Miten kirjastoa voi tukea? Ja pitääkö sitä tukea?

Netissä voi nyt allekirjoittaa adressin kirjastolle korvamerkittyjen määrärahojen puolesta. Siitä tuli mieleeni: Mitä mieltä olisit vapaaehtoisesta kirjastonkäyttömaksusta – maksaisitko, jos sellainen olisi? Viime aikoina olen huomannut keskustelua myös vapaaehtoistyöstä kirjastoissa. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Minun ensireaktioni tällaisissa keskusteluissa on, että totta kai haluan tukea kirjastoa kaikin tavoin. Voisin maksaa mielelläni pienen kirjastonkäyttömaksun tai kirjastontukimaksun, enkä näe poissuljettuna vapaaehtoistyötäkään... Ja sitten toisaalta: jos kirjasto on julkinen ja ilmainen palvelu, ei kai sen rahoitusta ja toimintaa voi siirtää (osin) asiakkaille?

Eli en oikein tiedä, mitä lopulta ajattelisin. Kuulisin mielelläni toisten ajatuksia kirjaston tukemisesta!




Adressin osoite: http://www.adressit.com/kirjastoille_korvamerkitty_maararaha_sailytettava (jostain syystä linkitys ei onnistu).
Adressisivulla on myös pari artikkelilinkkiä, joiden kautta määräraha-asiasta saa enemmän tietoa.



Muita kirjastoaiheisia bloggauksiani (Lilyssä):

Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana: haastateltavana Pirjo Tuomi
Pohdintaa mm. kirjastonhoitajan ammatista ja työkentästä sekä kirjastojen tehtävästä.


Kirjastohaaste: Kehu kotikirjastoasi!
Kirjastokokemuksia eri puolilta Suomea.

Kirjastorakkautta! Kaisa-talo ja Helsingin yliopiston kirjasto
Tutustumisretki uuteen Kaisa-kirjastoon kameran kanssa.

Kirja-aarreaitta: Pasilan kirjaston kirjavarasto
Jokaisen kirjatoukan unelmapaikka!

Totuuksia kirjastosta

Kauniaisten kirjastoon kuljetaan toistaiseksi rakennustyömaan vieritse. Kirjasto on ottanut työmaa-aidasta kaiken ilon irti, sillä siitä löytyy tällaisia kirjastoajatuksia. Ne ilahduttavat minua joka kirjastokäynnillä, vaikka olen vähitellen oppinut ne melkein ulkoa. (Sivuhuomautus: kirjastolakko ei ole toiminut tälläkään yrittämällä.)

Mikä on suosikkinne? Tiedättekö muita kirjastoaforismeja?

P.S.

Olin tänään aika kauan Kauniaisten kirjastossa ja KIRJOITIN RUNOJA. Niitä on alkanut syntyä kuin puolivahingossa, suurena syynä tosin on varmasti  jatkuvasti mielessä kummitteleva, pian alkava lyriikkakurssi. Kaksi runoistani liittyy kirjastoon, mutta en suostu julkaisemaan niitä. Jonkun muun kirjoittamaa kirjastolyriikkaa sen sijaan saattaisinkin lukea ja esitellä blogissakin. Kirjastothan ovat todella moniulotteisia paikkoja! Tiedän esimerkiksi miehen, joka on tunnustanut vakoilleensa naisia kirjastossa romanttinen ja elokuvamainen ensikohtaaminen mielessä. Itse näin tänään kirjastossa vartijoita. Kehittelin heti runon, jossa he etsivät hyllyjen välistä joko murhamiestä tai sitten lukutoukkaa, joka on sortunut kirjanhimossaan varastelemaan kirja-aarteita. Veikkaan, että kirjastopsykoosiin joutunut lukutoukka olisi todennnäköisempi kirjastorikollinen.

