Riitta Rossilahti: Vihreä viittani - My Green Cape

sekä haikueditorin testailua

Toisinaan sitä löytää itsestään jotain aivan uutta ja yllättävää, kuten sen, että huomaa aina halunneensa kirjoittaa haikuja ja tankoja. Olen vihannut ja pelännyt kaikenlaisia runomittoja, joten olin varma, että saan runojalat alleni, jos lyriikkakurssilla edes puhutaan mistään muusta kuin mitaltaan ja tyyliltään aivan vapaasta runosta. Erityisen varma olin siitä, että haiku ja tanka, joissa runoa määräävät tavusäännöt, ovat minulle kauhistus ja kompastuskivi.

Vaan ei. Olen suuren haikuuden vallassa ja olen sepustellut enemmän tai vähemmän onnistuneita japanilaishenkisiä runoja jo viikon päivät. Määrällisesti haikuja on jo runokokoelman verran, sisällöllisesti ei. Ensimmäinen tilaustyökin on silti tullut tehtyä: siskonpojan pyytämä 5-rivinen, 31-tavuinen junatanka. Paljastan, että siinä on viisitavuinen onomatopoeettinen rivi kolin kolin tsuuh. Myönnän, ehkei kovin japanilaishenkistä.

Tämä sen sijaan on:

Riepota tuuli 

hämärän puita! Jotain 

liikettä jossain!

The wind shaking

the trees in the dusk - you need

to be woken

tai:

Kuvat elävät

kivet rantavedessä

valosta syttyvät

Living stones

paintings in shallow water

kindled by light

Hieman asiallisemman ja jalostuneemman haikufiiliksen olen saanut lukemalla Riitta Rossilahden teosta Vihreä viittani - My Green Cape, josta nuo otteet ovat. Se on mielenkiintoinen paitsi suomenkielisten, englanniksi käännettyjen, runojen takia myös siksi, että Rossilahti kertoo alkupuheessa ajatuksiaan haikurunoudesta. Esimerkiksi:

Miten haikuni syntyvät? Puhutaan paljon jonkinlaisesta haikuhetkestä, välähdyksestä. Alkuperäinen tarkka havainto ja aito tunne ovat minulle tärkeitä. Usein muistan täsmälleen haikuhetken paikan ja tunnelman. Hyvässä haikuhetkessä on leikkiä, lapsen viattomuutta.

Vihreä viittani - My Green Cape on jo toinen Rossilahden julkaisema runoteos, ensimmäinen on nimeltään Kivi virrassa - A Stone in a River. Tässä nyt lukemassani kirjassa on paljon vuodenaikarunoja ja hieman myös uskonnollisvivahteista kuvastoa. Se ei niin koskettanut minua, mutta luontorunoista moni oli minusta tavoittanut hetken ja/tai tunnelman hienosti muutamalla sanalla.

Hilpeä tuuli - 

sinne tänne taipuvat 

puheliaat puut

Merry-go-round wind

bending to-and-fro

talkative trees

Kirjan lopusta selvisi, että Rossilahti on menestynyt kansainvälisissä haikukilpailuissa. Esimerkiksi isoäidin mustikkapiirakasta kertova haiku on saanut kunniamaininnan World Haiku Competitionissa vuonna 2007:

Granny's fingertips

blue blue - blueberry-pie blues

from the kitchen

Hienoa ja sellaista, että tällaisesta soisi kuulevan muutenkin kuin sattumalta. Rossilahden kirja tuli vastaani ihan vahingossa Akateemisessa jo kesällä ja vasta nyt, kun todella paneuduin siihen lyriikkakurssin ansiosta, huomasin teoksen lopussa olevan palkinto- ja kunniamainintaluettelon. Niistä selvisi sekin, että on olemassa World Haiku Review -lehti. Pitäisiköhän tilata? ;)

Tuskin - mutta haikueditorin kanta-asiakkaaksi olen jo ryhtynyt. Kurssilla saamani vinkin mukaan osasin etsiä netistä Teppo Pihlajamäen nettisivut, joilla on paljon yleistä haiku- ja tankatietoa sekä erinomainen tavutumpeloitsijan työkalu: haikueditori. Se näyttää, miten runon tavut jakautuvat ja kertoo, täyttyvätkö haikun tai tankan ehdot. (Jos eivät, editori on hyvin kannustava: "Runosi, joskin hieno, ei ole haiku eikä tanka."). Pihlajamäen sivuilta löytyy tietoa myös suomen kielen tavutussäännöistä. Luulin hallitsevani ne, mutta sen verran usein editori on minulle huomauttanut runosistani, etten ehkä hallitsekaan.

Uusi tieto sekin. Lyriikkakurssi jatkuu taas huomenna - ties kuinka uudistunut sitten olenkaan.

Riitta Rossilahti: Vihreä viittani - My Green Cape. Haikuja ja Tankoja - Haiku & Tanka Poems. Julkaisija Riitta Rossilahti 2010, taitto ja paino Kopijyvä Oy, kansi ja piirrokset Sanna Myrttinen.

Vihreä viittani BookPlussassa

Arkistojen aarteita: Tiuku ja Säde

Eikö keijujen pitäisi olla aina sellaisia, että he ajattelisivat vain kukkia ja muuta herttaista?

Tämäpä sattui! Juuri kun tuli Valkoisen Kirahvin kanssa puhetta siitä, että minulla on jossain varaston perukoilla Onnelin ja Annelin innoittama romaanikäsikirjoitus - ainokaiseni, julkaisematon, noin 10-kesäisenä suurella antaumuksella kirjoitettu! - löysin äsken kaapista lehtiön, jossa on niin ikään käsikirjoitus, satu Tiuku ja Säde. En kiistä luoneeni tällaista, mutta en muista kirjoittamisesta mitään, joten siitä lienee aika kauan aikaa. Jotain kertonee sekin, että toisin kuin oman Onneli ja Anneli -versioni kohdalla, tämä käsikirjoitus on käsinkirjoitus. O ja A -tyyppisestä kässäristä tuli noin sataliuskainen ja hakkasin sen vanhalla rämisevällä kirjoituskoneella, mutta tämä Tiuku ja Säde on ehtaa lapsuusajan kamaa aina käsialaa myöten.

Ehta tämä on muutenkin: satujen ja tyttökirjojen vaikutteet näkyvät selvästi. Jo ensimmäisellä rivillä olevasta henkilölistasta voi päätellä, että kirjoittaja tuntee satujen traditiot. Kertomuksen henkilöiksi ilmoitetaan Tiuku, Säde, kuningas, kuningatar, Tähti, Kuu ja peikko. 

Sadun alku kertoo, että Tiuku ja Säde ovat keijukaisprinsessoja. Kenellä muulla voisi olla kankeat siivet? (No, ehkä perhosella tai linnulla, mutta ala-asteminäni mielestä ne eivät varmastikaan olleet yhtä sadunarvoisia olentoja kuin keijut):

Säde heräsi. Hän katsoi rauhallisesti nukkuvaa siskoaan, Tiukua. Samassa Tiukukin heräsi. Hän suoristeli unen jäljiltä kankeita siipiään. Keijut toivottivat toisilleen hyvää huomenta ja odottivat sitten aamupalaansa nälkäisinä. He olivat prinsessoja, joilla oli ylellinen palvelu: He saivat joka päivä aamiaiseen vuoteeseen. Tämänpäiväiseen aamiaiseen kuului lautasellinen hedelmärahkaa, yksi marenki ja lasi appelsiinimehua. Tytöt nauttivat aamupalasta suunnattomasti. Syötyään he pukiva päälleen uudet, käytännölliset hameensa. He olivat nyt oikein sieviä.

Voi suunnaton sievyys! En ole ehkä maailman rempsein ja hurjin vieläkään, mutta olen sentään hieman reipastunut ja rämäpäistynyt noista ajoista. Tai ainakin minua kiiinnostaa nykyisin enemmän tuo käytännöllisyys kuin sievyys, oikeastaan kaikessa.

Vaan selittelyt sikseen. Tiuku ja Säde on oikea vanhan ajan tarina. Hopea-astioita kiillottava linnantonttu kertoo keijutytöille, että kuningaspari on lähtenyt valtiovierailulle Unimaahan. Yllättäen yksin jääneen tytöt lähtevät ratsastamaan (hevostalli oli niin hieno, että lattia oli keramiikkalaatoista tehty - hevospolot kuin liukkaalla jäällä!) hevosillaan, jotka ovat Tähti ja Kuu. He päätyvät kielletylle vuorelle ja joutuvat hurjan, karvaisen ja munanmuotoisen, kaameasti irvistävän peikon vangeiksi. Peikko jopa katkaiseen Tiu'un siiven!

