Totuus on tarua ihmeellisempää, eli sananen totuuspohjaisesta kaunokirjallisuudesta

Nyt niistä syksyn vaikuttavimmista kaunokirjallisista lukukokemuksista.


***

Ensinnäkin palasin rakkaan Tove Janssonin pariin ja luin novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär. Olen blogiaikoinani toistellut Jansson-juttuja kyllästymiseen asti, mutta havainnollistan taas hieman, mikä hänen teksteissään minuun vetoaa.

Ensin tekstinäyte, novellin Kotieläimiä ja rouvia alku:


Isä rakastaa kaikkia eläimiä sillä ne eivät sano hänelle vastaan. Eniten hän pitää karvaisista. Ja nekin rakastavat häntä koska tietävät saavansa tehdä mitä ikinä tahtovat.
          Rouvat ovat kokonaan toinen juttu.
          Jos heistä tekee veistoksia, he muuttuvat naisiksi, mutta niin kauan kuin he ovat rouvia, niin kauan on vaikeuksia. He eivät osaa edes seisoa malleina, ja he puhuvat ihan liikaa. Äiti ei tietenkään ole mikään rouva eikä ole koskaan ollutkaan.
          Kerran hämäränaikaan kun isä seisoi pihassa, tuli jostakin lepakko ja lensi suoraan häneen syliinsä. Isä seisoi ihan hiljaa, ja silloin se kömpi hänen takkinsa sisään, ripusti itsensä ylösalaisin ja nukahti. Isä ei hievahtanutkaan. Päivällisen aikaan ruoka tuotiin hänelle ulos ja hän söi sen hyvin varovaisesti. Kukaan ei saanut puhua. Sitten lautanen vietiin pois ja isä jäi sinne seisomaan kunnes tuli pimeä. Silloin lepakko lensi välillä pois ja tuli taas takaisin isän luo. Mutta se jäi vain vähäksi aikaa, se oli kohteliaisuuskäynti.
         Sinä kesänä äiti keitti Pelluralle puuroa tai spagettia kaikkina niinä päivinä jolloin meillä ei saatu kalaa verkkoon. Isä meni kalliolle ja huusi: Pellura, Pellura, ja lokki tuli. Joskus sillä oli lapsensakin mukana.
         Eräs rouva väitti, ettei Pellura ollut mikää kalalokki vaan harmaalokki joka syö pieniä haahkanpoikasia, ja isä vihasi rouvaa siihen asti kun hän meni tiehensä.
        Pelluralla oli punertavat jalat, se oli harmaalokki ja se söi haahkojen poikasia, mutta silloin kun rouva oli poissa, me kuitenkin uskoimme että se oli kalalokki.



Lyhyesti: löydän hyvän kielen lisäksi Toven novelleista yksityiskohtien tajua, lämpöä, huumoria, ironiaa, konstailematonta elämänasennetta, hiljaista irrottelua ja hallittua boheemiutta, hauskoja ja viisaita havaintoja ja tarinoita, eli ihanan tovemaisen, ilkikurisen maailman.

Lisäksi minua kutkuttaa, että ainakin useimmat tarinoista ovat totta. Esimerkiksi Kuvanveistäjän tytär on omaelämäkerrallinen, joskin eri tarinoista ja aikakausista ammentava. Osallistuin Helsingin kirjamessuilla Bonnierin aamiaistilaisuuteen, jossa tuoreen Tove Jansson -elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen kertoi, että esimerkiksi Kuvanveistäjän tyttäressä esiintyvä apina oli oikeasti Toven isän lemmikki. Tytär ei vain ollut silloin viisivuotias, kuten novellikokoelmassa, vaan jo aikuinen. Silti on kiehtovaa ajatella, että novellien kautta pääsee kurkkaamaan oikean Janssonin perheen elämään.


***

Aiemmin syksyllä kurkkasin jo Tikkasten elämään.

Luin ainakin toista tai kolmatta kertaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, mutten kirjoittanut siitä. Sen sijaan kirjoitin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisesta osoitetrilogiasta. Nyt muutama viikko sen lukemisen jälkeen ajattelen kirjaa usein. Ajattelen Märtaa, ajattelen Tikkasten perhettä, erityisesti ajattelen Henrikiä, joka ei ollut kirjailijana minulle niin tuttu kuin Märta ja josta en ollut aiemmin muodostanut yhtä vahvaa käsitystä kuin nyt Henrik-viikonlopun pidettyäni. Viime viikolla näin vielä huikean Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän Helsingin Kansallisteatterissa. Myös sen tunnelma, tarinat ja etenkin Märtaa esittäneen Cécile Orblinin lavasuoritus ovat olleet voimakkaina mielessäni. (Kurkkaa Linnean tarkka arvio näytelmästä.)

Kaikki "Tikkas-kokemukset" olisivat varmasti olleet kiinnostavia ja puhuttelevia jo sinänsä, mutta vielä koskettavamman niistä tekee se, että ne ovat totta kaikkineen - rakkauksineen, kauheuksineen, ajankuvineen.


***

Ja vielä yksi erinomainen tosipohjainen kirjakokemus. Myönnettäköön, että sen(kin) pariin ajoi uteliaisuus. Keskustelin kahden lukupiiriystäväni kanssa Tikkasten tuotannosta, ja meissä heräsi halu lukea lisää samanmoista. Kulttuuri, ajankuva, tunnetut hahmot ja, kieltämättä, myös elämän hankaluudet kiinnostavat.

Luimme sitten Tuula-Liina Variksen Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Ja voi, miten paljon löysimme siitäkin puhuttavaa. Miten Pentti Saarikoskikin on ollut aivan kauhea ja silti karismaattinen, merkillinen persoona. Miten kauheaa ja miten kiehtovaa, että kaikki Saarikosken vaimot olivat hänen hautajaisissaan. Ja miten hyvin Tuula-Liina Varis on elämästään kertonut! Hän kuvaa nuoruuttaan ja suhdettaan Saarikoskeen aidosti ja empaattisesti, ymmärtävästi, mutta samalla ihailtavan neutraalisti, uskottavasti. Upea kirja.


***

En tiedä, olisinko lukenut Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaakaan yhtä intensiivisesti, jos se ei olisi ollut totta.

Toisaalta uppoudun paljon helpommin kaunokirjallisuuteen kuin tietokirjoihin. Muistan tarinat paremmin kuin faktat. Janoan kaunokirjallista kieltä. Kun puhun lukemisesta, puhun ensisijaisesti kaunokirjallisuudesta.

