Anna Kortelainen: Virginie!

Kunpa kaikki tietokirjat olisivat sellaisia kuin Anna Kortelaisen Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Silloin ne eivät jäisi minulta kesken, vaan saattaisin lukea ne jopa kahdesti; ainakin Virginie! oli minusta toisellakin lukukerralla yhtä houkutteleva kuin ensimmäisellä. Ja mikä parasta: jos kirjat olisivat tällaisia, niiden tiedot voisivat jäädä mieleeni.

Mikrohistoria eli yksilön, tavallisen ihmisen, tasolle asettuva historiantutkimus on minusta usein kiinnostavampaa kuin suuria linjoja maalaava tutkimus. Yhden ihmisen tai vaikkapa perhekunnan tarinaan on helpompi samastua kuin kokonaisen kansakunnan, ja samastuminen tekee teksteistä usein jotenkin konkreettisempia, tai sellaisia, että ne luovat mielikuvia tietystä ajasta - ylipäätään ovat ne tarinoita, jotka eivät yleensä unohdu helposti.

Virginie! on varmasti niin tunnettu teos, ettei se kaipaa liiemmin esittelyjä. Joka tapauksessa, siinä taidehistorioitsija Anna Kortelainen kuvaa lähes päiväkirjan omaisesti, miten hän kiinnostui Albert Edelfeltin mallista ja oletetusta rakastetusta, kenties aviottomien lapsien äidistäkin, ranskalaisesta Virginiestä. Kortelainen selvittää Virginien henkilöllisyyttä mm. Ranskassa, Virginien kotiseuduilla matkustamalla. Kirjan takakansi kuvaa teosta matkakertomukseksi, historialliseksi esseeksi sekä arvoitusdekkariksi. Se onkin kaikkea sitä, ja ainakin minä uppouduin sekä Virginien tarinaan että Kortelaisen omaan tutkijantyöhön. Tätä tietokirjaa voi lukea kuin romaania. Varoituksen sana kuitenkin: tämä romaani ei ole erityisen mukava juoneltaan. Vaikka Kortelainen matkustaa maailman kauneimmilta kuulostavilla seuduilla, hänen tutkimansa aika ei ole kaunista. 1800-luvun taiteilijoiden boheemielämän ohella kirja kertoo esim. prostituutiosta ja lasten suuresta kuolleisuudesta, ylipäätään lasten ja naisten huonosta asemasta.

Olen lukenut muitakin Anna Kortelaisen teoksia, mutta Virginie! on suosikkini ja pitkälti Kortelaisen omakohtaisen kerronnan takia. Kirjasta välittyy tutkijan into - voisi sanoa rakkaus - tutkimustyötä ja erityisesti tutkimuskohdettaan kohtaan. Se into tarttuu lukijaankin, Virginien on löydyttävä! Muut Kortelaisen teokset eivät ole olleet yhtä suurella sydämellä kirjoitettuja ja lukukokemuksetkin ovat jääneet etäisemmiksi, vaikka kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia sekä aiheeltaan että sisällöltään (uusimpia teoksia en ole lukenut). Virginiessäkin olin paikoin rasittunut jargontyyppisistä ilmauksista, mutta kai ne sopivat tietokirjaan. Minusta vain voisi yksinkertaisesti sanoa, että tutkitaan esim. tunteita tai aatemaailmaa eikä vaikkapa ihmisten mentaliteetteja.

Mentaliteeteista kuitenkin puhuttiin, ja ne ovat kuulemma aiheena Kortelaisen mainitsemassa mikrohistorian klassikossa, Natalie Zemon Davisin Martin Guerren paluussa (v. 1983). Tekisi mieli etsiä se käsiin, tai ainakin lukea romaanimaisen tietokirjan vastapainoksi jokin tietokirjamaisen tarkka historiallinen romaani.

Ystävälle tuli Virginiestä vielä suurempia mielitekoja. Hän haluaisi kuulemma kirjoittaa väitöskirjan, että saisi tutkia intohimoisesti!

