André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä

Kuva Wikipedian artikkelista.

Tarkkanäköisen, napakan selkeäkielisen realistin Maria Jotunin jälkeen siirryin ranskalaisen surrealistin André Pieyre de Mandiarguesin seuraan. Tyyliero ei juuri voisi olla suurempi! Tyttö ja moottoripyörä oli yllättävä mutta erinomainen kirjavinkki Penjamilta. Kannattaa mainostaa lähtevänsä mopomatkalle, niin voi saada kirjasuosituksia. En ollut aiemmin edes kuullut tästä teoksesta, mutta sen nimi oli niin hauska, että laitoin kirjan heti kirjastoon varaukseen.

Mitäs tästä nyt sanoisi? Nautin kirjasta kovasti, mutta en osaa kertoa siitä mitään täsmällistä. Ehkei se ole tarkoituskaan surrealismin kohdalla; ehkä tarkoitus onkin se, että lukukokemus jää hahmottomaksi.

Lyhyesti sanottuna Tyttö ja moottoripyörä kertoo 19-vuotiaasta Rebekasta, uunituoreesta aviovaimosta, joka karkaa moottoripyörällä rakastajansa luokse. Pyörä on musta ja maskuliininen Harley Davidson, ja se on häälahja rakastajalta. Pyörä on ilmiselvästi upea. Pyöräänsä rakastuneen miehen vaimona minun oli helppo ymmärtää, että... eikä Rebekka ollut aina vieläkään uskoa silmiään käydessään tallillaan ihailemassa ratsuaan.  -- Hän oli oppinut lemmikkinsä erikoispiirteet, hän saattoi jopa luetella niitä itsekseen. (s. 22)

Tuon perusidean jälkeen tarina meneekin moniselitteisemmäksi. Kirja ei tunnu johtavan mihinkään, sillä sama tarina kerrotaan useasti; lopulta kirjan päättyminen tietyllä tavalla oli minusta arvattavaa, sillä muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Ei ole väliä, ovatko Rebekan karkumatkat totta vai kuvittelua. Aina hän kuitenkin lähtee aamuvarhain kotoaan Ranskasta ja ajaa kohti Saksaa, sinne missä teillä ei ole nopeusrajoituksia. Mieleeni jäivät aamuauringon ja nukkuvien kylien ja kaupunkien kuvaukset, Rebekan androgyyni olento, röyhkeät tullimiehet ja ihmeelliset kohtaamiset rakastajan kanssa. Vähä vähältä myös Rebekan taustasta ja hänen avioliitostaan saadaan enemmän selville, mutta ihmiset jäävät silti jotenkin kuvitteellisiksi, tai sanoisinko elokuvamaisiksi.

Totesin ystävälle, että tämä on kirja, jonka saattoi lukea vain joko nopeasti tunnelmaan heittäytyen tai sitten sana sanalta tankaten, ymmärrystä yrittäen. Minä luin pikaisesti fiilistellen ja nautin Rebekan mukana vauhdin ja vaaran hurmasta. Vaikka kirja oli kokonaisuutena melko eriskummallinen, siinä oli hyvin uskottavan tuntuisia kohtauksia Rebakan ajatuksista ja etenkin maisemasta ja siitä moottoripyöräilystä. Jo kirjan ensimmäiset rivit imaisivat mukaansa:

Nyt kun lintujen laulu on vaiennut, liikenne on vielä hiljainen ja luottavainen polkupyöräilijä saattaa millä hetkensä hyvänsä ilmestyä päättömästi suoraan moottoripyörän eteen, satulassa istuva Rebekka Nolla tuntee vähitellen heräävänsä. Hänen lähtönsä sulautuu vasta nähtyyn uneen vielä niin kiinteästi, että se tuskin erottuu yöstä.

Hienoa tekstiä. Avainsana on ehkä tuo uni. Koko tämä kirja oli unenomainen, ja myös intohimoinen, eroottinen, kapinallinen, merkillinen, myös inhimillinen. Luulen, että tästä kirjasta ja tällaisesta tyylistä joko pitää tai sitä melkein vihaa. Minä pidän - ranskalaiset bizarret kirjat ovat alkaneet viime vuosina kiinnostaa, suorastaan houkutella minua (sen jotumaisen täsmäankeuden ohella). Tässä kirjassa oli myös kiinnostava esipuhe, jossa kerrottiin mm., ettei moottoripyörä ollut kirjan kirjoittamisen aikana ollenkaan sellainen vapauden symboli kuin nykyisin. Aikanaan kirjan aihe oli siis erikoisempi eikä niin ilmiselvä kuin nyt. Esipuhe oli hyvää taustoitusta, mutta olin iloinen, että luin sen vasta varsinaisen tarinan jälkeen. Niin saatoin rauhassa kiitää Rebekan matkassa.

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä. (La Motocyclette). Wsoy, 1970. Suom. Jukka Mannerkorpi

P.S. Minusta ranskalainen surrealismi tai muuten vaan vinksahtanut kerronta on siis kiehtovaa ja aina tietyllä tavalla tyylikästäki, mutta kenties se ei taivu helposti valkokankaalle. Ainakin tästä kirjasta tehtyä leffaa luonnehditaan näemmä "60-luvun harrastajia ehkä miellyttäväksi häröilyelokuvaksi"!

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Olin erittäin ilahtunut, kun Pieni esikoiskirjakerho PEKK valitsi Pekka Hiltusen trillerin Vilpittömästi sinun kuukauden kirjaksi. Teos oli kiinnostanut minua jo jonkin aikaa, täysin ulkokirjallisista syistä: toimittaja, toimituspäällikkö Hiltunen otti töistä vuoden vapaata, kiersi maailman ja kirjoitti esikoisromaaninsa. Arvatkaa, kuinka moni on kysynyt, aionko matkustaa ja/tai kirjoittaa, kun olen vuorotteluvapaalla. Ja aionhan minä: kävin jo Ahvenanmaalla ja kirjoitan blogia! Minun sapattisuunnitelmani eivät siis ole ihan yhtä erikoiset kuin Hiltusella, mutta jotain samaakin niissä on. Lisäksi minäkin olen tehnyt toimittajan töitä ja nyt kun olen vähän yritellyt kirjoittaa esim. novelleja, olen huomannut, että niistä toimittajan maneereista, etenkin liian taustoittavasta ja auki selittävästä tyylistä, on vaikea vapautua. Pekka Hiltunen toimii Imagessa ja on saanut vuoden 2010 kirjoittava toimittaja -palkinnon, joten häneltä uskalsin odottaa vähemmän toimittajamaista tyyliä.