Mutta janoan myös tietoa. Näiden tosipohjaisten, hyvin taidokkaiden kaunoteosten jälkeen minusta onkin tuntunut, etten halua lukea "vain" tarinoita. Olen lukenut Aale Tynnin elämäkertaa ja iloinnut siitä, että sekin tutustuttaa minut menneeseen aikaan ja oikeisiin kulttuuripersooniin. Kaikki kevyemmät kaunokirjat ovat jääneet viime aikoina kesken; Grantasta olen tosin innostunut, koska siinä saan laatutekstien ohella tietoa siitä, millainen on kirjallinen aikakauskirja.

Mutta silti: voiko käydä niin, että haluan joskus lukea vain jotain oikeasta elämästä kertovia kirjoja? Tai vain esseitä, vain tietokirjoja? Olenko aivan tylsä? Tällä hetkellä tuntuu, että olen, mutta nautin siitä. Ja siltä varalta, että jatkan tällä uteliaan tylsyyden tiellä, kysyn: mitä muita hyviä kaunokirjallisia elämäkertoja tai muuten tosipohjaisia teoksia suosittelette?


***

En tiedä sitäkään, mikä oli lopulta tämän kirjoitukseni punainen lanka, mutta sainpa ainakin kirjattua viimeaikaisia kirja-ajatuksiani ylös. Siirryn nyt Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogiin, sillä tiedän, että siellä on samantyyppisiä pohdintoja ja erityisesti kirjoituksia niin tietokirjoista kuin oikeisiin tapahtumiin pohjaavista kaunokirjallisista teoksista.





(Kaikki blogikirjoituksessa mainitut kirjat – Kuvanveistäjän tytär, Vuosisadan rakkaustarina, Henrik Tikkasen osoitetrilogia sekä Kilpikonna ja olkimarsalkka – ovat oman hyllyn aarteita: itse ostettuja tai vanhemmiltani lahjaksi saatuja.)

Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me

Kuva luvusta "Rakennetaan".

Joskus vastaan sattuu sellainen kirja, että se kiilaa jonossa kaikkien muiden, keskeneräistenkin, ohi. Minulla on tällä hetkellä monta sellaista kirjaa, kiitos lyriikkakurssin. Olen saanut niin paljon vapaaehtoisesti ja ihan määräyksestäkin luettavia kirjavinkkejä, että pyhitän niille ainakin tämän viikon, ehkä seuraavankin. Kyllä ne syksyn uutuuskirjat odottavat.

Venny Soldan-Brofeldtin teoksesta Merimajamme ja me en olisi varmasti kuullutkaan, ellei kirjoituskurssimme olisi vieraillut Järvenpään taidemuseossa ja jo menneessä Sanoin, kuvin, elein -näyttelyssä. Siellä oli vitriinissä tämä Juhani Ahon taiteilijapuolison Vennyn kirjoittama ja kuvittama harvinaisuus, ja ilokseni sen saattoi lainata kirjastostakin.

Kuvateksti: Ellei valokuvauskone olisi aina ollut mukana, 

miten olisi saatu kuvia tähän kirjaan?

Tiesin jo johdantotekstistä, että tämä on minun kirjani:

JOHDANNOKSI
Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho -kirjailija, minä - maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme. Hyvinkin pian alkoi tämä villi, mutta ystävällinen saari tuntua kodilta enemmän kuin mikään muu paikka, vaikkakin vietimme siellä vain lyhyet kesät. Elämä saarella tuntui usein niin täydelliseltä, että ajatus: tässä on kaiken huippu, tähän kaiken täytyy loppua - välittömästi tuli mieleen. Mutta, ihme kyllä, seuraavana kesänä saattoi tulla vieläkin parempaa, vaikkakaan ei milloinkaan aivan samalla tavallla.

Soldan-Brofeldt onnistuu minusta kertomaan johdantopuheensa alussa kaiken oleellisen tästä viehättävän nostalgisesta kirjasta. Tässä ei tapahtu suuria - ja kuitenkin, meren, luonnon ja mökkien ystävälle tässä tapahtuu kaikki tärkeä. Kirjailija kertoo selkeästi mutta hyvin neutraalisti, sellaisella ylöskirjaavalla päiväkirjatyylillä, miten perhe päätyi vuokraamaan merenrantatontin Porkkalan tienoilta ja asettumaan sinne. Aluksi tarkoituksena ei ollut rakentaa minkäänlaista mökkiä tai huvilaa, vaan perhe ajatteli vuokrata kesähuoneiston läheisestä kylästä ja käyttää omaa niemeään, Toskaa, retkeilyyn, kalastamiseen ja myös taiteilijan luontoateljeena. Lopulta niemelle kuitenkin kohosi itse rakennettu talo - tai oikeammin kätkeytyi, koska rakennuksesta tuli pieni ja vaatimaton ja sen paikaksi valittiin tarkoituksella suojainen piilo:

Tiesimme, että saaristolainen välittää varsin vähän näköalasta. Hänen tupansa ei ole rannalla, kuten herrasväen huvilat. Tuulensuoja on tärkein. Sen periaatteen mukaan mekin!
Viimein asia oli selvä. Itäisellä vuorella oli paikka, - kuivalla hiekalla, kallioiden kätkössä ja metsän suojassa. Sinne eivät tuulet miltään puolelta päässeet suoraan, mutta aurinko kyllä. Harppaus vain vuorelle, ja aava meri oli edessä.

Huonekalutkin tehtiin itse ja ilmeisesti niistä tuli varsin pelkistettyjä mutta sitäkin kestävämpiä. Perhe käyttää kesälomailustaan nimitystä "kenttäelämä": öljylamppua ei käytetä, ei juuri vaatteitakaan, peseytyminen tapahtuu meressä, ravinto on pääasiallisesti kalaa.

Merimajamme ja me olisi täydellinen kesäkirja, mutta nautin näistä saaristolaiselämän kuvauksista näin syksylläkin. Kirja oli hyvin nostalginen ja sympaattinen, rauhoittavaa luettavaa. Se, ken odottaa suuria paljastuksia Juhani Ahosta ja hänen läheisistään joutuu tosin pettymään. Tekijä toteaa heti alussa, että "oikeastaan ei ole tärkeää, että juuri me esiinnymme niminemme, kaikkinemme, koska itse saari on kertomuksen aiheena". Nimien muuttaminen "todellisuuskuvauksessa" olisi kuitenkin ollut hänestä perusteetonta.