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Tammi, 2002. 5. painos

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat

Sadun herkkähipiäinen neito olisi tuskin selviytynyt keskiajan Pohjolassa, missä kuninkaallisten elämä oli sangen vaarallista ja väkivaltaistakin. Keskiajan hoveissa prinsessatkin luovivat hengenvaarallisten valtataisteluiden ja juonittelujen taisteluissa. Jotkut kuninkaalliset naiset saattoivat elähdyttää elämäänsä keskiaikaisella ritariromantiikalla ja turnajaisloistolla, mutta loisteliaat sukujuhlat saattoivat myös kääntyä verisiksi taisteluiksi. (s. 9)

Anu Lahtisen Pohjolan prinsessat menee heti asiaan: tämä ei ole satukirja, vaan historiallinen katsaus menneen ajan hurjaan elämänmenoon. Tässä kirjassa prinsessat eivät vietä päiviään ihanissa mekoissa liihotellen ja elämänsä prinssiä odotellen. Heille on saatettu määrätä prinssi jo taaperoiässä, tai puoliso saattaa olla kaikkea muuta kuin satujen uljas ja ihana prinssi. Ainakaan tanskalaisprinsessa Ingeborgin aviopuoliso, Ranskan kuningas Filip August, ei ollut kovin ihanteellinen. Hän päätti heti kättelyssä, ettei huoli vasta vihittyä kuningatarta rinnalleen, vaan passitti tämän kahdeksikymmeneksi vuodeksi yksinäisyyteen ja vankeuteen. Ingeborg pääsi vapaaksi vasta kun August oli jo kuollut, ja tuolloin Augustilta jäi jo toinenkin leskivaimo.

Kerroin ostaneeni ja aloittaneeni tämän kirjan jo alkuvuodesta. Kirja on jumittunut yöpöydälleni, enkä ole saanut vieläkään luettua sitä aivan valmiiksi - niin pitkällä kuitenkin olen, että tohdin vihdoin kirjoittaa tästä teoksesta blogiin. Kunhan saan joskus koko kirjan luettua, saatan palata siihen vielä tarkemmalla kirjoituksella.

Nyt vain yleisiä havaintoja - ja ne ovat kehuvia, tyytyväisiä havaintoja. Taas kerran kiitosta tieteen popularisoinnille! Anu Lahtinen kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti sekä hyvin tietävästi, mikä onkin tietenkin lähtökohta tällaisen kirjan kehumiselle. Lahtinen kuljettaa lukijan sujuvasti prinsessasta ja aikakaudesta toiseen; kirjaa voi lukea kuin seikkailuromaanina tai, kuten minä olen nyt tehnyt, pieninä palasina, milloin mihinkin aikakauteen sukeltaen. Yksittäisten prinsessojen henkilöhistoriaa esittelevien tarinoiden lisäksi kirjassa on yleisempiäkin osuuksia eri aikakausista sekä mm. karttoja. Karttojen ohella muutakin kuvitusta on runsaasti. Etenkin keskiaikaiset piirrokset ovat aina kiinnostavia ja visuaalisesti vetoavia.

Tarinoiden ohella olen kiinnittänyt huomiotani yksittäisiin kiinnostaviin seikkoihin, nimittäin nimiin. Ne - olipa kyse ihmisistä tai kirjan lukujen nimistä - ovat minusta aina yhtä houkuttelevia tarkkailun kohteita.

Niinpä olikin hauska miettiä etukäteen, millaisia olivat lukujen otsikoista poimitut nunnaprinsessat tai huijariprinsessat; kirjassa tavataan myös mm. Alfhild, merirosvoprinsessa. Alfhild eli viikinkiaikaan, ja tuolloin joillakin ihmisillä oli melkoisesti mielikuvitusta kutkuttavia nimiä. Viikinkikuningas Rollo kuulostaa aivan tylsältä verrattuna aikalaisiinsa Kettil Lyttynenään tai Haraldiin, joka tunnettiin sekä Harald Takkutukkana että Kaunotukkana. Haraldin taru löytyy norjalaisesta saagasta, ja siinä Harald-kuningas sanoo: "Minä lupaan, ja otan tässä todistajakseni Jumalan, joka on luonut minut ja vallitsee kaikkea, etten anna leikata tai kammata tukkaani ennen kuin olen alistanut valtaani koko Norjan veroineen ja muine maksuineen ja hallituksineen - ja että kuolen, ellei niin tapahdu."