Seuraa sydämen pamppailua, tukahdettuja kirkaisuja, hiipimistä ja vankina olevan keijun, jonka siipeä pakotti kovasti, suruissaan laulama laulu Laaksonen:

Oi, pieni sievä laaksonen
oot kaunis hohteessa tähtösten
Tahtoisin kävellä siellä luonasi,
Ratsastaa kauniilla niitylläsi,
Oi, tahtoisin syleillä sinua
laaksonen,
Oi, siellä onnellinen olisin,
onnellinen

Jatkosta ei puutu dramatiikkaa. Katkaistu siipi aiheuttaa pahan tulehduksen ja liikuntakyvyttömyyttä, mutta siskokeiju tarjoutuu kokeilemaan lentämistä siipivikainen selässään: On sama, onnistummeko me vai emme, mutta täällä (vankilassa) meillä ei ole mitään menetettävää. Lento päätyy lampeen, mutta limonaatia (!) lähistöllä juomassa ollut tonttu pelastaa hukkumaisillaan olevat keijut hetkeäkään epäröimättä.

Kaikki hyvin, loppu hyvin siis. Koska saduissa on kuitenkin oltava opetus, saavat keijutkin kuulla kunniansa vuoriretkestään. Hovilääkäri moittii tyttöjä: Me kaikki olimme hyvin huolestuneita, kun teidän hevosenne tulivat kotiin ilman teitä. Monet eivät saaneet unta ja keittäjä-Millie on itkenyt koko ajan. Sitten hän lastoittaa katkenneen siiven ja hoitaa järkytyksestä pyörtymiskohtauksen saanutta kuningatarta. Lopuksi valtakunnassa järjestetään suuret juhlat, pelastajatonttu saa hengenpelastuspalkinnoksi oman ullakkokerroksen ja hovilääkäri uuden vastaanottotilan. Keijuprinsessat kirjoittavat tervehdyksiä kansalle.

Klassinen kertomus. Ikävä kyllä en voi kehua, että olinpa lapsena omaperäinen kirjoittaja. Sen sijaan kadehdin muinaista satukirjailijaminääni: olen varmasti nauttinut siitä, että olen osannut kirjoittaa ihan oikean sadun. Muistan, että mitä aidompia kopioita kertomuksistani tuli, sen tyytyväisempi olin, koska osasin kirjoittaa kuten muutkin. Nyt aikuisena rima onkin hieman korkeammalla ja writer's block suurena uhkana, kun se toisten häpeämätön matkiminen ei tunnukaan enää niin loistavalta tavalta kirjoittaa.

Jossain suhteessa olen kyllä ollut Tiuku ja Säde -sadunkin kanssa omaperäinen. Tai laiska. Tai sittemmin sadun loppu on kadonnut. Nimittäin sen sijaan, että satu päättyisi toteamukseen "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", se päättyy melkoisen vauhdikkaasti:

Kuninkaan lähetit tulivat lähemmäksi ja antoivat ruokaa peikolle. Kun peikko söi valkoista leipää, tapahtui ihme: Peikko muuttui nuoreksi neidoksi!
- Mitä kummaa? Huusi Säde.

Ja sen pituinen se.

Nuori minäni tarjosi kyllä melko hauskan iltapäivän nykyminälleni. Olin aikonutkin bloggailla tänään kirjoittamisesta, mutta ihan aikuisen kirjoittamisen opiskelijan näkökulmasta. Se saa odottaa, sillä ei sitä joka päivä pääse tällaisen laatukirjallisuuden ääreen. Voi harmi, etten voi palata ajassa taaksepäin ja kannustaa nuorta minääni. Voisin vaikka huudahtaa keijuprinsessa Säteen tavoin: Jaetaan lisää palkkioita! Haluan antaa palkkioksi sinulle kokonaisen vaatekerran!

Onko muilla tallessa lapsuuden kirjoitelmia ja ovatko ne muillakin näin, ööö... genretietoisia ja odotuksenmukaisia? Entä kirjoittavatko nykykoululaiset ja jos, niin mitä?

Kirjoita luontosuhteestasi

Huomasin lehdessä ilmoituksen: kymmenkunta suomalaista museota kerää yhdessä kokemuksia suomalaisten luontosuhteesta ja sen muuttumisesta.

Tarkoituksena on saada tietoa erityisesti luonnon merkityksestä, luonnossa liikkumisesta sekä luonnossa oleskelun ja työskentelyn muuttumisesta, erityisesti luonnossa vietetyn ajan teknistymisestä ja välineellistymisestä. Vastauksia käytetään museoiden toiminnassa ja tutkimuksessa. Vastata voivat niin sienestäjät ja metsästäjät kuin kalastajat ja mökkeilijätkin.

Tarkempaa tietoa kirjoituskeruusta ja vastausohjeet löytyvät osoitteesta www.raasepori.fi/museo/kirjoituskeruu. Linkki näyttäisi kääntyvän museosivulle, jonka vasemmassa reunassa on kirjoituskeruunosto.

Tunnustan, etten jaksa koskaan itse osallistua mihinkään kirjoituskeruuseen tms. hankkeisiin, vaikka ne ovat minusta hyvin kannatettavia. Ilmaisen kannatukseni mainostamalla keruita ja mm. kirjoituskilpailuja aina kun kuulen kiinnostavasta projektista. Osallistumisesta tulisi kyllä varmasti hyvä mieli.

Totuuksia kirjastosta

Kauniaisten kirjastoon kuljetaan toistaiseksi rakennustyömaan vieritse. Kirjasto on ottanut työmaa-aidasta kaiken ilon irti, sillä siitä löytyy tällaisia kirjastoajatuksia. Ne ilahduttavat minua joka kirjastokäynnillä, vaikka olen vähitellen oppinut ne melkein ulkoa. (Sivuhuomautus: kirjastolakko ei ole toiminut tälläkään yrittämällä.)

Mikä on suosikkinne? Tiedättekö muita kirjastoaforismeja?

P.S.

Olin tänään aika kauan Kauniaisten kirjastossa ja KIRJOITIN RUNOJA. Niitä on alkanut syntyä kuin puolivahingossa, suurena syynä tosin on varmasti  jatkuvasti mielessä kummitteleva, pian alkava lyriikkakurssi. Kaksi runoistani liittyy kirjastoon, mutta en suostu julkaisemaan niitä. Jonkun muun kirjoittamaa kirjastolyriikkaa sen sijaan saattaisinkin lukea ja esitellä blogissakin. Kirjastothan ovat todella moniulotteisia paikkoja! Tiedän esimerkiksi miehen, joka on tunnustanut vakoilleensa naisia kirjastossa romanttinen ja elokuvamainen ensikohtaaminen mielessä. Itse näin tänään kirjastossa vartijoita. Kehittelin heti runon, jossa he etsivät hyllyjen välistä joko murhamiestä tai sitten lukutoukkaa, joka on sortunut kirjanhimossaan varastelemaan kirja-aarteita. Veikkaan, että kirjastopsykoosiin joutunut lukutoukka olisi todennnäköisempi kirjastorikollinen.

Romaanihanke Pirunmeri

Kuulin jokin aika sitten aika mielenkiintoisen oloisesta kirjoitushankkeesta. Wsoy ja markkinointitoimisto Roisto ovat pistäneet pystyyn Pirunmeri-sivuston. Siellä kuka tahansa voi osallistua Pirunmeri-romaanin kirjoittamiseen ja kirja julkaistaan varmasti loppuvuodesta, joulukuussa. Nyt on siis tilaisuus päästä kirjailijaksi ja laittaa ansioluetteloon merkintä, että on ollut mukana kirjoittamassa jännitysromaania. ;)


Ideastaan huolimatta Pirunmeri ei saa velloa aivan vapaasti, vaan hankkeella on myös pääkirjoittaja. Wsoy:n tiedotteessa todetaan: “Haluamme yhdistää suomalaisia stadista Lappiin, vanhasta nuoreen ja tehdastyöläisestä taiteilijaan kirjoittamaan samaa kirjaa. Pirunmeri on ennen kaikkea osoitus suomalaisesta luovuudesta”, Pirunmeren pääkirjailija Mikko Karppi summaa.

Lisäksi projektin tarkoituksena on innostaa uusia sukupolvia kirjallisuuden ja tarinan kertomisen pariin. ”Toimimme aktiivisesti siellä missä suurin osa lukijoistammekin on - sosiaalisessa mediassa. Tavoitteena on saada tuhannet ihmiset kirjoittamaan Pirunmerta”, Wsoy:n kaunokirjallisuuden kustantaja Harri Virtanen sanoo tiedotteessa.

Nyt on pakko kysyä kuten muotiblogeissa: kylmää vai kuumaa? Uskotko, että tällainen hanke toimii ja osallistuisitko itse?