En pettynyt. Vaikkei Vilpittömästi sinun edusta sellaista kirjallisuutta, jota haluaisin lukea jatkuvasti jos jokin genre olisi valittava, se oli minusta lajissaan onnistunut. Trillerimäinen kerronta vei mukanaan niin, että luin kirjaa oikeastaan viikonlopun jokaisen vapaan hetken. Toimittajuus - tai ainakin sujuva kynä - näkyi siinä, että teksti oli huolellista, tarina hyvin rakennettu ja kohtauksesta toiseen siirryttiin jouhevasti: tällaista tekstiä on helppo ja nopea lukea. Huomasin kirjassa vain yhden kömmähdyksen, se liittyi päähenkilön puhutteluun. Muuten vain luin ja luin ja halusin tietää, miten kirja päättyy. Hiltunen taitaa siis lukijan koukuttamisen.

Vilpittömästi sinun ei ole lähtöasetelmaltaan eikä kokonaisuutenakaan aivan uskottava, kuten ei trillerin kai pidäkään. Todelliset paikat ja ilmiöt tekivät siitä kuitenkin kiinnostavan ja tärkeänkin.

Kirja kertoo suomalaisesta kolmikymppisestä Liasta, graafisesta suunnittelijasta, joka on lähtenyt nuorena Lontooseen hankalaa ihmissuhdetta karkuun. Lia työskentelee laatulehden graafikkona ja tapaa syntymäpäivillään Marin, toisen Lontoossa asuvan suomalaiserakon. Mitä paremmin naiset tutustuvat, sitä erikoisempia seikkoja Marista ilmenee. Tarinassa ei ole sinänsä yliluonnollisia aineksia, mutta Marin ihmistuntemus on sitä luokkaa, että hän osaa melkeinpä lukea ajatuksia. Ja Marin salaperäinen firma se vasta erikoinen onkin: Mari ei säästä aikaa eikä rahaa - jota hänellä on jostain syystä kasapäin - paljastaakseen yhteiskunnan epäkohtia ja muuttaakseen maailmaa.

Tässä tarinassa muutettavia asioita ovat erityisesti baltialaisten prostituoitujen huono, tarkemmin sanottuna julma ja epäinhimillinen kohtelu, perheväkivalta sekä poliittisten populismin ja äärioikeiston nousu niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa. Varsinkaan poliittinen teema ei tuntunut kovin kaukaa haetulta, ja perussuomalaiset mainitaankin kirjassa suoraan kerran tai pari. Lisäksi kirjassa kuvataan brittilehdistön ja nykymedian toimintaa kiinnostavasti.

Kaikki saa alkunsa, kun Lia näkee hirmuisen rikoksen keskellä lontoolaista ruuhkaa. Sitten hän tutustuu Mariin ja kuten hyvässä tarinassa ainakin, lopulta kaikki kirjan alatarinat kietoutuvat tavalla tai toisella toisiinsa. Kirjan loppu oli mielestäni samaan aikaan kutkuttava ja ärsyttävä. Jossain vaiheessa luulin tietäväni, miten kirja loppuu, vaan en sitten tiennytkään. Loppu jäi sen verran auki, että minulle jäi mieleeni sama kysymys kuin kirjan päähenkilölle Lialle: missä menevät moraalin rajat, kun tarkoitus on auttaa? Saako valehdella tai huijata, jos on tarkoitus paljastaa vielä suurempi huijaus tai epäkohta?

Oli kirjassa muitakin ärsyttäviä piirteitä, mutta en nyt ärtynyt niistä, koska kaipasinkin nyt juuri tällaista vetävää ja silti nokkelaa kirjaa luettavakseni. Luulen, että Hiltunen on lukenut trillerinsä, kun osaa tehdä tehdä päähenkilöistä sopivan karikatyyrimäisiä, pistää heidät harrastamaan yhden illan juttuja ja virittää selittämättömiä värinöitä henkilöhahmojen välille. Rikostarinalle ominaisesti pahikset ovat todella pahoja eikä heille heru sääliä tai ymmärrystä; ja jos tällaisia pahiksia on todellisessa elämässä, eivät he sitä kyllä tarvitsikaan.

Tämä oli siis hyvää viihdettä tärkeistä teemoista. Pidin Pekka Hiltusen selkeästä tekstistä paljon enemmän kuin Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta. Hiltunenkin osoittaa epäkohtia, mutta ei pyri opettamaan lukijaa; ilmiö, joka on minusta etenkin "kevyessä" kirjassa hyvin rasittava.

Ja vielä: viihteellisyydestä huolimatta tässä oli sen verran yhtymäkohtia todelliseen maailmaan, että Vilpittömästi sinun oli paikoin vilpittömästi jännittävä ja pelottava, varsinkin ällöttävä. Opin juuri luovan kirjoittamisen ensimmäisellä luennolla, että pelon ja kauhun raja on siinä, että pelon kohdalla tiedetään, mitä pelätään, kauhun kohdalla ei. Tämä auttoi minua ymmärtämään, miksi kauhu ei kiinnosta eikä niin kauhistutakaan minua, mutta jännityskirjat toisinaan koukuttavat. En uskonut lukiessani Lian ja Marin todellisuuteen, mutta kylläkin siihen, että monet Hiltusen kuvaamista asioista ovat todellisia, pelottavan todellisia.

Tekstinäyte, s. 62:

Kun he joivat viimeisiä lasillisiaan tyhjiksi, Lia kysyi: "Vaikuttaako se makaaberilta, kun mietin sitä surmaa niin paljon?"
     "Ei minusta", Mari totesi. "Eikös ihmisen kannata tehdä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä?"
     Ensijärkytyksestä selvittyään Lia oli huomannut, että surman ajattelu ei enää pelottanut häntä. Se oli yhä inhottavaa, mutta päällimmäisenä oli uusi tunne: hän halusi tehdä jotain asian korjaamiseksi, tekijän rankaisemiseksi.
     "Välillä tunnen tosi voimakasta vihaa. Tekee mieli karjua, että let's nail the bastard!"
     Mari hymyili nopeasti.
     "Tiedän sen tunteen."
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011
Kustantajan kirjaesittely

Mia Vänskä: Saattaja

Aina silloin tällöin meidän mm. kauhukirjoja karttavien lukijoiden keskusteluissa tulee esiin kanta, että pitäisi varmaan laajentaa kirjallisia näkemyksiään ja lukea joskus jotain poikkeuksellista, kuten juuri kauhua.

Minä luin Mia Vänskän Saattajan ja sanoisin, että lukija pysyköön lestissään. Minut varmaan ammutaan, mutta kerron, että tämä jo muutamassakin blogissakin kiitetty kotimainen kauhu-uutuus ei ollut minusta edes virkistävää vaihtelua, puhumattakaan jännittävästä lukukokemuksesta. Olin aivan hämmästynyt: jos kauhukirjat ovat tällaisia, minun on syytä karttaa niitä tylsyyden ja ennalta arvattavuuden takia, ei pelottavuuden.

