Helmi Kekkonen: Valinta

Voi että. Joskus sitä on lukijana ihan maansa myynyt, kun ensin odottaa jotakin kirjaa ja sitten se ei täytäkään odotuksia. Ja aina ei edes tiedä, johtuuko tuo tunne kirjasta vai niistä omista suurista odotuksista. Tällä kertaa ehkä molemmista.

Kävin keväällä kuuntelemassa Helmi Kekkosen ja Claudie Gallayn yhteishaastattelua. Olin aiemmin ihastunut Kekkosen esikoisnovellikokoelmaan Kotiin ja ilahduin suuresti, kun kuulin, että Helmi kirjoitti romaania, vieläpä suureen taloon ja meren äärelle sijoittuvaa.

Aloin siis odottaa tuon romaanin, Valinnan,  julkaisupäivää. Jostain syystä olin kuvitellut, että kirja on todella paksu ja että siitä merestä puhutaan alituiseen. Kirja on ohut eikä merestä puhuta erityisen paljon, joskin meri, kuten luonto ja säätilakin, ovat vahvasti läsnä koko tarinan ajan. Ja se talo. Tästä kaikesta pidin kovasti.

Pidin kyllä kirjastakin. Helmi Kekkonen kertoo omaan pienieleiseen, tarkasti hiottuun tyyliinsä erään perheen tarinan. Kun perheen isä kuolee yllättäen – siellä suuressa talossa – alkaa perheen äidistä ja kolmesta aikuisesta lapsesta paljastua yllättäviä seikkoja. En nyt kerro, mitä, mutta sellaista, joista monet muutkin tarinat kertovat. Ihmissuhteet eivätkä ihmiset itsekään ole aina sitä miltä näyttävät. Ihmiset eivät ole aina rehellisiä itselleen eivätkä toisilleen.

Tämä kaikki on tietenkin totta tosielämässäkin, mutta juuri tuo ”tästä muutkin kirjat kertovat” –tunne teki tästä lukukokemustani hieman lattean. Valinta on kirjoittajansa nimen mukaisesti kuin kaunis helmi, hiottu, hieno, tunnelmallinen ja melankolisuudessaan jotenkin rauhoittava. Se ja sen tunnelma jää mieleen. Teoksessa ei kuitenkaan ollut samanlaista raikkautta ja yllätyksellisyyttä, jota löysin Kotiin-novellikokoelmasta; siinä vasta olikin pari todellista helmeä. Lisäksi minusta tuntui, että luen taas Riikka Pulkkisen Totta-kirjaa, kerronnassa oli jotain niin samaa, samoin tarinassa. Ja jos en pitänyt liian tarkasta tunne- ja havaintoanalyysista Totassa, niin ei se tässäkään saa minulta varauksettomia kehuja.

Aivan kirjan alussa meinasin hermostua siihen, että yksi kirjan pääkertojista, Aava, toteaa pitkästä aikaa vanhempiensa luokse kylään mennessään: Katsoin isän kasvoja ja silmien ympärille ilmestyneitä uusia uurteita, ja ajattelin miten isän sanomana äidin nimi kuulosti ihan erilaiselta kuin kenenkään muun. Ja sitten: Istuin alas, katselin äidin kapean jäntevää selkää, askelten ja liikkeiden tuttuja ratoja. (esimerkit sivulta 8)

Olin saman tuskastumisen edessä kuin Totta-kirjan kanssa. Joo, varmasti on noin, mutta minusta on jotenkin epäuskottavaa tai makeilevaa antaa ihmisistä sellainen kuva, että he tarkkailevat jatkuvasti toisten ihmisten joka liikettä ja hengähdystä ja ajattelevat niistä syvällisesti. Tai mikäs siinä jos joku tekee niin, mutta tässä kirjassa kaikki hahmot olivat kovin henkeviä ja etenkin Ruut-äiti ja Aava-tytär kertojanääniltään liian samanlaisia. Se teki Valinnasta kauniin ja kelvollisen kirjan, muttei elämänmakuista, todella lukijaa koskettavaa tarinaa.