Tässä on samaa viehätysvoimaa kuin Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän teoksessa Haru, eräs saari. Ikävä kyllä kirjoja yhdistää sekin, ettei niitä löydä enää edes antikvariaateista. Jos jotain kirjoja kohtaan tunnen suurta omistamisen himoa, niin juuri tällaisia ajattomia aarteita kohtana, mutta minkäs teet. Jos voitan lotossa, palkkaan sujuvakielisen kirja-agentin neuvottelemaan perikuntien kanssa ja alan kustantaa näköispainoksia näistä harvinaisuuksista, jotka ovat muuten vaarassa kadota nykylukijoilta.


Kaikki kuvat ja tekstilainaukset teoksesta
Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me. Wsoy, 1930

Miten järjestät kirjahyllysi?

Eräs täksi syksyksi suunnittelemani projekti on nyt saanut alkunsa. Kirjahyllyjen järjestely alkoi sillä, että perustin oman hyllyn Tove Jansson -kokoelmalle. Tälle hyllylle pääsevät vain Janssonin omat teokset ja hänestä ja/tai hänen tuotannostaan kertovat kirjat. (Ja juu, kirjoja hellästi hyllylle asetellessani kävi kyllä mielessä, että tällaisenkin toiminnan takia kirjahyllyä voisi kutsua kotialttariksi...)

Janssonin yläpuolelta löytyvät kissakirjat eli kissoihin liittyvät kaunokirjat, ja muu kirjahylly onkin niin hujan hajan, ettei siitä nyt julkaista kuvia. Puuhaa piisaa, sillä tämän hyllyn lisäksi meillä on kaksi muutakin kirjahyllyä sekä arvatenkin lukuisia epämääräisiä kirjapinoja siellä täällä.

Jansson-kirjojen vieressä on kaksi saariston kiveä, mielestäni ne sopivat hyvin Tovelle (ja mihin tahansa muuallekin, kivet ovat koristeita parhaita).


Millaisia osioita sinun kirjahyllyssäsi on eli miten ja miksi järjestät kirjahyllysi?


Meillä on siis kolme kirjahyllyä ja niissä on tällä hetkellä seuraavat kirjakategoriat:

• Kotimainen kauno
• Ulkomainen kauno
• Tietokirjat (löyhästi aiheittain järjesteltyinä)
• Runot ja näytelmät
• Elämäkerrat
• Kieleen ja kirjallisuuteen liittyvät kirjat
• Kalevala-hylly (Kalevala-aiheisia teoksia)
• Kotiin, sisustamiseen ja kädentaitoihin liittyvät kirjat
• Taidekirjat
• Lasten- ja nuortenkirjat
• Sarjakuvat
• Kissakirjat
• Tove Jansson -kokoelma

Tällä hetkellä vain kotimainen kauno on järjestetty aakkosten mukaan, mutta tarkoitus olisi saattaa vähitellen ainakin muutkin kaunokirjalliset teokset aakkosjärjestykseen. Muuten kirjojen järjestys perustuu aiheiden ohella osin myös kirjojen kokoon ja "yleiseen olemukseen". En ole koskaan järjestänyt kirjoja esim. värien mukaan, mutta niin kuitenkin, että kokonaisuus näyttää silmääni hyvältä. 

Kun järjestin kotimaista kaunoa aakkosiin, pohdin, menevätkö kirjat väärään järjestykseen eli saavatko kirjailijat epäsopivia naapureita. Eivät ne saaneet, ja aakkosjärjestyksessä oleva hylly on ollut todella kätevä käyttää ja hyvin mukavaa ja rauhoittavaa katseltavaa. Ongelmana on ollut vain se, etten ole jaksanut uusia kirjoja hankittuani siirtää aina koko kirjariviä, että uusi teos mahtuisi oikeaan paikkaan hyllyssä. Aakkosissa olevien kirjojen päälle onkin kertynyt lappeellaan olevia kirjoja odottamaan uutta järjestely- ja aakkoskierrosta. 

Ratkaisu tähän on tietenkin se, että kunhan saan kaikki hyllyt järjestettyä, en enää koskaan hanki yhtään kirjaa enkä mielelläni edes luovu yhdestäkään kirjasta. Uskoo ken tahtoo. ;)

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

 Kun perheenjäsenet eivät tunnu tarjoavan Papalle elämän perustaa, paneutuu hän meren salaisuuksiin. Myös meri on hänelle Toinen, jonka voi yrittää ottaa haltuunsa. Hän yrittää käsittää maailman teoreettisin välinen. Hän yrittää kartoittaa saaren keskellä olevan lammen luonteen, kerää havaintoja, laatii muistiinpanoja... (s. 208)


Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus on kiinnostava teos jokaiselle vähänkään filofiasta tai edes kirjojen ja tekstien analysoinnista kiinnostuneelle muumifanille. Laajarinne kuljettaa helppolukuisessa kirjassaan sujuvasti rinnan tunnetuimpia filosofeja ja heidän teorioitaan sekä muumiromaanien tapahtumia. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi lukemaan kaikkia muumikirjoja yhtäaikaa! Kuvia ja sitaattejakin on mukavasti.

Olin myyty heti alkupuheesta. Laajarinne kertoo löytäneensä muumit vasta lukioiässä, itse taisin ihastua niihin vielä vanhempana – eikä Tove Jansson kaikkia muumiromaaneja alun perin lapsille kirjoittanutkaan. Voisin itsekin kirjoittaa näin:

Ihastuin Tove Janssonin tapaan hullutella kielellä. Ihastuin tunnelmallisiin, taidokkaisiin kuviin. Ihastuin terävään ja hauskaan ihmis- tai oikeastaan ötökkäkuvaukseen. Näin piirteitäni Muumipapassa, hattivateissa, Mörössä ja Nuuskamuikkusessa, Nyytiä unohtamatta. Kirjoissa puhuttiin samoista vaikeista kysymyksistä, joita itse mietiskelin, ja kirjailija osasi käsitellä niitä lämpimällä, voimia antavalla tavalla. Uskallan sanoa, että kaikista lukemistani kirjoista juuri Muumi-kirjat ovat vaikuttaneet minuun kaikkein syvimmin. (s. 10)

Nyt kun olen aloittanut tämän kirjoituksen näin ihastuneena, joku saattaa hämmästyä, kun lopetan sen melkein samoin tein ja ilmoitan, etten kuitenkaan lukenut tätä kirjaa loppuun.