Aulikki Oksanen: Hevosen kuolema ja Kultivoidut rikokset

Olen lukenut tänä syksynä enemmän runoja kuin koskaan aiemmin näin lyhyessä ajassa. Valitettavasti se ei ole ainakaan vielä näkynyt kauheasti blogissa, koska lukemistapani on ollut pikemminkin maisteleva kuin johdonmukainen. Olen lukenut runon sieltä, toisen täältä. Se sopii mielestäni runojen lukemiseen hyvin, mutta tällä tavalla ei kyllä saa kovin kokonaisvaltaista käsitystä tietyn runoilijan tuotannosta. Jatkan kuitenkin mm. Mirkka Rekolan Molemmin puolin -kokoomateoksen lukemista ja lupaan myös hankkia uuden Pentin, kun Saarikosken runokirja taisi jäädä Baltiaan huitelemaan.

Ja tällä kertaa raportoin vaikutelmiani parista Aulikki Oksasen teoksesta, joissa on sekä runoja (teoksessa Hevosen kuolema) että lyhytproosaa.

Aulikki Oksanen on ollut minulle, toisin kuin ilmeisesti monelle muulle, aivan tuntematon, mutta kiinnostui hänestä, kun moni bloggari raportoi alkusyksystä käyneensä Siltalalla ja tavanneensa Oksasen. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki Katjan siteeraama Villit peurat -runo. Se innoitti minua jopa erään taideteoksen tekoon, mutta siitä lisää myöhemmin, jos teoksesta tulee julkaisukelpoinen.

Joka tapauksessa: kun huomasin Kauniaisten kirjaston poistokärryissä kaksi ilmaista Oksasen teosta, olin kiljahtaa ilosta. Äkkiä ne mulle! En ole lukenut teoksia vielä kunnolla, mutta olen selaillut niitä useasti.

Päällimmäinen vaikutelma molemmista on voimakkuus, vimma ja rohkeus. Näissä kirjoissa ei sievistellä. Hevosen kuolemassa on runoja, jotka eivät ole mitään runotyttökamaa. Esimerkiksi:

Nyt kerron teille pahasta miehestä.
Jo viisivuotiaana hän työnsi haarukan äitinsä kohtuun.
Veljiltään hän näykkäsi silmät, kurlaisi kevyesti.
Sisariltaan hän viilsi rinnat ja pani patjantäytteeksi.
Tässä näette hänet lehtikuvassa: naama tänne päin,
juo verta suuresta posliinikupista, värikuva.

Ensimmäisen iljetyksen jälkeen mieli täyttyy kysymyksistä: Millainen mies tuo on? Vai onko se mies, mikä tuo paha on? Mistä (kaikesta) runo kertoo?

Samassa teoksessa minuun teki vaikutuksen myös Naisrunot-osion aloittaja. Sen sanoma on selkeä - ja ikävä ja tärkeä. Lisäksi runo teki minuun vaikutuksen myös kirjallisena tuotoksena, tässä on jotenkin hieno rytmi ja rakenne; sen tarkemmin en osaa valitettavasti määritellä.

Tehkää jotain Johannalle!
Hän menee kuumaan kylpyyn.
Hän menee kylmään kylpyyn.
Hän menee vuorotellen.
Hän on kuullut että se on yksi keino.


Tehkää jotain Johannalle!
Näettehän hänen vatsansa. 
Hänen lapsensa alku on 16 cm pitkä.
Te olette myöhässä neljä kuukautta.
Te myöhästytte vuodessa kolmekymmentätuhatta kertaa.
Te olette taaskin myöhässä.

Hevosen kuolemassa on loppupuolella lyhyitä tekstinpätkiä, joita en osaa aivan luokitella. Kiinnostavia kuitenkin. Esimerkiksi:


Kävit vielä luonani, muutaman kerran, hyvin arkana, huomasin, itku kurkussa joka kerta. Sanoit: Kyllä minä tästä, armollinen. Kyllä minä tästä, minä olen kuvitellut itselleni toverit. Minä olen kuvitellut niille kaikille hännät. Minä olen kuvitellut, armollinen, Yhden Tamman, Yhden Pipopäisen Miehen ja Yhden Maalarin, jinka kanssa maalaamme aurinkoa joka aamu.

