Lukemisen motiivit?

Miksi luet? Kysymys on tietenkin mahdottoman laaja ja ainakin minusta myös mahdoton vastata, ainakin aukottomasti ja yksiselitteisesti.

Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut syitä lukemiseeni, mm. siksi, että olen saanut ja joutunut pohtimaan ajankäyttöäni lukemisen ja harrastusteni välillä. Minä en nimittäin pidä lukemista harrastuksena, koska minulle harrastus on jotain mukavaa ja silloin tällöin tapahtuvaa, tietyllä tavalla tilapäistä. Toki mihin tahansa harrastukseen voi hurahtaa hyvin intensiivisesti, harrastuksessa voi kehittyä jne., mutta lukeminen on minulle enemmänkin elämisen ja olemisen tapa ja välttämättömyys kuin harrastus.

Tietysti luen siksi, että pidän juuri lukemisesta ja monista kirjoista; jos sanat ja tekstit eivät olisi minun juttuni, voisin olla vaikka elokuvien ja dokumenttien suurkuluttaja. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tunnen kuitenkin lukemisen motiiveiksi nousevan myös muun kuin viihtymisen ja ajanvietteen, rentoutumisen ja eskapismin. Minulle tekstit tarjoavat tavan tutustua itseeni ja maailmaan, oppia lisää. Lisäksi minua kiinnostavat tekstit sinänsä. En aina nauti lukemastani, mutta nautin siitä, että saan tutustua erilaisiin teksteihin ja kertomuksiin. Toisaalta hyväkään tarina ei saa minulta täysiä pisteitä, ellei se ole mielestäni kielellisesti kiinnostavasti esitetty. Hyvä juoni ei siis riitä, toisinaan taas hyvä kieli riittää pitkällekin. Olen sanonut blogissa ennenkin, että minusta hyvä kirja on sellainen, että siinä oppii uutta sekä kielestä että maailmasta; esimerkiksi suosikkini Tove Janssonin monet teokset ovat minulle tällaisia. Parhaillani luen Maria Jotunin Huojuvaa taloa ja koen senkin antoisaksi. Lukemisen tuovan hyvän mielen lisäksi saan tutustua hienoon, tarkkaan kielenkäyttöön, menneen ajan Suomeen sekä ylipäätään erääseen kirjallisessa kaanonissamme tärkeänä pidettyyn teokseen. Mikä tahansa noista syistä voisi olla lukemisen motiivi yksinäänkin.

Lukeminen kiinnostaa minua paitsi omakohtaisesti myös yleisempänä ilmiönä.

Olen aiemmin kirjoittanut Kuisma Korhosen kirjasta Lukijoiden yhteisö siitä näkökulmasta, millaisia selityksiä se tarjoaa pahan kiehtovuudesta. Korhosen mukaan emme lue esim. keskitysleirikokemuksista vain ymmärtääksemme tapahtuneita kauheuksia paremmin, vaan meitä ohjaavat myös alhaisemmat, kenties tiedostamattomatkin, motiivit. Aiempi kirjoitukseni ja sitä seurannut keskustelu löytyvät täältä.

Nyt luin Lukijoiden yhteisöstä muutkin kuin "holokaustiluvut". Tarkastelin kirjaa edelleen erityisesti siltä kannalta, millaisia lukemisen motiiveja Korhonen, Oulun yliopiston kirjallisuuden professori, löytää. Korhonen esittää osin noita samoja, jo listaamiani ja varmasti yleisiä motiiveja, mutta hienommin ilmaistuina. Esimerkiksi:

- Haluni lukea ja kirjoittaa on halua kohdata toinen - toinen ihminen, toinen maailma, toinen ajattelutapa. Tai itseni toisena. (s. 9-10)

- Mutta romaani ei tarjoudu vain pelikentäksi. Se synnyttää näkyjä, ajatuksia ja tunteita, joita pystyn vain osittain hallitsemaan. Kuin se en olisikaan minä, joka pidän kirjaa käsissäni ja tunkeudun sen levällään olevien kansien väliin, vaan kirja tunkeutuisi minuun, työntyisi sisälleni, hedelmöittäisi minut omalla elämällään. (s. 46)

- Kertojan valitsemat näkökulmat muuttuvat ääneksi, jolla lausun lukemiani sanoja hiljaa omassa mielessäni - ja samalla tulen jakaneeksi vastuun tuosta näkökulmasta. (s. 50)