Filosofiaosuudet olivat kyllä helppoa ja kiinnostavaa luettavaa nytkin, mutta muumiosuuksien suhteen olisin toivonut, että olisin muistanut romaanit tämänhetkistä paremmin. Nyt kaikki Laajarinteen kuvaamat muumikirjojen henkilöt ja tapahtumat olivat kyllä kovin tuttuja, mutta en silti saanut hahmotettua päässäni kirjojen "suuria linjoja" eli kokonaisia tarinoita, etenkin kun Muumit ja olemisen arvoitus siirtyi muumitarinasta toiseen. Jos olisin muistanut enemmän, niin olisin saanut vielä enemmän irti tästä kirjasta.

Toimintasuunnitelmani on seuraava: odotan syksyyn, jolloin Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy pokkarina (nyt minulla oli kirjaston lainakirja). Hankin sen ja luen sitä yhdessä muumiromaanien kanssa. Vietän siis muumisyksyn! Suosittelen samaa kaikille oikein mukavaa syksyä kaipaaville. Tai ainakin suosittelen tämän kirjan hankkimista, sillä kyllä tämä on melkeinpä pakollinen muumien ystävän tietoteos.

Muumipeikko rakastaakin rakastamista, ei Niiskuneitiä.
Omituista, eikö totta?
Intohimojaan valitessaan ötökkä määrittelee ensisijaisesti itseään.
Sartea mukaille: Jos Niiskuneitiä ei olisi ollut olemassa, Muumipeikko olisi keksinyt hänet itse.
Ja juuri niin hän teki. (s. 42)

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. (Atena, 2009)
Kustantamon kirjaesittely

Superkirjoista ja yksityisistä lukukokemuksista

Pahoittelen kirjoituksen kömpelöä otsikkoa, mutta parempaakaan en tälle sekalaiselle jaarittelulleni keksinyt.

Ensinnäkin asiaa superkirjoista, eli jatkoa keskustelulle siitä, mikä kirja on sekä hyvä että mukava. Ehdotin superkirjakirjoitustani seuranneessa keskustelussa, että yksi ehdokas voisi olla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, koska se ravisuttaa muodollaan sekä sisällöllään.

Uusin ja vahvin ehdokkaani on kuitenkin Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär. Minusta kirja, joka kertoo ikiaikaisen ja hyvin inhimillisen tarinan hienolla kielellä ja vieläpä vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin, on todellinen superkirja. Keskustelimme Ronjasta eilen livelukupiirissämme ja tuli juttua siitä, että oikeastaan hienoimpia kirjoja ovat sellaiset näennäisesti lastenkirjat, jotka kuitenkin vaikuttavat voimakkaasti myös aikuiseen lukijaan. Niissä on tavoitettu jotain hyvin perustavanlaatuista tarinan kertomisesta ja ihmisenä olosta, maailmasta – silloinkin, kun kyseessä on satukirja. Muumeissa on minusta tätä samaa ajatonta viisautta.

Ronja sai lukupiiriltä kehuja myös siinä, ettei se ole liian monimutkainen tai erikoinen, kuten monet kuulut ja arvostetut kirjat ovat. Ronja on aito ja elämänläheinen, ja kaikki lukupiirissämme olivat ihastuneet siihen. Hyvinä puolina pidettiin mm. sitä, ettei Ronja ollut liian siloiteltu, vaikka lastenkirja onkin. Kirjassa on surua ja huolia, roisia kielenkäyttöä ja reipasta huumoria, loppu on onnellinen muttei yli-idyllinen. Minulle lukukerta oli ties kuinka mones, yhdelle lukupiiriläiselle ensimmäinen aikuisena ja kahdelle muulle ensimmäinen kaiken kaikkiaan.

Karoliina kirjoitti jokin aika sitten Kirjavassa kammarissaan siitä, että joitakin lukukokemuksia ei haluaisi jakaa. Minulle tuli huolestunut ja vähän jännittynytkin olo ennen eilistä lukupiiriä ja sen Ronja-keskustelua. Ronja on ollut minulle tärkeä kirja aivan ala-asteen alkuluokilta lähtien ja huomasin olevani kauhistunut ajatuksesta, jos sen taika ei aukeakaan lukupiiriläisille, hyville ystävilleni! Yleensä minusta ihmiset saavat olla kirjoista mitä mieltä tahansa, mutta lempikirjani moittiminen olisi tuntunut loukkaukselta sekä minua että kirjaa kohtaan. Onneksi meitä molempia ymmärrettiin.

Olen ennenkin tuntenut halua pitää joku lukukokemus itselläni. Joistakin tarinoista ei halua kertoa, miksi ne ovat itselle tärkeitä. Lempikirjailijan tuotantoa voi myös olla mahdotonta analysoida tai esitellä. Blogin aikana olen todennut ainakin Claudie Gallayn Tyrskyjen ja Tove Janssonin Haru, eräs saari -teoksen kohdalla, että tarjoan niistä vain vaikutelmia ja tunnelmapaloja, koska en osaa enkä halua avata niitä sen enempää.

Tärkeistä kirjoista kirjoittaminen on kaiken kaikkiaan hieman ristiriitaista. Niistä jos jostakin haluaisikin kertoa ja keskustella, mutta niistä ei ole aina oikein mitään sanottavaa, vaikka mieli olisi lukiessa ollut pakahtumaisillaan. Joitakin kirjoja ei lueta, ne on koettava.

Mikä on sinun superkirjasi, yleisellä tai yksityisellä tasolla?

Kirjallisia taidenäyttelyjä

Tove Jansson: Simpukka-asetelma, 1960.

Tove Janssonin ystävien kannattaa tänä vuonna vierailla Retretissä. Yksi kesän näyttelyistä on nimeltään Muodon vapaus – Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä. Kävin katsomassa näyttelyn viime viikolla ja pidin kovasti, vaikkei teoksia aivan valtavasti esillä ollutkaan.

Yllä oleva kuva kertoo Tove Janssonista maalarina: hän maalasi etenkin nuorempana ja aloitti taiteilijanuransa maalauksilla. Kuulin oppaan sanovan turistiryhmälle, että Janssonin aiheet ja tekniikat olivat melko tavanomaisia, eivätkä hänen maalauksensa tuntuneet maallikostakaan aivan poikkeuksellisilta. Kiva niitä oli kuitenkin nähdä – ja vielä kivempi eri aikakausien muumipiirroksia. Totta se on: muumit ovat pulskistuneet ja söpöytyneet matkan varrella. Ostin muistoksi pari korttia, esim. Muumilaakson kartan.