Prinsessojen ohella kirjasta saa siis tietoa kuninkaista, menneen ajan tavoista ja yhteiskuntaoloista, saagoistakin. Varsin monipuolinen ja monenlaisille lukijoille sopiva tietoteos! Toivon todella, että luen sen vielä ihan kunnolla ja voin sitten kertoa tarkemmin, millaisia olivat vaalikuninkaan tyttäret tai mitä tapahtui esimerkiksi luvussa Prinsessa Anna, "kirottu protestantti".

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat. Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin. Atena, 2010. 2. painos

Kustantajan kirjaesittely

　


Naisten Helsinki – Kulttuurihistoriallinen opas

Joskus parikymppisenä viestinnän luennolla tuplasti ikäiseni nainen kehui tv:n asiaohjelmia ja sanoi, että hyvä dokumenttihan viihdyttää enemmän kuin oikea viihdeohjelma. Me nuoret pyörittelimme silmiämme: mitä viisastelua.

Tapaus tuli mieleeni, kun luin kirjaa Naisten Helsinki – Kulttuurihistoriallinen opas (Schildts, 2010). Olen siirtymässä vakaasti kohti viisastelevaa ikää, koska huomaan lukevani yhä enemmän tietokirjoja. Ja naisten Helsinki viihdytti minua paljon enemmän kuin moni kaunokirjallinen teos!

Anna Biströmin, Rita Paqvalénin ja Hedvig Raskin toimittama kirja on ensinnäkin visuaalisesti houkutteleva. Mikä siinä onkin, että heti kun tietokirja on neliön mallinen, se vaikuttaa sympaattiselta?  Tasapainoinen taitto, vanhat valokuvat sekä kuvat mm. taideteoksista viimeistelivät vaikutelman. Myös menneen ajan mainoksissa ja kaikenlaisissa kartoissa on aina jotain kiehtovaa.

Toiseksi teos oli yllättävänkin monipuolinen. Teos vie yhtäältä niin varhaiseen aikaan, että Kluuvinlahti loiski yhä merenä eikä kaupunkia ollut vielä olemassa. Toisaalta heti alussa tutustuttiin tämän päivän graffitikulttuuriin ja graffiteja tekeviin naisiin. Moni artikkeli kuljetti Töölön, aikanaan lehmihaan ja sittemmin uudenlaisen kaupunginosan kaduille, ja tutustutti mm. Töölön taiteilijoihin. Kirja herätti myös halun lukea Elvira Wilmanin (1875–1925), 1900-luvun alussa helsinkiläisistä työläiskortteleista kirjoittamia näytelmiä. Ne kuulostivat aivan Minna Canthin tyylisiltä – paitsi, etten ollut niistä ennen kuullutkaan. Siirtolapuutarha-artikkelisssa taas kerrottiin, että Venny Soldan-Brofeldtkin (1863–1945)oli siirtolapuutarhuri – ja vastapainoksi tavattiin alun perin kongolainen nainen, joka viljelee nyt Kivihaan siirtolapuutarha-alueella.

En aio luetella kirjan koko sisältöä, vaikka mieli tekisi. Joka tapauksessa siis hyvin ilahduttava kirja: sen verran kepeä, että sitä luki mieluusti ilman tenttikirjafiilistä, ja kuitenkin sen verran tietävä, että se herätti ajatuksia ja saa katselemaan Helsinkiä eri silmin vielä myöhemminkin. Kirja muistutti kiinnostavalla tavalla, miten menneisyys ja nykyisyys ovat aina läsnä katukuvassa ja kulttuurissa. Ja vaikka asioiden tarkastelu sukupuolinäkökulmasta ei aina ole perusteltua, tässä kirjassa se toimi mielestäni hyvin.

Oikein mukava teos (naisten) historian ja (kaupunki)kulttuurin ystävälle. Seuraavaksi haluaisin lukea Kirjapajan julkaiseman Helsinki-teemakirjan Hiljaisuuden Helsinki.

Ote Naisten Helsingin alkupuheesta:

Miltä Helsingin kaupungin kartta näyttää, jos yhdistämme sen naisten historiaan? Mitkä ovat siinä tapauksessa tärkeitä paikkoja, historiallisia monumentteja ja pyhiä tiloja? Entä mitä kaupunkitila kertoo meille naisten historiasta, ja kuinka voimme luke sen kätkettyjä merkkejä? Muuttamalla näkökulmaa haluamme luoda kaupungin monumenteille ja instituutioille uuden sisällön ja tarkentaa katseemme paikkoihin, jotka ovat tai ovat olleet tärkeitä naisille ja tytöille.