Myös Oksasen lyhytproosa on vaikuttavaa, vaikka olen tyytynyt lukemaan lähinnä vain novellien alkuja. Niissä ei ole merkillisiä sanoja tai muutenkaan mitään erikoista, mutta jotenkin sanat vievät heti mukanaan ja pistävät miettimään, miten tarina jatkuu (ja aion kyllä joskus lukea nämä kunnolla ja katsoa, ovatko tarina-arvaukseni oikeita). Tässä vielä esimerkki teoksesta Kultivoidut rikokset:

Kuivilla läikkäisillä vaahteranlehdillä ei ole äkkiä merkitystä. Me heitämme ne pois. Jähmetymme kiven päälle ja katselemme kun autot tulevat.
      Niitä on monta. Ne ajavat perätysten ja tekevät kentälle suuren ympyrän. Perävaunuissa on kullattuja kiemuroita, käärmeenkuvia ja leijonanpäitä. Unta, huimausta, naurua. Keltaista ja hopeaa. Ja punaista kuin tuli.
    Otan Viljoa kädestä ja nykäisen. Juoksemme alas mäkeä. Nokkoset eivät polta. - - 

Lopuksi. Vaikka olinkin kirjalöydöstäni hyvin ilahtunut, aloin mielessäni heti paasata, että voi voi kirjastota, aina heitätte pois hyviä kirjoja. Kotona huomasin, että ainakin Hevosen kuolema on kyllä tehnyt pitkän ja ansiokkaan kirjastouran ja ansaitseekin nyt rauhallisen loppuelämän kotikirjahyllyssä. Milloin olette viimeksi törmänneet kirjastonkirjaan, jossa on vielä käsin täytettävä lainauskortti?

Aulikki Oksanen:
Hevosen kuolema. Kirjayhtymä, 1969. 2. painos
Kultivoidut rikokset, lyhytproosaa. Kirjayhtymä, 1978

Kuinkas sitten kävikään...

Päivän saalis.

Olen tehnyt usein tiettäväksi niin omassani kuin muidenkin blogeissa, että en oikein hallitse kirjastoasioita. Ainoa tapa suoriutua kirjastosta ulos järkevän kirjamäärän kanssa on se, että käy kirjastossa vain lainatiskillä (varaan lähes kaikki kirjat etukäteen) ja palautusautomaatilla. Sivuille ei saa vilkuilla ja varsinkin epämääräinen hyllyjen välissä haahuilu on kirjastossa käydessä kielletty.

Siitä huolimatta onnistuin toissa viikolla lainamaan kerralla ja ihan ex tempore neljä bestselleriä viikon laina-ajalla. Viime viikolla palautin niistä kolme lukemattomina. Hyvin viisasta.

Tänään taas kävi niin, että menin palauttamaan neljää kirjaa - joista arvatenkin taas pari jäi muka ajanpuutteen takia lukematta - ja palasin kirjastosta kolmen uuden ikioman kirjan kanssa. Kirjaston tuulikaapissa, jo ennen palautusautomaattia, oli tyrkyllä kärrykaupalla kirjoja haalimiseen pakottavan kyltin kanssa: Saa ottaa!

Ja minä otin, totta kai. Kumma, että otin vain kolme.

Tiedoksi pääkaupunkiseutulaiset: se kirjasto on Kauniaisten kirjasto. Kiiruhtakaa haalimaan kirjoja!

Hei hei, kirjastolakko!

Kirjojenhaalija was here.

Siitä ei ole kuukauttakaan, kun kerroin kirjankeskeyttämiskeskustelussa, että olen julistanut itseni kirjastolakkoon. Nyt voin kertoa, etten olekaan enää kirjastolakossa. Varmaan todella yllättävä tieto.

Kaikki alkoi siitä, että minun piti saada käsiini livelukupiirimme seuraava kirja, Ali Smithin Satunnainen. Kun nyt joka tapauksessa olin menossa kirjastoon, päätin tilata sinne kolme muutakin kiinnostavaa kirjaa. Kaksi niistä liittyy Tove Janssoniin ja yksi hevosiin, Karoliina Ojasen mielenkiintoiselta vaikuttava, hevostallien tyttökulttuurista kertova väitöskirja.

