansanosan. Kuin kansanlaulu ja Terhi tuntuvat noudattavan pitkälti samaa kaavaa: nuori, kouluja käymätön ja viaton nainen lähtee kaupunkiin töihin, tulee miehen viettelemäksi ja kaltoin kohdelluksi, tuntee sekä voimattomuutta että äärimmäisyyksiin asti menevää vihaa. Ajassa on uusia aatteita, joita tuo tyttöpolo ei oikein ymmärrä, vaikka onkin fiksu ja kasvaa vähitellen yhä fiksummaksi ja tiedostavammaksi. Kaikki on kerrottu sujuvasti, verevästi ja koukuttavasti, hienosti yleiskieltä ja murretta vuorotellen. Kirjoissa ei ole mitään houkuttelevaa, mutta niitä ei voi silti laskea käsistään. Henkilöhahmot eivät ole ollenkaan ihastuttavia eivätkä edes täysin uskottavia tietyssä yksioikoisuudessaan, mutta silti lukijan pitää äkkiä saada tietää, mitä heille käy. Paljastettakoon, että miehille ei käy  hyvin, ja naisten kohtalo jää hieman epäselväksi kummassakin kirjassa, vaikka heille ja lukijallle annetaankin toivoa.

Kumpikin teos vaikutti minuun uuvuttavasti.

Yhtäältä olin otettu rankasta ja  lukemaan pakottavasta tarinasta ja siitä, että tällaisia suomalaisrealistisia tarinoita kerrotaan yhä, ja vielä näin selkeästi ja napakasti. Niitä  pitääkin kertoa, niin kauan kuin niitä on tosielämässäkin. Ihailin Ravilon tarkkanäköistä ja kaikin puolin taitavaa ajankuvausta; minua tyrmistytti lukiessani tuon tuosta, ettei näistä ajoista ole kuin muutamia vuosikymmeniä. Toisaalta olin kuitenkin rasittunut juuri tuosta aiemmin mainitusta, että onhan tämä tarina ennenkin kuultu ja luettu. Jäin myös miettimään Ravilon mieshahmoja. Huojuvataloiset miehet eivät toki kaipaa päänsilitystä, mutta olisi kiinnostavaa lukea joskus  tarina, jossa sellaista suhdetta, jossa osapuolet eivät tunne toisiaan eivätkä oikein itseäänkään, olisi kerrottu myös sen yksioikoisen, väkivaltaisen ja vallanhaluisen miehen kannalta. Onko sellaista? Kuin kansanlaulussa annetaan ymmärtää, että julma huijarimies on itse jäänyt rakkaudetta lapsuudessaan  - mutta riittääkö se selitykseksi kaikkeen? Muistaakseni Väinö Linnan Mustassa rakkaudessa, joka kertoo niin ikään kohtaamattomuudesta ja siitä seuraavasta katastrofista yhdistettynä aikojen ja tapojen muuttumiseen, näkökulma oli tasapuolisemmin sekä miehen että naisen.


Vaikka lukukokemukseni eivät tiivisty pelkäksi kehumiseksi, aion varmasti lukea Raviloa jatkossakin. Luulen kuitenkin, että kirjojen välillä on hyvä pitää väliä, että mielenkiintoni pysyy yhdessä tarinassa eikä tarinoiden ja kerronnan yhtäläisyyksien etsimisessä.

Kirjojen tiedot:

Kuin kansanlaulu, Sahlgrens 1991.
Terhi, Myllylahti 2013.



Kuin kansanlaulun olen napannut jostakin kirjojenkierrätyspisteestä mukaani, Terhi on kustantajalta saatu arvostelukappale.

Oikea kirja, oikea lukija, väärä aika

Satunnainen ote Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme:


Yö oli ollut lämmin, ruohossa oli vain hento kaste, auringosta ei vielä ollut edes haaleata lankaa vuorien olkapäillä, kun Marina tuli pihaan. Kuu, pian täysi, sen tiesi katsomattakin, läikähti vesisaavien värisevässä pinnassa, valju hymy, melkein ivallinen, kuin neuvoisi häntä pitämään varansa.

Niityltä nousi pistävä ammoniakkinen haju. Lampaat olivat olleet ulkona koko yön. - - 


Ja toinen ote. Ensimmäinen oli sivulta 14, tämä 263:


Mutta he eivät saaneet luettua kirjaa loppuun vieläkään. Tällä kertaa Aija nukahti hänen ääneensä. Ja Marina torkahti uudestaan. Mutta ei se ollut kunnollista unta. Kuin olisi jäänyt unensa ulkopuolella, kiertänyt sitä kuin taloa sisään pääsemättä, nähnyt sisällä vieraita hahmoja, jotka olivat käyneet taloksi hänen kotiinsa, kirkkaat valot, häikäisevät kattokruunut, ja hän itse pimeässä, josta ei enää erottanut omaa hahmoaan.


Tapasin jokin aika sitten Riikka Pelon Finlandia-voittajaromaanista innostuneen naisen. Hän piti romaania kaikkineen erittäin taidokkaana ja kertoi kiinnostuneensa Jokapäiväisen elämämme -teoksen ansiosta venäläisistä klassikoista; toisaalta hän varoitti, ettei Pelon romaanissa tapahdu kauheasti, ei ainakaan vauhdikkaasti. Vastasin, että pidän venäläisistä klassikoista, en piittaa tapahtumattomuudesta, itse asiassa rakastan sitä, jos kirja on hyvin kirjoitettu.

Jokapäiväinen elämämme on. Mistä tahansa sen aukaisen, se houkuttelee minua ja tekee vaikutuksen. Kieli on yksityiskohtaista muttei koukeroista, se on kirkasta ja eteenpäin kulkevaa. Tunnelmat aukeavat muutamalla rivillä, ja kirjassa on oma, kirjailijalle tuttu maailmansa. Jokapäiväinen elämämme on suuri romaani.

Mutta se on liian suuri luettavaksi juuri nyt. Tuntuu, että tekisin väärin kirjaa kohtaan, jos lukisin sen nyt - kiireen ja kivun kera. Olen kuitenkin iloinen, että tutustuin siihen edes varovaisesti. Olen kuullut joidenkin pitäneen kirjaa onnistuneena mutta itseään sille vääränä lukijana. Minulle kaikki muu paitsi ajankohta oli kunnossa. Kirjan alku ja satunnaiset otokset sieltä täältä innoittivat ajattelemaan kirjoittamista ja haaveilemaan lämpimistä kesäilloista, jolloin voisin vain lukea tätä kiehtovaa, oikeastaan julman kiehtovaa, runoilijaelämäkertaa.


Yö olisi lämmin, ruohossa vain hento kaste.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos, 2013. Graafinen suunnittelu Camilla Pentti. Kustantajan kirjaesittely.
(Kirja on lainassa ystävältä.)

Asta Honkamaa: Naisen maisema

Asta Honkamaan esikoisteos Naisen maisema yllätti minut pari kertaa. Ensinnäkin sain kirjan luettavakseni, vaikken ollut koskaan kuullutkaan siitä. Toisekseen kirjan kansi  ja alku saivat minut pitämään kirjaa yksipuolisempana kuin se lopulta oli.

Kirjan kansi on aika kaunis ja naisellinen, kuten näette. Kirjan alku  taas oli ihastuttava. Se tuntui aivan täydelliseltä tähän ensimmäiseen keväältä tuntuneeseen päivään. Runossa Ensimmäisenä aamuna pitkä aamiainen vietetään aikaa sukulaisten kanssa. Kaikki tuntevat toisensa hyvässä ja pahassa ja kesäpäivä on niin pitkä ja epätodellinen kuin sen aamiainen. Otteita runosta:


He tuntevat toistensa tavan tarttua lusikkaan.
toistensa tavan surra,
toistensa tavan lämmittää sauna,
toistensa tavan rytmittää puhe.

- -

Aamukahvissa pysyttely on tärkeää.
Aamukahvissa pysyttely on oleellista.
Aamukahvissa pysyttely pysäyttää ajan.
Jos juo viideltä aamukahvia, on aamu.
Ja silloin tämä päivä ei kenties koskaan lopu
ja silloin tämä kesä ei kenties koskaan lopu.




Mutta kirjassa on muitakin tunnelmia kuin tällaisia, joita pitäisi lukea vanhassa talossa auringonlämmittämässä ja pölyntuoksuisessa nurkassa, sellaisessa, jossa tuntee olevansa osa jatkumoa, vaikkei edes tietäisi, kuka talossa on aiemmin asunut.

Myöhemmin Honkamaan  tarinat vakavoituvat, aihepiirit laajenevat, mukaan tulee myös proosarunoutta. Esiintymiskammoa, syömiskammoa, ihmissuhteita, naisena olemista, hetkien rajallisuutta ja samanaikaista toisteisuutta. Teoksen aihepiirit eivät ole uusia, eivät oikein näkökulmatkaan, mutta tällaiselle kerronnalle on paikkansa. Peilaamme itseämme suhteessa muihin, ja uskottavasti kerrottuina nuo muut voivat löytyä kirjan sivujen välistäkin. Ote runosta Ratkaisumalli kaikille tunteille:


Ja sitten on hiljaista.
Hetki on se että minä en halua mitään,
että ikään kuin ei olisi mitään tarvetta joka pitäisi tyydyttää.
Mitään muuta en halua kuin etten olisi niin paljon taas,
etten joka päivä,
etten taas,
etten taas olisi tässä.