Odotukseni olivat kauhean kovat. En katso ikinä kauhuelokuvia, koska niiden kuvat tulevat uniini. Yleensä näen myös kirjat mielessäni, joten olen sivuuttanut kauhukirjallisuudenkin. Ajattelin siis, että heti kun ensimmäinen kummittelukohtaus on luettu, voin hyvästellä seuraavat yöunet. Jotta kaikki olisi ollut karmivaa, valitsin vielä oikein otolliset lukuolosuhteet: pimeän, ukkosjyrisevän sään ja kynttilänvalon. Kaadoin itselleni lasillisen portviiniä, että voisin oikein heittäytyä.

Jokin liikahti peilissä.
Liljan pyyhe putosi lattialle. Peilistä olisi pitänyt heijastua pukeutumishuoneen seinän koivupaneelia, mutta sen sijaan siinä näkyi jotain tummaa, kuin synkkää rantamaisemaa. Ja maisemassa liikkui jokin. (s. 54)

En vissiin vaan heittäydy tuollaiseen. Enkä heittäytynyt putoaviin tauluihin, kummallisiin murhiin tai katoamisiin, elämän ja kuoleman välimaastossa kulkeviin hahmoihin, talon narinaan tai synkkiin lauttureihin . Tästä sentään vähän kiinnostuin:

"Ehkä se oli metsänpeitto. Metsässä voi joutua sellaiseen tilaan, että kaikki äänet katoaa ympäriltä eikä kukaan pysty näkemään sua." (s. 127)

Parasta tässä kirjassa olikin se, että se ammensi muinaisesta mytologiasta - tai ainakin samoista fiiliksistä ja aineksista, joista mytologiat kertovat. Mutta jotenkin luen mytologioista ja kansanuskomuksista mieluiten tietokirjoista tai sitten sellaisista kirjoista, joiden tarina sijoittuu enemmän uskomuksille ja kummituksille sopivaan aikaan. Aino Kallaksen Sudenmorsian on minusta upea ja kiehtova, mutta se, että avio-ongelmat ja perheväkivalta - ja ai niin, alkoholismi ja syömishäiriö - yhdistetään mutaisiin vesiin ja kadotettujen sielujen joukkoihin, ei ollut minusta upeaa ja kiehtovaa. Ihmettelin, kun minusta, kauhua tuntemattomasta, moni asia tuntui kirjassa kovin kliseiseltä, mutta ehkä se onkin genren tapa, mene ja tiedä. Varmistan ampumistuomioni ja paljastan, että välillä minua nauratti, enkä myönnä, että kyse olisi ollut oman psyykeni suojelusmekanismista:

Mies oli nuori, noin parikymppinen. Hänen silmänsä olivat kaksi elotonta, mustaa länttiä harmaankalpeiden kasvojen keskellä, ja leuan alla näkyi rosoreunainen aukko. Kun mies käänsi päätään, Lilja näki, että osa pään takaosasta oli kadonnut ja vaalean t-paidan olkapäillä näkyi pieniä verisiä klönttejä. (s. 129)

No, oli se sujuvasti kerrottu, tosin kielessäkään ei ollut mitään sellaista, mitä olisin erityisesti jäänyt tarkastelemaan. Ja minulle on tärkeää, että kirja kiehtoo joko tarinan tai kielen vuoksi, hyvässä tapauksessa molempien. Tämä jäi tällaiseksi kokeilevaksi välipalaksi. En saanut kauhukipinää, joten menen nukkumaan Elias Lönnrotin seurassa. Eipä tarvitse ainakaan menettää yöuniaan.

Mia Vänskä: Saattaja. Atena, 2011. Kansi Jussi S. Karjalainen
Kustantajan kirjaesittelyu ja näyteluku

P.S. Okei, myönnän: olivat nuo lainatut kohdatkin sen verran karmivia tai ainakin ällöjä, etten katsoisi tästä kirjasta tehtyä elokuvaa!

Superkirjoista ja yksityisistä lukukokemuksista

Pahoittelen kirjoituksen kömpelöä otsikkoa, mutta parempaakaan en tälle sekalaiselle jaarittelulleni keksinyt.

Ensinnäkin asiaa superkirjoista, eli jatkoa keskustelulle siitä, mikä kirja on sekä hyvä että mukava. Ehdotin superkirjakirjoitustani seuranneessa keskustelussa, että yksi ehdokas voisi olla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, koska se ravisuttaa muodollaan sekä sisällöllään.

Uusin ja vahvin ehdokkaani on kuitenkin Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär. Minusta kirja, joka kertoo ikiaikaisen ja hyvin inhimillisen tarinan hienolla kielellä ja vieläpä vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin, on todellinen superkirja. Keskustelimme Ronjasta eilen livelukupiirissämme ja tuli juttua siitä, että oikeastaan hienoimpia kirjoja ovat sellaiset näennäisesti lastenkirjat, jotka kuitenkin vaikuttavat voimakkaasti myös aikuiseen lukijaan. Niissä on tavoitettu jotain hyvin perustavanlaatuista tarinan kertomisesta ja ihmisenä olosta, maailmasta – silloinkin, kun kyseessä on satukirja. Muumeissa on minusta tätä samaa ajatonta viisautta.

Ronja sai lukupiiriltä kehuja myös siinä, ettei se ole liian monimutkainen tai erikoinen, kuten monet kuulut ja arvostetut kirjat ovat. Ronja on aito ja elämänläheinen, ja kaikki lukupiirissämme olivat ihastuneet siihen. Hyvinä puolina pidettiin mm. sitä, ettei Ronja ollut liian siloiteltu, vaikka lastenkirja onkin. Kirjassa on surua ja huolia, roisia kielenkäyttöä ja reipasta huumoria, loppu on onnellinen muttei yli-idyllinen. Minulle lukukerta oli ties kuinka mones, yhdelle lukupiiriläiselle ensimmäinen aikuisena ja kahdelle muulle ensimmäinen kaiken kaikkiaan.

Karoliina kirjoitti jokin aika sitten Kirjavassa kammarissaan siitä, että joitakin lukukokemuksia ei haluaisi jakaa. Minulle tuli huolestunut ja vähän jännittynytkin olo ennen eilistä lukupiiriä ja sen Ronja-keskustelua. Ronja on ollut minulle tärkeä kirja aivan ala-asteen alkuluokilta lähtien ja huomasin olevani kauhistunut ajatuksesta, jos sen taika ei aukeakaan lukupiiriläisille, hyville ystävilleni! Yleensä minusta ihmiset saavat olla kirjoista mitä mieltä tahansa, mutta lempikirjani moittiminen olisi tuntunut loukkaukselta sekä minua että kirjaa kohtaan. Onneksi meitä molempia ymmärrettiin.

Olen ennenkin tuntenut halua pitää joku lukukokemus itselläni. Joistakin tarinoista ei halua kertoa, miksi ne ovat itselle tärkeitä. Lempikirjailijan tuotantoa voi myös olla mahdotonta analysoida tai esitellä. Blogin aikana olen todennut ainakin Claudie Gallayn Tyrskyjen ja Tove Janssonin Haru, eräs saari -teoksen kohdalla, että tarjoan niistä vain vaikutelmia ja tunnelmapaloja, koska en osaa enkä halua avata niitä sen enempää.