Ennen kun pääsin pois kirjastosta, jouduin puhuttelemaan itseäni tiukasti useita kertoja. En kestä kirjastojen bestseller-hyllyjä! Niiden pitäisi olla viimeisessä nurkassa, eikä heti kirjaston sisäänkäynnin yhteydessä... Oli nimittäin aivan kestämätöntä, kun huomasin haalineeni bestseller- eli pikalainaushyllystä toiset neljä kirjaa. Katja oli juuri kertonut, että Essi Tammimaan Paljain käsin -kirjassa on jotain samaa kuin äskettäin lukemassani Pulkkisen Totta-teoksessa. Uusin Hämeen-Anttilakin oli siellä tyrkyllä - kai se pitäisi lukea ennen kuin Virpiltä tulee taas syksyllä uusi kirja... Ja runojakin siellä oli. Ja ties mitä, en enää edes muista, mitä kaikkea hipelöin ja venkslasin ees taas, sylin ja hyllyn väliä. Onneksi en lopulta lainannut yhtään bestselleriä, koska jo normaalien neljän viikon lainojen kanssa minulle käy lähes aina niin, että uusin lainat ainakin kerran.

Argh! Vain hullu kirja-addikti voi kokea ongelmana sen, että kirjastossa on niin paljon hyviä kirjoja. Tarvitaan aikamoista kirjallista sekoamista, että joutuu taistelemaan lainakirjoja vastaan kuin näpistelijä karkkihyllyllä.

Mutta lakko on siis ohi. Yritän kuitenkin lukea noiden kirjastonkirjojen lisäksi lähiaikoina muutakin, koska se Sudentaljakin olisi kiva vihdoin aloittaa. Paitsi että nyt olen lukenut täällä kirjapinojeni keskellä parina päivänä vain aikakauslehtiä. Niistäkin sain pari näytenumeroa pyytämättä ja yllättäen - eikö kukaan tiedä, että tekstiholistille ei saa tarjota liikaa tekstejä?

Ajattelen usein, että haluaisin olla kirjastossa töissä. Luulen kuitenkin, että se olisi minulle liian vaarallinen työpaikka.

Lukutoukka kirjastossa

Hei kirjafriikki himolukija, lainaatko kirjoja kirjastosta? Ja millaisia ja kuinka paljon?

Kommentoin aiemmin tänään Naakun Apua, hukun kirjoihin! -parahdukseen, että ei se mitään, niin lukutoukan kuuluukin hukkua. Mainitsin kuitenkin, että teen välillä itse kirjanlainaus- ja ostolakkoja. Meinasin vielä palata kertomaan Naakulle, että vaikka luen paljon, en ole kovinkaan aktiivinen kirjastonkäyttäjä. Vaikka – tietenkin! – rakastan kirjastoja ja pidän niitä hyvin tärkeinä, en useinkaan mene kirjastoon haahuilemaan vain löytääkseni jotain lukemista. Ahdistun, jos en löydä juuri haluamaani tai vielä pahempaa, mitään juuri senhetkiseen lukufiilikseen sopivaa. Ahdistun myös laina-ajoista. Jos en lue kirjastonkirjaa heti, huomaan, että se pitääkin jo palauttaa, eikä ainakaan uutuuksia saa koskaan lainata uudestaan. Niinpä yleensä vain haen kirjastosta jo aiemmin varaamaani aineiston ja varaankin vain harkitusti kirjan, pari silloin tällöin. Ne kirjat ovat usein sellaisia romaaneja, joita en halua ostaa ainakaan ensin lukematta niitä kertaalleen, tai tietokirjoja.

Noin siis teoriassa. Ja kuinkas sitten kävikään? Ilmeisesti Naakun keskustelunaloitus aktivoi kirjastoasiakkaan minussa. Olen kurkkinut Helmet-sivuille tänään tuon tuosta ja hmmm, olen varannut kuin huomaamatta neljä kirjaa, vaikka kotonakin olisi mm. syksyn uutuuksia vinot pinot. Voi ei. Noista neljästä (kaksi tietokirjaa, yksi romaani ja yksi en tiedä mikä, vissiin jotain tietokirjan ja scifin väliltä) vain yhdessä oli jonoa, joten odotettavissa on kolmen kirjan lisä yöpöydän kirjapinoon aivan lähipäivinä. Voihan... Mutta on se silti hyvä, että kirjastosta on olemassa, vaikkei Helmet-palvelu valitettavasti kysykään "Oletko varma, että haluat lainata tämän kirjan? Ehditkö lukea sen varmasti kuukauden kuluessa? Eikö sinulla ole mitään muuta luettavaa?"