Honkamaan teos ilahdutti. vaikka hän kirjoittaa pääosin vaikeista asioista. Kuvittelin kirjailijan hymyilleen samaan aikaan vakavasti, lempeästi ja vähän ilkikurisesti, kun hän on luonut tarinoitaan. Esimerkiksi teoksen proosaruno-osuuden Tarinoita päivällisellä kerrottavaksi osassa Kolmas tarina puhuttiin "novellihetkistä". Ne tuntuivat minusta kovin tutulta ajatukselta, vaikka elänkin melko proosallisesti:


Rannassa ei ole ketään kun nainen juoksee sinne. Hän pysähtyy hetkeksi ja huutaa, ensin hiljaa ja sitten kovempaa niin kuin on elokuvissa nähnyt tehtävän. Nainen rakentelee itselleen täydellistä kaupunkilomaa. Kävelee kaikkien kahviloiden ohi, koska jossain voi olla vielä tunnelmaan sopivampi, niin kuin on elokuvissa nähnyt tehtävän. Ne ovat hänen novellihetkiään, elokuvahetkiään. Sitä kun kaikki on liian lyyristä ollakseen elämä. Kuten se kun hänellä oli liian korkeat korot Rooman mukulakivikaduille. -- 


Minua ilahdutti Honkamaan teoksessa myös, että sen kieli- ja ulkoasu olivat huoliteltuja. Luin jokin aika sitten saman kustantantajan julkaisemaa taloustrilleriä Sand Hill Road, ja vaikka kirjan alku oli viihdyttävä ja kiinnostavakin, hermostuin kirjan kieleen ja etenkin kirjoitusvirheisiin enkä ole vieläkään lukenut teosta loppuun.


Asta Honkamaan teoksen saatan sen sijaan lukea vielä uudelleenkin. Ainakin sen alun, sellaisena novellimaisena kesäpäivänä, joka tuntuu ikuiselta.



Asta Honkamaa: Naisen maisema. Books North, 2013. Kannen valokuva Joakim Pusenius, teoksen typografia Mika Tuominen.
(Kirja on yllätysarvostelukappale kustantajalta.)

Hannu Mäkelä: Huhuu, Herra Huu!

 

Minä olen hurja herra pelottava herra Huu

Minua mustempi ja äksympi ei ole

                                       kukaan muu!

Minä lapsia syön kuin paisteja vaan

ja panen heidät pataan porisemaan.

Herra Huu on pieni musta erakkomies. Huun äiti on kuollut ajat sitten, isä lähtenyt, isoisä kadonnut. Herra Huu asuu pienessä mökissään, syö korppuja ja juo vain Harmaan Jaarlin teetä, nukkuu päivisin ja taikoo ja pelottelee etenkin lapsia öisin. Useimmiten Huu ei tosin saa ketään pelkäämään, vaan hytkymään pidätellystä naurusta. Se nolostuttaa Huuta, joka punastuu helposti. Noloutensa peittääkseen hän manaa kahta kauheammin: ...eikä minulle riitä mikään kananpojan luu, / minä lapsia keitän ja paistan ja syön / ja ensin minä lapsia raavin ja lyön.

Hannu Mäkelän lastenklassikko Herra Huu täytti tänä vuonna 40. Juhlavuoden kunniaksi on otettu juhlapainos, joka kokoaa samojen kansien väliin kolme ensimmäistä Huu-tarinaa: Herra Huu (1973), Herra Huu saa naapurin (1974) ja Herra Huu muuttaa (1975). Kertomuksissa on alkuperäinen, kirjailijan itsensä piirtämä kuvitus.

Teoksessa on myös lyhyt mutta kiinnostava esipuhe. Mäkelä kertoo, että Huun hahmo syntyi aivan sattumalta: "Se tapahtui lasten ja aikuisten yhteiskutsuilla 1972. Minut laitetttiin hoitamaan riehuvia lapsia ja kun en muutakaan keksinyt, aloin kertoa tarinaa pienestä mustasta miehestä, jonka nimi oli... oli... oli herra Huu. Olin viettänyt kesää Laaksolahden mökissä ja nyt syksyn tullen nähnyt omenapuiden jo pudottavan lehtiään. Ja siitä näystä syntyi ensimmäinen Huu-tarina."

Tuo tarina taitaa olla Herra Huu -teoksen liikuttava Herra Huu ja sairas puu. Siinä Huu herää sattumalta päiväsaikaan ja havaitsee, että puu on menettämässä lehtiään. Hän hakee mm. laastaria, neulan ja lankaa sekä lääkettä ja paikkaa puun: kiinnittää lehdet tiukasti paikoilleen. "Minä taidan olla ainoa joka saa talviomenia", Huu tuumii ja säälii ihmisiä, jotka eivät osaa parantaa puita.

Pelottevalla ja hurjalla herra Huulla on siis kykyä myös sääliin. Itse asiassa hän on hyvinkin empaattinen hahmo. Huu auttaa naapuriin muuttanutta juoppoa kapteenia löytämään rakkaansa ja paranemaan viinanhimostaan, hän antaa lasten höykyttää itseään lastenkutsuilla, hän kaipaa ystävyyttä ja ymmärrystä siinä missä muutkin.

Kuitenkin Huun tarinat ovat mielestäni hurjia, ja ne tuntuvat enemmän aikuisten kuin lasten kertomuksilta.

Ensimmäinen Huu-tarinan alussa todetaan näin: "Herra Huulla ei tosin ollut kellokorttia, eikä työaikalakia, mutta hänellä ei myöskään ollut vakuutusturvaa, lämmittelykoppia, korvausta epämukavasta työajasta, säännöllisiä palkkatuloja." Nämä termit eivät taida aueta aivan pienille lapsille, tai ainakaan ne eivät kuvaa Huun tilannetta heille yhtä kaikenkattavasti kuin aikuisille.

Sanaston sijasta tapahtumat ovat kuitenkin ne, joiden takia ajattelen, etteivät Huu-tarinat ole välttämättä lasten kertomuksia lainkaan. Tarinoiden opetukset esimerkiksi ystävyyden voimasta jäävät sivuun, kun päähuomion vievät talonkokoinen kissa (joka poltetaan!), kapteenin kaljapullot ja hurjat seikkailut maan alla.

Luulen, että olen itse vierastanut lapsena kiroilua ja kaljapulloja, Huu-kirjojen tietynlaista hurjuutta tai jopa anarkiaa. Seikkailut ovat saattaneet olla minusta kiehtovia, mutta myös pelottavia. Niin tai näin, mutta lapsena en muista Huu-juttuja kuulleeni, vaikka äiti on kertonut niitä meille lapsille lukeneensa. Luulen, että kun Huun eri sävyt ja tarinan tasot olisivat olleet paremmin hahmotettavissani, olin jo siirtynyt lukemaan tyttökirjoja ja muita "aikuisempia" tai ainakin todellisuudentuntuisempia tarinoita.

Parhaat lastenkirjat ovatkin toki sellaisia, etteivät ne alleviivaa asioita eivätkä paljasta itseään heti kokonaan, mutta silti: olen löytänyt Huut vasta aikuisena ja mielestäni etenkin aloitustarina Herra Huu sopii "aikuisten saduksi", joka saa lukijan pohtimaan mm. identiteetin muodostumista, ympäristön ja oman asuinpaikan tärkeyttä, yksinäisyyttä ja ystävyyttä.

Tämänkertainenkin Huu-kokemus oli joka tapauksessa onnistunut. Oli mielenkiintoista huomata myös, miten Huu-tarinoilla on yhtäläisyyksiä viime keväänä julkaistuun Ääni joka etsi Laulua -teokseen. Äänen tarina on kesympi kuin Huun, mutta teemat ovat samoja, etenkin yksinäisyyden ja ystävyyden osalta. Tarinoiden elementitkin ovat osin yhtäläiset. Huomasin nyt, että myös Huussa on korppi ja myös Huu ajaa taksilla ja maksaa kultarahoilla, myös Huussa etsitään kadonnutta, onnen tuovaa naista. Tai miten päin se nyt oli: ensin oli Huu, sitten Ääni.

Teokset eivät kuitenkaan tunnu kopioilta toisistaan. Päinvastoin oli hienoa huomata, miten Mäkelä on kokenut samat aiheet tärkeiksi vuosikymmenien ajan ja miten samoillakin tapahtumilla saadaan erilainen tapahtuma. Kärjistän nyt, kun kiteytän, että Huu on roisi ja Ääni hienostunut.


Hienoja olivat myös Hannu Mäkelän uudet runot, joihin tutustuin alkusyksystä: on pakko ihailla tuotteliasta ja hyvin monipuolista taiteilijaa. Otankin vastaan vinkkejä, mitä muuta Mäkelältä kannattaisi lukea!


Vielä. Mäkelä on itse sitä mieltä, että Huut on kirjoitettu ensi sijassa lapsille. Hän kertoo juhlapainoksen esipuheessa hienosti sekä näistä kirjoista että ylipäätään lapsille kirjoittamisesta:


"Ei ole vaikeampaa asiaa kuin lapsille kirjoittaminen. Lapsilukija on aina ehdoton, häntä ei voi huiputtaa. Lapsi pitää tai ei pidä; aikuinen osaa jo jalon teeskentelyn taidon. Kirjoilla on kohtalonsa, kuten ihmisilläkin."




Hannu Mäkelä: Huhuu, Herra Huu! Juhlapainos. Paasilinna, 2013.
Kustantamon kirjaesittely
(kirja on oma ostos Adlibriksen verkkokirjakaupasta)



(p.s. minulla on tunne, että olen kirjoittanut Huusta aiemminkin, mutta bloggailen toistaiseksi hieman epämääräisellä lainakoneella, joka ei päästä minua kuin blogin editoriin, muttei blogiin itseensä. Linkitän aiemmat Huu-jutut tähän postaukseen myöhemmin, jos löydän niitä jollain toisella koneella...)