Tärkeistä kirjoista kirjoittaminen on kaiken kaikkiaan hieman ristiriitaista. Niistä jos jostakin haluaisikin kertoa ja keskustella, mutta niistä ei ole aina oikein mitään sanottavaa, vaikka mieli olisi lukiessa ollut pakahtumaisillaan. Joitakin kirjoja ei lueta, ne on koettava.

Mikä on sinun superkirjasi, yleisellä tai yksityisellä tasolla?

Onko hyvä kirja myös mukava?

Vaikka äidinkielenopettajani sanoi aina, ettei kirjoituksen alussa saa heti vastata otsikon kysymykseen, minä vastaan: ei. Hyvä kirja ei ole aina mukava eikä miellyttävä. Hyvä kirja on vaikuttava joko kirjallisesti tai teemallisesti, hyvällä tuurilla molempia. Mutta hyvästä kirjasta ei ole pakko pitää.

Asia tuli mieleeni, kun luin viikonvaihteen aikana viimeinkin Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan Herran armo (kypsyttelen lukukokemusta vielä hetken mielessäni ja kirjoitan siitä sitten). Kirja oli minusta vaikuttava ja monella tavalla kiinnostava, muttei erityisen mukava, vaikka esimerkiksi kieli on hyvin harkittua ja kaunistakin. Mukavia ovat sellaiset kirjat, joihin uppoutuu täysin ja joita lukee ihan vain lukemisen ilosta, nauttiakseen. Sudentaljassa on ainakin ensimmäisen osan perusteella kurjuutta, köyhyyttä, sairautta ja väkivaltaa – muun muassa. Sellaisesta lukeminen ei ole varsinaisesti miellyttävää, mutta ei niin miellyttäväkin kirja voi olla hyvin voimakas ja opettavainenkin lukukokemus.

Sofi Oksasen kirjat ovat minusta sellaisia, ettei niistä voi pitää, mutta arvostan niitä suuresti, erityisesti Puhdistusta. Kirja on minusta taitava ja tärkeä, mutta sen kerronta ja aihe ovat sellaisia, että kirjan ansiot ovat jossain muussa kuin siinä, että se tarjoaisi nautinnollisen lukuelämyksen. Lionel Shriverin Poikani Kevin kuuluu tietyllä tapaa samaan sarjaan: kauhea kirja, ei edes kovin hyvää kieltä, mutta herättää miljoonia kysymyksiä ja jää ikuisesti mieleen.

Luulen, että kaunokirjallisuuden lukemista vähätellään joskus siksi, että ajatellaan lukemisen olevan "vain" mukavaa ajanvietettä – lainausmerkit siksi, että kyllä hyvää ajanvietettäkin tarvitaan, eivätkä kaikki kirjat kykene tarjoamaan edes sellaista. Toisaalta luulen joidenkin karttelevan liian "korkeaa" kaunokirjallisuutta, koska ajatellaan, että hieno, tärkeä tai vaikuttava kirja on jotenkin hankala tai tylsä, ehkä juuri lukemisen kannalta epämiellyttävä kokemus.

Kun yritin keksiä esimerkkiä kirjasta, joka olisi todella mukava ja vaikuttava samaan aikaan, en heti keksinyt. Monet kirjat ovat toki hyvinkin hauskoja ja ihastuttavia, mutta niiden vaikuttavuus on joko hyvin henkilökohtaisella tasolla (kirjaan on helppo samastua) tai kirjallisella kentällä, jolloin kirja on merkittävä omassa genressään mutta ei ulkokirjallisesti. Ainakin aivan nykykirjallisuudesta on mielestäni hyvin vaikea äkkiseltään  nimetä tällaista teosta, klassikoista ja lastenkirjoista saattaisi löytyäkin. Nuorempana esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen oli mielestäni sekä hyvin jännittävä että opettavainen. Tänä vuonna lukemistani teoksista sekä kauniiksi että ajattelemisen aihetta antavaksi nousee teos Edita Morrisin Hiroshiman kukat, mutta ei sekään mikään varsinainen lukuromaani ollut.

Haluan kuitenkin uskoa, että on kirjoja, jotka ovat hyviä ja mukavia samaan aikaan, lomaltapaluupöpperöiset aivoni eivät vain nyt niitä muista. Kertokaa esimerkkejä! Olisiko Kjell Westön Missä kuljimme kerran sohvannurkkaan upottava lukuromaani, joka kuitenkin voisi tarjota myös uusia ajatuksia, kenties muuttaa lukijan maailmankuvaakin?

Kate Jakobs: Pieni lankakauppa – ja hömppäpohdintaa

Hömppääkin tarvitaan. Kuten kerroin, minä tarvitsin Pientä lankakauppaa Anne Frankin surullisen elämän vastapainoksi. Ja oli tällä kirjalla muitakin ansioita. Kun alun hieman töksähtelevä ja kohtauksesta toiseen pomppiva tyyli muuttui tasaisemmaksi, tai ainakin itse totuin tyyliin, tämä oli mukavaa ja lämminhenkistä helppoa luettavaa.

Pieni lankakauppa vie nimensä mukaisesti erääseen varsin sympaattiselta ja ainakin käsitöiden ystävästä houkuttelevalta kuulostavaan lankakauppaan New Yorkiin. Se vie myös nuoren ja kauniin yksinhuoltajaäidin ja tämän tyttären elämään – ja mitä kaikkea tapahtuukaan, kun tyttären isä, aikoinaan kelvottomaksi tuuliviiriksi diagnosoitu, pyrkii tutustumaan tyttäreensä? Perhekuvioiden lisäksi kirjassa on paljon naisten välistä ystävyyttä, myös sivuhenkilöiden parisuhteita ja jopa kulttuurintutkimusta ja elokuvantekoa, aika monenlaisia teemoja siis. En lukisi tällaista koko ajan, mutta toisinaan luen mielelläni. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun kerron, että yksi parhaista puolista tässä kirjassa oli mielestäni se, ettei se loppunut siirappisen onnellisesti.

Tämän kirjan nojalla on hyvä puhua myös hieman yleisemmin hömppägenrestä. Kun kesällä julkaisin hömppäkirjalistan, tuli puhetta siitä, onko hömppä tietynlaista kirjallisuutta halveeraava termi. Mietin sitä Lankakauppaa lukiessani ja mielestäni hömppä on ihan hyvä termi. Sana on hauska ja tuttavallinen, ja kertoo, että kirjaan voi olla lämmin ja rento, humoristinenkin suhde. Viihde tuo mieleeni paljon yksioikoisemmat kirjat, romantiikasta puhumattakaan. Myöskään kevyt kirjallisuus ei tee oikeutta hömpälle. Tässäkin kirjassa käsiteltiin mm. yksinhuoltajuutta, sairautta ja kuolemaa, leskeyttä, monenlaisia parisuhdeongelmia ja yrittäjyyttä. Ei niin kevyitä aiheita, vaikkei teos vakava tai syväluotaava ollutkaan. Ja entäs hömpän vaikutukset lukijalle? Joskus se, että voi vain uppoutua kirjaan ja unohtaa kaiken muun, on todella tärkeää. Sellaisten kirjojen merkitys ei ole mielestäni ollenkaan kevyt.