Tai ainakaan tätä lukijaa. Uskon ja totisesti toivonkin, että tälle kirjalle kuitenkin löytyy lukijoita, sillä Helmi Kekkonen on kiinnostava kirjailija. Tavallaan minua myös viehättää juuri tuo pienimuotoisuus ja tarinoiden tavanomaisuus: ei hyvän kirjan tarvitse motkotuksestani huolimatta olla hurja. Toivottavasti joku Totta-kirjaan ihastunut lukisi tämän, olisi kiva kuulla mielipiteitä! Tai lukekaa tuo Kotiin-kokoelma, siitä on ollut harmillisen vähän juttua blogeissa.

Minua muuten viehätti myös kirjan takakansi, etenkin juuri Hannan blogissa olleen takakansikeskustelun jälkeen. Kannessa kysytään yksinkertaisesti: Mitä jos muistammekin juuri sen minkä haluamme unohtaa. Ei muuta, tyylikäs ja kirjaa hyvin kuvaava valinta.

Tekstinäyte, s. 85, kertojana äiti Ruut:

OVI AUKEAA. Aava jää kynnykselle seisomaan. Ilmeistä ja eleistä näkee että tässä on niin paljon muutakin, ettei kaikki liity vain Eliakseen tai minuun, tähän taloon. Tyttäreni sisällä on kokonainen maailma jonka rajoja en tunne, katseeseen jo kauan sitten kiinnittynyt surun aavistus. Mikko ei ole ollut täällä pitkään aikaan, Aava ei ole maininnut häntä kertaakaan. Jotain on tapahtunut. Minun pitäisi kysyä, huolehtia Aavasta, antaa hänen puhua.

–Jäin tuohon käytävälle istumaan, hän sanoo, kuin olisi pahoillaan.

–Mihin? Tuonne lattialle, puhelimen viereen. Väsyttää ihan kamalasti koko ajan. Niin kuin olisin kipeä vaikken ole. Sitten vain istuin siinä.

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain, 2011.

Kannen suunnittelu Satu Ketola

Kustantajan kirjaesittely

Kirjailijailta Villa Kivessä

Viehättävässä puuhuvilassa Villa Kivessä oli eilen haastateltavana kaksi hyvin viehättävää kirjailijaa, ranskalainen Claudie Gallay ja suomalainen Helmi Kekkonen. Molemmat kuuluvat suosikkeihini, mutta vasta eilen ymmärsin, että kirjailijoilla on paljon yhteistä.

Claudie Gallay oli kertomassa vasta suomennetusta romaanistaan Rakkaus on saari, mutta keskustelussa puhuttiin myös paljon hänen kansainvälisestä läpimurtoteoksestaan, ensimmäisestä suomennetusta romaanista Tyrskyt.

Olen lukemassa Tyrskyjä toistamiseen ja edelleen rakastan siinä samoja asioita kuin vuosi sitten: merta, myrskyä, haikeutta. Vaikka Tyrskyjen ihmiset eivät ole ehjiä, heillä on toivoa ja kirja on melankolisuudestaan huolimatta levollinen ja lohdullinen. Myös teoksessa Rakkaus on saari on luonto kuulemma koko ajan läsnä. Kun Tyrskyissä hallitsivat meri ja tuuli, uudessa romaanissa tärkeitä ovat lämpö ja sade.

Gallayn lyhyet lauseet ja paikoin jopa lakoninen kerronta eivät kuulemma ole periranskalaista tyyliä, ei myöskään kirjojen luonto- ja ympäristökeskeisyys. Gallay kertoi, että hänelle tapahtumapaikka ja sen ilmasto ovat kuitenkin aina kertomuksen lähtökohtia. Paikan jälkeen tulevat henkilöhahmot. Sitten hahmot alkavat elää kirjailijasta osin jopa riippumatonta elämäänsä ja siitä syntyy kertomus. Gallay tarkkaillee koko ajan ympäristön pieniä yksityiskohtia ja tekee niistä muistiinpanoja.

Kirjailija kertoi illan aikana paljon muutakin kiinnostavaa. Mieleeni jäi esimerkiksi se, että hän vastaa kaikkiin ihailijakirjeisiin! Oli myös mukava vaihtaa pari sanaa Gallayn suomentajan Titia Schuurmanin kanssa.

Claudie Gallay lukee otetta uudesta romaanistaan Rakkaus on saari.

 

Yhdeksi Claudie Gallayn ihailijaksi paljastui illan aikana novellisti ja tulevan syksyn romaanikirjailija Helmi Kekkonen. Kekkonen sanoi haluavansa kirjoittaa yhtä tarkasti kuin Gallay, ja kyllähän hän heidän rauhallisessa, elämää ymmärtävässä kerronnassaan paljon samaa onkin.

