Kirja, joka tekee minulle hyvää: Petri Tamminen, Meriromaani

Kevättä hän Jäämeren myrskyssä ajatteli. Se ajatus sai hänet päättämään, että vaikka laiva kaatuisi ja ajelehtisi maailman reunalle ja ylikin, hän roikkuisi kyydissä, sillä puulastissa oleva puinen laiva ei uppoaisi millään.

Toisena yönä tuuli tasaantui. Hän meni kajuuttaansa ja kiitti laivaansa ja taivasta ja jotakin, joka hän mielessään kutsui kevääksi, ja nukkui. (Petri Tamminen: Meriromaani, s. 67)

On taas uusi kesä, on #kesäkirjahaaste #Lukulamppu, eli Lukulampun kesäkirjahaaste. Tuo Lukulampun toimituksessa yhdessä ideoimamme lukuhaaste herättäköön tämän kirjablogin talviunesta. 

Valitsin ensimmäiseksi haastekirjakseni kirjan, joka tekee minulle hyvää. Pallottelin parin vaihtoehdon välillä, mutta lopulta valinta oli selvä. Petri Tamminen, jonka kirjoista olen kirjoittanut lämpimästi ennenkin, tekee tekstillään minulle hyvää. Niin tämänkeväisellä uutuudellaankin.

Meriromaanin idea on yksinkertainen, jopa hieman lapsellinen. On merikapteeni Huurna, tai oikeastaan poikaressu Vilhelm Huurna, josta tulee merikapteeni. Hänen laivansa uppoavat toinen toisensa jälkeen, eikä Huurnan elämä muutenkaan ole kovin onnekasta. Siinä missä joku ahdistuisi, Huurna tyytyy kohtaloonsa tyynesti ja salaviisaasti karujen tilanteiden ylle asettuen.

Juuri tuo salaviisaus kiehtoi minua tässäkin Tammisen kirjassa. Huurnan seikkailuista, tai pikemminkin toilailuista, voisi lukea vain tarinan näkökulmastakin, mutta silloin tarina jäisi melko ohueksi. Mutta se hiljainen ymmärrys, huumori ja ilkikurisuus, jolla Tamminen kuvaa hahmojaan ja maailmaa! Lisäksi minua huvittivat ja kiinnostivat yhtymäkohdat Volter Kilven Alastalon saliin (jonka lukeminen teki minulle aikoinaan hyvää vasta sen jälkeen, kun saatoin ällistyneenä mutta onnellisena todeta suoriutuneeni kirjasta).

Rakastan tällaisia pieniä, suuria kirjoja, jotka voi lukea yhdellä istumalla ja sitten lukaista heti uudelleenkin. Tätä kirjaa lukiessa minua nauratti ja itketti. Toisaalta olo oli hyvin rauhallinen, koska teksti oli niin eleettömän toteavaa. Ja ennen kaikkea olo oli lämmin. Joskus on tosiaan sellainen olo, että lukeminen ja erityisesti tietty kirja tekee hyvää.

Lukemisen jälkeen havahduin siihen, että hyllystäni puuttuu osa Tammisen tuotannosta, enkä ole lukenutkaan kaikkia hänen kirjojaan. Se ei tee minulle hyvää! Asia on korjattava.

***

Vaikka tässä taas hehkuttelen Tammista, niin totta puhuen harmittaa, ettemme ole  laatineet lukuhaasteen kriteeriksi esimerkiksi "Viisi kirjaa, jotka tekevät minulle hyvää". Taidanpa listailla noita muita kirjoja lähiaikoina. Nyt kuitenkin siirryn pohtimaan, mikä olisi kirja genrestä, jota en yleensä lue. (Voi miten paljon helpompaa onkin pysyä näiden mieltä lämmittämien kirjojen parissa kuin pohtia, mikä teos arveluttaa ja miksi!)

Onko linjoilla muita Petri Tammisen ihailijoita? Entä oletteko huomanneet Lukulampun kesäkirjahaasteen ja ajatelleet osallistua?

***

En aio kerrata haasteen sääntöjä tai puhua haasteesta jatkossa muutenkaan näin paljon lukuhaastepostauksissani, mutta vinkkaan nyt, että haasteen etenemistä voi seurata Lukulampun sivustolla sekä etenkin Facebook-tapahtumasivun kautta. Poimimme kesän mittaan aika ajoin esimerkkejä, mitä ihmiset ovat lukeneet haasteen myötä, mutta haasteeseen voi osallistua, vaikkei pukahtaisi siitä netissä sanaakaan. Tärkeintä on lukeminen ja lukemisen ilo! 

***

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. Kansi: Piia Aho.

(Olen ostanut kirjan Lukulampun verkkokaupasta.)