Siis: tässä blogissa hömppä on vakiintunut ja tietynlaista kirjallisuutta ystävällisesti kunnioittaen luonnehtiva termi. Eipä kaikki hömppä tietenkään ole mielestäni hyvää, vaan ei ole kaikki nk. laatukirjallisuuskaan.

Hömppäilyn ystävien kannattaa muuten tutustua Hömpän helmet -blogiin, vaikka se onkin näemmä toistaiseksi tauolla.

Kate Jakobs: Pieni lankakauppa (The Friday Night Knitting Club). Gummerus, 2008. 3. painos. Suom. Arja Tuomari

Heinäkuun kirjalista: Hömppää

Helle on hömpättänyt myös pääni niin, että kuukauden kirjalista meinasi unohtua. Päätin kuitenkin hömppälistan teeman jo kuukausia sitten ja tässä vihdoin hömppäsuositukseni. Niitä olikin yllättävän vaikea keksiä, joten otan mieluusti vastaan vinkkejä. Joskus on kiva lukea kevyttä ja/tai hassua.

1. Anna-Leena Härkösen kolumnit

Nämä ovat pitkäaikaisia suosikkejani, ja etenkin Härkösen ensimmäinen kolumnikokoelma, Kauhun tasapaino, on mainio. Luin sen ensimmäisen kerran junassa ja sain purra hammasta, etten nauranut ääneen. Olen lukenut sen sittemmin moneen kertaan ja tämä on ainoita kirjoja, joita osaan siteerata ulkoa. Jos tykkäät Härkösen mustasta huumorista, pidät näistäkin. Vaikka kolumnit on kirjoitettu kieli poskessa, niissä on myös pointtia – ja ainakin taitavaa kielenkäyttöä.

2. Katja Kallio: Tyypit

Kirja koostuu pakinamaisista eri henkilötyyppien kuvauksista. Muistan naureskelleeni myös tämän kohdalla, enkä vähiten nasevan kielen takia. Jos haluat kirjoittaa humoristisesti, kannattaa lukea Härköstä ja Kalliota jo esimerkin vuoksi.

3. Virve Sammalkallio: Sinkkuleikki – Paula ja Klaus

Nämä kirjat luin vuosia sitten, mutta ainakin silloin ne viihdyttivät minua. Sinkkuleikistähän puhuttiin sen ilmestyessä paljonkin: se oli ensimmäistä suomalaista chick-litiä, Suomen Bridget Jones (eka Bridget on hyvää hömppää muuten sekin!) ja ties mitä. Sammalkallion myöhäisemmistä, hieman vakavammista kirjoista en niin piitannut, mutta nämä ovat jääneet mieleen.

4. Catherine Sanderson: Petite Anglaise

Tästä olenkin jo kirjoittanut. Sopii kesähömpäksi erityisesti bloggaajille!

5. Hanne-Vibeke Holst: Onnellinen nainen – Tosielämää

Tanskalaisen nuoren toimittajanaisen kokemuksia ihmissuhteista ja äitiydestä, ammatillisista asioista... Ei mitään laatulukemista, mutta sujuvaa ja lämminhenkistä.

Lisäksi pidän mukavina ja hieman, hyvällä tavalla hömpähtävinä ja viihdyttävinä Anna Gavaldaa, Amélie Nothombia ja Virpi Hämeen-Anttilaa (etenkin Hämeen-Anttilan ensimmäisiä romaaneja). Marian Keyes kirjoittaa sujuvasti ja istuu hyvin hömppägenreen. Miehistä olen pitänyt Ben Eltonin ja Nick Hornbyn kirjoista; Dan Rhodes on myös pieninä annoksina viihdyttävä.

Yksi viime vuosien hulvattomimmista lukuelämyksistä on Miina Supisen Liha tottelee kuria. Carol Shieldsin puoliviihteelliset novellit ovat hyvää lomalukemista, ja tätä listaa tehdessäni aloin suorastaan haaveilla Kaari Utrion historiallisista romaaneista. En ole lukenut Utriota aikoihin – haluan lukea heti! En siis pidä Utriota varsinaisesti hömppäkirjoittajana, mutta nautin hänen romaaneistaan kuin laatuhömpästä. Taatusti rentouttavaa ja viihdyttävää... Hmm, ehtisikö vielä tänään kirjastoon?

P.S. Lisää lukuvinkkejä Hömpän helmistä.

Kaksi kesäkirjaa yli laidan

Kesäkirjapino on madaltunut jo ennen elokuista lomaani. Snellman ja Auster on jo luettu, ja nyt kaksi muutakin kirjaa on poistettu pinosta. (Snellmanin Parvekejumalista ilmestyi muuten juuri hyvä arvio Kirjasiepon blogissa.)

Ensinnäkin joudun jo palauttamaan kirjastoon Doris Lessingin omaelämäkerran toisen osan, Varjoissa vaeltajan. Harmittaa kovasti. Jonotin kirjaa kauan, mutta nyt en vain ehtinyt lukea sitä omalla lainausvuorollani, eikä kirjaa saa lainata uudestaan. Koska haluan lukea tämän ihan ajan kanssa, palautan kirjan kiltisti ja lainaan uudelleen joskus, kun aika on parempi. Onneksi minulla on kotona parikin lukematonta Lessingin romaania lohduksi.

Toiseksi jätin kesken Joanne Harrisin Karamellikengät Liian paksu, liikaa suklaata, liian makeaa. Ostin kirjan parillakymmenellä sentillä kirjaston poistomyynnistä ja ajattelin, että se olisi kelpo kesäkirja.

Se ei ole. Ensinnäkin kyseessä onkin Suklaapuodin jatko-osa; onneksi olen sentään nähnyt sen elokuvana. Tämän jatkonkin näkisin mieluusti elokuvana. Vaikka kirja on ihan sympaattinen, en nyt jaksa sitä, että parinsadan sivun aikana ei ole tapahtunut oikein mitään. No, on perustettu suklaapuoti (taas), vaihdettu identiteettiä, autettu epävarmaa teiniä, puhuttu Pariisin katumaisemista... Kaikki mukavia teemoja, mutta miksi niitä varten tarvitaan tiiliskiven paksuinen kirja. Jos tämäkin suklaapala on saatavissa leffana, nautin sen mieluusti niin, mutta kirja ei vie mukanaan. Ihmettelen, miksi Harrisin kirjoja oli kuulemma suositeltu jollakin luovan kirjoittamisen kurssillakin. Tämän kokemuksen perusteella ne ovat lämpimiä mutta aika höttöisiä, kuuluisivat ehkä genreen "aikuisten sadut".