Kirjailijoita yhdistää myös rakkaus mereen. Helmi Kekkonen kertoi, että meri on jokaisen hänen Kotiin-teoksensa novellin taustalla, vaikkei sitä korostetakaan. En itse muista huomanneeni asiaa Kotiin-kirjasta, pitänee tarkistaa...  Kekkosen tulevassa romaanissa Valinta meri on jo näkyvästi läsnä. Kirjailija kertoi saaneensa "näyn" vanhasta talosta meren rannalla ja alkoi kirjoittaa siitä novellia – lopulta kertomus kasvoi niin suureksi, että siitä tuli romaani. Kekkonen oli jo ehtinyt aloittaa oman meriromaaninsa, kun sai luettavakseen Gallayn Tyrskyt; meri-ihmisenä hän tunsi teoksen hyvin läheiseksi. 

 

  Helmi Kekkonen lukee otetta syksyllä ilmestyvästä romaanistaan Valinta.

Kirjailijoilta kysyttiin myös heille tärkeistä kirjailijoista. Muitakin nimiä mainittiin, mutta yksi oli yhteinen: Marguarite Duras. Sekä Gallay että Kekkonen kertoivat palaavansa hänen kirjoihin yhä uudelleen ja löytävänsä ja saavansa niistä aina jotain, vaikka kirjat ovat jo tuttuja.

Minulle Claudie Gallayn ja Helmi Kekkosen teoksista taitaa tulla tällaisia luottokirjoja.

***

Olipa virkistävää käydä kirjallisuusillassa! Pitäisi harrastaa tuollaista useamminkin. Yksi paha puoli eilisessä oli: kun kotimatkalla mietin kirjailijoiden juttua, koin vannoutuneena meri-ihmisenä merikaihoa ja kirjojen ystävänä kirjoitushalua. Haluaisin muuttaa saareen ja ryhtyä kirjailijaksi tai ainakin alkaa keräillä myös meriaiheista kaunokirjallisuutta!

Blogikirjoituksessa mainitut teokset:

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010, pokkariversio 2011. Suom. Titia Schuurman

Claudie Gallay: Rakkaus on saari. Avain, 2011. Suom. Titia Schuurman

Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain, 2009, pokkariversio 2011.

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain,2011. (ilmestyy syksyllä)

Emma Juslin: Yksin yhdessä

Onko kukaan tutustunut Emma Jusliniin? Minä olen, kirjaan Frida ja Frida. Pidin siitä kovasti. Ei uskoisi, että Juslin on niin nuori (s. 1985), sillä kirja oli hyvin valmis ja harkittu. Se myös sopi hyvin aikuisellekin lukijalle, vaikka se onkin ensisijaisesti kai nuortenkirja.

Odotukset olivat siis suuret, kun sain käsiini Emma Juslinin uusimman romaanin Yksin yhdessä. Kun aloitin sen, olin hyvin vaikuttunut. Juslin käyttää kieltä todella taitavasti ja kiiinnostavasti. Jotkut ilmaisut ovat siinä rajalla, ovatko ne liiankin taitavia ja tietoisesti harkittuja (esim. "Pitkitetyn silmänräpäyksen aikana karistettiin turhamaisuuden tuhkakuppiin koko siihenastisten sanojen kertymä."), mutta yleisesti ottaen uuden romaanin alussa oli piristävän erilaista ja heti huomion kiinnittävää tekstiä. Vai mitä sanotte romaanin aloituksesta:

Kerran oli pelkkää tyhjää ja tyhjyydestä kapusi apina alas puusta. Siksi minä kai pienenä kiipeilin puissa ja painoin sileän poskeni röpöliäistä kaarnaa vasten. Isä oli selittänyt miten lapsia tehdään painamalla vain telkkarin auki ja äiti oli häipynyt. Hän sanoi haluavansa nähdä maailmaa. Vaikka hänen olisi pitänyt tietää että maailma näytti jo silloin kaikkialta samanlaiselta. - - Suihkulähde itki keskellä puistoa ja apina laahautui kyyneliä kohti. Sen jäsenet heiluivat ja keinuivat ja se heittäytyi veteen ja sekoittui kaupunkiin kuin mehutiiviste. Ala-asteella opin että sitä kutsuttiin evoluutioksi: kukaan ei halua vain istua perseellään ja antaa maailman olla rauhassa.