Janssonin elämänkumppanilta, graafikko Tuulikki Pietilältä oli mukana maalauksia ja grafiikkaa. Maalauksista osa oli hyvin kiinnostavia ja yllättävänkin moderneja, mutta valitettavasti en löytänyt niistä kuvia netistä. Löysin Pietilän kissagrafiikkaa. Se tuntui heti läheiseltä, koska muistin heti kissataulut nähtyäni, että niitä oli (on) myös Tove Janssonin ateljeekodissa. Tietenkin kartutin postikortti- eli kirjanmerkkikokoelmaani myös Pietilän taiteilemalla kissalla. Muista Retretin tämän kesän näyttelyistä suosittelen etenkin päänäyttelyä, joka kertoo enemmän tai vähemmän tasa-arvoisista taiteilijapareista; Retretin kotisivuilla on lyhyitä taiteilijaelämäkertoja.

Tuulikki Pietilä: Rosetti (sarjasta Psipsina I), 1977

Ateneumin tämän kesän näyttely on vielä näkemättä, tosin se avattiinkin vasta viime viikolla. Näyttely kuulostaa minusta todella kiinnostavalta, sillä se yhdistelee kuvataidetta ja kirjallisuutta, jos olen ymmärtänyt asian oikein.

Näyttelyssä Lapin taika ovat mukana esim. Timo K. Mukka ja Rosa Liksom,  jotka tunnetaan sekä taiteilijoina että kirjailijoina. Mukka kiinnostaa tuttuutensa vuoksi ja Liksom siksi, että en ole tutustunut hänen töihinsä lainkaan, vaikka varmaan pitäisi jo yleissivistyksen vuoksikin.

Lisätietoa Ateneumin näyttelystä löytyy täältä. Näyttelyllä on myös ihan omat sivunsa. Onko joku jo ennättänyt näyttelyyn tai kuullut kommentteja siitä?

Kaikkein eniten tänä kesänä odottamani kirjallinen tapahtuma on kyllä Ronja Ryövärintytär Suomenlinnassa!

Tove Jansson, Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Vierastan ajatusta, että lukija oppisi tuntemaan kirjailijan persoonan tämän kirjojen kautta, mutta toisia teoksia lukiessa siltä kyllä tuntuu. Tunnen aina Tove Janssonin kirjoja lukiessani suurta läheisyyttä, melkein ystävyyttä, kirjailijan kanssa, ja lukiessani teosta Haru, eräs saari, minusta tuntui, että opin tuntemaan Tovea yhä paremmin.

Haru, eräs saari on Tove  Janssonin kirjoittama ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän taiteellaan kuvittama kertomus Klovharulta Pellingistä, Toven ja Tuulikin mökiltä. Oikeastaan kyseessä ei ole kertomus vaan mökkipäiväkirja. Se alkaa ihan alusta, siitä että halutaan kivinen saari ja sinne mökki:

Minä rakastan kiveä; jyrkännettä joka putoaa pystysuorana mereen ja kalliota jolle ei voi kiivetä ja piikiveä taskussani, kivien vääntämistä maasta ja niiden vierittämistä pois tieltä ja sitä kun päästää isoimmat lohkareet vierähtämään kalliolta mereen! Kun ne jylistävät matkaan ilmaan jää kirpeä rikin tuoksu. - - Ajattelimme, että jos mökki rakennetaan sen pitäisi sijaita aika korkealla kalliolla, mutta ei huipulla, koska siellä saa olla vain merimerkki, ehkä vähän laen alapuolella, niin että vain piipunsavun näkee mereltä päin. (s. 7, 15)

Parin mutkan jälkeen oma kivisaari löytyy ja alkaa melkein kolmekymmentä vuotta kestänyt saaristokesien aika. En sano mökkikesien, koska välillä pariskunta nukkuu teltassa. Kerätään kiviä ja ajopuita, seurataan lokkeja ja meren liikkeitä, odotetaan myrskyä, ihmetellään miten ruusupuskakin viihtyy saaristossa. Muuminsa lukenut tunnistaa tästä(kin) monia elementtejä.

Saaristokuvauksen ja tovemaisen humoristisen, lämminhenkisen kerrontatavan lisäksi minua viehätti se, millaisen kurkistusikkunan teos tarjoaa taiteilijapariskunnan suhteeseen ja elämään. Tuntuu, että vakka on tosiaan löytänyt kantensa:
Jos elää pitkään kahdestaan, varsinkin saarella, voi muuttua vaitonaiseksi. Sanomiset liittyvät yleensä arjen tapahtumiin, ja jos arki sujuu tavanomaisesti, puhutaan vielä vähemmän. - -
Joaka kerta kun sumu alkoi tihetä sanoimme toisillemme että nyt tulee sumuista, sitten sanoimme kuten tavallista että nyt se tuli, eikä siitä sitten ollut enempää puhumista.
Minä kyllästyin meihin, minusta me olimme muuttuneet ikäviksi.
Eräänä myöhäiselokuun iltana menin mäelle, oli sysipimeää ja aika lämmintä, etäällä kulki ohi dieselvene. Tulin miettineeksi että joku ohiajaja näkee meidän valaistun ikkunamme, nousee maihin ja kiipeää kalliota ylös, ja vaikka hän tietää ettei kuulu hyviin tapoihin kurkistaa ikkunasta ennen kuin on koputtanut, hän ei voi vastustaa kiusausta, ja hän näkee rauhallisen kuvan kahdesta ihmisestä jotka istuvat pöytälampun kajossa toisiaan vastapäätä, kumpikin puuhaten omiensa ja vailla tarvetta sanoa sanaakaan.

Mutta kyllä saarella puhuttiinkin! Kirjan alussa Tove toteaa, että hän on kuvanveistäjän tytär mutta Tootin isä oli timpuri: Toven elementti on kivi, Tuulikin puu. Muitakin eroja tuntuu olevan. Kirjan perusteella Tuulikki vaikuttaa Tovea pedantimmalta mutta kärsivälliseltä. Hän ei hermostu, vaikka Tove kaataa hänen naulalaatikkonsa pöpelikköön.

Pariskunnan tekemisistä ja yhdessäolemista tuntuu kautta kirjan huokuvan jonkinlainen rauha. Minusta oli ihastuttavaa ja kiinnostavaa kuvitella, miten taiteilijat asuivat askeettisesti mutta keskustelivat ylevästi:

Me lähetimme listan Porvoon maalaiskuntaan ja anoimme rakennuslupaa.
Odotusajan asuimme Harulla teltassa. Satoi taukoamatta. Tooti luki Vicomte de Bragelonnen kuudetta osaa.
Mikää ei vedä vertoja klassikoille, hän sanoi. Ota vaikka Les Misérables, lyhentämätön laitos, niin ymmärrät, että on oltava uskollinen.
Minä tiedän että Tooti on uskollinen sille johon uskoo, jopa jälkikäteen.