Olen siirtynyt lukemaan Inan vinkistä novelleja, Venäläisiä kertojia. Niitä jaksan!

Saako kirja olla hauska?

Nyt kun on pohdittu esim. miesten bloggaustaitoja, jatketaan yleisellä linjalla: saako kirjassa olla huumoria ja jos saa, millaista?

Olin pohtinut aihetta jo ennenkin ja todennut itsekseni, että minusta kunnolliset ja tärkeät kirjat eivät kyllä ole yleensä kovin hauskoja. Elämäniloisesta ja lämpimästä tunnelmasta pidän, samoin mielikuvituksellisista käänteistä, mutta jos kirjaa kuvailtaisiin "vitsikkääksi" tai "hulvattomaksi", jäisi se varmaankin lukematta. Kun näin taannoin Reeta Karoliinan pohdiskelun samasta aiheesta, tiesin heti, mitä hän tarkoittaa. Vakavasti otettava kirja on vakava.

Ehkä se johtuu siitä, että hauskat kirjat eivät usein niin kosketa tai ainakaan jätä pysyvää jälkeä tiedon eikä tunteen tasolla. Hömppä voi olla hyvää välipalalukemista, mutta ei sen kummempaa, ja useimmat hömppäkirjat kai kuitenkin on tarkoitettu hauskoiksi tai ainakin viihdyttäviksi.

En juuri koskaan naura ääneen tai edes hymähtele lukemilleni kirjoille, en tosin vetistelekään. Kun ajattelen kirjoja, joille olen viime vuosina nauranut, esiin nousee muutama hyvin erilainen teos: Miina Supisen Liha tottelee kuria, Volter Kilven Alastalon salissa (kyllä sen lukeminen välillä itkettikin - uupumuksesta - mutta urakan keskellä koin myös aitoja ilon hetkiä) ja sitten jotkut L. M. Montgomeryn teosten yksittäiset kohdat ja lausahdukset. Lisäksi Tove Janssonin novelleissa on mahtavia henkilöitä, havaintoja ja kohtauksia - pitää taas kehua Kesäkirjan oivallista isoäitiä.

Ja mistä moinen kuvituskuva? Mieheni, joka arvatenkin elättää itsensä konsultoimalla, luki bluffausoppaasta lehdestä ja naureskeli sitaateille. Ostin teoksen hänelle lahjaksi ja hän jatkanut iloista lukemista. Minä tiukkapipo en oikein ymmärrä. Kyllä kirjan huumorin pitää olla hienovaraisempaa ja kaunokirjallisempaa kuin tuollaisissa varta vasten vitsikkäissä kirjoissa. Vai pitääkö?

Ainakin miljoona kissakirjaa - eli kirjojen keräilystä

Kirjahyllyyn on yhtäkkiä ilmestynyt uuden kirjakokoelman alku. Syytän kanssabloggaajia! Ensin Aava sai ajattelemaan, että Kirjastokissa on luettava. Sitten Kirjasieppo meni ja kirjoitti kissakirjoista. Arvatenkin sain lisää lukuvinkkejä. Oikein ihmettelin, että miten minulla, kissanomistaja-kirjahullulla ei vielä ole kissakirjojen kokoelmaa.

Onneksi on netti ja nettiantikat: kokoelman alku oli nopeasti hankittu, ja Doris Lessingin Kissoista minulta jo löytyikin. Viime viikolla ostin vielä pari kissakirjaa Turusta (eivät ole kuvassa) ja jossain vaiheessa teen yhteispostauksen kaikista kokoelman kirjoista; en ole vielä lukenut kaikkia enkä toisaalta myöskään usko muidenkin kuin itseni ilahtuvan, jos kirjoitan kymmenen erillistä kissakirjajuttua.

Lasten kissakirjat ovat ihanan näköisiä. Kokoelman helmi on ainakin toistaiseksi tämä:

Kieltämättä tämäkin uusi kirjakeräilyharrastus on saanut minut pohtimaan, pitääkö ihmisellä oikeasti olla ellei miljoona, niin ainakin yli tuhat kirjaa. Olen mielestäni oppinut hieman rajoittamaan kirjojen ostoa - en osta useinkaan ihan hömppää ja lainaan kirjoja kirjastosta, maltan jopa joskus odottaa uutuuksia - mutta huomaan, että tietyillä genreillä on sellainen vaikutus, että kun näen sen edustajan joko kaupassa tai netissä, minun on saatava se.

Erityisen hyvin pystyn perustelemaan itselleni vanhojen lasten- ja nuortenkirjojen hankkimista (nostalgiaa!), kieli- ja kirjallisuustieteellisiä opuksia (viisautta, oman alan kannatusta!) ja suomalaisia klassikkoja (lisää viisautta!). Ylipäätään tietokirjoille on helppo keksiä ostamaan pakottavia perusteluja, ja toisaalta se, jos minulla on jo useita tietyn kirjailijan kirjoja, näyttää toimivan siten, että niitä tulee aina vain lisää. Etenkin Tove Janssonin kirjoja käyn kurkkimassa välillä nettiantikoista vain siksi, että haluaisin lukemisen lisäksi myös omistaa niitä lisää.

Tarkoitukseni oli pohtia kirjojen keräilyä enemmänkin, mutta en osaa järkeistää tai avata asiaa sen enempää. Tiedän vain, että kirjojen suhteen olen täysi materialisti: rakastan kirjoja myös esineinä eikä koti ilman kirjahylly(j)ä ole koti ollenkaan. Olen joskus kuullut lukutoukista, jotka lukevat vain lainattuja kirjoja. Jos joku sellainen sattuu lukemaan tämän, olisi kiva kuulla, miten voi pitää kirjoista haluamatta niitä omakseen.

Entä voiko todellinen kirjojen ystävä ja keräilijä ostaa lähes kaikki kirjansa netistä? Onko se liian helppoa - eikö pitäisi koluta kirpputoreja ja antikvariaatteja? Toisaalta nettiostajalle jää enemmän lukuaikaa.

Ja vielä, silläkin uhalla että saan taas uusia kirjakokoelmaideoita: mitä genrejä keräilet ja miksi?

SKS:ään voi luottaa!

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Vietimme siellä eilen mukavan ja antoisan iltapäivän lukupiirimme kanssa. Tapasimme vasta klo 13 ja totesimme, että kiinnostavimmat esitykset siltä päivältä olivat jo ohi, joten päätimme vain haahuilla eri osastoilla. Minua olisi kyllä kiinnostanut iltapäivällä ollut paneelikeskustelu suomen kielen tulevaisuudesta, mutta se meni vahingossa ohi - hyvien ystävien ja kirjojen parissa aikaa kuluu siivillä.

