Miten Rautasydän syntyi?

Miina Supinen ja Anne Leinonen.

Tämä menee nyt hieman takaperoisesti. Ehdin jo kirjoittaa Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydämestä ja kuitenkin sen julkistustilaisuus oli vasta tänään. No ei se mitään, kirjoitetaan lisää, kävin nimittäin julkkareissakin.

Syitä käyntiin oli kaksi: halusin nähdä Miina Supisen livenä ja kuulla, miten kaksi kirjailijaa kirjoittaa kirjan yhdessä. Näin Miinan - ja Anne Leinosen, jota en ole lukenut aiemmin, mutta nyt aion lukea - ja kuulin kiinnostavia asioita Rautasydämen synnystä.

Ensinnäkin - unohtakaa muusat ja boheemit luomistuskat. Ainakin lyhyen haastettelun perusteella vauhdikas ja viihteellinen Rautasydän syntyi melkoisen systeemaattisesti.

Idea yhteiskirjaan syntyi jo viime vuonna sitten, kun Supinen kirjoitti kiireisellä aikataululla naistenlehden jatkokertomusta ja tarvitsi työparin. Hänen mieleensä tuli Anne Leinonen, ja hyvä kokemus jatkokertomusyhteistyöstä sai naiset kirjoittamaan yhdessä myös romaanin.

Ensin istuttiin alas ja ideoitiin: keksittiin kirjan hahmot. Päähenkilö Sarille haluttiin jokin hyve, sillä viihteellisen rakkausromaanin sankarilla on kuulemma oltava sellainen, ja siitä hyveestä tuli miehinen: Sarilla on oma rautakauppa ja hän on käsistään kovin kätevä muutenkin. Sarille ideoitiin myös mukava anoppi, itse asiassa Sarin paras ystävä. Muutkin hahmot hahmoteltiin, ja kirjailijat laativat romaanista synopiksen, aika tarkankin käsikirjoituksen, jota ei sitten juurikaan muuteltu kirjoittamisen aikana.

Kirjailijat kirjoittivat vuorotellen: editoivat toistensa tekstiä ja jatkoivat tarinaa, sillä aikaa toinen teki muuta työtä tai latasi akkujaan. Pääsääntö oli kuulemma se, että toisen tekstiin pitää suhtautua kuten omaan, eli siihen saa koskea. Vaikka kirjoittaminen tapahtui vuorotellen, oli kommunikointi vilkasta: meilit ja tekstarit kulkivat, kirja valmistui suunnitelmien mukaisesti. Nämä kirjailijat eivät vastaa käsitystä taiteilijarentuista siinäkään, että he kehuivat kilvan, että deadlinet ovat hyödyllisiä. Itse asiassa Anne Leinonen, joka toimii kustannustoimittajana ja kirjoittaa monenlaisia kirjoja, sanoi, että hänelle sopii paremmin se, että on paljon aikatauluja ja monia projekteja, kuin se, että olisi vain vapaata kirjoitusaikaa.

Kuten jo arviossani totesin, Rautasydämestä ei mielestäni näy, että sillä on kaksi kirjoittajaa. Missään kohdin kirjaa ei tullut sellainen olo, että vaihtuikohan tässä nyt kirjoittaja. Kuitenkin kummallakin kirjailijalla oli kuulemma oma "vastuualueensa" tekstin synnyssä. Anne Leinonen tiesi, millaista suomalaisessa pikkukaupungissa on, ja osasi luoda aidon miljöön. Julkaisijan Helsinki-kirjojen Jan Erola sanoikin, että blogien ennakkoarvioissa onkin kiinnitetty mukavasti huomiota kirjan Suomi-filmifiilikseen eli aitoon maaseudun kuvaukseen. Miina Supinen taas on kuulemma se, joka osasi tuoda kirjaan mustaa huumoria. Se on helppo uskoa, jos on lukenut hänen aiempia teoksiaan.

Oikeastaan oli kyllä parempikin, että olin lukenut kirjan jo ennen julkkaria. Näin tiesin varmasti, mistä puhutaan ja osasin suhteuttaa kuulemani lukukokemukseeni. Kaiken kaikkiaan Rautasydämen tekoprosessi kuulosti juuri siltä kuin lukiessani ajattelinkin: hauskalta! Ehkä kirjailijoiden pitäisi harrastaa enemmänkin yhteisprojekteja?