Kerrassaan kiehtova ja mitä kesäisin kirja siis. On tietysti surullista, että kirjan loppupuolella tulee kesä jolloin oli äkkiä vaikea saada verkkoja nostetuksi, mutta, kuten Tove kertoo pariskunnan jankuttaneen toisilleen, joskus on aika luopua ja on tyylikkäämpää luopua ajoissa eikä vasta sitten kun on aivan pakko. Kun ihminen, josta kukkakedon perustaminen merenrantaniitylle on aina tuntunut vähän huijaukselta, jättää mökkinsä, hän tietää jättävänsä sen luonnolle - ja hyvä niin.

Sitten tulin miettineeksi miksei jokin niitty saisi kaikessa rauhassa kasvaa umpeen ja mikseivät kauniit kivet vieriä miten tahtoivat ilman että niitä ihailtiin, ja niin edelleen, ja vähitellen tulin vihaiseksi ja ajattelin että raaka lintujen sota saisi hoitaa itse itsensä ja minun puolestani mikä lokkipahus tahansa voisi kuvitella omistavansa koko talon! (s. 97)

En osaa enkä haluakaan analysoida tai arvioida tätä kirjaa sen enempää, mutta halusin jakaa näitä tunnelmapaloja. Haru, eräs saari löytyy myös kesäkirjalistaltani (tästä lähin varmasti joka kesä!). Edellisestä Tove Jansson -kirjoituksestani taas löytyy kuvia mm. Klovharulta sekä linkki vielä enemmän kuvia sisältävälle Tove-sivustolle.

P.S. Toistan etsintäkuulutuksen: jos jollakulla on tämä kirja myytävänä, ilmoittaudun ostajaksi!

Tove Jansson: Muumien kiehtova maailma

Kerroin kirjastopostauksessa, että kävin juuri kirjastossa lainaamassa mm. Tove Janssoniin liittyviä teoksia, lähinnä tietokirjoja. Lueskelen niitä ja kirjoittelen niistä lähiviikkoina.

Ensin pitää kuitenkin esitellä vastikään saamani muumikokoelmateos, jonka kannessa ei liioitella ollenkaan, kun sanotaan, että se on oikea helmi kaikille muumien ystäville. Tästä lähtien suosittelen Muumien kiehtovaa maailmaa aina sille, joka sanoo, ettei ole vielä lukenut muumeja eikä tiedä, mistä aloittaisi. "Oikeissa" muumikirjoissa on esinearvonsa, mutta tämän teoksen valtti on sen monipuolisuus.

Kirjassa on ensinnä otteita muumiromaaneista, minulle tutuimmasta muumikirjallisuudesta. Ilokseni löysin sieltä myös kertomukset Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi Nyytiä? Olen lukenut niitä lastenvahtina ollessani ja tarkoitukseni on ollut jo iät ja ajat tutustua hienoihin kertomuksiin ja kuviin ihan ajan kanssa. (Oikeastaan haaveilen niiden kieliversioiden vertailemisesta, sillä minua kiinnostaa kovin, millaiselta Jansson kuulostaa eri kielillä.)

Muumisarjakuvia en ole lukenut juurikaan, vaikka ne lienevät eniten "aikuisten kirjallisuutta" kaikista muumikertomuksista. Muumipeikko ja kultainen häntä -sarjakuvassa pohditaan mm. lääketieteen spesialistien taitoja sekä kuuluisuuden olemusta yhdessä managerin kanssa.

Löysin kirjasta myös minulle aivan tuntemattomia muumijuttuja, kuten tämän kertomuksen Kati-tytöstä ja kissasta sekä muumilauluja ja muumien ruokaohjeita.

Kirjassa oli myös muumisanasto, joka viihdytti minua kovasti. Olen kerran jos toisenkin ollut laatimassa tai arvailemassa jonkun ihmisen tärkeitä kirjaimia eli elämän aakkosia, joten kaikenlaiset aakkostukset ovat minusta aina kiinnostavia.

Kuvassa on K niin kuin kummitus ja L niin kuin luola. Kummituksen selitys on kirjasta Muumipapan urotyöt ja on varsin muumipappamainen: Kummitus mekasti koko seuraavan viikon. Jokikinen yö kuului huuhkajan huutoa ja kolkutuksia, ja huonekalut pomppivat ympäri niin että menivät rikki. Kun kummitus lopulta löysi Fredriksonin työkalulaatikosta rautaketjun ja alkoi rämistellä sillä kello neljään asti aamulla, se oli mielestämme jo liikaa. Me päätimme kutsua kummituksen kokoukseen ja puhua sille järkeä.

Luolan selitys taas kuvaa hyvin sitä oloa, joka minulle muumikirjoja lukiessa tulee. Muumit ovat täynnä jännittäviä seikkailuja mutta kuitenkin hyvin viisaita ja turvallisia, lohdullisiakin. Lopussa käy aina hyvin: Jännityksestä väristen Nipsu katsoi luolaan. Se oli suuri, juuri sellainen kuin sen piti ollakin. Kallioseinät kohosivat tasaisina ja hienoina ylös siniseen taivasikkunaan saakka, ja hiekka lattialla oli yhtä tasaista ja valkoista kuin meren pohjassa. Hän kaivoi tassunsa hiekkaan ja huokaisi. Täällä minä asun koko elämäni, hän ajatteli. Minä teen pieniä hyllyjä ja kaivan itselleni hiekkaan makuupaikan, ja iltaisin minulla palaa täällä kynttilä.

Tuo ote on kertomuksesta Muumipeikko ja pyrstötähti, joka on muuten ensimmäinen muumitarina, jonka lapsuudestani muistan. Sitä luettiin meille ääneen lastentarhassa ja kuuntelimme Nipsun tavoin jännityksestä väristen. Kirjaa ei saatu koskaan luettua loppuun, sillä joillain värinä yltyi niin suureksi, että kirja jouduttiin hyllyttämään liian jännittävänä 6-vuotiaille. En tiedä, pelottaako se eskari-ikäisiä edelleen vai ovatko nykyeskarilaiset jo kuulleet kaiken?

Tästä kirjoituksesta tuli nyt tällaista yleistä esittelyä ja lörpöttelyä. Seuraavissa Jansson-kirjoissa on enemmän asiaa, joten ehkä kirjoituksistakin tulee asiallisempia. Tässä kirjassa oli muuten lähdeluettelo, mutta en olisi pistänyt pahakseni, jos siinä olisi myös kerrottu hieman muumiteosten taustoista.