Ostoksia tuli tehtyä tällä kertaa hyvin maltillisesti. Osin se johtui varmasti siitä, että tällä kertaa ei mielestäni ollut niin paljon todella halpoja kirjoja kuin ennen (lamamessut?), osin taas siitä, että yritinkin olla ostamatta.

Jotain todella edullista kyllä löytyi: nimittäin tämä Tero Liukkosen kirja Veikko Huovinen - kertoja, veitikka, toisinajattelija maksoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla kaksi euroa! Olisin voinut maksaa enemmänkin, koska juuri Havukka-ahon ja ihanan koirakirjan lukeneena olen Huovisesta kiinnostunut. Vaan en valita. Ostin SKS:ltä myös mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan Suomen ensimmäisistä naisromaanikirjailijoista ja heidän naiskäsityksistään (Kati Launis: Kerrotut naiset). Aivan ihana löytö oli Jaana Aartomaan ym. toimittama Kulttuurihistoriallinen keittokirja. Kauniita kuvia, kiinnostaa tietoa, ruokaohjeita - ties mitä pitoja meillä aletaankaan nyt viettää!

Kaiken kaikkiaan siis onnistunut messukeikka. Tiesin jo etukäteen, että sorrun ostoksiin SKS:n osastolla. Se on AINA messujen paras ja turmiollisin paikka. SKS julkaisee hyvin monialaisesti ja kiinnostavasti, ja kun näkee lukuisia SKS-kirjoja samassa paikassa, se on menoa. Pitäisi joskus käydä SKS:n omassa myymälässäkin Helsingissä - ja niille, jotka asuvat siitä kaukana, vinkattakoon, että SKS:n nettikaupassa on aina puoli-ilmaisia löytöjä.

SKS:n teosten lisäksi ostin vain opasvihkosen Exlibrikset - kiehtova harrastus. Siitä ja exlibriksistä enemmän juttua, kunhan ehdin tutustua vihkoseen. Messuilla oli nähtävillä hienoja exlibriksiä.

Jonain vuonna toteutan kyllä haaveeni ja otan lomaa kirjamessujen ajaksi ja käyn suunnitelmallisesti kuuntelemassa esityksiä. Ja ostan enemmän kirjoja!

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä - ja yleistä juttua näytelmäteksteistä

Se on tehty. Pehmeä sohva ja kainalossa kehräävä kissa auttoivat minua suorittamaan viimeisenkin Larssonin loppuun. Ei enää lisää purnausta, mutta sen vielä totean, että trilogiassa oli maailmankaikkeuden lattein viimeinen lause, joka taisi osin kyllä olla suomentajankin syytä. En viitsi paljastaa.

Onneksi yöpöydältä löytyi vastalääkkeeksi jotain lyhyttä, ytimekästä ja dialogimuotoista – Reko Lundánin näytelmäteksti Tarpeettomia ihmisiä. Löysin sen taannoin vahingossa kirjaston tietokannasta, kun olin varaamassa Tsehovin samannimistä novellikokoelmaa.

Olen lukenut vasta alkua, mutta voin todeta, että teksti on hyvää ja toimivaa. Ei tarvita larssonmaisia faktatietoiskuja eikä dokumenttimaista kuvaustapaa, kun jo tavallisten ihmisten keskustelulla voidaan kuvata elävästi henkilöhahmoja, tunnelmia ja elämänkohtaloita. Näytelmän aihe ei ole ratkiriemukas – oikeastaan olisin kaivannut jotain kepeää Larssonin kauheiden teemojen jälkeen – mutta muutamalla repliikillä Lundán saa lukijan uskomaan, että on ahdistavaa olla ammattiyhdistysliikkeeseen pettynyt työtön asentaja. Ja että toisen työttömyys koettelee parisuhdetta, etenkin jos työllistetty osapuoli menestyy työssään. Että keski-iän kynnyksellä on vaikeaa, miehillä etenkin. Teksti on ihmeen elävää, vaikken ole nähnyt tekstin teatteriversiota eikä tekstissä ole yhtään selittävää riviä (ei huoneiden kuvauksia, ei ”katsoo ärtyneenä ja kuiskaa” -opastuksia).

Hyvältä siis vaikuttaa. Lisäksi on virkistävää lukea näytelmätekstiä pitkästä aikaa.

Näytelmien lukeminen ei olisi tullut mieleenikään ilman muinaista yleisen kirjallisuustieteen draamakurssia, jossa niitä oli pakko lukea. Aluksi lukeminen tuntui oudon epämääräiseltä, mutta nykyisin luen näytelmiä mielelläni, joskaan en usein. Ihailen tekstejä, joissa rakennetaan kokonaisia maailmoja dialogin avulla: sellaisessa tekstissä ei useinkaan ole mitään liikaa eikä liian vähän. En olisi uskonut, että joihinkin näytelmäteksteihin voi uppoutua kuin kertoviin romaaneihin ja nähdä tapahtumat edessään. Upeaa!

Tärkeisiin näytelmä-lukukokemuksiini kuuluvat mm. Sofi Oksasen Puhdistus, Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi sekä Minna Canthin näytelmät. Yöpöydällä on odottamassa myös Ibseniä, josta myös pidän.

Ihanaa, elämää on vielä dekkarien jälkeenkin!

Luetko sinä näytelmiä? Miksi luet, miksi et?

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Loma on takana ja on aika ryhdistäytyä myös kirjablogin suhteen. Heti alkuun teen tunnustuksen: olen käyttänyt loma-aikaani dekkareihin. Eikä vain yhteen, vaan peräti kolmeen dekkariin. Vaikka en ymmärrä, miksi dekkareita luetaan!

Ennalta arvattavasti minäkin olen lukenut ruotsalaisen, jo edesmenneen Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Larssonin kirjahan ovat niitä, joita suositellaan sanomalla, että ellet muuten pidä dekkareista, niin nämä kannattaa kuitenkin lukea.

No. En ole huonovointinen enkä aivan nääntynyt, mutta aika uupunut enkä kovin innostunut. Viimeisin trilogian osa on vielä kesken, vaikka olen lukenut sitä sinnikkäästi jo ainakin viikon. Hyvän, paksunkaan kirjan ahmimiseen minulle ei mene yleensä kuin muutama päivä, joten tuo jo kertoo jotain…

Ensiksi kuitenkin ruusuja. Trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia, luin muutamassa päivässä. Aluksi kirja ei vaikuttanut lainkaan kiinnostavalta, mutta se parani loppua kohden. Se oli myös hyvin kirjoitettu, teksti oli sujuvaa ja helposti seurattavaa, vähän kuin olisi elokuvaa katsellut. Mistään pelkästä ”joku on kuollut ja sitä ihmetellään” -juonesta ei todellakaan ollut kyse, vaikka murhamysteeriä ratkottiinkin. Päinvastoin, kirjassa oli hurjasti teemoja ja vielä tärkeitä teemoja: murharikollisuuden lisäksi bisnesmaailman julmuutta, insestiä ja sukurutsaa, tietoturva-asioita, epätasa-arvoa, sosiaalihuollon toimintatapojen kyseenalaistamista, ties mitä. Tällaista teosta ei varmasti kirjoiteta hetkessä, vaan kirja on vaatinut runsaasti taustatyötä ja suunnittelua: lopputulos olikin vähän liian pitkä mutta muuten huolellinen. Trilogian muissa osissa mukaan tulee vielä runsaasti muitakin teemoja.