Anna Biström, Rita Paqvalén,  Hedvig Rask, toim.: Naisten Helsinki – Kulttuurihistoriallinen opas. Schildts, 2010.

Kustantamon kirjaesittely

Kuninkaallista lempeä ja juonittelua

Jos Ruotsin häähumu ei oikein innosta, voi televisionkatselu- ja iltapäivälehtien lukemisajan käyttää hauskemminkin ja silti pysytellä kuninkaallisessa, joskin hieman paheellisessa, ilmapiirissä.

Eleanor Hermanin Kuninkaiden rakastajattaret ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten ja on parempaa kesälukemista kuin kasa juorulehtiä. Sala- ja vähemmän salarakkaita on ollut aina! Ja jos luulitte, että rakastajattaren pitää olla vain kaunis – että ylipäätään rakastajattareksi pääsee – ja nöyrä, että kestää asemansa, niin ehei. Rakastajattaret kautta aikojen ovat usein olleet kaikkea muuta kuin nöyriä. Oveluus, älykkyys ja häikäilemättömyys ovatkin taanneet, että joskus hovin todellinen vallanpitäjä onkin ollut kuninkaan rakastajatar. Ja jos rakastajatar teki virheen, seuraukset saattoivat olla julmia ja kohtalokkaita...


Kirja on aikamoista tieteen popularisointia, mutta yhtä kaikki hauskaa ja kiinnostavaa, osin traagistakin, lukemista – ahmin sitä kuin romaania. Lisää tietoa opuksesta löytyy esim. täältä.

SKS:ään voi luottaa!

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Vietimme siellä eilen mukavan ja antoisan iltapäivän lukupiirimme kanssa. Tapasimme vasta klo 13 ja totesimme, että kiinnostavimmat esitykset siltä päivältä olivat jo ohi, joten päätimme vain haahuilla eri osastoilla. Minua olisi kyllä kiinnostanut iltapäivällä ollut paneelikeskustelu suomen kielen tulevaisuudesta, mutta se meni vahingossa ohi - hyvien ystävien ja kirjojen parissa aikaa kuluu siivillä.

Ostoksia tuli tehtyä tällä kertaa hyvin maltillisesti. Osin se johtui varmasti siitä, että tällä kertaa ei mielestäni ollut niin paljon todella halpoja kirjoja kuin ennen (lamamessut?), osin taas siitä, että yritinkin olla ostamatta.

Jotain todella edullista kyllä löytyi: nimittäin tämä Tero Liukkosen kirja Veikko Huovinen - kertoja, veitikka, toisinajattelija maksoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla kaksi euroa! Olisin voinut maksaa enemmänkin, koska juuri Havukka-ahon ja ihanan koirakirjan lukeneena olen Huovisesta kiinnostunut. Vaan en valita. Ostin SKS:ltä myös mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan Suomen ensimmäisistä naisromaanikirjailijoista ja heidän naiskäsityksistään (Kati Launis: Kerrotut naiset). Aivan ihana löytö oli Jaana Aartomaan ym. toimittama Kulttuurihistoriallinen keittokirja. Kauniita kuvia, kiinnostaa tietoa, ruokaohjeita - ties mitä pitoja meillä aletaankaan nyt viettää!

Kaiken kaikkiaan siis onnistunut messukeikka. Tiesin jo etukäteen, että sorrun ostoksiin SKS:n osastolla. Se on AINA messujen paras ja turmiollisin paikka. SKS julkaisee hyvin monialaisesti ja kiinnostavasti, ja kun näkee lukuisia SKS-kirjoja samassa paikassa, se on menoa. Pitäisi joskus käydä SKS:n omassa myymälässäkin Helsingissä - ja niille, jotka asuvat siitä kaukana, vinkattakoon, että SKS:n nettikaupassa on aina puoli-ilmaisia löytöjä.

SKS:n teosten lisäksi ostin vain opasvihkosen Exlibrikset - kiehtova harrastus. Siitä ja exlibriksistä enemmän juttua, kunhan ehdin tutustua vihkoseen. Messuilla oli nähtävillä hienoja exlibriksiä.

Jonain vuonna toteutan kyllä haaveeni ja otan lomaa kirjamessujen ajaksi ja käyn suunnitelmallisesti kuuntelemassa esityksiä. Ja ostan enemmän kirjoja!