#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

T niin kuin Tamminen

Havahduin jokin aika sitten: minulla on aakkoshaaste, joka on ollut vuosikausia tauolla t-kirjaimen kohdalla! Päätin elvyttää haasteen ja lukea Petri Tammista, jolta olen lukenut useita teoksia etenkin tuotannon alkupäästä. Nyt luettavaksi valikoitui Piiloutujan maa, josta muistelin pitäneeni joskus todella paljon.

Tammisen lause on lyhyt ja lakoninen, huumori hiljaista mutta ironiaan taipuvaista, aiheet arkisia mutta oivaltavia. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, jotka ilahduttavat ja kiinnostavat minua niin Tammisen kuin muidenkin kirjoittajien kohdalla.

Piiloutujan maa on lyhytnovellien kokoelma, jonka perusidea sekä hymyilyttää että riipaiseekin. Voi ihmispoloista, jota Tamminen kuvaa – ja jonka pakostakin ajattelen olevan tietääkseni julkisuutta kartteleva Tamminen itse – sen pitää olla ihmisten ilmoilla ja keskellä maailman hulinaa, vaikka mieluiten se olisi omassa rauhassa, piilossa. Vaikkei minulla useimmiten ole mitään ihmisten maailmaa vastaan, niin se osa minussa, joka haluaisi kadota kirjojen keskelle tai näin keväällä mieluiten valkovuokkojen sekaan, ymmärtää Tammisen piiloutujaa täydellisesti.

Piiloutujan maa onkin luentevaa luettavaa jokaiselle piileskelyhaluun taipuvaiselle. Tamminen osoittaa vastaan panemattomasti, että itsekseen viihtyvä ihminen voi kadota mihin vain, milloin vain. Piilossa voi olla kotona, sodassa tai äidin sylissä. Joskus piiloutuminen vaatii uuden elämän, mutta mestaripiiloutuja on piilossa silloinkin, kun hän näyttää elävän normaalisti:

Todellinen mestari ostaa rivitalokaksion Janakkalasta. Hän tervehtii naapureita ja osallistuu pihatalkoisiin. Hän kulkee kaikkien näkyvillä, mutta kun yö saapuu ja asuinalue hiljenee ja mestaripiiloutuja käy vuoteeseen, hän tärisee riemusta. (novellista Mestaripiiloutuja)

Luin novellikokoelman tällä kertaa ilmeisesti juuri tuon kirja- ja kevätkaihon vallassa. En saanut otetta aivan kaikista Tammisen kuvaamista ideoista ja mielentiloista, mutta esimerkiksi vain noin sivun mittainen novelli Kirjasto tuntui läheiseltä. Ote novellista -  kertoja on juuri löytänyt unohdetun kirjan ja silittänyt sitä hellästi:

Kun kulkuaan taas  jatkaa, maailman tietää säilyvän. Ihmiskunta on tulvillaan rakkautta ja luottamusta. Ei ihminen tahdo pahaa, hän tahtoo aikaa ja turvallisen kammion, jossa hän saa tutkia asioita. Kun sitä ajattelee, tekee mieli painautua peräseinän ja hyllyn väliseen rakoon. Enemmin tai myöhemmin sinne leijuu vieno kahvin tuoksu, joka kertoo uutterien kirjastovirkailijoiden ansaitusta tauosta.

Entäs sitten tämä? Ote novellista Metsä:

Kaikkein kauneimmat puut tuudittavat aiheettomaan onnen tilaan. Ikiaikaiset lehdot jossakin Paraisilla, Ruissalossa tai Velkuan saaressa saavat kuljeskelemaan hölmön hymy naamalla ja odottamaan elämältä valovuokkoja, mustarastaan laulua ja vinoa siilautuvaa valoa täältä ikuisuuteen. Niin kuin ei koskaan enää olisi talvi. Niin kuin ei koskaan enää saapuisi se maaliskuun yömyrsky, joka repii tammen kuivuneet lehdet puista. Hetki sitten piiloutuja on kulkenut maailmassa tyynenä kuin kirjaston hyllyjen välissä; nyt hän poukkoilee nymfinä lehdon poluilla.

Poukkoilevainen olo voi tulla myös siitä, että palaa suosikkikirjansa ääreen, vaikka kirja olisikin pikemminkin tasaisuuteen kuin irrotteluun kannustava. Onneksi löysin taas Petri Tammisen – nyt on intoa jatkaa aakkoshaastettakin. U niin kuin…. Pitääpä poukkoilla kirjahyllyn ääreen.

Petri Tamminen: Piiloutujan maa.  Otava, 2002.

(Kirja on oman kirjahyllyni aarre ja muistaakseni oma ostokseni.)

R niin kuin Rasa

Ilta,

päivän vedos.

(teoksesta Rantatiellä)

Aakkoshaasteen R oli helppo valita. Olen pitänyt Risto Rasan runoista varhaisteini-iästä asti ja äskettäin löysin vielä antikvariaatista kerralla peräti neljä hänen kirjaansa, mikä aarre! Nyt olen lukenut ne (Kulkurivarpunen 1973, Hiljaa, nyt se laulaa 1974, Kaksi seppää 1976, Rantatiellä 1980; kaikki Otavalta).