Minä uskon, että ainakin tietylle ryhmälle rajattuna (esim. koululaiset) hanke toimisi  loistavasti ja innostaisi monia varmasti kokeilemaan kirjoittamista; kai tällaisia kokeiluja on järjestetty aiemminkin. Kirjoitusprojektina tämä on minusta hauska ja kannatettava, mutta en ole ihan varma, onko lopputuloksena maailmankirjallisuuden klassikko - eipä se ole tietenkään tavoitteenakaan. Jotenkin veikkaisin kuitenkin, että Pirunmeren kustannustoimittaja saa tehdä pirusti töitä ennen kuin teos on julkaisukelpoinen.

Luovaa kirjoittamista opiskelemaan!

Tämä on (omaehtoinen) mainos ja hätähuuto:

Kuulin juuri, että Keravalla tänä syksynä järjestettävässä luovan kirjoittamisen opintokokonaisuudessa on vielä useita vapaita opiskelupaikkoja. Jos siis kiinnostaa, niin ilmoittautua voi vaikka heti - ja sanaa saa levittää eteenpäinkin.

Mainoksesta arvannette, minne ja mitä minä olen menossa opiskelemaan tänä syksynä. Tai ainakin olin... En tiedä, kuinka monta opiskelijaa ryhmässä täytyy olla, että opinnot järjestetään, mutta teen nyt oman osuuteni, että  opiskelijoita saataisiin lisää.

Minä olen ilmoittautunut koko opintokokonaisuuteen, mutta useinhan avoimessa yliopistossa voi suorittaa myös erillisiä kursseja. Kannattaa kysellä suoraan tuolta Keravan toimipisteestä.

Miten Rautasydän syntyi?

Miina Supinen ja Anne Leinonen.

Tämä menee nyt hieman takaperoisesti. Ehdin jo kirjoittaa Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydämestä ja kuitenkin sen julkistustilaisuus oli vasta tänään. No ei se mitään, kirjoitetaan lisää, kävin nimittäin julkkareissakin.

Syitä käyntiin oli kaksi: halusin nähdä Miina Supisen livenä ja kuulla, miten kaksi kirjailijaa kirjoittaa kirjan yhdessä. Näin Miinan - ja Anne Leinosen, jota en ole lukenut aiemmin, mutta nyt aion lukea - ja kuulin kiinnostavia asioita Rautasydämen synnystä.

Ensinnäkin - unohtakaa muusat ja boheemit luomistuskat. Ainakin lyhyen haastettelun perusteella vauhdikas ja viihteellinen Rautasydän syntyi melkoisen systeemaattisesti.

Idea yhteiskirjaan syntyi jo viime vuonna sitten, kun Supinen kirjoitti kiireisellä aikataululla naistenlehden jatkokertomusta ja tarvitsi työparin. Hänen mieleensä tuli Anne Leinonen, ja hyvä kokemus jatkokertomusyhteistyöstä sai naiset kirjoittamaan yhdessä myös romaanin.

Ensin istuttiin alas ja ideoitiin: keksittiin kirjan hahmot. Päähenkilö Sarille haluttiin jokin hyve, sillä viihteellisen rakkausromaanin sankarilla on kuulemma oltava sellainen, ja siitä hyveestä tuli miehinen: Sarilla on oma rautakauppa ja hän on käsistään kovin kätevä muutenkin. Sarille ideoitiin myös mukava anoppi, itse asiassa Sarin paras ystävä. Muutkin hahmot hahmoteltiin, ja kirjailijat laativat romaanista synopiksen, aika tarkankin käsikirjoituksen, jota ei sitten juurikaan muuteltu kirjoittamisen aikana.

Kirjailijat kirjoittivat vuorotellen: editoivat toistensa tekstiä ja jatkoivat tarinaa, sillä aikaa toinen teki muuta työtä tai latasi akkujaan. Pääsääntö oli kuulemma se, että toisen tekstiin pitää suhtautua kuten omaan, eli siihen saa koskea. Vaikka kirjoittaminen tapahtui vuorotellen, oli kommunikointi vilkasta: meilit ja tekstarit kulkivat, kirja valmistui suunnitelmien mukaisesti. Nämä kirjailijat eivät vastaa käsitystä taiteilijarentuista siinäkään, että he kehuivat kilvan, että deadlinet ovat hyödyllisiä. Itse asiassa Anne Leinonen, joka toimii kustannustoimittajana ja kirjoittaa monenlaisia kirjoja, sanoi, että hänelle sopii paremmin se, että on paljon aikatauluja ja monia projekteja, kuin se, että olisi vain vapaata kirjoitusaikaa.

Kuten jo arviossani totesin, Rautasydämestä ei mielestäni näy, että sillä on kaksi kirjoittajaa. Missään kohdin kirjaa ei tullut sellainen olo, että vaihtuikohan tässä nyt kirjoittaja. Kuitenkin kummallakin kirjailijalla oli kuulemma oma "vastuualueensa" tekstin synnyssä. Anne Leinonen tiesi, millaista suomalaisessa pikkukaupungissa on, ja osasi luoda aidon miljöön. Julkaisijan Helsinki-kirjojen Jan Erola sanoikin, että blogien ennakkoarvioissa onkin kiinnitetty mukavasti huomiota kirjan Suomi-filmifiilikseen eli aitoon maaseudun kuvaukseen. Miina Supinen taas on kuulemma se, joka osasi tuoda kirjaan mustaa huumoria. Se on helppo uskoa, jos on lukenut hänen aiempia teoksiaan.

Oikeastaan oli kyllä parempikin, että olin lukenut kirjan jo ennen julkkaria. Näin tiesin varmasti, mistä puhutaan ja osasin suhteuttaa kuulemani lukukokemukseeni. Kaiken kaikkiaan Rautasydämen tekoprosessi kuulosti juuri siltä kuin lukiessani ajattelinkin: hauskalta! Ehkä kirjailijoiden pitäisi harrastaa enemmänkin yhteisprojekteja?

Minä harrastin tänään enemmänkin kirjajuttuja, sillä Rautasydämen julkkareista siirryin tutustumaan Atenan ja Schildtsin uutuuskirjoihin. Siitä visiitistä sitten omassa postauksessaan, varmaankin vasta huomenna.

Anne Leinonen, Miina Supinen: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantamon sivuilta löytyy mm. kirjan lukunäyte

Haaveita ja höpinää

Vapautumisarpajaiset jatkuvat vielä tämän päivän, mutta kiitän kaikkia osallistuneita jo nyt vastauksista. Olen saanut monta hyvää kirjavinkkiä ja etenkin loistavia ideoita, miten hyödyntää tätä ainutlaatuista vapaa-aikaa. En ole ollut viime päivinä koneen ääressä, mutta kun kurkin vapautumisvastauksia välillä kännykän kautta, oikein hykertelin. Nyt on sellainen olo, että pitäisi erakoitua luonnon keskelle mökille, ripustaa riippumatto olohuoneeseen (!) ja miettiä, miten saisin lisää lukemiselle ja kirjoittamiselle pyhitettyjä puolivuotiskausia - niin hyviä ja hauskoja vastauksia teillä on ollut.

Joitakin ideoita olen kehitellyt itsekin. Löysin Bloggerin uumenista innoissani jo huhtikuussa laatimani suunnitelman vuorotteluvapaan kirjallisista aktiviteeteista. Suunnitelma kuulostaa minusta edelleenkin mukavalta:



- Lue joka viikko runoja.
- Osallistu enemmän kirjatapahtumiin. Hanki monen päivän lippu Helsingin Kirjamessuille!
- Kirjoita muutakin kuin blogia. Usein.
- Opiskele kirjoittamista.
- Lue enemmän tietokirjoja.
- Kirjoita usein blogia, mutta älä ota siitä paineita.
- Tee kirjallinen retki. Tai muutama.
- Luetteloi kaikki kodin kirjat. Saata Libary Thing järjestykseen.
- Maalaa alakerran kirjahylly.
- Aloita harmaat syysaamut lukemalla kirjaa kynttilänvalossa.
- Kuuntele kirjallisia radio-ohjelmia ja äänikirjoja.
- Vie kirjoja kierrätykseen. Luovu turhasta.
- Esittele kauniita kirjanselkämyksiä ja -kansia.
- Kirjoita loruja ja kuvita ne.
- Tee tauluja hienoista kirjankansista (niiden kuvista).


