Olen aloittanut kuulusta Siilin eleganssista kertovan bloggaukseni toteamalla, että joskus on hauskaa olla väärässä. Samaa voisin sanoa Katriina Rannen Minä, sisareni -kirjasta. En odottanut siltäkään suuria, mutta olin ilahduttavan väärässä, sillä ihastuin etenkin kirjan alkuun. Minä, sisareni toi Siili-lukukokemuksen muutenkin mieleeni, sillä tässäkin kirjassa oli jotain vaikeasti määriteltävää älykästä ja tyylikästä kepeyttä.
Minä, sisareni kertoo Vuolteen neljästä siskosta. Pelkäsin, että kirja olisi pelkkää lässytystä, kun kuulin, että siskojen nimet ovat Meri, Tuuli, Sade ja Usva - hienoja nimiä sinänsä, mutta niiden yhdistelmä kuulostaa jotenkin makeilevalta. Aluksi kohottelin myös kulmiani kirjoitustavan kanssa. Sen ymmärrän, että Mummi on Mummi isolla M:llä, mutta että jokikin on Joki. No, olkoon, kaikki sai selityksensä ja sopi kirjan tyyliin.
Tarina seuraa siskoja varhaislapsuudesta aikuistumiseen, opiskelujen aloittamiseen ja kotoa muuttamiseen. Kuten oikeissakin sisarusparvissa, Vuolteen tytöissä on paljon samaa ja silti he ovat aivan erilaisia, myös asema sisarusparvessa vaikuttaa.
Sisko on henkilö jolle ei tarvitsee selittää sitä, että istuu lattialla jalat harallaan rikkinäisissä toppahousuissa ja että on kiinnittänyt palmikkonsa hiuslenkin sijaan käteen sattuneella pyykkipojalla. Näin pukeutuneena minä istuin Mummulan vintillä matonkuteiden seassa ja luin kirjeitä Saden kanssa. (s. 113)
Aluksi pidin kirjaa vain miellyttävänä ylistyksenä siskoudelle ja ystävyydelle. Siskojen kasvaessa tarinaan tuli kuitenkin rankempia ja hurjiakin teemoja. Siskot vaikuttivat yhtä lukuun ottamatta kovin kilteiltä ja mallikelpoisilta, ärsyttävän naaiveiltakin - lapsina. Aikuisina he eivät tuntuneet oikein löytävän paikkaansa ja joutuivat kummallisiin, kauheisiinkin ihmissuhteisiin, tai eivät ainakaan olleet rehellisiä itselleen tai oikein enää siskoilleenkaan.
Tämä tarinan "rankistuminen" oli kirjan hyvä ja huono puoli. Hyvää oli se, että odotin koko ajan, tapahtuuko kirjassa jotain. Mutta sitten kun alkoi tapahtua, olinkin sitä mieltä, että olisi voinut olla tapahtumattakin. Kirjan alkupuoli oli jotenkin hyvän mielen satua, mutta lopuksi mieleni ei ollut hyvä ainakaan kaikkien siskojen puolesta. Lisäksi kirjan pituus alkoi hieman rasittaa: vaikka kirja oli paksu, ei se mielestäni päätynyt varsinaisesti mihinkään loppuratkaisuun. Lukiessa alkoi myös tuntua, että siskojen äänien olisi pitänyt erota enemmän toisistaan. Kirja oli rakennettu niin, että kukin sisko kertoi tarinaa vuorollaan.
Moitteista huolimatta kirja oli ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Lukukokemus oli raikas, sillä mieleeni ei tule toista tämäntyyppistä kotimaista romaania. Jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Sujuvasanaista ja viihdyttävää mutta silti fiksua kirjallisuutta tarvitaan!
Katriina Ranne: Minä, sisareni. Nemo, 2010.
Kustantajan kirjaesittely