Haaste: luetaan kotiseutukirjallisuutta!

Tiesittekö, että lähiruokatrendi on passé – nyt tulee lähikirjallisuus? Tänä syksynä nautitaan tutuista ja aidoista sanoista, suositaan kotiseudun omia teemoja.

Ei vaan, mutta tänä syksynä luetaan kotiseudusta kertovia kirjoja. Ainakin aion itse tehdä niin, vaikka espoolaisena onkin vaikea löytää omille nurkille sijoittuvia teoksia. Asun kuitenkin esim. Maria Kallion maisemissa, ja kyllä kai Espoosta muissakin kirjoissa on kerrottu kuin Leena Lehtolaisen dekkareissa... Haastan muutkin tutkailemaan asuinpaikkansa lähikirjallisuutta ja kertomaan siitä joko yleisen bloggauksen, tietyn kirjakokemuksen tai blogikeskustelun kautta!

Palaan aiheeseen, kun olen löytänyt espoolaisopuksen luettavakseni. Toivon, että muut kotiseutukirjallisuudesta kiinnostuneet käyvät huikkaamassa esimerkiksi tämän postauksen kommentteihin omat lähikirjallisuusvinkkinsä tai bloggauksensa aiheesta. 

Lukuideoita voi etsiä supermielenkiintoiselta Kirjamatka Suomessa -sivustolta. Menen nyt itse katsomaan, mitä Espoo-hakusanalla löytyy.


Hyviä kirjallisia kotiseuturetkiä, palataan pian asiaan!


P.S. Kuva on espoolaisen Träskandan kartanon mailta. Träskandasta on kerrottu esim. Raili Mikkasen teoksessa Aurora – Keisarinnan hovineito.

Kristiina Vuori: Siipirikko (ja historiallisen viihderomaanin puolustuspuhe)

Yksi hyvän kirjan merkeistä on, että kirjan tarina ja henkilöhahmot palaavat vielä jonkin aikaa lukemisen jälkeen mieleen.

Minä olen viiime aikoina miettinyt Kristiina Vuoren Siipirikon päähenkilöä, nuorta orjatyttöä Seljaa, ja hänen monivaiheista elämäänsä 1300-luvun Suomessa. Selja on sekä uhri että pärjääjä, samaan aikaan oikeudentuntoinen sekä häikäilemätön. Voinen paljastaa, että Selja pakenee orjuuttajansa Mielon luota keinoja kaihtamatta: veri vuotaa, ruumiita tulee ja Selja varastaa vielä rälssitalon perillisen identiteetinkin. Tämä kaikki on kerrottu jo kirjan takakannessa. Siinä mainitaan myös Aijo, ritari, johon Selja tuntee palavaa mutta epätoivoista rakkautta. Eräs kirjassa tärkeä hahmo on kotka jota Selja kasvattaa metsästyslinnuksi. Metsästyslinnuista ja etenkin kotkan kasvatuksesta olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Lähestyin Seljan tarinaa historiallisena viihderomaanina. Aikakauden kuvaus tuntui ainakin minusta uskottavalta. Vuori on nähnyt vaivaa pienissäkin yksityiskohdissa: hän kuvaa tarkoin mm. vaatteita ja käyttää vanhahtavaa sanastoa. Esimerkiksi kuukausien nimet eivät vastaa lainkaan nykyisiä, mutta kirjan lopussa on sanasto sekä myös kirjailijan puheenvuoro kirjan tekemisestä ja keskiaikaisen maailman kuvaamisesta kirjallisin keinoin - kiitos niistä.

Kuten sanottua, Seljan elämä on hyvin monivaiheinen. Hämmästyin ja vähän suutuinkin, kun kuulin kirjan jo luettuani, että Keskisuomalaisen lehtikritiikissä juonta ja oikeastaan koko teosta on pidetty melkoisen epäuskottavana.

Eikö tietynlainen liioittelu ole juuri tämän genren ominaispiirteitä! Jos historiaan sijoittuvan romaanin esittely lupaa romantiikkaa, niin lukija odottaakin "elokuvamaisia" hahmoja ja monimutkaisia juonenkäänteitä. Kun luin joulun aikaan Kaari Utrion viime syksynä uutena painoksena julkaistua esikoisromaania Sunnevaa, muistan hehkutelleeni heti alussa ystävälleni, että en ole lukenut vielä montakaan sivua, ja silti on ollut jo väärinkäsityksiä, rakkautta, taisipa olla erotiikkaakin. Sunneva oli minusta ihana kaikessa rönsyilyvyydessään ja juonenpyörityksessään. Siipirikko on hieman hillitymmin kirjoitettu, mutta samaa löydän siitäkin: tarkasti rakennetun miljöön ja sinne sijoitetun mielikuvituksellisen seikkailun. (En kyllä haluaisi itsetarkoituksellisesti verrata Vuoren tai kenenkään muunkaan historiallisia (viihde)romaaneja kirjoittavan kirjailijan teoksia ihailemaani The Kaari Utrioon, mutta näemmä teen sen, niin kuin kaikki muutkin tästä genrestä kirjoittavat.)

Kesken närkästyneisyyteni törmäsin sattumalta Vuoren haastatteluun tämänkesäisessä Kotiliedessä (nro 13/2013). Siinä Vuori kertoo, että hänelle ei ole ollut kirjailijana muita teitä kuin lähteä juuri romanttisen historiallisen viihteen pariin:


Kristiina Vuorelle ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Romantiikkaa keskiaikaisesta Suomesta kirjoittajavalle Vuorelle historiallinen viihde on ollut intohimo lapsesta asti. Tarinat menneisyydestö olivat pakoa todellisuudesta ja mielikuvituksen innoittaja. Nyt ne ovat hänelle ammatti,

- Olin koukussa Catherine- ja Angelika-sarjoihin. Romanttiset seikkailut herättivät kiinnostukseni historiaan, Vuori kertoo.


Minä en ole lukenut noita Vuoren maitsemia sarjoja, mutta olen aina halunnut aika ajoin nautiskella juuri historiallisesta viihteestä, nimenomaan tästä yhdistelmästä. Historiallisen romaanin on oltava uskottava ja mielellään kuvattava oikeita tapahtumia ja henkilöitä, mutta historiallisen viihderomaanin taas pitää tarjota muutakin kuin uskottavuutta. Siinä Vuori on onnistunut minusta hyvin. Vaikka Siipirikko on pitkä teos, se on eheä kokonaisuus. Vuori ei sorru esimerkiksi kertaamaan tapahtumia tuon tuosta ja luettelemaan faktoja kuin omaa tietäväisyyttään korostaen, eikä hänen päähenkilönsä ole kuitenkaan täysin liioiteltu supersankaritar. Vaikka olin nuorena Ayla-fani, olen jättänyt viimeisimpiä Jean M. Untinen-Auelin teoksia kesken em. syiden takia.

Ja vielä: Keskisuomalaisen kirjoituksessa kehotetaan lukemaan tällaisia "lukuromaaneja" talven tuiskuissa sohvalla maaten, kun ei halua lukea vaativaa kirjallisuutta. Pah. Minusta lukuromaaneilla on paikkansa ympäri vuoden ja monissa tilanteissa. Voisin lukea Vuorelta lisääkin viihteellisiä lukuromaaneja.

Kirjasta löytyy googlaamalla paljon arvioita. Kirjaan ja kirjailijaan voi tutustua myös Facebookissa.

Jos keskiaika kiinnostaa, vinkkaan pariin kiinnostavaan tietokirjaan. Hannele Klemettilän Federigon haukka kertoo ihmisen ja eläimen suhteesta keskiajalla ja juuri äskettäin Art Houselta ilmestyi myös kiinnostavan kuuloinen teos Keskiajan puvut.




Kristiina Vuori: Siipirikko. Tammi, 2013. Päällys Marko Taina, päällyksen kuvat Elisa Lazo De Valdez / Corbis / Skoy ja Getty Images

(kirja saatu yllätysarvostelukappaleena)

Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me

Kuva luvusta "Rakennetaan".

Joskus vastaan sattuu sellainen kirja, että se kiilaa jonossa kaikkien muiden, keskeneräistenkin, ohi. Minulla on tällä hetkellä monta sellaista kirjaa, kiitos lyriikkakurssin. Olen saanut niin paljon vapaaehtoisesti ja ihan määräyksestäkin luettavia kirjavinkkejä, että pyhitän niille ainakin tämän viikon, ehkä seuraavankin. Kyllä ne syksyn uutuuskirjat odottavat.

Venny Soldan-Brofeldtin teoksesta Merimajamme ja me en olisi varmasti kuullutkaan, ellei kirjoituskurssimme olisi vieraillut Järvenpään taidemuseossa ja jo menneessä Sanoin, kuvin, elein -näyttelyssä. Siellä oli vitriinissä tämä Juhani Ahon taiteilijapuolison Vennyn kirjoittama ja kuvittama harvinaisuus, ja ilokseni sen saattoi lainata kirjastostakin.

Kuvateksti: Ellei valokuvauskone olisi aina ollut mukana, 

miten olisi saatu kuvia tähän kirjaan?

Tiesin jo johdantotekstistä, että tämä on minun kirjani:

JOHDANNOKSI
Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho -kirjailija, minä - maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme. Hyvinkin pian alkoi tämä villi, mutta ystävällinen saari tuntua kodilta enemmän kuin mikään muu paikka, vaikkakin vietimme siellä vain lyhyet kesät. Elämä saarella tuntui usein niin täydelliseltä, että ajatus: tässä on kaiken huippu, tähän kaiken täytyy loppua - välittömästi tuli mieleen. Mutta, ihme kyllä, seuraavana kesänä saattoi tulla vieläkin parempaa, vaikkakaan ei milloinkaan aivan samalla tavallla.