Mutta. En tiedä, mitä tapahtui, mutta melkein tuohon se sitten tyssäsikin. Olkoon vaan hienoa kieltä, mutta eivät ankeat ihmissuhteet sitten houkutelleetkaan lukemaan. Olkoon vaan mustaa huumoria, mutta ronskimmat jutut alkoivat tökkiä, ja aloin myös miettiä, miksi persoonallisella kirjalla on lopulta aika lattea nimi.

Myönnän kyllä olleeni viime aikoina jonkunlaisen lukuväsyn ja -laman vallassa, enkä ole saanut luettua juuri mitään, en ainakaan mitään aikuisille tarkoitettua. Nyt siis huomaan, etten päässyt uusimmassa Juslinissa alkua pidemmälle, ja tänään se on palautettava takaisin kirjastoon. Ehkä lainaan sen joskus uudelleen. Jos joku muu on lukenut teoksen, olisi kiva tietää, tapahtuuko siinä mitään merkittävää tai mieleen jäävää vai onko kirjan kiinnostavuus pikemminkin noissa kielellisissä seikoissa.

Vaikkei tämä kirja ehkä minua varten ollutkaan, olen Juslinin puolesta iloinen, että hän on mukana tavoittelemassa Tiiliskivi-palkintoa. Vielä iloisempi olen, että palkintoehdokkaana on myös taitava esikoisnovellisti Helmi Kekkonen!

Emma Juslin: Yksin yhdessä. Teos ja Söderströms, 2009.

Helmi Kekkonen: Kotiin

Nyt loppui valittaminen: syksyn lukulistalta löytyi sittenkin jotain ilahduttavaa. Tartuin Helmi Kekkosen novellikokoelmaan Kotiin vähän epäröiden, koska en oikein pidä novelleista, mutta kirja olikin niin hyvä, että luin sen yhdeltä istumalta.

Yhteen putkeen ei voi tietenkään lukea kuin pienen kirjan. Kotiin on pieni paitsi kokonsa myös kerrontatapansa puolesta: pienimuotoisia, rauhallisia tarinoita jokseenkin arkisista aiheista ja tavallisista ihmisistä.

Kirja ei kuitenkaan ollut lainkaan tylsä. Jokainen tarina kuvasi hienosti oman pienen maailmansa: nuoren perheen identiteetin etsimisen, tyttären tuntoja äidin kuoleman alla, lapsettoman parin tuskan ja toivon. Vaikka kuvaustapa oli siis pienimuotoinen, ei todellakaan mitenkään irrotteleva tai alleviivaava, tuntui kuin olisi katsellut elokuvaa. Teksti oli elävää ja vei mennessään. Eri novellit limittyivät kiinnostavasti toisiinsa. Sisällysluettelo, jossa oli mukana novellien avainlauseita, oli kiehtova!

Erityisen elokuvamainen ja minua jopa vaivaamaan jäänyt oli vanhasta, yksinäisestä miehestä kertova novelli Aatos. Se loppui niin yllättävästi, että luin novellin toistamiseen ja etsin johtolankoja, mistä ihmeestä on kyse. Tekisi mieli kertoa novellin koko idea - mutta ei, lukekaa itse.

Tekstinäyte novellista Ilona:

- Miten niin, mistä sinä puhut? Vastahan me ajoimme rannalle, sinä, minä ja isä. Aikaisin aamulla.. Sinä pakotit minut ottamaan kengät pois että tuntisin hiekan jalkojeni alla.

Viisitoista vuotta. Siitä on melkein viisitoista vuotta. Kurkkua kuristaa, haluaisin huutaa ääneen. Miten sinä et voi tajuta että siitä päivästä rannalla on melkein viisitoista vuotta, että siinä päivässä ei ole mitään muistamisen arvoista. Samanlainen kylmä päivä kuin kaikki muutkin, isän horjuva katse, sinun tekopirteä äänesi. Isä on jo kuollut ja sinä makaat täällä kuin pieni lapsi. Tuomas ei tule ja miksi helvetissä minun pitää hoitaa kaikki tämä yksin.

- Kyllä minä sen muistan. Sinä, minä ja isä rannalla.

- Paljain jaloin.

- Niin. Paljain jaloin.

Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain, 2009.