Oppimista, eskapismia ja kokemuksia, joita ei muualta saa, siis. Kirjallisuus auttaa meitä muistamaan, ymmärtämään ja jakamaan. Olin kuitenkin hieman hämmentynyt, kun Korhonenkin kirjoittaa myös näin: Ystävyydelle ovat perustuneet myös maailman kirjalliset piirit, kautta aikojen. Siellä täällä on kasvanut muita herkempi poika tai tyttö, joka ei ole kokenut olevansa kotonaan maailmassa. Vauvasta asti hänelle on työnnetty valmiita leluja - - opetettu katsomaan silmiin - - valitsemaan hyvän ammatin, perustamaan perheen, kuolemaan sivistyneesti ja ilman melua. Vaikenemaan sisällään vellovasta halujen, pelkojen ja toiveiden merestä. Kunnes hän on löytänyt hengenheimolaisia, ehkä kirjoista. (s. 52-53)

Korhonen ei sano, että kaikki lukutoukat olisivat todellisuudesta vieraantuneita ja jotenkin erilaisia ihmisiä, mutta hänenkin tekstissään tämä ajatus tuli siis vastaan. Miten on, vieläkö lukutoukkalapsista ajatellaan, että se lukee, kun muutakaan voi/viitsi? Minusta lukutoukkalapsissa tai -aikuisissa ei ole mitään vikaa, mutta en pidä siitä, että ihmiset niputetaan stereotypisesti yhteen. Entä mitä mieltä olette siitä, että lukeminen olisi vain rentouttava harrastus, jonka voisi tavallaan korvata jollakin muullakin harrastuksella tai ajanviettotavalla, joka rentouttaisi ja viihdyttäisi yhtä paljon? Minusta tuntuu, että etenkin moni ei-lukija ajattelee niin.

Kuten ainakin Hreathemus on jo huomauttanut, Kuisma Korhosen kirja ei kerro nimestään huolimatta erityisesti tai ainakaan vain lukijoiden yhteisöistä. Silti se on hyvin kiinnostava kirja, josta löytyy monenlaista lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvää. Palaan kirjaan varmasti vielä tämän jälkeenkin. Nyt lopetan kuitenkin sitaattiin, joka nosti hymyn minunkin huulilleni:

Ehkä rakkaimmat kirjat ovat niitä, jotka täytyy löytää, joiden lukijat ovat harvoja ja valittuja. Kulttikirjojen ystävät tietävät mistä puhun - kun he viimein tapaavat sielunveljensä tai -sisarensa, heidän tarvitsee vain lausua kirjan nimi, ja toisen huulille kohoava tunnistamisen hymy kertoo kaiken: me kuulumme samaan heimoon. (s. 237)

Minä kuuluun mielelläni lukijoiden heimoon. Ja myös bloggarien heimoon - huomasin Booksyn juuri pohtivan, miten bloggaaminen vaikuttaa lukumotiiveihin!

***
Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä.Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

Mikä kauheassa kiehtoo?

New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornien kaatumisesta on pian kymmenen vuotta. Muistan edelleen, missä ja miten kuulin ensimmäiset uutiset tuhosta - ja sen, että pian alkoivat myös arvelut siitä, montako tv-sarjaa, elokuvaa ja kirjaa terrori-iskuista tehdään. Miten traumaa puretaan? Tai, kyynisemmin, miten sillä tehdään rahaa?

Nyt elämme ainakin Pohjolassa taas viikonloppua, jolloin kaikki arkinen tuntuu  samanaikaisesti turhalta ja arvokkaalta ja on helppo jumittua lamaantuneena ja epäuskoisena television ja internetin ääreen. Miten Norjan kaltainen verilöyly on mahdollista? Ja Norjassa?

Uutisten katselu toi mieleeni lukupiirimme tapaamisen ja erään kirjallisuustieteellisen artikkelin, jota olin joka tapauksessa ajatellut käsitellä blogissani.

Eräs lukupiiriystäväni lukee paljon sota- ja erityisesti holokaustista kertovaa kirjallisuutta ja tuli keskustelua siitä, mikä häntä noissa kirjoissa kiinnostaa. Ystäväni sanoi, ettei hän oikein tiedä muuta syytä kuin yleinen historiakiinnostus ja se, että hän yrittää ymmärtää. Kirja kirjalta hän koettaa selvittää, miten holokaustin kaltainen täysin käsittämättömältä tuntuva asia on voinut tapahtua. Kuinka paha ihminen voi olla?