Soldan-Brofeldt onnistuu minusta kertomaan johdantopuheensa alussa kaiken oleellisen tästä viehättävän nostalgisesta kirjasta. Tässä ei tapahtu suuria - ja kuitenkin, meren, luonnon ja mökkien ystävälle tässä tapahtuu kaikki tärkeä. Kirjailija kertoo selkeästi mutta hyvin neutraalisti, sellaisella ylöskirjaavalla päiväkirjatyylillä, miten perhe päätyi vuokraamaan merenrantatontin Porkkalan tienoilta ja asettumaan sinne. Aluksi tarkoituksena ei ollut rakentaa minkäänlaista mökkiä tai huvilaa, vaan perhe ajatteli vuokrata kesähuoneiston läheisestä kylästä ja käyttää omaa niemeään, Toskaa, retkeilyyn, kalastamiseen ja myös taiteilijan luontoateljeena. Lopulta niemelle kuitenkin kohosi itse rakennettu talo - tai oikeammin kätkeytyi, koska rakennuksesta tuli pieni ja vaatimaton ja sen paikaksi valittiin tarkoituksella suojainen piilo:

Tiesimme, että saaristolainen välittää varsin vähän näköalasta. Hänen tupansa ei ole rannalla, kuten herrasväen huvilat. Tuulensuoja on tärkein. Sen periaatteen mukaan mekin!
Viimein asia oli selvä. Itäisellä vuorella oli paikka, - kuivalla hiekalla, kallioiden kätkössä ja metsän suojassa. Sinne eivät tuulet miltään puolelta päässeet suoraan, mutta aurinko kyllä. Harppaus vain vuorelle, ja aava meri oli edessä.

Huonekalutkin tehtiin itse ja ilmeisesti niistä tuli varsin pelkistettyjä mutta sitäkin kestävämpiä. Perhe käyttää kesälomailustaan nimitystä "kenttäelämä": öljylamppua ei käytetä, ei juuri vaatteitakaan, peseytyminen tapahtuu meressä, ravinto on pääasiallisesti kalaa.

Merimajamme ja me olisi täydellinen kesäkirja, mutta nautin näistä saaristolaiselämän kuvauksista näin syksylläkin. Kirja oli hyvin nostalginen ja sympaattinen, rauhoittavaa luettavaa. Se, ken odottaa suuria paljastuksia Juhani Ahosta ja hänen läheisistään joutuu tosin pettymään. Tekijä toteaa heti alussa, että "oikeastaan ei ole tärkeää, että juuri me esiinnymme niminemme, kaikkinemme, koska itse saari on kertomuksen aiheena". Nimien muuttaminen "todellisuuskuvauksessa" olisi kuitenkin ollut hänestä perusteetonta.

Tässä on samaa viehätysvoimaa kuin Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän teoksessa Haru, eräs saari. Ikävä kyllä kirjoja yhdistää sekin, ettei niitä löydä enää edes antikvariaateista. Jos jotain kirjoja kohtaan tunnen suurta omistamisen himoa, niin juuri tällaisia ajattomia aarteita kohtana, mutta minkäs teet. Jos voitan lotossa, palkkaan sujuvakielisen kirja-agentin neuvottelemaan perikuntien kanssa ja alan kustantaa näköispainoksia näistä harvinaisuuksista, jotka ovat muuten vaarassa kadota nykylukijoilta.


Kaikki kuvat ja tekstilainaukset teoksesta
Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me. Wsoy, 1930

Maria Jotuni: Huojuva talo

Jotunin kuva Wikipedian artikkelista.

Jo muutaman viikon ajan olen ollut päivittäin ahdistunut, kiihtynyt, huolestunut ja surullinen sekä vihainen. Samaan aikaan olen ollut haltioissani ja hyvin kiinnostunut. Tällainen tunteiden sekamelska syntyy, jos lukee Maria Jotunin Huojuvan talon pienissä paloissa, kerrankin ajatuksella eikä koko kirjaa kerralla ahmaisten. Suomalainen realismiko muka tylsää? Olin lukenut kirjan aiemminkin, ja silti se vaikutti minuun näin voimakkaasti.

Lea ei kaatunut, hän löi otsansa ovenpieleen, hän suoristautui ja pyyhkimättä silmiänsä katsoi Eeroon. Hänen silmänsä olivat suuret ja kuivat ja hänen kasvonsa olivat valkeat. Hänen suurten silmiensä syvyydestä kuvastui tuska ja kauhu, joka lamasi Eeron.
     Eero koetti päästä tuon katseen vaikutuksesta ja sanoi röyhkeäksi tekeytyen: 
     "Suoriudu siitä. Haudo otsaasi."
      "Ei niin Eero. Ei niin enää", sanoi Lea.
     Eero kävi hämillensä ja oli neuvoton.
     "Ei tällä tavoin. Itsesi tähden. Tämä on vaarallista", sanoi Lea.
     "Tiedän sen."
     Lea meni kylpyhuoneeseen ja pesi silmänsä. Joka veden huuhtaisulla hän sanoi: "Hän on mennyttänsä, hän on mennyttänsä. Miten pelastan hänet?" Ja hän jäi miettimään katsoen pesuveteen, kuin sieltä ratkaisua löytääksensä. (s. 437)

Huojuvan talon tarina on tuttu paitsi siksi, että kirja on vanha ja tunnettu, myös siksi, että tätä samaa on kerrottu muissakin tarinoissa ja ikävä kyllä usein myös oikeassa elämässä, siitähän tämä ankeuskirjallisuus ammentaa.

Jotuni seuraa kertomuksessaan Leaa, jonka vanhemmilla on hankala, rakkaudeton liitto - vaikka niin ainakin Lean äidin mielestä pitääkin olla, kuka nyt rakkaudelle perustaisi.

Lean omasta liitosta tulee vielä hankalampi, ainakin sivusta katsojan mielestä mahdoton. Avioliitto sanomalehtimies Eeron kanssa solmitaan ajan, 1930-luvun, tavan mukaan pikaisesti, ja siitä alkavat kärsimysten vuodet. Tässä tarinassa on pettämistä, mielenvikaisuutta, sairautta, lapsen kuolema, kaikenlaista köyhyyttä ja kurjuutta alkoholismista väkivaltaan, mitä vain kuvitella saattaa. Välillä tekisi mieli raivostua Lealle: älä ole noin hyväuskoinen, lopeta tuo alistuminen. Toisinaan vain seurasin tarinaa ahdistuneena: tuollaisia ihmiset ovat, kulkevat vääjäämättä kohtia suurempia vaikeuksia, elämäänsä on näemmä vaikea muuttaa. Kaipa ihmiset voivat edelleenkin olla täysin vieraantuneita toisistaan ja itsestäänkin, tai kuvitella, että heidän elämänosansa nyt vain on alistua melkein mihin tahansa. Lea osaa kyllä ajatella itsenäisesti ja modernistikin, on tavallaan vahvakin, mutta silti puoliso ja elämä tuntuvat lähes nujertavan hänet.

Sivutarinana ja Lean elämänkohtalon jonkinlaisena vastakohtana kulkee Lean siskon Toinin kertomus. Toini tuntuu siskoaan uskaliaammalta ja toimeliaammalta, mutta eipä hänkään taida lopuksi enää olla onnellinen. En sitä oikein odottanutkaan. Sillä hassua kyllä, vaikka kirja on oikea ankeuskirjallisuuden perikuva, ainoa asia, josta en pitänyt siinä oli se, että lopussa oli paljon toivoa ja erityisesti eräs tuhkimomainen kohtaus. Se ei tuntunut enää oikein luontevalta, kun ensin oli mennyt satoja sivuja huonosti. Mielelläni soin kyllä Lealle onnentunteita, sillä olin ehtinyt kiintyä häneen tarinan myötä kovasti.

Jotunin hienous onkin mielestäni siinä, että hän osaa tehdä henkilöhahmoista eläviä ja uskottavia kaikkine heikkouksine ja pimeine puolineen. Olen aina vaikuttunut, ihastunutkin, kun törmään tekstiin, joka tuntuu ajattoman viisaalta ja psykologisesti tarkkanäköiseltä. Se on syy, miksi pidän mm. Maria Jotunin, Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksista. Huojuva talo nostatti myös halun lukea muutakin Jotunia. Omasta hyllystäni löytyy ainakin novelleja, ja muistikuvieni mukaan niissä on enemmän huumoria tai ainakin ironiaa kuin Huojuvassa talossa. Luovan kirjoittamisen johdantokurssilla meille suositeltiin juuri Jotunin osuvaa "puhelinnovellia" Hilda Husso (telefoonissa hotellista toiseen), jossa puhelun toisen osapuolen vuorosanat jätetään kertomatta. Novelli löytyy ainakin Jotunin kookoomateoksesta Kun on tunteet - Tyttö ruusutarhassa (SKS 1999). Tässä novellin alku:

Halloo, onko se hotel Francessa?
- - -
Olisiko mahdollista saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia?
- - -
-Jahaa, se on Lundqvist kun puhuu. Tämä on hotelli Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?
- - -
-Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kuin poika syntyi, jos Lundqvist muistaa?
- - -
- Halloo kuinka, en kuullut?
- - -
-Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vaan vapaasti.

Muutamalla harkitulla rivillä saadaan jo luotua selkeä lähtötilanne ja kutkuttavat odotukset, miten puhelu jatkuu. Hyvä Jotuni!

Huojuva talo julkaistiin postuumisti vasta 1960-luvulla. Siitä löytyy pitkä ja pohtiva esittely Hesarin sivuilta.


Maria Jotuni: Huojuva talo. Otava, 1963.

Aulikki Oksanen: Hevosen kuolema ja Kultivoidut rikokset

Olen lukenut tänä syksynä enemmän runoja kuin koskaan aiemmin näin lyhyessä ajassa. Valitettavasti se ei ole ainakaan vielä näkynyt kauheasti blogissa, koska lukemistapani on ollut pikemminkin maisteleva kuin johdonmukainen. Olen lukenut runon sieltä, toisen täältä. Se sopii mielestäni runojen lukemiseen hyvin, mutta tällä tavalla ei kyllä saa kovin kokonaisvaltaista käsitystä tietyn runoilijan tuotannosta. Jatkan kuitenkin mm. Mirkka Rekolan Molemmin puolin -kokoomateoksen lukemista ja lupaan myös hankkia uuden Pentin, kun Saarikosken runokirja taisi jäädä Baltiaan huitelemaan.

Ja tällä kertaa raportoin vaikutelmiani parista Aulikki Oksasen teoksesta, joissa on sekä runoja (teoksessa Hevosen kuolema) että lyhytproosaa.

Aulikki Oksanen on ollut minulle, toisin kuin ilmeisesti monelle muulle, aivan tuntematon, mutta kiinnostui hänestä, kun moni bloggari raportoi alkusyksystä käyneensä Siltalalla ja tavanneensa Oksasen. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki Katjan siteeraama Villit peurat -runo. Se innoitti minua jopa erään taideteoksen tekoon, mutta siitä lisää myöhemmin, jos teoksesta tulee julkaisukelpoinen.

Joka tapauksessa: kun huomasin Kauniaisten kirjaston poistokärryissä kaksi ilmaista Oksasen teosta, olin kiljahtaa ilosta. Äkkiä ne mulle! En ole lukenut teoksia vielä kunnolla, mutta olen selaillut niitä useasti.

Päällimmäinen vaikutelma molemmista on voimakkuus, vimma ja rohkeus. Näissä kirjoissa ei sievistellä. Hevosen kuolemassa on runoja, jotka eivät ole mitään runotyttökamaa. Esimerkiksi:

Nyt kerron teille pahasta miehestä.
Jo viisivuotiaana hän työnsi haarukan äitinsä kohtuun.
Veljiltään hän näykkäsi silmät, kurlaisi kevyesti.
Sisariltaan hän viilsi rinnat ja pani patjantäytteeksi.
Tässä näette hänet lehtikuvassa: naama tänne päin,
juo verta suuresta posliinikupista, värikuva.

Ensimmäisen iljetyksen jälkeen mieli täyttyy kysymyksistä: Millainen mies tuo on? Vai onko se mies, mikä tuo paha on? Mistä (kaikesta) runo kertoo?

Samassa teoksessa minuun teki vaikutuksen myös Naisrunot-osion aloittaja. Sen sanoma on selkeä - ja ikävä ja tärkeä. Lisäksi runo teki minuun vaikutuksen myös kirjallisena tuotoksena, tässä on jotenkin hieno rytmi ja rakenne; sen tarkemmin en osaa valitettavasti määritellä.

Tehkää jotain Johannalle!
Hän menee kuumaan kylpyyn.
Hän menee kylmään kylpyyn.
Hän menee vuorotellen.
Hän on kuullut että se on yksi keino.


Tehkää jotain Johannalle!
Näettehän hänen vatsansa. 
Hänen lapsensa alku on 16 cm pitkä.
Te olette myöhässä neljä kuukautta.
Te myöhästytte vuodessa kolmekymmentätuhatta kertaa.
Te olette taaskin myöhässä.

Hevosen kuolemassa on loppupuolella lyhyitä tekstinpätkiä, joita en osaa aivan luokitella. Kiinnostavia kuitenkin. Esimerkiksi:


Kävit vielä luonani, muutaman kerran, hyvin arkana, huomasin, itku kurkussa joka kerta. Sanoit: Kyllä minä tästä, armollinen. Kyllä minä tästä, minä olen kuvitellut itselleni toverit. Minä olen kuvitellut niille kaikille hännät. Minä olen kuvitellut, armollinen, Yhden Tamman, Yhden Pipopäisen Miehen ja Yhden Maalarin, jinka kanssa maalaamme aurinkoa joka aamu.

Myös Oksasen lyhytproosa on vaikuttavaa, vaikka olen tyytynyt lukemaan lähinnä vain novellien alkuja. Niissä ei ole merkillisiä sanoja tai muutenkaan mitään erikoista, mutta jotenkin sanat vievät heti mukanaan ja pistävät miettimään, miten tarina jatkuu (ja aion kyllä joskus lukea nämä kunnolla ja katsoa, ovatko tarina-arvaukseni oikeita). Tässä vielä esimerkki teoksesta Kultivoidut rikokset:

Kuivilla läikkäisillä vaahteranlehdillä ei ole äkkiä merkitystä. Me heitämme ne pois. Jähmetymme kiven päälle ja katselemme kun autot tulevat.
      Niitä on monta. Ne ajavat perätysten ja tekevät kentälle suuren ympyrän. Perävaunuissa on kullattuja kiemuroita, käärmeenkuvia ja leijonanpäitä. Unta, huimausta, naurua. Keltaista ja hopeaa. Ja punaista kuin tuli.
    Otan Viljoa kädestä ja nykäisen. Juoksemme alas mäkeä. Nokkoset eivät polta. - - 

Lopuksi. Vaikka olinkin kirjalöydöstäni hyvin ilahtunut, aloin mielessäni heti paasata, että voi voi kirjastota, aina heitätte pois hyviä kirjoja. Kotona huomasin, että ainakin Hevosen kuolema on kyllä tehnyt pitkän ja ansiokkaan kirjastouran ja ansaitseekin nyt rauhallisen loppuelämän kotikirjahyllyssä. Milloin olette viimeksi törmänneet kirjastonkirjaan, jossa on vielä käsin täytettävä lainauskortti?

Aulikki Oksanen:
Hevosen kuolema. Kirjayhtymä, 1969. 2. painos
Kultivoidut rikokset, lyhytproosaa. Kirjayhtymä, 1978

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Olin erittäin ilahtunut, kun Pieni esikoiskirjakerho PEKK valitsi Pekka Hiltusen trillerin Vilpittömästi sinun kuukauden kirjaksi. Teos oli kiinnostanut minua jo jonkin aikaa, täysin ulkokirjallisista syistä: toimittaja, toimituspäällikkö Hiltunen otti töistä vuoden vapaata, kiersi maailman ja kirjoitti esikoisromaaninsa. Arvatkaa, kuinka moni on kysynyt, aionko matkustaa ja/tai kirjoittaa, kun olen vuorotteluvapaalla. Ja aionhan minä: kävin jo Ahvenanmaalla ja kirjoitan blogia! Minun sapattisuunnitelmani eivät siis ole ihan yhtä erikoiset kuin Hiltusella, mutta jotain samaakin niissä on. Lisäksi minäkin olen tehnyt toimittajan töitä ja nyt kun olen vähän yritellyt kirjoittaa esim. novelleja, olen huomannut, että niistä toimittajan maneereista, etenkin liian taustoittavasta ja auki selittävästä tyylistä, on vaikea vapautua. Pekka Hiltunen toimii Imagessa ja on saanut vuoden 2010 kirjoittava toimittaja -palkinnon, joten häneltä uskalsin odottaa vähemmän toimittajamaista tyyliä.

En pettynyt. Vaikkei Vilpittömästi sinun edusta sellaista kirjallisuutta, jota haluaisin lukea jatkuvasti jos jokin genre olisi valittava, se oli minusta lajissaan onnistunut. Trillerimäinen kerronta vei mukanaan niin, että luin kirjaa oikeastaan viikonlopun jokaisen vapaan hetken. Toimittajuus - tai ainakin sujuva kynä - näkyi siinä, että teksti oli huolellista, tarina hyvin rakennettu ja kohtauksesta toiseen siirryttiin jouhevasti: tällaista tekstiä on helppo ja nopea lukea. Huomasin kirjassa vain yhden kömmähdyksen, se liittyi päähenkilön puhutteluun. Muuten vain luin ja luin ja halusin tietää, miten kirja päättyy. Hiltunen taitaa siis lukijan koukuttamisen.

Vilpittömästi sinun ei ole lähtöasetelmaltaan eikä kokonaisuutenakaan aivan uskottava, kuten ei trillerin kai pidäkään. Todelliset paikat ja ilmiöt tekivät siitä kuitenkin kiinnostavan ja tärkeänkin.

Kirja kertoo suomalaisesta kolmikymppisestä Liasta, graafisesta suunnittelijasta, joka on lähtenyt nuorena Lontooseen hankalaa ihmissuhdetta karkuun. Lia työskentelee laatulehden graafikkona ja tapaa syntymäpäivillään Marin, toisen Lontoossa asuvan suomalaiserakon. Mitä paremmin naiset tutustuvat, sitä erikoisempia seikkoja Marista ilmenee. Tarinassa ei ole sinänsä yliluonnollisia aineksia, mutta Marin ihmistuntemus on sitä luokkaa, että hän osaa melkeinpä lukea ajatuksia. Ja Marin salaperäinen firma se vasta erikoinen onkin: Mari ei säästä aikaa eikä rahaa - jota hänellä on jostain syystä kasapäin - paljastaakseen yhteiskunnan epäkohtia ja muuttaakseen maailmaa.