Sittemmin olen tarkentanut hieman kirjallisia suunnitelmiani. Ensin ajattelin, että lukisin vain oman hyllyn kirjoja puoli vuotta, mutta en malta tehdä niin. Aion kuitenkin lukea vain valittuja uutuuksia ja enemmän oman hyllyn kirjoja, kirjastoa en ehkä käytä lähikuukausina juurikaan. Olen myös hahmotellut lukemisille jonkinlaisen genrejärjestyksen, samoin kuin minulla on mielessäni jonkinlainen lukujärjestys vapaille viikolleni muutenkin. Koska olen huomattavasti parempi suunnittelemaan kuin toteuttamaan asioita ja toisaalta haluan tehdä asioita myös spontaanisti, en aio julkistaa tuota "lukujärjestystä" täällä.

Yllä oleva kuva havainnollistaa tämän syksyn lukuhaaveitani. Hankin jokin aika sitten Mirkka Rekolan runokokoelman, koska haluan lukea lähikuukausina entistä enemmän runoja; olen myös ajatellut, että kirjoittaisin ylös tiettyjen aihepiirien runoutta, niin voisin palata suosikkeihini helposti.


Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisö on ollut blogissani jo pari kertaa esillä, mutta en ole edelleenkään lukenut sitä kunnolla. Aion kuitenkin lukea sen, samoin muita (kirjallisuustieteellisiä) tietokirjoja ja nauttia kaikin tavoin kuulumisestani lukijoiden yhteisöön, mitä kaikkea se tarkoittaakaan.

Sirke Happosen muumiväitöskirja Vilijonkka ikkunassa - Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike on kirja, jonka minä hankkisin, jos saisin Adlibriksen lahjakortin! Tuo kirja on loppuunmyyty ainakin Akateemisessa, mutta kun löysin sen alkukesästä Adliksestä, ostin sen heti ja päätin, että tuo kirja on henkilökohtainen vapautumispalkintoni. Aikamoiselta aarteelta se vaikuttaakin, ja ihan pian alan tutkia sitä tarkemmin. Aion lukea tänä syksynä myös kaikki muumiromaanit sekä muutenkin Tove Janssonin teoksia. Jos on kerrankin kunnolla lukemisaikaa, niin pitäähän siitä pyhittää osa suosikkikirjailijalleen.

Astrid Lindgren - elämän kuvat on ihana yllätyslahja ystävältä. Sekin sopii tämän syksyn kirjaksi paremmin kuin hyvin, sillä haluan lukea myös elämäkertoja sekä palata lapsuuden suosikkeihini. Olen innostunut myös siitä, että kyseessä on kuvaelämäkerta; kirja vaikuttaa hyvin helposti lähestyttävältä. Kuvat sopivat tämänhetkisiin fiiliksiini muutenkin, sillä ilmoittauduin eilen taidehistorian peruskurssille.

Olen myös ilmoittautunut astangajoogakurssille ja ladannut mp3-soittimen täyteen Aleksis Kiveä. Syksyinen metsä ja zen-henkinen ulkoilu Aleksiksen kanssa ovat vielä tämän päivän ohjelmassa. Tänään illemmalla saan myös tietää, pääsenkö opiskelemaan sitä kirjoittamisen opintokokonaisuutta, joka on ensisijainen toiveeni.

Vapaan alku on siis sujunut varsin innostuneissa ja onnellisissa tunnelmissa. Lisäonnea toi se, että sain vieraakseni tärkeän ihmisen: "Kanadan-isäni" eli vaihto-oppilasajan isäni, jota en ollut tavannut yli 10 vuoteen (ja siitä vaihtarivuodestakin on jo parikymmentä vuotta aikaa, kääk).

Koska olin kanadalaisessa seurassa, koin arvatenkin tarvetta avautua sikäläisestä kirjallisuudesta. Kerroin, että Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields ovat varsin tunnettuja ja pidettyjä Suomessakin. Ja että monet kirjabloggarit ovat tänäkin kesänä lukeneet L. M. Montgomeryä ja ensi kesänä haluaisimme kokoontua Suomenlinnan sijasta kirjalliselle piknikille Prinssi Edwardin saarelle!

Vieraamme ei tunnustanut lukevansa ketään mainitsemistani kirjailijoista, mutta hän tiesi kyllä, että Prinssi Edwardin saari on oikea pyhiinvaelluskohde monelle ulkomaalaiselle lukijalle. Kanadalaiset ovat tästä kuulemma iloisia ja ylpeitä. Kun vastanaineet Kate ja William kävivät tänä kesänä Prinssi Edwardin saarella, monia ilahdutti, että se johtui juuri Anna-kirjoista, Kate halusi päästä Annan maisemiin.

Vinkki: tuonne maisemiin pääsee nykyisin kuulemma entistä helpommin. Aiemmin piti mennä lautalla, ja jotkut Montgomery-fanit jäivät mantereen puolelle ruikuttamaan. Nyt Prinssi Edwardin saarelle on silta.

Nyt ei siis tarvita kuin sponsori, ja pääsemme järjestelemään kirjapiknikkiä Montgomeryn hengessä!

Matkan suunnitelun voi aloittaa vaikkapa täältä. Collections Canada -sivustolla on vaikka mitä kulturellia ja historiallista tietoa Kanadasta, mutta myös erillinen kirjallisuusosio. Sieltä löytyy mm. kirjallisia karttoja, virtuaalisia näyttelyjä ja linkkejä eri kirjailijoiden elämäkertoihin, kirjallisten maisemien kuvauksiakin. Hyvää matkaa!

Tommi Parkko: Kirjoita runo

Näin Eino Leinon, runon ja suven päivän iltana pitää vielä nostaa esiin eräs ihana kirjalöytö, joka kiilasi heti lukujonon kärkeen. Tommi Parkon opas Kirjoita runo, opas aloittelevalle runoilijalle on kiinnostava, monipuolinen, hyödyllisen oloinen ja yllättävän hauska teos! Vastikään runokuumeeseen sairastuneena selasin sen läpi yhdeltä istumalta.

Tässä kirjasessa on samaa henkeä kuin saman kustantamon aiemmin julkaisemassa proosankirjoitusoppaassa Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja. Runoja lähestytään monelta kantilta, mutta niin kevyesti ja selkokielisesti, että vähän proosallisempikin lukija pysyy hyvin kärryillä. Tommi Parkko, runoilija itsekin, käy läpi mm. runokielen kuvallisuutta ja aistillisuutta, toistoa ja typografiaa (sitä, miten sanat on sijoitettu paperille). Kirjallisuudenkursseilla minua syvästi kauhistuttanutta metriikkaa sivutaan vain yhden luvun verran. Poissa ovat myös hankalat, kirjallisuutta opiskelemattomalle vaikeasti aukeavat termit. Pidin kovasti Parkon kirjoitustyylistä. Esimerkiksi runoilijalle niin tärkeää kykyä katsoa asioita hieman poikkeavalla tavalla, Parkko nimittää vinoksi katseeksi:

"Katsetta, joka tekee tuoreita havaintoja, voi kutsua vinoksi katseeksi. Arkinen katseemme on suora: päämme ovat suorassa. Vinossa katseessa kallistamme päätä hieman ja näemme maailman uudesta kulmasta. Tuore havainto on asioiden toisin katsomista. Runo, jossa on vino havainto, ei ole lukijalle saavuttamaton. Lukija oivaltaa lukiessaan, miten havainto on nähty. Tämän jälkeen lukija näkee runoilijan havainnon mukaisia asioita ympärillään." (s. 39)

Miten sitten kehittyä tekstintekijäksi, joka saa ihmiset näkemään asiat uudella tavalla? Tähän Parkko tarjoaa sata erilaista harjoitusta.

Osa harjoituksista perustuu toisten runoihin. Parkko kehottaa tutkailemaan Pentti Saarikosken runokokoelman Runot typografiaa sekä lukemaan Eeva-Liisa Mannerin runokokoelman Tämä matka ja pohtimaan subjektiivisen ja naturalistisen asenteen näkymistä siinä. Toisinaan tehtävänä on kirjoittaa runo, jossa on tarina, tai runo, jossa ovat mukana kaikki muut aistit paitsi näköaisti.

Osan kirjan harjoituksista voi tehdä netissäkin! Ainakin kahdessa harjoituksessa kehotettiin nimittäin menemään sivustolle nokturno.org. Ensimmäisessä harjoituksessa Parkko pyytää tutkimaan, mitkä sivuston näytteistä ovat runoutta ja miksi. Toisella kerralla sivustolta on tarkoitus etsiä googlepoem-alakohta ja kokeilla hakukonerunouden tekemistä.

Kaiken kaikkiaan tästä teoksesta tulee sellainen olo, ettei runous ole(kaan) vaikeaa, ei kirjoittajan eikä lukijan kannalta. Kirjassa on paljon runonäytteitä, jotka yhdessä teoriatiedon ja harjoitusten kanssa innostavat tulkitsemaan runoutta. Runo-oppaasta on siis mielestäni hyötyä runojen lukijallekin, vaikka se onkin ensisijaisesti kirjoittajille tarkoitettu.