Selailin jokin aika sitten Kuisma Korhosen teosta Lukijoiden yhteisö ja huomasin, että siinä on käsitelty tätä aihetta kahden luvun verran. Luvussa Holokaustin lumo (Kansanmurhan estetiikkaa I) Korhonen puhuu esimerkiksi ihmisen tarpeesta kuulla selviytymistarinoita - useinhan keskitysleiritarinat, olivatpa ne tosiperäisiä tai ei, kerrotaan leiriltä selvinneen ihmisen tarinana. Korhonen miettii: Selviytysmiskertomukset tarjoavat lukijalle lohtua, mutta onko tuo lohtu valheellista? Loukkaako se kaikkien niiden miljoonien muistoa, jotka eivät pelastuneet? (s. 195)

Hän myös pohtii, että tiedonhalun ja ymmärtämisen tavoittelun lisäksi ihmisiä ajavat esim. kauheiden sotakokemusten ja kansanmurhakertomusten äärelle myös muut, ehkä alhaisemmat syyt:

Ja kuitenkin, jotain lumoa noissa kertomuksissa on. Kuin juuri kielto samaistua vain vahvistaisi haluani lukijana päästä sisälle tuohon maailmaan, tuohon harmaaseen, parakkien ja piikkilankojen ja valonheittäjien rytmittämään tilaan.
En ole välttämättä ylpeä tuosta halusta. (s. 195)

Korhonen esittää, että lukijoilla voi olla tarve tuntea itsensä uhriksi. Hän ei itse sano näin, mutta käsitin, että Korhonen viittaa tällä siihen, että ihmisellä voi olla tiedostomatonkin halu kokea vaikeita tunteita tai olla täysin vastuuton omasta itsestään. Hän kirjoittaa: Emme halua vain tirkistellä uhrin kokemusta, haluamme tuntea, että olemme itse uhreja, kertojan uhreja. Haluamme tuntea, että meidät on temmattu pois omasta hallinnastamme - - (s. 196)
Ja edelleen: Holokaust on sadomasokististen uniemme kohde, kiduttajien ja kidutettavien leikin näyttämö - yhteisön pimeä salaisuus, jonka nostamme yhä uudelleen alttarille. (s. 196)

Melko rankkaa - vaan ei välttämättä pelkkää spekulaatiota. Mutta muitakin, tutumpiakin ja helpommin hyväksyttävia, motiiveja Korhonen löytää pahuuden pariin hakeutumiselle: Kertomukset ovat tapa käsitellä posttramaattista stressiä, purkaa kokemusta. Ne ovat myös tapa jakaa kokemuksia ja tietoa, tapa muistaa ja kunnioittaa muistoa. Korhonen mainitsee myös syyllisyyden ja huonon omatunnon.

Jotkut tapahtumat ovat vain niin rankkoja, ettei niistä tunnu olevan ulospääsyä. Kirjansa luvussa Dresden (Kansanmurhan estetiikkaa II) Korhonen sanoo mielestäni vastaanpanemattomasti:

Joukkotuhon aiheuttama trauma jättää meidät moninkertaiseen umpikujaan: tiedämme, että itsemme takia meidän pitäisi selvittää lopullisesti muistomme jotta voisimme antaa menneiden olla menneitä, keskittyä rakentamaan tulevaisuutta niin itsellemme kuin heille, jotka ovat vielä kanssamme. Samaan aikaan tunnemme surmaavamme uhrit vielä kerran, jos emme pidä heidän muistoaan elossa, jos emme palaa mielessämme niihin viimeisiin tuskallisiin hetkiin kun he vielä hengittivät, puhuivat, hymyilivät ja itkivät. Kyyneleet voivat estää meitä toimimasta, mutta kyyneleet ovat ehkä viimeinen side, joka pitää edesmenneet vielä luonamme. Mutta myös heidän kohtalonsa muisteleminen on eräänlainen toinen surmaaminen, rituaalinomainen uhraaminen. (s. 220)

Kuisma Korhonen puhuu mielenkiintoisissa artikkeleissaan siis lähinnä holikaustin käsittelystä kirjallisuudessa ja hieman muissakin taiteissa. Mielestäni hänen analyysiaan voi  kuitenkin soveltaa muunkin "kauhean" kirjallisuuden kirjoittamiseen ja lukemiseen sekä esimerkiksi (jatkuvaan) uutisten seuraamiseen, kun maailmalla tapahtuu jotain kauheaa, sellaista jota ei voi ymmärtää ja johon ei vaikuttaa, mutta jota ei voi sivuuttaakaan.

Niin kuin eilen Norjassa.

***

Löysin Kuisma Korhosen teoksen, kun Erja esitteli sen. Aion lukea koko teoksen ja kirjoittaa arvion siitä lähiaikoina.

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely