Tämä uusin teos, Syntikirja, olisi saattanut jäädä lukematta, ellei sitä olisi kehuttu Helsingin Sanomien arviossa. Sain arviosta (joka oli paperilehdessä nettiversiota pidempi) sellaisen kuvan, että tämä on nyt erilaista Kalliota, astetta aiempaa vakavampaa – jo Karilla-teos antoi siitä viitteitä.
Ja vakava tämä olikin, muttei tylsä tai ahdistava. Aiheena ovat tuttuun kalliomaiseen tapaan ihmissuhteet. Miltä tuntuu, kun pitkä avioliitto päättyy, tai kun alle nelikymppisenä on eronnut jo kolmesti? Tai kun ei saa läheisiinsä kontaktia, kun jotain tuntuu puuttuvan, kun ihastuu varattuun mieheen, löytää uuden rakkauden 60-vuotiaana? Vaikka tällaiset asiat saavat olon syntiseksi, lainaan Hesaria ja sanon, että Kallion näkökulma ihmissuhteiden kipeyteen on kuitenkin armollinen. Kirjassa on useita henkilöhahmoja, joiden kulissit ovat – tai ainakin ovat olleet – kunnossa, mutta kukaan ei ole silti oikeasti täydellinen. Itseään ei pidä vähätellä eikä periksi tarvitse antaa, mutta epätäydellisyys on silti hyvä muistaa ja hyväksyä. Se ei ole mullistava ajatus, mutta aina tärkeä kuitenkin.
En varmaankaan lue tätä koskaan uudelleen, mutta olen iloinen, että luin kirjan nyt. Kirjaan oli helppoa tarttua, sillä heti alussa selvisi, että teksti on sujuvaa ja vie mennessään, vaikkakin useimmat henkilöt olivat mielestäni ärsyttäviä - ehkä tarkoituksella? Lisäksi se antoi näennäisestä kepeydestään huolimatta ajattelemisen aihetta. Pidän myös Kallion elokuvamaisesta kirjoitustavasta: henkilöt ja tapahtumat ihan näkee edessään.
Tekstinäyte, s. 239:
Eikö hän tuntenut myötätuntoa poikia kohtaan? Hehän olivat jonkun lapsia.
Kaikki ovat jonkun lapsia. Ei se ole mikään selitys.
Mutta entä jos he olisivat kuolleet? Jos se kauimmas liukunut olisi kuollut? Silloin Henri olisi ollut osasyyllinen.
Eikä olisi. Mitäs menivät sinne. Sitä paitsi oli aivan sattumaa, että hän edes päätyi koko paikkaan. Ei sieltä lähteminen ollut mikään rikos.
Ei ehkä rikos.
Vaan mikä? Syntikö?
Niin kai.
Synti, tiedätkö mitä minä ajattelen todellisesta synnistä?
Perisynti oli itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta.
Katja Kallio: Syntikirja. Otava, 2009. noin 300 s.