Minä muutuin kyllä oppaan ansiosta lukijasta kirjoittajaksikin, ihan yhden bussimatkan aikana! Hihittelin tälle kirjan harjoitukselle ja sen perusteella sepittämälleni runolle eilen kotimatkalla:

Harjoitus 12.
Kirjoita niin kliseinen rakkausruno kuin on mahdollista. Muista että naisen kuvaaminen ruusuna tai muuna kauniina kukkana on äärimmäisen kliseistä. Vältä tuoreita ilmauksia. Jos jokin ilmaus tuntuu yllättävän tavalla tai toisella, korvaa ilmaus tavanomaiseksi. (s.33)


Harjoituksen toteutus: 
Odottava ruusu


Oh! 
Rakkaani, puutarhurini.
Tule ja nauti tuoksuni,
avaa terälehteni.
Poimi minut.
Poimi, poimi!
Ilman sinua
kuihdun,
lakastun,
katoan.
Tule!

(kliseet: huudahtelu ja muu teatraalisuus, rakkaus, ruusu, liiallinen toisto, kuihtumis-ym. metaforat, odotus ja kaipaus, kaikenlainen ennalta arvattavuus, lässytys ja latteus)

Lopuksi: Tommi Parkko mainitsee kirjassaan myös muita runousoppaita. Runouden kirjoittajille hän suosittelee Risto Ahdin ja Markku Toivosen Runouden kuntokoulua (Kirjapaja 1988) sekä Heikki Salon Kahlekuningaslajia (Like 2006), joka käsittelee laulujen sanoittamista. Runouden lukijoille annetaan kirjavinkkeinä Väinö Kirstinän Runo ja lukija (Weilin+Göös 11971) ja Siru Kainulaisen ym. toimittama teos Lentävä hevonen (Vastapaino 2007).

Kuten vuosiluvuista voi päätellä, kotimaisia runo-oppaita ei ole liikaa. Onneksi nyt saatiin tämä!

Tommi Parkko: Kirjoita runo, opas aloittelevalle runoilijalle. Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

Kokemuksia luovan kirjoittamisen kursseista?

Ensi syksynä minä aion harrastaa ja haaveilen siitä jo nyt!

Laitoin kotiblogin puolelle kyselyn kuvataidekursseista, mutta täällä kirjablogissa kyselen, tietääkö joku hyviä luovan kirjoittamisen kursseja joko pääkaupunkiseudulla tai etäopiskeluna. En ole opiskellut juuri kirjoittamista koskaan, vaikka jopa kirjoitan työkseni, joten kiinnostaisi kokeilla luovaa kirjoittamista (tai jotain muutakin kirjoittamisen kurssia kuin luovaa, jos hyvä löytyy).

Kurssin pitäisi olla jotain työväenopiston kurssin ja wannabe-kirjailijoille tarkoitetun kurssin väliltä.

Aloitin kerran työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssin, ja kokemus oli kauhea. Kurssiesitteessä ei kerrottu, että kyseessä olikin kirjoittamisen sijasta psykoterapiaa. Kaikki muut olivat osallistuneet tälle yhdelle ja samalle kurssille jo vuosien ajan. Syksyn ensimmäinen kokoontuminen alkoi sillä, että eräs nainen ilmoitti kirjoittaneensa kesän aikana taas yhden version traumaattisesta erostaan... Vieressäni oleva nainen kuiskasi minulle: "Sun pitäisi nähdä, millaista on runoryhmässä, siellä on paljon sairaampia ihmisiä!" Vielä kun opetuksen taso oli sellainen, että olisin voinut itsekin vetää ko. kurssia, tein johtopäätöksen, että se kurssi voi jatkua ilman minuakin.

En kuitenkaan halua myöskään liian vaativalle tai muuten tasokkaalle kurssille, sillä en edelleenkään haaveile blogia luovemmasta vapaa- ajan kirjoittamisesta, vaan haluaisin vain tietää, mitä minusta irtoaa, kun tehdään erilaisia kirjoitusharjoituksia. Jos innostun sitten kirjoittamaan lisääkin - kyllä minunkin pöytälaatikostani kuitenkin kaikenlaista löytyy - niin hyvä, mutta erityisen tavoitteellisesti en kuitenkaan ole liikkeellä.

Siis: suosituksia, varoituksia? Tai muuten vain ajatuksia: millaiselle kurssille itse menisit, jos tekisi mieli kirjoitella kaikenlaista?

***
Jätän tämän kyselyn nyt tänne viikonlopun ajaksi. Pääsen vastailemaan mahd. kommentteihin vasta sunnuntaina tai alkuviikosta. Arvatkaa muuten, onko turhauttavaa omistaa kännykkä, jolla voi lukea blogeja ja blogikeskusteluja, mutta ei voi osallistua niihin? Eräs syksyn haaveeni onkin vaihtaa myös puhelinta.

Rakas kasvitarinani -kirjoituskilpailu bloggareille

Kuva: Substral

Blogin postilaatikkoon tupsahti tieto bloggarien kirjoituskilpailusta. Tässä otteita kisatiedotteesta: 

Substral haastaa bloggaajia Rakas kasvitarinani -kirjoituskilpailuun,

jossa bloggarit voivat voittaa 200 euron tuotekassin puutarha- ja kukkalannoitteita.

Kaikki haasteeseen osallistuvat bloggaajat osallistuvat samalla julkiseen

Rakas kasvitarinani -kirjoituskilpailuun, jonka pääpalkintona on 500 euron Substral-tuotepaketti. Blogien lukijat voivat osallistua julkiseen kirjoituskilpailuun.

Näin osallistut kirjoituskilpailuun:

- Lue Rakas kasvitarinani -kirjoituskilpailun ohjeet (www.substral.fi/rakaskasvitarinani). 

- Lähetä kirjoituksesi julkiseen kirjoituskilpailuun ja julkaise kirjoituksesi myös blogissasi.

- Inspiraatiota voit hakea kirjailija Mari Mörön Vapaasti versoo -puutarhablogista (http://www.vapaastiversoo.fi/).

- Bloggarikilpailu alkaa 1.6. ja päättyy 15.7.2011.

- Bloggarikisan voittajan valitsee Mari Mörö (bloggarien palkinto 200 €) ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti 1.8. mennessä.

- Julkinen Rakas kasvitarinani -kisa päättyy 15.7. ja sen voittaja julkistetaan syyskuussa.

- Lisäksi bloggarien tulee 31.5. mennessä ilmoittaa mahdollisesta kisaan osallistumisestaan meilaamalla osoitteeseen anja.kuoppa(AT)acsanafor.fi yhteystietonsa (puhelinnumero ja osoite).

  

Vähän monimutkaisen oloisen säännöt ennakkoilmoittautumisineen, mutta saatan osallistua, ovathan sekä kukat että kirjoittaminen lähellä sydäntäni. Luulen kuitenkin, että sain kisatiedotteen siksi, että kirjoitin juuri Mari Mörön hauskasta ja kiinnostavasta puutarhaesseekirjasta Vapaasti versoo.

Kurkistus kirjailijan työhön

Niinpä jäivät sitten kirja-arviot yhtä lukuun ottamatta väliin tältä viikolta, sillä tuskin ehdin niitä viikonloppunakaan tekemään.

Tahdon kuitenkin nostaa esiin erään teoksen, jonka lainasin eilen viimeaikaisista nettikeskusteluista innostuneena. Monessa blogissa on nimittäin puhuttu kirjoittamisesta ja kirjailijan työstä. On ollut juttua kirjoitusoppaista ja esimerkiksi Tomomin raportti dekkarikirjailijoiden luennolta tuntui kiinnostavan monia.

Kehotankin tutustumaan kirjailija Kari Levolan toimittamaan teokseen Kirjailijan työmaat (Tammi, 2007). Siinä kuusitoista tunnettua kirjailijaa kertoo, miten heistä tuli kirjoittajia ja miten he ovat pystyneet jatkamaan uraansa. Kirjassa on paljon tietoa juuri työtavoista: yksi istuu aamusta iltaan kurinalaisesti koneensa ääressä, toinen taas asennoituu kirjoittamiseen vapaammin. Luin kirjan sen ilmestyttyä muutama vuosi sitten ja muistan, että minusta oli todella mielenkiintoista päästä kurkistamaan kirjailijoiden työhuoneisiin ja kuulla heidän ajatuksiaan kirjoittajan ammatin eri puolista. Nyt kuin kirjailijuudesta on ilmestynyt fiktiivisiä tarinoita esimerkiksi Kreetta Onkelilta ja Juha Itkoselta ja joissain arvioissa on hieman moitittu näitä "kirjailijakirjoja" valittamisesta ja itsesäälistäkin, on mielestäni kiinnostavaa lukea, millaista se kirjailijaelämä sitten oikeasti on.

Aion lukea Levolan kirjan lähiaikoina ainakin osittain uudestaan ja luultavasti palata siihen blogissakin. Kiinnostaisi myös tutustua Elina Jokisen kirjailijoiden apurahoista kertovaan teokseen Vallan kirjailijat, jota Salla on esitellyt ansiokkaasti.

Tietenkin kirjailijan työstä voi kysellä myös kirjailijoilta itseltään. Listasin vähän aikaa sitten blogiini kirjailijoiden blogeja. Vaikka olen periaatteessa sitä mieltä, että kirja kirjana, on silti kiehtovaa tietää, millainen ihminen kirjan takaa löytyy ja miten kirja on syntynyt.

***
Kirjailijan työmaat kustantajan esittelyssä.

Kirjoja kirjoittajalle

Tietokirjakin voi olla hauska. Olen viime aikoina selaillut kahta hauskaa mutta hyödyllistä ja pätevää kirjoittamisen ja kielenkäytön opasta.

Ensimmäinen on syksyn uutuus, jo parissa blogissakin vastaan tullut Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin opas Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja (Avain, 2010). Olen lukenut kummankin kirjailijan kirjoja, joten osasin odottaa sujuvaa kieltä ja hyviä neuvoja, mutta silti ilahduin myönteisesti. Kirja on mielenkiintoinen ja helppolukuinen, hyvin helposti lähestyttävä!

Nimensä mukaisesti teoksessa on sata kirjoitusharjoitusta. Ne ovat tarpeeksi yksinkertaisia, jotta niihin on vaivatonta tarttua, mutta kuitenkin niin vaihtelevia, että jos tekee edes osan harjoituksista, saa varmasti hyvää treeniä. Harrastin joskus säännöllisesti aamujunassa harjoitusta nro 52, Kohtaamisia:

Ota tavallisena päivänä kynä ja paperia mukaasi kaikkialle missä liikut. Havainnoi henkilöitä, joita kohtaat päivän aikana, mutta joita et tunne henkilökohtaisesti: bussikuski, kaupan kassa, naapuritalon asukas, pankkivirkailija, metroaseman siivooja. Kirjoita ylös havaintosi heistä. Miten he puhuvat? Miten he ovat pukeutuneet? - - - Anna sen, mitä henkilöistä tiedät – ammatti, ulkomuoto, ilmeet ja tapa kävellä – avata mielikuvituksesi luomaan heille fiktiivinen elämä ja sisäinen maailma. (s. 86)

Jossain koneeni uumenissa on vielä kertomukset mm. naisesta, joka ei osaa tukea syöpään sairastunutta ystäväänsä sekä parturikampaajasta, joka näyttää mopsiltaan.

Kirjoitusharjoitusten lisäksi Sata sivua sisältää lyhyitä kirjailijahaastatteluja. Niin ikään Avaimen kirjailija Jani Saxell antaa kirjoittajalle tai kirjoittamisesta haaveilevalle vinkiksi vaatimuksista irrottautumisen ja räiskeen ja räminän (ainakin räiskemusiikin kuuntelun) sekä toisaalta lukemisen ja valikoiman erilaisia teelaatuja.

On lohdullista huomata, etteivät kirjailijat ole sen ihmeellisempiä kuin muutkaan kirjoittajat. Useassa kirjailijahaastattelussa käy ilmi, että ammattikirjoittajallekin on usein vaikeinta alkuun pääseminen ja eteneminen: kirjoittamista on helppo vältellä.  Opaskirjan takakansi kysyykin: Haluaisitko kirjoittaa, mutta et saa aikaiseksi?  Havaintojeni mukaan melkein kaikki kirjoittamisesta pitävät haluaisivat kirjoittaa yhä enemmän, joten kirja sopii kannustajaksi kaikenlaisille kirjoittajille –ja lukijoille, onhan luettua hauska analysoida myös kielenkäytön ja rakenteen kannalta.

Toinen hyödyllinen opas on Lari Kotilaisen ja Annukka Vartevan Mummonsuomi laajakaistalla (Wsoy, 2006, 2. painos). Siinä ei ole yhtä konkreettisia neuvoja, mutta on aina hyödyllistä peilata ajatuksiaan kielitieteen ammattilaisten näkemyksiin. Kirja keskittyy etenkin kielen muuttumiseen ja uudissanoihin. Vaikka on kiva olla in ja tietää, mitä tarkoitetaan tuunauksella ja dissauksella, vaatii silti taitoa osata käyttää oikeita sanoja oikeassa paikassa:

Kohderyhmä oli tuunauksissa ja dissauksissa täysillä mukana. Plastiikkakirurgin ei silti kannata kertoa tuunaavansa potilaitaan, vaikka siitä kauneusleikkauksissa onkin periaatteessa kyse. Kukin puhukoon omalla äänellään. (s. 54)

Kirjoittajat ovat mestareita tieteen popularisoinnissa laadukkaalla tavalla: kielitieteestäkin voi saada humoristista ja kansantajuista ilman että sanoma menettää uskottavuutensa ja merkittävyytensä. Olen aiemmin kirjoittanut Kotilaisen mainiosta Suomensuojelijasta ja kehunut myös samannimistä blogia.

Tunnustus ja seitsemän asiaa

Minä ja muut kirjabloggarit saimme Inalta jokin aika sitten tunnustuksen ja haasteen. Kiitoksia! Tässä seitsemän lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvää asiaa.

1. Minusta on usein mukavampi hoitaa asioita kirjoittamalla kuin puhumalla, etenkään puhelimessa puhumisesta en oikein välitä. Niinpä olen ottanut aikoinani ilahtuneena vastaan esim. tekstiviestin ja sähköpostin (olen niin vanha, että myös netittömyys ja lankapuhelinaika ovat hyvin muistissani, tosin en ymmärrä, miten silloin pärjättiin.)

2. Odotan myös sähkökirjaa. En siksi, että se korvaisi paperikirjat, mutta kaikenlainen lukemiseen kannustava on aina tervetullutta. Luulen, että sähköinen lukulaite sopii erityisesti  sellaisille tietokirjoille ja romaaneille, joita ei halua lukea uudestaan. Tai jos haluaa vielä sähköisen version jälkeen, voi ostaa sitten paperisen.

3. En katso juuri televisioita, käyn harvoin elokuvissa enkä oikein kuuntele radiotakaan. Minä luen – kirjoja, lehtiä ja netistä artikkeleja ja blogeja.

4. Jos haluaisimme, voisimme mieheni työn kautta muuttaa ulkomaille. Aina kun ajattelen asiaa, alan miettiä, että siellä en voisi lukea niin paljon suomenkielisiä kirjoja. En halua muuttaa.

5. Mieheni matkustaa joka tapauksessa paljon työnsä takia. Kun hän lähtee reissuun, kysyn, onko hänellä kirja mukana. Pakkaan matkustaessani aina kirjan ensimmäisenä ja oletan, että muillakin on matkakirja.

6. Haluaisin perustaa kirjakahvilan tai antikvariaatin. En kuitenkaan perusta ainakaan antikvariaattia. Olen ollut auttamassa antikvariaatissa ja tiedän, että ala on sympaattinen mutta epätoivoinen. En ole tarpeeksi varakas voidakseni perustaa yritystä, jonka tuotto on hyvin epävakaata, suorastaan epätodennäköistä. Ehkä perustan joskus nettiantikan.

7. En ole kirjoittanut mitään kaunokirjallista vuosiin. Lomalla, elämän ollessa kiireetöntä, mieleeni alkaa kuitenkin tulla esim. novellien aihioita. En kuitenkaan yleensä laita niitä edes ylös. Olen mieluummin lukija kuin kirjoittaja.

Olen saanut tämän haasteen aiemminkin sekä kirjablogin että kissablogin puolelle.

Lähetän haasteen eteenpäin Valkoiselle Kirahville, jonka uuden kivan kirjablogin hiljattain löysin.

Parasta draamaa ja hauskinta luettavaa

Tämä nyt ei ole varsinaisesti kirjavinkki, mutta mainiota luettavaa kuitenkin. Löysin juuri Hesarin sivuilta artikkelin Rakas päiväkirja! jossa on otteita teini-iän päiväkirjoista.

Lukekaa ja hihitelkää. Ja ymmärtäkää, ettette olleetkaan ainoita sekopäisiä ja ylidramaattisia teinejä.

Kuinkakohan moni muuten kirjoittaa vanhan ajan päiväkirjaa enää blogiaikana?

Olipa kerran...