Minä harrastin tänään enemmänkin kirjajuttuja, sillä Rautasydämen julkkareista siirryin tutustumaan Atenan ja Schildtsin uutuuskirjoihin. Siitä visiitistä sitten omassa postauksessaan, varmaankin vasta huomenna.

Anne Leinonen, Miina Supinen: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantamon sivuilta löytyy mm. kirjan lukunäyte

Leinonen ja Supinen: Rautasydän

Jos Anne Leinosen ja Miina Supisen yhteisteos Rautasydän olisi juoma, se olisi hyvinvointijuoma. Vähän herättävää kofeiinia, hieman pirteää hedelmää, aavistus makeutta, houkutteleva etiketti. Helppo nauttia, tarjoaa varmasti hetkellisen virkistyksen. Tai, vertauskuva kirjan maailmaa lähempää, jos tämä kirja olisi maali, se ei olisi Tikkurilan peruspönikkä vaan vähintäänkin Sadoliinia. Purkissa ei olisi maalarinvalkeaa vaan ehkä pinkkiä, joka tapauksessa kauden nuorekasta trendiväriä.

Tämä kirja ei ole siis klassikko eikä muutenkaan sellainen teos, jota jäisi muistelemaan pitkäksi aikaa ja jota esittelisi pelonsekaisin tuntein: tämä on hyvä, että tämä on pakko lukea, ja tästä on muuten sitten pakko tykätä, muuten en kestä. Kirja oli kuitenkin virkistävä ja hauska välipala, ja sellaiseksi suosittelen sitä ilomielin.

Tartuin kirjaan puhtaasti Miina Supisen takia. Supisen aiemmat teokset ovat ällistyttäneet ja riemastuttaneet minua, ja seuraan mielelläni myös kirjailijan Sokeripala-blogia. Taannoin luin jostain naistenlehdestä osan Supisen kirjoittamasta jatkokertomuksesta. Se oli raikas ja hassu, ei tosin uskottavuuden huippu.

Ei ole Rautasydänkään, mutta ehkei sen ole tarkoituskaan. Leinonen ja Supinen kertovat sujuvasti ja vauhdikkaasti rautakaupan omistajan, 40-vuotiaan simpsakan Sarin elämästä niin kauppiaana kuin mökkitalkkarina. Niin ja rosvojoukon jahtaamana, hölmön nuorukaisen rakastajana, budolajeja treenaavan komean vartija-Koikkiksen ystävänä ja anopin parhaana kaverina. Ja niin edelleen. Tästä kirjasta ei puutu vauhtia eikä hullunkurisia henkilöhahmoja. Esimerkiksi pelottava Liskomies jäi mieleeni herätessään äkkiä koomasta mutta jouduttuaan sitten lastenlelujen uhkaamaksi.

Kuulostaako sekavalta? Kirja ei ollut sekava, mutta siinä oli supismaisen erikoisia hahmoja ja käänteitä. Niitä olisi mieluusti saanut olla enemmänkin, Supinen kun on mestari kirjoittamaan mitä tahansa hullua niin että se kuulostaa aivan järkevältä. Tässä kirjassa ei ollut ihan niin paljon hulluutta kuin Supisen yksin kirjoittamissa teoksissa, mutta toisaalta sellaisia tahallisia irrotteluja, jotka naurattivat. Ainakin minulle tuli mieleen eräs tosielämän hahmo, kun luin liikemies ja kunnallispoliitikko Paroni Jukaraisesta ja hänen hulppeasta, poreammeellisesta mökistään. Lisäksi pari rakkaudentunnustus- ja seksikohtaa olivat niin kliseisiä, että alkoi jo naurattaa. Tällaista parodisen hauskaa tekstiä on ollut varmaan kiva suunnitella yhdessä.

Tai - en tiedä, miten tämä yhteiskirja on lopulta syntynyt. Olen jo lukenut kirjasta pari blogiarviota ja niissä on pohdiskeltu, miten kaksi kirjailijaa voi kirjoittaa yhdessä. Tai näkyykö se, että kirjailijoita on kaksi? Minusta ei näy. En ajatellut lukiessani kertaakaan, että tässä vaihtui nyt kirjoittaja. Korkeintaan ajattelin, että Supinen ei tosiaan tehnyt tätä yksin, koska tämä kirja ei ollut niin hillitön kuin Liha tottelee kuria -romaani tai jotkut Supisen novellikokoelman tekstit. (Vinkki teille kaikille, jotka etsitte novelleja luettavaksi: muistakaa Apatosauruksen maa.)