Tässä tarinassa muutettavia asioita ovat erityisesti baltialaisten prostituoitujen huono, tarkemmin sanottuna julma ja epäinhimillinen kohtelu, perheväkivalta sekä poliittisten populismin ja äärioikeiston nousu niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa. Varsinkaan poliittinen teema ei tuntunut kovin kaukaa haetulta, ja perussuomalaiset mainitaankin kirjassa suoraan kerran tai pari. Lisäksi kirjassa kuvataan brittilehdistön ja nykymedian toimintaa kiinnostavasti.

Kaikki saa alkunsa, kun Lia näkee hirmuisen rikoksen keskellä lontoolaista ruuhkaa. Sitten hän tutustuu Mariin ja kuten hyvässä tarinassa ainakin, lopulta kaikki kirjan alatarinat kietoutuvat tavalla tai toisella toisiinsa. Kirjan loppu oli mielestäni samaan aikaan kutkuttava ja ärsyttävä. Jossain vaiheessa luulin tietäväni, miten kirja loppuu, vaan en sitten tiennytkään. Loppu jäi sen verran auki, että minulle jäi mieleeni sama kysymys kuin kirjan päähenkilölle Lialle: missä menevät moraalin rajat, kun tarkoitus on auttaa? Saako valehdella tai huijata, jos on tarkoitus paljastaa vielä suurempi huijaus tai epäkohta?

Oli kirjassa muitakin ärsyttäviä piirteitä, mutta en nyt ärtynyt niistä, koska kaipasinkin nyt juuri tällaista vetävää ja silti nokkelaa kirjaa luettavakseni. Luulen, että Hiltunen on lukenut trillerinsä, kun osaa tehdä tehdä päähenkilöistä sopivan karikatyyrimäisiä, pistää heidät harrastamaan yhden illan juttuja ja virittää selittämättömiä värinöitä henkilöhahmojen välille. Rikostarinalle ominaisesti pahikset ovat todella pahoja eikä heille heru sääliä tai ymmärrystä; ja jos tällaisia pahiksia on todellisessa elämässä, eivät he sitä kyllä tarvitsikaan.

Tämä oli siis hyvää viihdettä tärkeistä teemoista. Pidin Pekka Hiltusen selkeästä tekstistä paljon enemmän kuin Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta. Hiltunenkin osoittaa epäkohtia, mutta ei pyri opettamaan lukijaa; ilmiö, joka on minusta etenkin "kevyessä" kirjassa hyvin rasittava.

Ja vielä: viihteellisyydestä huolimatta tässä oli sen verran yhtymäkohtia todelliseen maailmaan, että Vilpittömästi sinun oli paikoin vilpittömästi jännittävä ja pelottava, varsinkin ällöttävä. Opin juuri luovan kirjoittamisen ensimmäisellä luennolla, että pelon ja kauhun raja on siinä, että pelon kohdalla tiedetään, mitä pelätään, kauhun kohdalla ei. Tämä auttoi minua ymmärtämään, miksi kauhu ei kiinnosta eikä niin kauhistutakaan minua, mutta jännityskirjat toisinaan koukuttavat. En uskonut lukiessani Lian ja Marin todellisuuteen, mutta kylläkin siihen, että monet Hiltusen kuvaamista asioista ovat todellisia, pelottavan todellisia.

Tekstinäyte, s. 62:

Kun he joivat viimeisiä lasillisiaan tyhjiksi, Lia kysyi: "Vaikuttaako se makaaberilta, kun mietin sitä surmaa niin paljon?"
     "Ei minusta", Mari totesi. "Eikös ihmisen kannata tehdä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä?"
     Ensijärkytyksestä selvittyään Lia oli huomannut, että surman ajattelu ei enää pelottanut häntä. Se oli yhä inhottavaa, mutta päällimmäisenä oli uusi tunne: hän halusi tehdä jotain asian korjaamiseksi, tekijän rankaisemiseksi.
     "Välillä tunnen tosi voimakasta vihaa. Tekee mieli karjua, että let's nail the bastard!"
     Mari hymyili nopeasti.
     "Tiedän sen tunteen."
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011
Kustantajan kirjaesittely

Jarkko Tontti: Sali

Kone keksi koko ajan uusia muunnelmia riippuvuuden varmistamiseksi, blogit, keskustelupalstat, nettilehdet, Facebook; ne olivat kuin huumelainsäädännön kiertämiseksi keksityt uudet synteettiset huumeet, aavistuksen erilaisia, mutta lopulta ihan sitä samaa, yhtä aikaa valheellisia ja tosia unelmia saavuttamisesta, koskettamisesta yli maailmanverkon.


Jarkko Tontti on minun ja varmaan monen muunkin mielestä kiinnostava kirjailija osin jo siksi, että hän on sekä runoilija ja kirjailija että juristi (ja varmaan tottunut siihen, että tämä aina mainitaan: oho, juristi runoilee!). Olen lukenut häneltä aiemmin romaanin Luokkakokous, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Kirja samaan aikaan kiinnosti minua ja pisti vähän kiemurtelemaan, samoin kuin Riku Korhosen Lääkäriromaani tai Laura Honkasalon Tyttökerho, chik-litimmältä puolelta mainittakoon Katja Kallion Kuutamolla. Nämä ovat kai niitä "sukupolviromaaneja". Kirjailijat ovat suunnilleen omaa ikäluokkaani ja kertovat minun ikäluokalleni ominaisista asioista, piirtävät ajankuvaa. Sitä ajankuvaa tutkiessa ei aina tiedä, vetääkö se puoleensa vai työntääkö pois; asiat tulevat kovin lähelle.

Tartuin Jarkko Tontin uutuusromaaniinkin tuttujen teemojen takia: eräs Salin päähenkilöistä, juuri eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri Pirkko, on aktiivinen bloggaaja  - mutta ei, hänen blogiminäänsä Akkuna-Alma ei löydy netistä, piti toki googlata ja kokeilla. Pirkko seurailee sekä omassa elämässään että blogissaan nelikymppisen virkamiesjuristi Samin ja hänen entisen tyttöystävänsä, nuoren eduskunta-avustajan Karoliinan, elämää. Pirkon sukututkimusharrastus tuo selville, että Pirkolla ja Karoliinalla on yhteistäkin; Pirkon isoisä ja Karoliinan isoisoisä ovat kohdanneet vuonna 1918 onnettomissa merkeissä, paljastettakoon juonesta sen verran. Pirkko ei kuitenkaan kerro sotasankarina pidetyn isoisänsä historiasta heti omalle suvulleen eikä Karoliinalle, vaikka hän käy treenaamassa samalla untosalilla, jolla Sami, Karoliina ja pari muuta kirjan keskushahmoakin harjoittelevat.

Kirja oli hyvin sujuvasti kirjoitettu, mutta minulle jäi siitä hieman hahmoton käsitys. Tontti tietää selvästi, mistä puhuu: salitreenauksen ja Les Mills -jumppatuntien idea on selvillä, ainakin minun tietämykseni mukaan. Jotain kuitenkin kertonee siitä, ettei kirja aivan imaissut mukaansa, kun kesken lukemisen aloin miettiä, että tässä treenataan kyllä nyt oikeasti crosstrainerilla eikä juoksumatolla. Juoksumatto istuu kyllä paremmin suomen kieleen, mutta toisaalta, käytiin kirjassa bodypumpissa ja balletonessakin. Kuntoiluun ja kehonkuvaan liittyvien seikkojen lisäksi kirjassa pohditaan mm. seksuaalisuutta sekä ura- ja pariutumispaineita, mielestäni ainakin pääosin uskottavasti, joskaan en oikein jaksa lukea sellaisia "totuuksia" kuin kirjan takakannen sitaatissa: Yksin herääminen on ihmisoikeusrikos.Sellaista ei saisi olla. Pahinta on hiljaisuus. Myös sitä bloggausta käsiteltiin melko paljon, samoin tämän päivän politiikkaa ja arkoja menneitä poliittisia asioita, vuoden 1918 tapahtumia.

Ehkä tämä runsaus olikin kirjan ongelma, vaikka monipuolista tekstiä onkin kiinnostava lukea. Oletin esimerkiksi, että kirjan puolivälin paikkeilla tapahtunut käänne olisi heilauttanut päähenkilöiden elämää enemmän, mutta ei se niin kauheasti kuitenkaan muuttanut heitä. Muutenkaan moniin kirjan teemoista ei paneuduttu lopulta kovin syvällisesti. Kirjan lopussa henkilöille oli sentään tapahtunut jonkinlaista uudistumista tai "kirkastumista", mutta sitten taas tuntui siltä, että kirja jäi harmillisesti kesken.

Törmäsin jossain nettikeskustelussa jokin aika sitten hienoon kysymykseen: "Uudistaako nykykirjallisuus käsitystä ajastamme vai toistaako se sitä?" Tai jotenkin noin. Minusta tuntuu, että Jarkko Tontti on niin tarkkanäköinen kirjailija, että hän voisi jopa uudistaa käsityksiämme nykypäivästä. Sali tuntui kuitenkin nimenomaan toistavan aikaamme. Juuri noin: me bloggaamme ja treenaamme, olemme eksyksissä ja sekä tietoisesti että tiedostamatta lähi- ja sukumenneisyytemme vankeja, me emme luota politiikkaan emme poliitikkoihin. Ainakin osa ihmisistä on eksyksissä ja epäluuloisia, kuten kai aina. Ja kalliolaisessa uimahallissa ja sen kuntosalilla on kyllä pitkälti sellaista kuin Tontti kuvaakin. On  hyvä ja kiinnostava asia, että joku dokumentoi näitä asioita ja tallentaa ne kaunokirjalliseen muistiin, mutta kuka näkisi tässä ajassa jotain uutta? Ehkä sellaisen kirjailijan pitäisi olla itse eri ikäluokkaa? Kenties nämä nykynelikymppisten kirjoittamat sukupolviromaanit tulevat hieman liian lähelle kirjoittajiaankin?