Tulisin varmasti hulluksi, jos olisin töissä kirjastossa tai kirjakaupassa. Silti haaveilen työstä kirjavuorien keskellä tuon tuosta. En osaa päättää, kumpi olisi hauskempi, kauppa vai kirjasto.

Onnen hinta on 20 senttiä

Arvatkaa, olenko etsinyt Maria-Liisa Nevalan monipuolista tietokirjaa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja jo vuosia. Siis vuosia, antikoista ja kaikkialta. Arvatkaa, löysinkö sen eilen kirjaston poistopisteestä, hintaan 20 senttiä! Uskomatonta mutta totta.

Pitäisi käydä Espoon Sellon kirjastossa joka päivä, kun se on niin ilahduttava paikka. Olen jo kehunut mm. kirjaston yllätyskirjaideaa. Lisäksi siellä on aina paljon poistokirjoja, hyviä tärppikirjoja esillä ja tänä keväänä myös mm. kirjaston oma lukupiiri. Ja kirjasto on nyt auki jo aikaisin aamulla, toimii itsepalveluperiaatteella.

Mahtavaa! Oikein hätkähdin, kun onnistuin vihdoin näkemään tuon kaipaamani kirjan ja sain sen vielä omaksi. Poistohyllystä tarttui mukaan muutakin samaan pilkkahintaan. Olen ikuinen Islannin-matkahaaveilija, nyt on jo matkakirjakin valmiina.

Jos pitäisi valita vain yksi kirja...

...mitä suosittelisit?

Salakuuntelin eilen kirjastossa erikoista ja hyvin jännittävää keskustelua.

Nuori, ehkä parikymppinen, tyttö kysyi kirjastonhoitajamieheltä, mitä hän voisi lainata, kun haluaisi "lukea yhden kirjan, ihan minkä tahansa". Mies oli ymmärrettävästi yllättynyt, mutta niin olin minäkin hänen vastauksestaan, ettei hän itse lue juuri mitään (ja kirjastossa töissä, mitä mitä?). Tyttö vain jatkoi, että ei haittaa, mutta näytä  mulle nyt joku hyvä kirja. En kuullut aivan koko keskustelua, vaikka tahallisesti lähistöllä norkoilinkin, mutta ainakin siinä puhuttiin kirjan paksuudesta, suosiosta ja siitä, saako se olla klassikko vai ei.

Tyttö päätyi lainaamaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran.

Minulle, lukutoukalle, tilanne oli todella outo ja hyvin paljon kysymyksiä herättävä: Miten joku voi tulla kirjastoon ilman mitään ennakkosuunnitelmaa, ei edes kirjan tyylisuunnasta? Miten voi kelpuuttaa minkä tahansa kirjan, jota joku toinen suosittelee? Kuulin tytön kysyvän, onko Missä kuljimme hyvä ja eikö se ole aika suosittu, ja myönteisten vastausten jälkeen lainauspäätös olikin tehty. Ja mitä, se jäi oikein vaivaamaan, olisin itse suositellut? Millaisia kartoittavia kysymyksiä olisin kysynyt ennen tietyn kirjan ehdottamista, millaiseksi olisin kokenut ehdottajan vastuun? Sillä olihan ehdottajalla, kirjastonhoitajalla, suuri vastuu. Kuvittelin dramaattisesti, että eilen hän saattoi tehdä ei-lukijasta peruuttamattomasti ei-lukijan tai lukijan.

Melkein meinasin tarjoutua kirjavinkkaajaksi, mutta en sitten uskaltanut. Toivottavasti näen tytön vielä uudestaan kirjastossa, muuallakin kuin palautustiskillä.