Niputan nyt yhteen juttuun kaksi kirjaa kesäkirjapinostani. Niille on yhteistä se, että molemmissa liikutaan merellisissä maisemissa ja molemmat ovat kotimaisia, miehen kirjoittamia. (Sitten sukupuolikeskustelun olen alkanut aivan automaattisesti noteerata joka kerran kirjan valitessani, onko se miehen vai naisen kirjoittama ja jos miehen, olen itseeni tyytyväinen: luen minäkin miestenkin kirjoittaa. Hassua.)
Lars Sundin Onnellinen pieni saari päätyi omalle lukulistalleni Sanasulkia-blogin ansiosta ja lopulta jopa livelukupiirimme kirjaksi. Se oli hyvä, sillä en ole varma, olisinko saanut luettua kirjaa ilman lukupiiriä. Tavallaan pidin kyllä kirjasta kovastikin, mutta jokin siinä tökkikin, kirja ei vienyt täysin mukanaan.
Pidin kirjan nimestä ja tietenkin merestä ja saaristosta. Kun aloitin kirjan lukemisen, pidin jopa siitä, että heti alussa pienen saaristokylän idylli rikkoontui, kun rannalle ajautui tuntemattoman miehen ruumis. Se tuntui virkistävältä (!), koska en ollut lukenut mitään jännittävää tai dekkarimaista, ylipäätään mitään mysteeriä aikoihin.
Kirja ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen jännittävä, vaikka aluksi luulin niin. Se oli aika ärsyttävä! Ruumiita tuli koko ajan lisää ja lisää, mutta mitään täsmällistä selitystä niille ei löytynyt, vain yksi spekulaatio. Kirjan loppu oli aika lattea. Rannalle ajautuvien ruumiiden ohella kirjassa jäi moni muukin juonenkäänne auki. Tuntui, että kirjassa oli paljon kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia, mutta kirjailija ei tarttunut heihin kunnolla. Eipä tarttunut sitten lukijakaan.
Tapio Koivukarin teokseen Luodetuulten maa sen sijaan tartuin innokkaasti heti kun törmäsin siihen Akateemisessa. Merifani ja saariston ystävä oli myyty jo hienon kannen takia. Lisäksi muistin, että Salla oli kirjoittanut Koivukarista; ilman Sallaa en olisi koko kirjailijasta kuullutkaan.
Luodetuulten maa aloittaa Koivukarin saaristosaagan ja kuljettaa lukijan 1920-luvulle ja Rauman saaristoon. Köyhähkö Anton Antoninpoika Havström muuttaa perheineen Rauman edustalle Kuuskajaskariin, ensimmäiseksi asukkaaksi saarelle, josta on tuleva myöhemmin rannikkotykistön tukikohta. Koivukari kertoo jotenkin mukavan kotoisasti, miten Havström käy neuvotteluja uudesta asuinpaikasta, kuljettaa sinne koko laumansa kauhuissaan olevaa lehmää myöten, kuinka hänen tyttärensä lähtee laivalle kokiksi.
Tämän pidemmälle en ole vielä kirjaa lukenut, sillä jostain syystä tämä on jäänyt minulla sellaiseksi kirjaksi, jota lueskelen muiden teosten ohella. Kirjassa ei ole ainakaan vielä tapahtunut kauhean paljon tai ainakaan kovalla vauhdilla, joten nautin Koivukarin aidon vanhahtavalta tuntuvasta kielestä ja historiallisista tunnelmapaloista silloin tällöin pieninä annoksina. Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista, jotka on kerrottu tavallisen ihmisen näkökulmasta, ja Luodetuulten maa on juuri sellainen. Kun lueskelen sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, tuntuu kuin turisisin mukavia vanhan sympaattisen, viisaan muttei tärkeilevän ukon kanssa. Heti alussa hihittelin, kun erästä Mikkelsonia kutsuttiin vanhaksi halunkiksi ja rysärosvoksi. Muutenkin kirjassa on mainioita vanhan ajan sanojan ja sanontoja, joita aivan kaikkia en tosin edes ymmärrä.
Myös meren ja luonnon kuvaus on onnistunutta, aitoa:
Oli kuin luomakuntakin olisi antanut hyväksyntänsä Aaronin hiljaiselle ilolle, tasainen luoteenkanttinen priisi veti seileissä, auringon kilo läikehti aalloilla, tiirat ja lokit kaartelivat ja syöksähtelivät ympäriinsä. Haahkapoikanen ui kahden emon johdolla kallion suojaan, svarttipariskunta sousi yksin keskemmällä selkää, utelias hylje nosti päänsä aaltojen alta ja tuijotti pitkään majaansa muuttavia. (s. 13)
Tässä kirjassa on samaa viehätystä kuin Alastalon salissa, mutta Alastaloon verrattuna kirja on ripeä ja selkokielinen. Suosittelen!
***
Lars Sund: Onnellinen pieni saari. (En lycklig liten ö). Wsoy, 2007. Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen.
Kustantajan kirjaesittely
Tapio Koivukari: Luodetuulten maa, saaristolaissaaga I - Kuuskajaskari. Wsoy/Johnny Kniga, 2002
Kustantajan kirjaesittely