Kirja oli mielestäni kuitenkin ehdottoman luettava ja ajankuvaaaja tärkeäkin. En ole lukenut Karo Hämäläisen Erottajaa, joka on sekin tämän syksyn uutuuksia, mutta luulen, että kirjoissa on jotain samaa: tätä päivää tarkasti havainnoiden, kuitenkin kevyensujuvalla otteella.


Tekstinäyte, s. 219, puheenaiheena nk. urkintalaki eli yritysten oikeus seurata tietyissä tapauksissa työntekijöiden sähköposteja:

Sami kävi kirjahyllylle ja etsi opiskeluaikojen ihmisoikeusoppikirjat esiin, pölykerros oli monivuotinen. Lausunto pitäisi laittaa pilkkuja myöten tarkkaan. Kansanedustajat olivat yksinkertaisia olentoja, jos hän saisi käännettyä asian hyvä vastaan paha -asetelmaksi, lakiehdotus voisi vielä muuttua. Pitää vetää oikeista naruista, yksilönvapaudet ovat uhattuina, länsimaiden perikato häämöttää, silkkaa stasia tämä on. Stasi tuli sopivan lähelle asiaa lujimmin ajavan kansanedustajan nimeä. 


Jarkko Tontti: Sali. Helsinki Kirjat, 2011.
Kansi: Mika Perkiökangas
Kustantajan kirjaesittely

Mia Vänskä: Saattaja

Aina silloin tällöin meidän mm. kauhukirjoja karttavien lukijoiden keskusteluissa tulee esiin kanta, että pitäisi varmaan laajentaa kirjallisia näkemyksiään ja lukea joskus jotain poikkeuksellista, kuten juuri kauhua.

Minä luin Mia Vänskän Saattajan ja sanoisin, että lukija pysyköön lestissään. Minut varmaan ammutaan, mutta kerron, että tämä jo muutamassakin blogissakin kiitetty kotimainen kauhu-uutuus ei ollut minusta edes virkistävää vaihtelua, puhumattakaan jännittävästä lukukokemuksesta. Olin aivan hämmästynyt: jos kauhukirjat ovat tällaisia, minun on syytä karttaa niitä tylsyyden ja ennalta arvattavuuden takia, ei pelottavuuden.

Odotukseni olivat kauhean kovat. En katso ikinä kauhuelokuvia, koska niiden kuvat tulevat uniini. Yleensä näen myös kirjat mielessäni, joten olen sivuuttanut kauhukirjallisuudenkin. Ajattelin siis, että heti kun ensimmäinen kummittelukohtaus on luettu, voin hyvästellä seuraavat yöunet. Jotta kaikki olisi ollut karmivaa, valitsin vielä oikein otolliset lukuolosuhteet: pimeän, ukkosjyrisevän sään ja kynttilänvalon. Kaadoin itselleni lasillisen portviiniä, että voisin oikein heittäytyä.

Jokin liikahti peilissä.
Liljan pyyhe putosi lattialle. Peilistä olisi pitänyt heijastua pukeutumishuoneen seinän koivupaneelia, mutta sen sijaan siinä näkyi jotain tummaa, kuin synkkää rantamaisemaa. Ja maisemassa liikkui jokin. (s. 54)

En vissiin vaan heittäydy tuollaiseen. Enkä heittäytynyt putoaviin tauluihin, kummallisiin murhiin tai katoamisiin, elämän ja kuoleman välimaastossa kulkeviin hahmoihin, talon narinaan tai synkkiin lauttureihin . Tästä sentään vähän kiinnostuin:

"Ehkä se oli metsänpeitto. Metsässä voi joutua sellaiseen tilaan, että kaikki äänet katoaa ympäriltä eikä kukaan pysty näkemään sua." (s. 127)

Parasta tässä kirjassa olikin se, että se ammensi muinaisesta mytologiasta - tai ainakin samoista fiiliksistä ja aineksista, joista mytologiat kertovat. Mutta jotenkin luen mytologioista ja kansanuskomuksista mieluiten tietokirjoista tai sitten sellaisista kirjoista, joiden tarina sijoittuu enemmän uskomuksille ja kummituksille sopivaan aikaan. Aino Kallaksen Sudenmorsian on minusta upea ja kiehtova, mutta se, että avio-ongelmat ja perheväkivalta - ja ai niin, alkoholismi ja syömishäiriö - yhdistetään mutaisiin vesiin ja kadotettujen sielujen joukkoihin, ei ollut minusta upeaa ja kiehtovaa. Ihmettelin, kun minusta, kauhua tuntemattomasta, moni asia tuntui kirjassa kovin kliseiseltä, mutta ehkä se onkin genren tapa, mene ja tiedä. Varmistan ampumistuomioni ja paljastan, että välillä minua nauratti, enkä myönnä, että kyse olisi ollut oman psyykeni suojelusmekanismista:

Mies oli nuori, noin parikymppinen. Hänen silmänsä olivat kaksi elotonta, mustaa länttiä harmaankalpeiden kasvojen keskellä, ja leuan alla näkyi rosoreunainen aukko. Kun mies käänsi päätään, Lilja näki, että osa pään takaosasta oli kadonnut ja vaalean t-paidan olkapäillä näkyi pieniä verisiä klönttejä. (s. 129)

No, oli se sujuvasti kerrottu, tosin kielessäkään ei ollut mitään sellaista, mitä olisin erityisesti jäänyt tarkastelemaan. Ja minulle on tärkeää, että kirja kiehtoo joko tarinan tai kielen vuoksi, hyvässä tapauksessa molempien. Tämä jäi tällaiseksi kokeilevaksi välipalaksi. En saanut kauhukipinää, joten menen nukkumaan Elias Lönnrotin seurassa. Eipä tarvitse ainakaan menettää yöuniaan.

Mia Vänskä: Saattaja. Atena, 2011. Kansi Jussi S. Karjalainen
Kustantajan kirjaesittelyu ja näyteluku

P.S. Okei, myönnän: olivat nuo lainatut kohdatkin sen verran karmivia tai ainakin ällöjä, etten katsoisi tästä kirjasta tehtyä elokuvaa!

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Itse minä olin se ruosteinen häkki, jonka sisälle minut oli suljettu. (s. 133)

Siiri Enorannan kolmas romaani Gisellen kuolema on kertomus unelmien sortumisesta ja kielletyistä unelmista, vääristyneistä ihmisistä ja ihmissuhteista, ontosta perheestä. Se on merkillinen, kiehtova tarina, jossa balettitanssijan polvi hajoaa kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, jossa ryypätään ja naidaan, satutetaan itseä ja muita,  mutta jossa kaikki kerrotaan kuitenkin kauniisti, luonnollisesti. Tämä tarina avautuu sivu sivulta ja kerros kerrokselta ja se on rujo ja rumakin, mutta siitä jää silti sellainen olo, että on lukenut jotain hienoa ja kaunista. Kirjabloggarin arvovallalla julistan, että Enoranta on kirjailija, josta kuullaan vielä monesti.

Halusin lukea Gisellen kuoleman heti tuoreeltaan, koska ihastuin vuosi sitten Enorannan melankoliseen ja satumaiseen romaanin Nukkuu lapsi viallinen. En oikein osannut odottaa mitään tältä uusimmalta teokselta, koska kustantamon esittelystä ymmärsin vain, että nuoren teinitytön unelmat balettitanssijan urasta ovat murskaantuneet hajonneen polven myötä.

Tuo tyttö on Linnea, ja hänen elämässään on rikkoutunut paljon muutakin kuin yksi polvi. Linnea on elänyt vuosia Tukholmassa balettikoulun takia. Kun hän palaa yläasteikäisenä takaisin kotiin, hän huomaa, ettei tunne perhettään. Äiti on etäinen, isä masentunut,  vastikään täysi-ikäistynyt veli samaan aikaan vieras ja tuttu, ärsyttävä ja rakas, liiankin rakas. Perheenjäsenet tuntuvat elävän aivan erillään toisistaan, mutta samaan aikaan  he kietoutuvat toisiinsa, hyvässä ja pahassa.

Olin yllättynyt siitä, että romaanin kertojana toimi aluksi Linnean isoveli Joel. En jotenkaan olettanut sellaista "balettityttökirjalta", ja ratkaisu tuntui raikkaalta. Myös Enorannan kieli on minusta raikasta, vaikka se onkin suorastaan runollista. Kirja alkaa näin:

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopii Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta tai Raamattuun pohjaavasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan.

Tekisi mieli puntaroida tuota Joellinnea-Linneajoel-kuviota tarkemminkin, mutta en viitsi, se veisi pohjaa muiden lukukokemuksilta. Sanon vain, että lukekaa tämä kirja! Tekstin pilkuttomuuteen tottuu nopeasti ja kirja vie mukanaan  - luin Gisellen kuoleman yhteen putkeen. Oli virkistävää lukea kirja, joka on samanaikaisesti realistinen ja tarunomainen, kantaaottava ja häilyvä, kutsuva ja karkottava. Ja vaikkei kirjan juoni ole ainakaan toivottavasti aivan realistinen, Enorannalla on kyky tehdä hahmoistaan jotenkin hyvin realistisia, yhtäaikaisesti vahvoja ja heikkoja.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema. Robustos, 2011
Kustantamon kotisivut
Siiri Enorannan kotisivut

Leinonen ja Supinen: Rautasydän

Jos Anne Leinosen ja Miina Supisen yhteisteos Rautasydän olisi juoma, se olisi hyvinvointijuoma. Vähän herättävää kofeiinia, hieman pirteää hedelmää, aavistus makeutta, houkutteleva etiketti. Helppo nauttia, tarjoaa varmasti hetkellisen virkistyksen. Tai, vertauskuva kirjan maailmaa lähempää, jos tämä kirja olisi maali, se ei olisi Tikkurilan peruspönikkä vaan vähintäänkin Sadoliinia. Purkissa ei olisi maalarinvalkeaa vaan ehkä pinkkiä, joka tapauksessa kauden nuorekasta trendiväriä.