Mutta. Risuja. Muun muassa Larssonin dekkareita on kiitetty siitä, että ne nostavat esiin tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja ja puuttuvat epäkohtiin. Totta, mutta miksi niin monta asiaa pitää tunkea samaan kirjaan? Ja onko dekkari ainoa tapa käsitellä ko. aiheita? Mielestäni tärkeiltä asioilta vei uskottavuutta se, että ne kaikki tungettiin samaan kertomukseen, joka eteni vauhdikkaasti eikä aina niin uskottavasti. Koska inhoan räiskettä ja mässäilyä, huomioni kiinnittyi esim. ällöttäviin murhayksityiskohtiin eikä niihin tärkeisiin teemoihin ja kannanottoihin.

Kaikkein eniten minua häiritsivät kuitenkin kirjan henkilöhahmot. Keskeistä naishahmoa, yhteiskunnasta syrjäytynyttä, lapsen kokoista, huippuälykästä hakkeria Lisbeth Salanderia on nostettu jonkinlaiseksi supersankarittareksi ainakin joissain naistenlehtien kirja-arvioissa. Minusta Salander ei ollut lainkaan kiehtova vaan täysin epäuskottava. Kirjan keskeisin mieshahmo, toimittaja Mikael Blomqvist oli asteen normaalimpi, mutta en ymmärtänyt, miksi kaikki naiset lankesivat häneen. Mitä tämä vastustamattomuus tuo kirjoihin? Miksi kaikkien pitää sekoilla keskenään? Rasittavaa. Onneksi hahmot olivat sentään moniulotteisia eikä mitään Da Vinci -koodi-kamaa.

Myös kirjojen kieli oli sujuvuudestaan huolimatta rasittavaa. Paikoin tunsin lukevani raporttia tai kuuntelevani moraalista puheenvuoroa: näin huonosti asiat ovat, usko se (ks. tekstinäyte 1). Faktaosuudet olisi voinut esim. upottaa dialogiin, niin ne eivät olisi olleet niin silmille hyppiviä. Vaikka kirjat tavallaan olivatkin ihan ok lukemista, niin minulle jäi kaikesta edellä mainituista ristiriitainen ja ärsyyntynyt olo: oliko tarkoitus viihdyttää lukijaa vauhdikkaalla juonella ja oudoilla ihmisillä ja ihmissuhteilla vai kenties pysäyttää hänet ajattelemaan ihmisten ja yhteiskunnan julmuutta?

Olen puhunut! Anteeksi pitkä sepustus, mutta jos ihminen kerran elämässään lukee dekkarin, niin siitä riittää puhistavaa. Olisin kyllä voinut vain linkittää blogini Inan dekkariarvioon, sillä niin samaa mieltä olin.

Joka tapauksessa, olen suoriutunut kolmannen Larssonin viime sivuja lukuun ottamatta dekkari-ihmiskokeesta. Ymmärrän aavistuksen verran paremmin dekkarinlukijoita, mutta en niitä, jotka lukevat vain dekkareita. Itse tuskin luen niitä jatkossakaan.

Tekstinäytteitä kirjasta Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

1, s. 239:

Holhous taas tarkoittaa huomattavasti tiukempaa valvontaa, silloin päämies ei itse saa käyttää omia rahojaan eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä tietyissä asioissa. Täsmällisesti ottaen holhooja epää päämieheltä koko oikeustoimikelpoisuuden. Ruotsissa on yli 4000 henkeä, joilla on holhooja.

2, s. 496:

Lisbeth Salanderin silmät leimahtivat yhtäkkiä tukahdetusta vihasta. Mikael jatkoi kiireesti.

”En minä väitä, että ihmiset ovat yksinomaan kasvatuksen tulosta, mutta luulen, että kasvatus näyttelee suurta osaa. Gottfriedin isä hakkasi poikaansa vuosikaudet. Sellainen jättää jälkensä.”

”Paskapuhetta”, Lisbeth toisti. ”Gottfried ei ole ainoa poika, jota on pahoinpidelty. Ei se anna hänelle oikeutta murhata naisia. Sen valinnan hän teki aivan itse. Ja Martin samoin.”

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Wsoy, 2009. Yhdeksästoista painos.

Dekkareita - miksi?

Hercule Poirot'n esittäjä David Suchet.

Dekkarit, nuo kesäkirjoista stereotyyppisimmät, tuntuvat jakavan ihmisiä kahteen lajiin: ihminen joko lukee niitä tai ei lue. Tuttavapiirissäni ei ole juurikaan välimuotoihmisiä, vaan on dekkarien ystäviä ja vihamiehiä. No, karttajia ainakin.

Itse kuulun epäilyksettä karttajiin. Juttelin juuri dekkareista toisen karttajan kanssa ja hän luonnehti dekkareita osuvasti: "Ne on sellaisia, että joku on kuollut ja sitä sitten ihmetellään." Kummallakaan ei ollut tämän syvällisempää määritelmää dekkareista eikä tarkkoja perusteita, miksi niiden lukeminen ei vain kiinnosta, ei sitten yhtään. Minulla oli aiemmin tapana vedota siihen, että luin ala-asteella (ainakin silloisen tietoni mukaan) kaikki Agatha Christiet ja pidin Christiestä esitelmän ja siinä tuli mitta täyteen. Näin 35-vuotiaana tuo tuntuu hieman jääräpäiseltä ja jämähtäneeltä selitykseltä.

Mutta miksi dekkareita pitäisi lukea, miksi kaikki lukevat niitä? Ja mitä minun kannattaisi kokeilla, jos haluaisin yrittää varovaisesti dekkarin lukemista? Myönnettäköön, että olen kyllä lukenut Leena Lehtolaisia - ensimmäiset Maria Kalliot ovat kivoja, koska Kallio asuu niissä aivan meidän kotinurkilla - ja pari Outi Pakkasta, jotka ovat saaneet minut kiemurtelemaan tuskasta ja myötähäpeästä. Ainakin niissä aina joku kuolee ja sitten ihmetellään. Mutta mitään uusia, suosittuja, kansainvälisiä dekkareita en ole lukenut. Niitä, joista kaikki aina puhuvat, mutta joiden nimiä tai tekijöitä minä en edes muista.

Lukupiirimme yhdeksi kesäkirjaksi on ehdotettu Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa, vai mikä sen poliittisesti korrekti nimi onkaan. Ehkä se vie minut suuren dekkariymmärryksen pariin.