Luonto, ihminen, viittaus, asenne, ihmissuhde, aikakausi, ahdinko ja uni sekä aamu, huoneet ja liike, muun muassa. Olipa kerran alku, kaiken a ja o.


Olen ahminut koko viikonlopun kirjallisuustieteellistä uutuutta, Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen laajaa tietoteosta Aloittamisen taito. Se esittelee kuuluisia ja vaikuttavia kirjanaloituksia Suomesta ja maailmankirjallisuudesta ja pohtii, mihin niiden voima perustuu.


Kirja on oikea lukutoukan toiveopus! On mielenkiintoista ja kiehtovaa lukea tuttuja aloituksia uudestaan ja tutustua uusiin teoksiin. Tämä on juuri sellainen kirja, joka kasvattaa lukutoivelistan kilometrien pituiseksi ja saa kaipaamaan myös jo kertaalleen luettujen kirjojen ääreen. Teos käy myös kirjoittamisen oppaasta. Todellakin, tekstin voisi aloittaa jopa hajun kuvauksella. Patrick Süskindin Parfyymi ei kuitenkaan tee niin. Ehdin ajatella sitä itsekin ja kirjoittajat kertovat, että niin hekin, mutta ”hajukirjoista” tunnetuin alkaakin päähenkilön esittelyllä; yleinen kirjanaloitustapa sekin.


Lukuisien, monipuolisten ja lukuhermoja syyhyttävien kirjallisuusviitteiden lisäksi olen ihastunut tässä teoksessa siihen, että kirjoittajat esittävät myös omia ajatuksiaan ja tulkintojaan aloitussitaateista. Jotkut pohdinnat vaikuttivat hieman ylianalysoinneilta, mutta monista olin samaa mieltä – tämä kirja on kirjoitettu sopivasti tavallisen lukijan eikä yltiösivistyneen kirjallisuustieteilijän näkökulmasta. (Tiesittekö muuten, että tavallisuuden korostaminen, itsensä alentaminen eli humilaatio, on yksi puhetaidon ja kirjanaloitustapojen peruskeinoista sekin? Juice Leskinen käytti sitä taitavasti teoksessaan Siinäpä tärkeimmät.)


Mieltä jäi kutkuttamaan myös Neimalan ja Papinniemen väite, että suomalaisen pitää tunnistaa vähintään viisi kotimaista kirjanaloitusta: ”Raamatun, Kalevalan, Seitsemän veljeksen ja Linnalta kahden romaanin alku, ja hyvä olisi myös osata ne ulkoa.”


Jaa.... Mutta miksi se alku on niin tärkeä? Neimala ja Papinniemi huomauttavat, että alku on hyvässäkin kirjassa usein se, joka jää mieleen: alkuja siteerataan, loppuja ei . Alku on myös usein se, joka määrää, jatkaako lukija kirjan parissa. ”Kirjallisuus on viettelyä. Kirjailijan on saatava lukija avaamaan kirja ja jatkamaan lukemista, muuten millään mitä on kirjoitettu ei ole merkitystä.”


Tulin vietellyksi. Aloittamisen taito on jo nyt hiirenkorvilla. Ensin yritin kohdella sitä kunnioittavasti, mutta kymmenien sivujen väliin tungettujen paperilappusten jälkeen päätin, että tästä kirjasta saa tulla heti luetun näköinen: aion palata tähän etsiessäni lukuvinkkejä, tarvitessani taustatietoa kirjoista ja kirjailijoista – teoksessa on hyvä, selkeä hakemisto – ja kaivatessani innoitusta omiin kirjoitustöihini.


Tästä teoksesta pitää tietenkin esittää tekstinäytteenä kirjan alku (s. 9):


Moni on saanut – tai antanut - selkeitä neuvoja siitä, miten kertomus pitäisi aloittaa. ”Mene suoraan asiaan”, ”älä aloita repliikillä” tai ”jos ampaisee heti täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä”. Kaikki ehdottomat ohjeet ovat väärässä, sillä aina voi aloittaa toisin ja silti hyvin. Ainoa yleispätevä ohje on: aloita. Aloita ihan miten tahansa.

Kaisa Neimala, Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain, 2010.






P.S. Olen kirjoittanut aiemmin samojen kirjoittajien niin ikään monipuolisesta teoksesta Lukukirja, kirja kirjoista.

Lukemisolosuhteista ja Anja Snellmanin Parvekejumalista (ja kirjoitustavan ja kirjailijan persoonan merkityksestä)

Niin se vain on, että kirjailijan, kirjoittajan ja kirjojen lukijankin pitää olla juuri se stereotyyppinen erakko, sosiaalisia suhteita ja kaikenlaista fyysistä toimintaa välttelevä kummajainen.

Viikon lomapätkäni meni aivan pieleen kirjojen ja kirjablogin kannalta. Jos ihminen käy viikon aikana itse kerran mökkivierailulla, toisen kerran vain iltaseltaan kylässä, kestitsee neljä kertaa vieraita, valaa betonia, maalaa varastoa ja kaivaa auki 17 metriä talonsyrjää, voin kertoa, ettei hän jaksa enää oikein edes lukea, saati kirjoittaa. Oi voi. Tulisipa talvi ja pääsisin viettämään humanistille sopivampaa epäsosiaalista lojun sohvalla kirjan kanssa -elämää.

Olen sentään lukenutkin. Luin esimerkiksi parissa päivässä Anja Snellmanin uuden romaanin Parvekejumalat. Sen kanssa kävi kuten aika monien muidenkin Snellmanien: pidin ja en aivan pitänyt.

Pidän Snellmanin tavasta tarttua ajankohtaisiin aiheisiin, tässä tapauksessa maahanmuuttajiin sekä toisaalta islaminuskosta kiinnostuneisiin tai siihen jopa kääntyneisiin suomalaisnaisiin. Pidän siitä, että Snellman antaa uutisille kasvot, tuo yhteiskunnan ilmiöitä lähelle lukijaansa. Se on sekä kiinnostavaa että tärkeää. Parvekejumalissa minua kiinnosti ja lopuksi kosketti, jopa riipaisi, päähenkilön, nuoren somalitytön Aniksen tarina ja kohtalo. Edelleen Snellmanin kirjoista näkee, ettei niitä ole kirjoitettu hetkessä, vaan takana on paljon taustatyötä, teokset ovat harkittuja. Teksti sujuu ja ei voi kuin ihailla, että joidenkin kirjat ovat näin kokonaisia, valmiita.

Kuitenkin minua häiritsi tässäkin teoksessa tietty liiallinen harkitsevaisuus. Parvekejumalissa toistui sama kuin Lemmikkikaupan tytöissä: tekstin seassa oli poptähtien nimiä ja viittauksia muihin nykyilmiöihin – kirjassa kirjoitettiin blogiakin. Uskoisi lukija kai vähemmälläkin, että tämä on ajankohtainen ja melkein kuin tosi tarina.

Parvekejumalat meni mielestäni paikoin myös liiallisuuksiin kärjistäessään islaminuskoisten ja maallistuneiden länsimaalaisten maailmankuvan eroja. En minä ainakaan koe, että minulta suomalaisena, varmasti kovin maallistuneena, nuorehkona naisena vaadittaisiin mitään seksipommilookia tai että koko elämäni pyörisi miesten, median naiskuvan ja ylipäätään ympäristön asettamien vaatimusten ympärillä; niin ei ollut edes nuorempana. Tunnistin kyllä, mistä Snellman kirjoittaa, mutta mielestäni kirja siis paikoin liioitteli ainakin suomalaista kulttuuria. Maahanmuuttajien kulttuuriin tai uskontoon en ota kantaa, en tiedä aiheesta tarpeeksi. Sikäli kärjistäminen oli kyllä perusteltua, että ainakin se sai miettimään eri ihmisryhmien eroja ja sitä, miten monenlaisia esim. Helsingin asukkaat nykyisin ovat. (Jotkut helsinkiläiset paikannimet oli kirjassa muuten muutettu, toiset eivät. Se oli hieman hassua, kun kaikki paikat olivat kuitenkin tekstistä tunnistettavissa ja sitten muuten oli tuotu mukaan noita tosielämän ilmiöitä kuten poptähtiä.)

Lopputulema on kaikesta valituksestani huolimatta se, että suosittelen tätä sujuvana, nopeana, kiinnostavana ja tärkeänäkin kirjana. Tämä on samaa sarjaa kuin Pelon maantiede ja Lemmikkikaupan tytöt: kirja jää varmasti mieleen ja pistää miettimään. Se on hyvän kirjan merkki. Kustantamon kirjaesittely on täällä.