Tämä kirja ei ole siis klassikko eikä muutenkaan sellainen teos, jota jäisi muistelemaan pitkäksi aikaa ja jota esittelisi pelonsekaisin tuntein: tämä on hyvä, että tämä on pakko lukea, ja tästä on muuten sitten pakko tykätä, muuten en kestä. Kirja oli kuitenkin virkistävä ja hauska välipala, ja sellaiseksi suosittelen sitä ilomielin.

Tartuin kirjaan puhtaasti Miina Supisen takia. Supisen aiemmat teokset ovat ällistyttäneet ja riemastuttaneet minua, ja seuraan mielelläni myös kirjailijan Sokeripala-blogia. Taannoin luin jostain naistenlehdestä osan Supisen kirjoittamasta jatkokertomuksesta. Se oli raikas ja hassu, ei tosin uskottavuuden huippu.

Ei ole Rautasydänkään, mutta ehkei sen ole tarkoituskaan. Leinonen ja Supinen kertovat sujuvasti ja vauhdikkaasti rautakaupan omistajan, 40-vuotiaan simpsakan Sarin elämästä niin kauppiaana kuin mökkitalkkarina. Niin ja rosvojoukon jahtaamana, hölmön nuorukaisen rakastajana, budolajeja treenaavan komean vartija-Koikkiksen ystävänä ja anopin parhaana kaverina. Ja niin edelleen. Tästä kirjasta ei puutu vauhtia eikä hullunkurisia henkilöhahmoja. Esimerkiksi pelottava Liskomies jäi mieleeni herätessään äkkiä koomasta mutta jouduttuaan sitten lastenlelujen uhkaamaksi.

Kuulostaako sekavalta? Kirja ei ollut sekava, mutta siinä oli supismaisen erikoisia hahmoja ja käänteitä. Niitä olisi mieluusti saanut olla enemmänkin, Supinen kun on mestari kirjoittamaan mitä tahansa hullua niin että se kuulostaa aivan järkevältä. Tässä kirjassa ei ollut ihan niin paljon hulluutta kuin Supisen yksin kirjoittamissa teoksissa, mutta toisaalta sellaisia tahallisia irrotteluja, jotka naurattivat. Ainakin minulle tuli mieleen eräs tosielämän hahmo, kun luin liikemies ja kunnallispoliitikko Paroni Jukaraisesta ja hänen hulppeasta, poreammeellisesta mökistään. Lisäksi pari rakkaudentunnustus- ja seksikohtaa olivat niin kliseisiä, että alkoi jo naurattaa. Tällaista parodisen hauskaa tekstiä on ollut varmaan kiva suunnitella yhdessä.

Tai - en tiedä, miten tämä yhteiskirja on lopulta syntynyt. Olen jo lukenut kirjasta pari blogiarviota ja niissä on pohdiskeltu, miten kaksi kirjailijaa voi kirjoittaa yhdessä. Tai näkyykö se, että kirjailijoita on kaksi? Minusta ei näy. En ajatellut lukiessani kertaakaan, että tässä vaihtui nyt kirjoittaja. Korkeintaan ajattelin, että Supinen ei tosiaan tehnyt tätä yksin, koska tämä kirja ei ollut niin hillitön kuin Liha tottelee kuria -romaani tai jotkut Supisen novellikokoelman tekstit. (Vinkki teille kaikille, jotka etsitte novelleja luettavaksi: muistakaa Apatosauruksen maa.)

Mutta mukava kirja siis! Mukavaa oli sekin, että kirjan ansioista tutustuin Helsinki-kirjojen tarjontaan. En ollut jostain syystä noteerannut tuota kustantamoa aiemmin, mutta heiltä löytyy tämän kirjan lisäksi muutakin mielenkiintoista. Käykää kurkkaamassa!

Anne Leinonen, Miina Supinen: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantajan kirjaesittely

Kaksi kirjaa saaristosta

Niputan nyt yhteen juttuun kaksi kirjaa kesäkirjapinostani. Niille on yhteistä se, että molemmissa liikutaan merellisissä maisemissa ja molemmat ovat kotimaisia, miehen kirjoittamia. (Sitten sukupuolikeskustelun olen alkanut aivan automaattisesti noteerata joka kerran kirjan valitessani, onko se miehen vai naisen kirjoittama ja jos miehen, olen itseeni tyytyväinen: luen minäkin miestenkin kirjoittaa. Hassua.)

Lars Sundin Onnellinen pieni saari päätyi omalle lukulistalleni Sanasulkia-blogin ansiosta ja lopulta jopa livelukupiirimme kirjaksi. Se oli hyvä, sillä en ole varma, olisinko saanut luettua kirjaa ilman lukupiiriä. Tavallaan pidin kyllä kirjasta kovastikin, mutta jokin siinä tökkikin, kirja ei vienyt täysin mukanaan.

Pidin kirjan nimestä ja tietenkin merestä ja saaristosta. Kun aloitin kirjan lukemisen, pidin jopa siitä, että heti alussa pienen saaristokylän idylli rikkoontui, kun rannalle ajautui tuntemattoman miehen ruumis. Se tuntui virkistävältä (!), koska en ollut lukenut mitään jännittävää tai dekkarimaista, ylipäätään mitään mysteeriä aikoihin.

Kirja ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen jännittävä, vaikka aluksi luulin niin. Se oli aika ärsyttävä! Ruumiita tuli koko ajan lisää ja lisää, mutta mitään täsmällistä selitystä niille ei löytynyt, vain yksi spekulaatio. Kirjan loppu oli aika lattea. Rannalle ajautuvien ruumiiden ohella kirjassa jäi moni muukin juonenkäänne auki. Tuntui, että kirjassa oli paljon kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia, mutta kirjailija ei tarttunut heihin kunnolla. Eipä tarttunut sitten lukijakaan.

Tapio Koivukarin teokseen Luodetuulten maa sen sijaan tartuin innokkaasti heti kun törmäsin siihen Akateemisessa. Merifani ja saariston ystävä oli myyty jo hienon kannen takia. Lisäksi muistin, että Salla oli kirjoittanut Koivukarista; ilman Sallaa en olisi koko kirjailijasta kuullutkaan.

Luodetuulten maa aloittaa Koivukarin saaristosaagan ja kuljettaa lukijan 1920-luvulle ja Rauman saaristoon. Köyhähkö Anton Antoninpoika Havström muuttaa perheineen Rauman edustalle Kuuskajaskariin, ensimmäiseksi asukkaaksi saarelle, josta on tuleva myöhemmin rannikkotykistön tukikohta. Koivukari kertoo jotenkin mukavan kotoisasti, miten Havström käy neuvotteluja uudesta asuinpaikasta, kuljettaa sinne koko laumansa kauhuissaan olevaa lehmää myöten, kuinka hänen tyttärensä lähtee laivalle kokiksi.

Tämän pidemmälle en ole vielä kirjaa lukenut, sillä jostain syystä tämä on jäänyt minulla sellaiseksi kirjaksi, jota lueskelen muiden teosten ohella. Kirjassa ei ole ainakaan vielä tapahtunut kauhean paljon tai ainakaan kovalla vauhdilla, joten nautin Koivukarin aidon vanhahtavalta tuntuvasta kielestä ja historiallisista tunnelmapaloista silloin tällöin pieninä annoksina. Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista, jotka on kerrottu tavallisen ihmisen näkökulmasta, ja Luodetuulten maa on juuri sellainen. Kun lueskelen sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, tuntuu kuin turisisin mukavia vanhan sympaattisen, viisaan muttei tärkeilevän ukon kanssa. Heti alussa hihittelin, kun erästä Mikkelsonia kutsuttiin vanhaksi halunkiksi ja rysärosvoksi. Muutenkin  kirjassa on mainioita vanhan ajan sanojan ja sanontoja, joita aivan kaikkia en tosin edes ymmärrä.

Myös meren ja luonnon kuvaus on onnistunutta, aitoa:

Oli kuin luomakuntakin olisi antanut hyväksyntänsä Aaronin hiljaiselle ilolle, tasainen luoteenkanttinen priisi veti seileissä, auringon kilo läikehti aalloilla, tiirat ja lokit kaartelivat ja syöksähtelivät ympäriinsä. Haahkapoikanen ui kahden emon johdolla kallion suojaan, svarttipariskunta sousi yksin keskemmällä selkää, utelias hylje nosti päänsä aaltojen alta ja tuijotti pitkään majaansa muuttavia. (s. 13)

Tässä kirjassa on samaa viehätystä kuin Alastalon salissa, mutta Alastaloon verrattuna kirja on ripeä ja selkokielinen. Suosittelen!

***
Lars Sund: Onnellinen pieni saari. (En lycklig liten ö). Wsoy, 2007. Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen.
Kustantajan kirjaesittely

Tapio Koivukari: Luodetuulten maa, saaristolaissaaga I - Kuuskajaskari. Wsoy/Johnny Kniga, 2002
Kustantajan kirjaesittely