Näitä rantoja kulkiessani

Tunnen ruohon toiveen:

Kasvaapa niin pitkäksi, että peittäisi joen.

Sen kummempia eivät omanikaan ole.

* * *

Tuuli on merta suurempi,

aallot valtavat

jymisevät kiviä vasten.

Lokakuu.

(molemmat runot teoksesta Kulkurivarpunen)

Risto Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja niitä oli näissäkin teoksissa enemmistö. Näin keväällä kevät- ja kesärunot ihastuttivat, syksyrunot vielä menettelivät, mutta talvirunot ahdistivat. Luonnon lisäksi Rasa kuvaa tunteita ja arkisia tapahtumia.

Aukaisen oven,

lakaisen roskat

unen rappusilta.

* * *

Kun on syöty,

mennään hetkeksi sänkyyn,

sammutetaan valot,

pannaan ikkunalaudalle

sadetta ja lunta vasten kynttilä:

lämmin häilähdys,

kun herätessä tunnen sinut.

(molemmat runot teoksesta Kaksi seppää)

Näitä lukiessani ajattelin monta kertaa, miten hienovireistä kielenkäyttö on. Missä menee se raja, joka erottaa naiivin ja taidokkaan pelkistetyn? Lattean ja lakonisen? En osaa määritellä, mutta Risto Rasa tuntee tuon rajan ja pysyttelee taidokkaan puolella. Näitä pienimuotoisia ja pelkistettyjä runoja on helppo lähestyä, mutta ne eivät silti tunnu liian lapsellisilta, tylsiltä tai itsestään selviltä.

Näin monet runot ihan silmissäni. Esimerkiksi tämä kuva jäi mieleeni:

Tiilisen muuntajan

seinustalla

hevonen pitää sadetta,

katselee päätään riiputtaen

jälkiään,

jotka ovat jo puolillaan vettä.

sillä on laitumella

omat uransa,

joihin mikään ei kasva.

hevosenkenkä on

pensaan karttamerkki.

(teoksesta Rantatiellä)

En ollut lukenut Rasaa ainakaan muutamaan vuoteen. Huomasin nyt, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua kiehtovat mahdollisimman pelkistetyt, aidon oloiset tekstit. Nuorena Rasa-suosikkejani olivat vitsikkäät, joko kielenkäytöllä tai asioilla leikittelevät runot. Esimerkiksi: Lumi on sulanut. / Lehtiä, / viime kesän vanhoja numeroita. tai Syksy. / Katulyhdyn valossa / hyönteiset käyvät / röntgenissä. (molemmat esimerkit teoksesta Hiljaa, nyt se laulaa.)

Ilahduin kovasti, kun teoksesta Rantatiellä löytyi sivun mittainen omaelämäkerrallinen selitys, miten Rasa ei aikonut ikinä  mennä töihin kirjastoon eikä olla julkisuudessa edes sen vertaa, että lukisi runojaan edes kirjaston kirjallisessa illassa ääneen. Toisin kävi: Kirjoitin lisää runoja, valmistuin kirjastonhoitajaksi, sain paikan, työvuorojani muuttamalla pääsen pyydettäessä lukemaan runojani, ja aina soivat mielessäni Sancho Panzan sanat hänen anoessaan eroa käskynhaltijan virasta: Antakaa minun elää leivästä ja sipulista niin kuin ennenkin.

Yllä oleva kuulosti varsin uskottavalta, sillä näin ehkä viitisentoista vuotta sitten Risto Rasasta tv-dokumentin, jossa hän kertoi samaa tarinaa. Hän eli vaatimattomasti Someron kirjastonhoitajana, asui lukuisien kirjojen keskellä ja kertoi, ettei halua runoilla runoilemisen eikä varsinkaan julkaistujen teosten takia (minusta hän oli ihastuttava, mutta ei puhuta siitä sen enempää). Eikä hän missään tapauksessa halua olla julkisuudessa! Risto Rasasa tuntuu olevan sekä kirjoittajana että henkilönä paljon samaa kuin toisessa suosikissani, myös kovin lyhyen lakonisessa ja lempeän ymmärtävässä kertojassa Petri Tammisessa.

Oli ihanaa lukea Rasaa ja ylipäätään runoja pitkästä aikaa! Harmittelin, että runoutta tulee luettua tai edes seurattua niin vähän, oikeastaan aivan minimaalisesti. Mikä avuksi? Ketä kannattaisi lukea ja miksi, jos haluaisi päästä runojen lukemisen makuun? Kuka on suosikkirunoilijasi ja miksi?

Tässä vielä kuva Rasan kirjoista. Eivätkö olekin sympaattisen retrotyylisiä, hauskoja jo esineinä? Minulla on onni omistaa Rasa-kokoelma Tuhat purjetta – kootut runot, mutta silti halusin nämä neljä pikkuvihkostakin hyllyyni.