Kaksi kesäkirjaa yli laidan

Kesäkirjapino on madaltunut jo ennen elokuista lomaani. Snellman ja Auster on jo luettu, ja nyt kaksi muutakin kirjaa on poistettu pinosta. (Snellmanin Parvekejumalista ilmestyi muuten juuri hyvä arvio Kirjasiepon blogissa.)

Ensinnäkin joudun jo palauttamaan kirjastoon Doris Lessingin omaelämäkerran toisen osan, Varjoissa vaeltajan. Harmittaa kovasti. Jonotin kirjaa kauan, mutta nyt en vain ehtinyt lukea sitä omalla lainausvuorollani, eikä kirjaa saa lainata uudestaan. Koska haluan lukea tämän ihan ajan kanssa, palautan kirjan kiltisti ja lainaan uudelleen joskus, kun aika on parempi. Onneksi minulla on kotona parikin lukematonta Lessingin romaania lohduksi.

Toiseksi jätin kesken Joanne Harrisin Karamellikengät Liian paksu, liikaa suklaata, liian makeaa. Ostin kirjan parillakymmenellä sentillä kirjaston poistomyynnistä ja ajattelin, että se olisi kelpo kesäkirja.

Se ei ole. Ensinnäkin kyseessä onkin Suklaapuodin jatko-osa; onneksi olen sentään nähnyt sen elokuvana. Tämän jatkonkin näkisin mieluusti elokuvana. Vaikka kirja on ihan sympaattinen, en nyt jaksa sitä, että parinsadan sivun aikana ei ole tapahtunut oikein mitään. No, on perustettu suklaapuoti (taas), vaihdettu identiteettiä, autettu epävarmaa teiniä, puhuttu Pariisin katumaisemista... Kaikki mukavia teemoja, mutta miksi niitä varten tarvitaan tiiliskiven paksuinen kirja. Jos tämäkin suklaapala on saatavissa leffana, nautin sen mieluusti niin, mutta kirja ei vie mukanaan. Ihmettelen, miksi Harrisin kirjoja oli kuulemma suositeltu jollakin luovan kirjoittamisen kurssillakin. Tämän kokemuksen perusteella ne ovat lämpimiä mutta aika höttöisiä, kuuluisivat ehkä genreen "aikuisten sadut".

Olen siirtynyt lukemaan Inan vinkistä novelleja, Venäläisiä kertojia. Niitä jaksan!

Kriitikko lukee Lessingiä

Aloitin Doris Lessingin omaeläkerran Ihon alla viime viikolla ja olen edennyt Lessingin kouluvuosiin afrikkalaisessa, julman ahdistavassa, nunnien pitämässä katolisessa koulussa. Olen lukenut ihastuksissani Lessingin sujuvaa ja hyvin suorapuheista tekstiä, nautiskellut kirjailijan kommenteista eri asioihin - kirjassa on tuon tuostakin "irtoajatuksia" kuin aforismeja - oikein odottanut, että saan lukea kirjaa. Lapsi-Lessingillä on ollut erikoinen elämä, rankka ja rakkaudeton, mutta hän kirjoittaa siitä hämmästyttävän tarkkanäköisesti ja ei-katkeroituneesti. Lessing myös kertoo kiinnostavasti, miten eri kokemukset ovat vaikuttaneet hänen teoksiinsa, ja mitä ei-elämäkerrallisia teoksia hän taas pitää omakohtaisina tai esimerkiksi vertauskuvallisina.

Kiinnostava kirja siis! Olinkin hieman hämmentynyt, kun satuin viikonloppuna lukemaan Turun Sanomista Tuomo Karhun ei niin innostuneen arvion samaisesta teoksesta. Karhun mukaan Lessingiltä vie uskottavuutta, että hän väittää, että muistot ovat osin ihmisten itse luomia: kun lapselle näytetään valokuvaa ja kerrotaan tarinaa lapsuuden huviretkestä, hän lopulta uskoo muistavansa kyseisen tapahtuman. Mutta niinhän se menee! Karhu kiinnittää huomiota myös siihen, että Lessing sanoo kirjoittavansa siksi, että haluaa ikään kuin puolustautua hänestä tekeillä olevia elämäkertoja vastaan: omaelämäkerta on kuitenkin omaelämäkerta. Mielestäni ymmärrettävää. Karhu toteaa olleensa hieman pettynyt Ihon alla -teokseen ja sanoo, että monet Lessingin "oikeat" kirjat kertovat hänestä enemmän. Minä en siis ainakaan teoksen alussa ole ollenkaan pettynyt ja mitä muiden kirjojen omaelämäkerrallisuuteen tulee, Lessing itse tietänee asian parhaiten. Heitto siitä, että romaanit ovat avoimempia kuin tämä elämäkerta, on muutenkin aika outo: tunteeko kriitikko Lessingin niin hyvin, että voi väittää tällaista?

Minä ja Turun Sanomien kriitikko olemme eri mieltä myös Lessingin Kissoista-kirjasta. Minä olin kirjaesittelyssäni sitä mieltä, että Kissoista sopii kissaihmisille, mutta Karhun mukaan näin ei ole: kirjassa ammutaan kissoja. Kyllä, eikä kirja muutenkaan ole mitään silittelyä, ei kissan eikä elämän, mutta yleensä eläinkirjat kuitenkin kiinnostavat eniten juuri eläimistä kiinnostuneita. Kissoista kertoo todella paljon vain ja ainoastaan kissoista, olkoonkin että jokaisella kertomuksella on tietenkin omat tapahtumapuitteensa ja ajankuvansa. Kissaihmisen, tai kenenkään, ei ole mukava lukea kissojen lopettamisesta, mutta kyllähän me tiedämme, että kissanpentuja on hukutettu vesisaaviin Suomessakin. Ja kun on lukenut esimerkiksi puolivillien kissojen elinoloista ja tavoissa Afrikassa tai toisaalta Lontoon takapihoilla, katsoo niitä omia, sohvalla viihtyviä ja pilalle lellittyjä sisäkissojakin vähän eri tavalla. 

Turun Sanomien artikkeli löytyy siis täältä.