Tove Jansson: Muumien kiehtova maailma. Wsoy.

Paljon asiaa Tove Janssonista

Kuva täältä.

Osallistuin eilen toista kertaa Tove Jansson -kirjailijanimikkoseuran tapaamiseen: vuosikokoukseen sekä Muumi-laulujen laulajan Benny Törnroosin esitykseen. Törnroos lauloi ja soitti sekä kertoi mielenkiintoisia asioita omasta historiastaan Muumi-laulajana – sekä tietenkin Tovesta.

Klovharun kartta.

 

Törnroos oli selvittänyt Toven ”saarihistoriaa” ja kertoi, mitkä saaret olivat taiteilijalle tärkeitä eri vaiheissa hänen elämäänsä. Tärkein saaripaikoista oli tietysti Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesämökki Pellingissä, Klovharun saarella. Törnroos, innokas purjehtija, oli käynyt siellä ja eilen me muutkin melkein pääsimme Klovaruun! Törnroos on nimittäin myös tv-tuottaja ja hän esitti eilen Klovharusta tekemästä viehättävän lyhytfilmin. Siinä Tove tanssi, souti ja helli ruusunkukkaa rakkaalla saarellaan, kissa katseli vierestä. 

Etsin tuota filmiä tai Toven ja Tuulikin itsensä kuvaamaa Klovharu-elokuvaa netistä, mutta tuloksetta. Tai tuloksetta ja tuloksetta – löysin nimittäin Ylen Elävästä arkistosta haastattelun Välähdyksiä Tove Janssonista. 
 

 

Lisäksi löysin ihastuttavan Tove Jansson -sivuston:

Sivustolla on mm. Toven elämäkerta sekä – iih, melkein pyörryin onnesta – runsaasti kuvamateriaalia sekä Klovharusta että Toven Ullanlinnan-ateljeesta, johon pääsin kirjailijanimikkoseuran visiitillä vuosi sitten. Mikä Tove-fanin toivesaitti!

Kuva Klovharusta: 

Kuva täältä.

 Kuva ateljeesta:

Kuva täältä.

Eilen sain myös kirjavinkkejä. Olin unohtanut, että Klovharusta on tehty Haru, eräs saari -kirja. Sitä ei valitettavasti enää taida löytyä antikoistakaan, sillä kuka hullu siitä luopuisikaan? (Jos joku on niin hullu, ottakoon minuun yhteyttä.)  Sen sijaan eilisessä tilaisuudessa näytillä ollut Janssonin ja Pietilän teos Anteckningar från en ö on ainakin Adlibriksessä vaanittavien listalla; kirjaa ei voi juuri nyt ostaa, mutta tilasin sähköpostiini tiedon siitä, kun se on taas tilattavissa.

Kirjavinkeistä puheen ollen: kuulimme myös sen, että Avaimen tänä vuonna julkaisemassa teoksessa Opi ja ohjaa lukemista (kirjoittaja K. Sarmavuori) Muumipappa ja meri on nostettu 25 kaanonkirjan joukkoon.

Ja vielä takaisin alkuperäiseen aiheeseen: kirjailijanimikkoseura on menossa kesäkuussa, kun Tove Janssonin kuolemasta tulee kymmenen vuotta, hänen haudalleen. Lisäksi kesäksi suunnitellaan mahdollista retkeä Klovharuun. Se olisi melkein liian ihanaa: voiko yhden elämän aikana päästä sekä Toven ateljeeseen että mökille?

Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille,
joka on valmis ottamaan niitä vastaan.

(Muumipappa)

Oblomovilainen tunnelma ja Veikko Huovinen

Opin ihanasta kirjallisuuden aarreaitasta, Aloittamisen taidosta, uuden termin. Oblomovilainen merkitsee kirjan mukaan uneliaan toimetonta, saamatonta. Sana tulee Ivan Gontsarovin Oblomov-romaanin päähenkilöstä Ilja Iljits Oblomovista, ei kovinkaan ripeästä hahmosta.

Minulla oli poikkeuksellisen oblomovilainen alkuviikko. Vietin useita päiviä perheemme mökillä seuranani vain kaksi kissaa, saariston linnut sekä pino kirjoja. Käveltiin aurinkoisilla rantakallioilla ja pidettin sadetta mökissä. Päivän aktiviteetit olivat kiukaan sytyttäminen ja sen päättäminen, lämmittäisikö tiskiveden hellalla tai hakisiko vettä saunan padasta. Pitäisikö pyjamanpöksyt vaihtaa verkkareihin päivän mittaan. Niin rauhaisia päiviä en muista usein viettäneeni - ja täydellisiä, mitään ei puuttunut, oli oikea lukijan ja kirjoittajan taivas. (Nyt täällä on äitinikin, oblomovilaisuus on saanut pienen särön vaikka seesteistä on edelleenkin.)

Veikko Huovisen omaelämäkerta Muina miehinä oli mitä parhainta lukemista tällaisessa verkkaisessa olotilassa. Kirjassa oli jotain samaa kuin sitä ennen lukemassani Tove Janssonin novellikokoelmassa. Myös Huovista voi lukea joko nopeasti ja kepeästi tai sitten hitaasti, joka sanaa tunnustellen. Suosittelen tätä omaelämäkertaa paitsi Veikko Huovisesta kiinnostuneille ja elämäkertojen ystäville myös ihan vaan hyvän kirjan ystäville.

Olen jo aiemmin kertonut, että olen viimeisen vuoden aikana ihastunut Veikko Huoviseen. Ensin luin Havukka-ahon ajattelijan ja Kylän koirat, sitten muutakin. Lopullisesti tunteeni vahvistuivat, kun löysin Ylen sivuilta Huovisen haastattelun ja kopioin sen mp3-soittimeeni. Olen käynyt monella iltakävelyllä Veikon kanssa. Mikä hauska, leppoisa, vaatimaton nero – tässäkin jonkinlaista yhtäläisyyttä Janssoniin.