Mutta mukava kirja siis! Mukavaa oli sekin, että kirjan ansioista tutustuin Helsinki-kirjojen tarjontaan. En ollut jostain syystä noteerannut tuota kustantamoa aiemmin, mutta heiltä löytyy tämän kirjan lisäksi muutakin mielenkiintoista. Käykää kurkkaamassa!

Anne Leinonen, Miina Supinen: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantajan kirjaesittely

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Luin Miina Supisen kertomuskokoelman Apatosauruksen maa viime viikolla, heti kun sen käsiini sain. Jossain vaiheessa olen tallentanut siitä tällaisen yhteenvedon puhelimeeni tekstiviestiluonnoksena:

Outoja, silti inhimillisiä ja nerokkaita tarinoita. Lukeminen ei päässyt ihan heti vauhtiin, mutta n.  puolivälissä kyllä. Heti ihailtavan tarkkaa, selkeää, jollain tavalla paljasta kieltä. Tarkkanäköinen muttei tärkeilevä kirjailija.

Koko teoksen luettuani ja kokemusta muutaman päivän sulateltuani olen yhä samaa mieltä. Tämä teos ei riemastuttanut minua ensi sivulta lähtien kuten hulvaton Liha tottelee kuria, mutta jossain vaiheessa sekin vei todella mukanaan. Tai tarkemmin kertomuksessa Vaari ja ravintola, se alkaa kirjan sivulta 54. Pidin kirjan alustakin, mutta Vaari-juttu oli ensimmäinen, joka jäi todella mieleeni.

En suosittele Supista ihmisille, jotka pitävät vain vakavasta, klassisesta tekstistä. Heitä alkaa varmasti hirvittää jo hänen novelliensa nimet:  Yliponin valtakunta,  Norsu! Norsu! tai Ympyrässä niin kuin jumatsuikka käärme.

Ennakkoluulottomille lukijoille, railakkaiden tekstien ystäville sen sijaan suosittelen Supista hyvinkin. Hän kirjoittaa todella hauskasti ja vauhdikkaasti ja usein kekseliäistä aiheista tai ainakin kekseliäällä tavalla. Silti tekstit kertovat samalla ihan tavallisista ihmisistä ja elämästä yleensä. Supinen on hyvä havainnoimaan ja ironisoimaan. Ehkä hänessä on kaksi puolta, suuhygienisti ja taiteilija (joista on Apatosauruksessa novelli). Supiseen kannattaa tutustua jo siksikin, ettei hän muistuta ketään muuta suomalaista kirjailijaa. Ulkomaisista tulee ehkä kaukaisesti mieleen Dan Rhodes, yhtä hullua ja inhimillistä samaan aikaan.

Pidin enemmän Liha tottelee kuria -teoksesta kuin Apatosauruksesta, mutta lopulta vain siksi, että olen enemmän pitkien kuin lyhyiden tarinoiden ystävä. Ja Supinen kirjoittaa niin hyvin, että olisin mieluusti lukenut häntä enemmänkin! Aloinkin heti lukea Lihaa uudestaan. Supinen saa kuitenkin paljon pisteitä siitä, että lukiessani sain itseni kiinni itselleni ennen melko vieraasta ajatuksesta, että novellejakin on kiva lukea.

Hauska ja hyvä kirja siis.

Tekstinäytteen voisi valita melkein mistä novellista tahansa, mutta valitsen sen novellista Kitkerä – aistimellinen teos, koska se kertoo hyvin siitä outoudesta, jota ihmiset usein tuntevat taidetta kohtaan. Miina Supisen taide on hieman outoa muttei yhtään vieraannuttavaa tai vakavaa, vaan päinvastoin hyvin helposti lähestyttävää:

1. PÄIVÄ
Vahtimestari ei voinut edes yrittää ymmärtää. "Kitkerä – aistimellinen teos" koostui elävistä muurahaisista, joiden happoa museonkävijöiden piti nuolaista paperiliuskoista. Taideteos oli sijoitettu museon yläkerran paahteiseen huoneeseen, jonka seinät olivat lasia, ja vahtimestarin piti vahtia sitä.

Kukaan ei käynyt nuolaisemassa muurahaisten happoa, paitsi pieni, itkevä poika, jonka toiset luokkaretkeläiset pakottivat.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010.

P.S. Miina Supisella on myös blogi, Sokeripala.