Ainakin kirjanmerkkejä

Jos ei ole kirja-asiaa, niin ainakin kirjanmerkkiasiaa, liittyhän sekin lukemiseen. Löysin pinon kirjanmerkeiksi säästämiäni postikortteja ja nappasin niistä kuvan. Tarkoituksenani oli jo joskus aiemmin kirjoittaa kirjanmerkeistä, eli siitä, millaisia tapoja on merkitä, missä kohdin kirjaa on.

Minä olin aiemmin aivan kuriton: käänsin kirjansivut hiirenkorville (olen aivan hiljattain törmännyt myös ilmauksiin kissan- ja koirankorvat tässä yhteydessä; minkä kaikkien eläimien korvia taitetut sivunkulmat voivat olla?) ja saatoin alleviivata tekstejä, tehdä muistiinpanoja marginaaleihin. Muistan havahtuneeni asiaan ensimmäisen kerran, kun ystävä totesi ykskantaan, ettei aio lainata yhtään kirjaa minulle. Kirjoja pitää kunnioittaa. Siirryin kassakuitti-paperinrepalelinjalle, mutta oikeita kirjanmerkkejä en ole oppinut koskaan käyttämään, vaikka mielelläni ihastelen niitä kaupassa.

Nykyisin käytän kauniita postikortteja kirjanmerkkeinä. Ennen minulla oli tapana haalia kortteja, vaikken lähettänyt niitä koskaan kenellekään. Lopetin ostamisen. Jokunen vuosi sitten kuitenkin keksin, että kortit käyvät hyvin kirjan väliin - sain uuden alibin korttishoppailuun.

Nämä kortit ostin loppuvuodesta ja ne ovat suurempia kuin useimmat kirjat, joten joskus lukeminen toimii lähinnä tekosyynä ostoksille...

Ja myönnettäkään, että koska luen lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, usein vain jätän kirjan alassuin sängylle tai yöpöydälle. Joskus se on pysynyt koskemattomana aamuun asti, joskus kärsinyt yön aikana. Kyllä minä kunnioitan kirjoja, mutta saan niistä myös helposti kovin luetun näköisiä. Erityisen huolettomasti kohtelen hyviä kirjoja, niitä, joista tiedän, etten tule ikinä luopumaan. Ne saavatkin näyttää luetuilta, vaikka se vähän sääli onkin.

Kuulostaako tutulta?

Kirja-asiaa sen verran, että olen ajautunut jälleen tilanteeseen, jossa minulla on monta kirjaa kesken, mutta ei yhtäkään siinä vaiheessa, että siitä voisi kirjoittaa kunnolla blogiin. Kerrottakoon kuitenkin, että David Mitchellin Pilvikartasto vaikuttaa hienolta, mutta lukeminen on hyytynyt alkuunsa. Timo K. Mukan Näin hetki sitten ketun ON hieno ja kiinnostava - ja paksu ja hidaslukuinen, mutta yritän palata aiheeseen lähiaikoina. Pepi Reinikaisen kirjoitusopas Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat tuntuu innostavalta, mutta en ole siinäkään alkua pidemmällä. Näin kevään korvalla olen intoutunut tutkimaan tuntikausien ajan myös puutarhakirjoja ja siemenluetteloita, ja äsken kirjoitin saksankielisestä nykykirjallisuudesta kertovasta Muistijälkiä-kirjasta Lukupiirin puolelle. Yksi Mika Waltarikin on kesken.

Voi innostus ja ahdistus. Tämän kirjasekamelskan taltuttamiseen tarvitaan kai muutakin kuin kauniita kirjanmerkkejä.