***
Ja nyt kun vihdoin päästiin taas blogittamiseen makuun, niin vielä muutakin höpötystä. 

Olin nimittäin juuri ennen Parvekejumalia lukenut Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen ja intouduin kehumaan lukupiirillemmekin, että siinä oli hyvää mm. se, ettei kieli ollut erityisen kaunokirjallista: kun asiat esitettiin aika yleiskielisesti, tuntui, että tämä tarina voisi olla totta. Useinhan liian kaunis tai erikoinen kielenkäyttö jotenkin etäännyttää tarinan "vain kaunokirjalliseksi teokseksi", jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Parvekejumalissa minua taas paikoin häiritsi ihan sama asia. Kirja olisi voinut enemmänkin kaunokirjallinen, ettei lukiessa olisi tullut sellainen olo, että "tämä on tärkeä tarina ja voisi olla totta ja huomaa sinäkin, millaisessa Suomessa nyt asumme".

Päädyin lopulta siihen, että kyse on kirjailijan persoonasta. Kun en tiedä juuri mitään Shriveristä, pystyin keskittymään vain kirjaan ja sen ansioihin. Anja Snellman taas on hyvin tunnettu henkilö, enkä voinut unohtaa hänen persoonaansa lukiessani, etenkään, kun teksti ei vienyt minua kauemmas kaunokirjallisiin maailmoihin. Vaikka kirjailijat ovat usein kiinnostavan tuntuisia ihmisiä, ei ehkä ole hyvä tietää heistä tai ainakaan heidän ei-kirjallisista asioistaan liikaa. Olen nämä kaksi kirjaa luettuani vielä enemmän samaa mieltä kuin Reeta Karoliina: hyvä kirja riittää.
 

Oi nuoruus! -kirjoituskilpailu

Miten sinä muistat nuoruuttasi ja nuoruutesi Suomea? Mitä on olla nuori nyt? Kerro oma tarinasi!

Ystävä lähetti linkin kaikille avoimeen kirjoituskilpailuun. Lue lisää ja osallistu!

Kreetta Onkeli: Kutsumus

Käsi sydämelle: kuka lukutoukka ei olisi haaveillut kirjailijan ammatista? Tai työstä kustantamossa? Niin minäkin, molempia ja usein.

Pahimpaan haaveilutuskaan kannattaa lukaista Kreetta Onkelin uusin romaani, hyvin nopealukuinen ja sujuvasanainen, hullunhauska Kutsumus. Siitä selviää, että kustannusalalle tai jopa kirjailijaksi voi päätyä lähes vahingossa, siis ilman suurta kutsumusta. Kirja myös kertoo ironisesti, millaista taiteilijaelämä on pahimmillaan. No juuri sellaista kuin muuallakin on kuvattu: luomisentuskaa, köyhyyttä, suhteellisuudentajun puutetta. Outoja edustustilaisuuksia ja sivullisuudentunnetta, haahuilevaa elämää. Yhdellä hetkellä ollaan huipulla, sitten tulee taas uusi median suosikkikirjailija.

Kirjan päähenkilöt eivät olleet kovin kiinnostavia eivätkä varsinkaan sellaisia, että heihin - kahteen kirjailijanaiseen, naistenmies-kustannustoimittajaan - mitenkään kiintyisi. Pidin kirjasta kuitenkin, sillä se oli onkelimaisen laadukasta tekstiä: napakkaa, hauskaa, osuvaa. Vähän samantyyppistä kuin Hotakaisen Ihmisen osassa, ja kirjojen teemat liippaavatkin osin toisiaan.

Suosittelen tätä tragikoomikseksi välipalakirjaksi etenkin pöytälaatikkokirjailijoille. Voisin myös kuvitella, että tämä joko naurattaisi tai suututtaisi kustantamoväkeä. Ystäväni, jolla on teini-ikäinen tytär, sanoi nauttineensa erityisesti Kutsumuksen päähenkilökirjailijan ja tämän nuoren tyttären kipakasta dialogista; ystäväni tytärtä taas äidin ääneen lukemat dialoginpätkät eivät olleet naurattaneet lainkaan.

Tekstinäytettä ei nyt tule, koska palautin kirjan epähuomiossa jo kirjastoon. Kustantajan kirjaesittely löytyy täältä.

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko, 2010.

Vastaus haasteeseen: 7 asiaa minusta

Hyvää ystävänpäivän iltaa! Ystävänpäivän kunniaksi päätin vihdoin ja viimein ja uskomatonta kyllä lopultakin vastata Ofelialta nolostuttavan kauan sitten tulleeseen haasteeseen, jossa sääntöinä on yksinkertaisesti kertoa seitsemän asiaa itsestään. Koska en ole varma, kiinnostaako ketään esimerkiksi tietää, että minulla on silmälasit, rajaan vastaukset koskemaan tämän blogin aihepiiriä eli kirjoja, lukemista ja kirjoittamista.

1. En muista, milloin ja miten opin lukemaan, mutta tiedän, että olen aina pitänyt kirjoista. Jokin kuukausi sitten vanhempieni kätköistä löytynyt lastenkirja Mattilan isännän karjatarha oli äitini mukaan aiheuttanut isässäni voihketta ja tuskallisia muistoja. En osannut kuulemma vielä edes puhua, kun vaadin isääni lukemaan kyseistä loisto-opusta kerran toisensa jälkeen ja suutuin hirmuisesti, jos isä luki väärin tai yritti anteeksiantamattomasti oikaista tarinassa. En muista tästä itse mitään, mutta voin hyvin uskoa tarinan.

2. Sen muistan, että osasin kirjoittaa ainakin omasta mielestäni tosi hyvin jo ekalla luokalla. Sain silloin lahjaksi kovakantisen, sidotun tyhjäsivuisen kirjan, jonka kanteen oli painettu nimeni. Katsokaa yläkuvasta, miten sen täytin. Eläinsadut ja prinsessatarinat olivat kova juttu, ja näemmä peikostakin olen pitänyt. Eläimet ja peikot ovat kivoja edelleenkin.

3. Jatkoin kirjoittamista koko kouluajan. Ala-asteella kirjoitin Onneli ja Anneli -tyyppisen 100-sivuisen romaanikäsikirjoituksen, hakkasin sitä koko kesän kirjoituskoneella. Aikuisena olen kirjoittanut pöytälaatikkoon sitä sun tätä. Jokin vuosi sitten kuitenkin tiesin, että kaunokirjoittaminen ei olekaan minun juttuni. Olen mieluummin lukija kuin kirjoittaja, eikä minun edes tee enää mieli kirjoittaa fiktiota.

4. Blogia kirjoittaisin vaikka kuusi kertaa päivässä, jos voisin omistautua vain kirjoille ja bloggaamiselle! Kirjoista kirjoittaminen ja keskusteleminen tekee lukemisesta vielä antoisampaa kuin pelkkä sohvalla kirjan kanssa köllöttely, vaikka sekin on hyvin nautinnollista.

5. Käyn aina kylässä tarkastamassa kirjahyllyt, vaikka minua ei kehotettaisikaan tai edes kannustettaisi moiseen. En voi sille mitään, kirjat vetävät minua puoleensa.

6. Kirjahyllyt eivät vedä puoleensa kirjoja meillä kotona. Vaikka meillä on kolme isoa kirjahyllyä, yksittäisiä kirjoja sekä varsinkin kirjapinoja löytyy kaikilta pöydiltä ja hyllyiltä, usein myös lattialta. Otan usein 1-3 kirjaa mukaan, kun vaihdan oleskelupaikkaa kotona huoneesta toiseen. Eihän sitä voi ikinä olla ihan varma, mitä haluaa lukea! Tai jos yksi kirja loppuu kesken, olisi ajanhukkaa nousta ja kävellä hakemaan toinen kirja. (Kyllä, luen kirjoja ristiin rastiin ja vaihdan kirjaa lennossa: aloitan samalla sekunnilla uuden, kun yksi loppuu.)

7. Jos saan lottovoiton, perustan maailman sympaattisimman kirjakauppa-antikvariaatti-kahvila-taidegallerian. Konsepti on jo valmis, vain rahoitus puuttuu.

Sellaisia höpinöitä tänään. En haasta ketään - paitsi kommentoimaan kaikki tämän lukijat, kirjan ystävät. Kertokaa jotain teihin ja kirjoihin liittyvää! Millaisia varhaisia lukumuistoja teillä on?Onko joku ryhtynyt lukutoukaksi vasta aikuisena? Tätä kirjoittaessani ajattelin, että lukutoukkaisuus tuntuu olevan minussa ja monessa muussakin ihan lapsuudesta asti ollut ominaisuus. Ehkä se tosiaan kulkee geeneissä. Mummini diagnosoi minut jo pienenä isäni ja vaarini suvun edustajaksi, koska siinä suvussa oli paljon ihmisiä, jotka vain "lukkee ja makkaa".