Elämäkerta oli samaa tyyliä kuin radiohaastattelu. Huovinen kirjoittaa pienimuotoisesti mutta silti avoimesti. Oli kiinnostavaa lukea, miten approbaturin ylioppilaasta tuli yliopisto-opiskelija ja, vielä kummempaa, kirjailija ja kunniatohtori. Kirjasta sai sen käsityksen, että sotkamolaisen sielu pysyi vaatimattomana metsämiehen sieluna loppuun asti, kaikesta menestyksestä huolimatta. Helsingin meno ja kustannustoiminta vierastuttivat, jopa pelottivat kirjailijaa ainakin uran alkuvaiheessa.
Huovisen oman kirjailijuuden ohella teos tarjoaa kiinnostavaa ajankuvaa lehdistön ja kustantamojen historiasta. Huovinen tulee kertoneeksi myös suomalaisen perheen luultavasti melkoisen tavanomaisen tarinan. Maan kehittyessä ja elintason noustessa sota-ajan lasta ja metsuri-isää, olkoonkin kirjailijaa, ilahduttaa ja hämmästyttääkin, että hänen kaikista kolmesta lapsestaan tulee akateemisia, yhdestä jopa diplomi-insinööri.

Ja se kirjoittamisen vaikeus! Armoitettu humoristikin poti usein luomisen tuskaa: Kun sain kirjan valmiiksi, olin väsynyt kuin vanha juhta , kerta kaikkiaan tyhjiin pumpattu. Puoleen vuoteen en saanut juuri kirjettä kirjoitetuksi. Selailin hajamielisesti aikaisempia kirjojani ja ihmettelin olinko minä todella pystynyt ne kirjoittamaan.

Oblomovilaiseen, laiskanhitaaseen mielentilaani vetosi myös kirjan lopetus (niin, kyllä loppuakin voi siteerata ainakin kerran, vaikka juuri kirjoitin toista Aloittamisen taidon yhteydessä): Tämä oli raportti vähäisistä toimistani maapallon kuperalla pinnalla. Itsellekin aina sopii nauraa, joskin se on hieman tuskallista. Mehän olemme pieniä älyllisiä ötökäitä pallolla, joka pyörii avaruudessa, tyhjän päällä...

Ihana, että on tällaisia pohdiskelevia, samaan aikaan hauskoja kunnon vanhan ajan kirjoja! Lopuksi vielä hauska lainaus, josta voi päätellä, että Huovisen huumori oli verenperintöä: Äidin sanavarastosta muistan sellaiset kuin räkäkirnu, ypykkä, lupukka, lätykkä, möllykkä, köpsä, riesasuu ja kurppana. Kun vein esikoisteokseni Hirrin käsikirjoituksen WSOY:lle, laittoivat tekstin lukijat Kauko Kare ja Tuomas Anhava eräisiin huumorijuttuihin merkintöjä >>farssia<<. Äiti olisi varmaan kirjoittanut >>köpsää<<. Huumorinteossa on suuri vaara sanoa joskus köpsästi.
Veikko Huovinen: Muina miehinä, kirjailijan muistelmia. WSOY, 2001. 3. painos.

J niin kuin Jansson

Minusta oli kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikeaa olla onnellinen.


Aakkoshaasteen J-kirjain on itseoikeutetusti Tove Jansson, yksi lempikirjailijoistani ja ihailemani taiteilija.

Eikä kesää ilman Toven novelleja. Tänä vuonna en lukenut Kesäkirjaa, vaan sen sijaan kokoelman Viesti, valitut novellit 1971-1997. Olin lukenut osan novelleista jo aiemmin, mutta mukana oli uusiakin – ja nautin niistä tutuistakin.

Tove Jansson on hyvä esimerkki siitä, ettei sydämen sivistys katso koulunkäyntiä. Jansson lopetti koulun 15-vuotiaana, myöhempiä taideopintoja lukuun ottamatta. Silti hän kirjoittaa tarkan älykkäästi, usein lempeän ironisesti, viisaan ja maailmaa monipuolisesti ymmärtävän ihmisen tavoin.

Janssonin kirjoituksista ovat suosikkejani saaristoon sijoittuvat. Niitä ei ollut tässä kokoelmassa kauheasti, mutta joitakin sentään. Eräs, Orava, kertoi erakosta ja oravasta. Novellin alku kuvastaa hyvin Janssonin kykyä luoda aidon tuntuisia tilanteita, kuvia, muutamalla rivillä:

Eräänä tuulettomana päivänä marraskuussa vähän ennen auringonnousua hän näki venerannassa oravan. Se istui liikkumatta lähellä vettä, hämärässä sitä tuskin edes näkyi, mutta hän tiesi että se oli elävä orava eikä hän ollut pitkään aikaan nähnyt mitään elävää. Lokkeja ei oteta lukuun, ne ovat aina menossa pois, ne ovat kuin tuuli aalloilla ja ruohon yllä.

Pidän Janssonin teksteissä siitä, että toisinaan ne ovat pienimuotoisia, joskus taas kovinkin yllätyksellisiä – mutta aina kieli on kaunista ja tekstissä on pieniä viisauksia, aforismejakin. Kun on lukenut Janssonia ja Janssonista enemmänkin, löytää teksteistä myös omaelämäkerrallisuutta. Esimerkiksi tämän kokoelman novellissa Wladyslaw kiinnitin huomiota siihen, että novellin päähenkilöt Mari ja Jonna kulkivat toistensa luokse ullakon poikki. Näin myös Tove kulki kotoaan Tuulikille.

Ihastuin siis tähänkin teokseen. Kokoelman lopussa minua myös nauratti kovasti. Olisi hauska tietää, ovatko novellin Kirjeenvaihtoa kirjeenpätkät kuviteltuja vai saiko Jansson oikeasti tällaisia tai tämän tyyppisiä yhteydenottoja.

Otamme teihin yhteyttä vuoden marmeladikampanjan merkeissä, ensi sijassa ajatellen mahd. aiemmin julkaisematonta muumisarjakuvaa teemanaan marmeladi

***

Älkää nyt pelästykö, mutta ettekö lainkaan ymmärrä mitä teidän lehtisarjakuvanne voivat aiheuttaa odottaville äideille, millainen vastuu teillä on? Ettekä käsitä mitä odottaville äideille voi merkitä se että he koko ajan, koko ajan joutuvat tekemisiin näiden nenien kanssa – miltä te luulette että seuraava sukupolvi näyttää

Yksi Kirjeenvaihtoa-novellin kirje oli kovin koskettava:

Dear Jansson san

Kiitos viisaasta kirjeestänne.

Minä ymmärrän että Suomessa metsä on suuri ja meri on

suuri mutta Teidän talonne on hyvin pieni.

On kaunis ajatus että kirjailija pitäisi kohdata vain kirjailijan

teoksissa.

 Minä opin koko ajan.

Toivotan teille hyvää terveyttä ja pitkää ikää.

Teidän Tamiko Atsumi

Lopuksi: kohdatkaa Tove Jansson, kohdatkaa monipuolisesti! Tähänkin Jansson-fanikirjoitukseen on pakko lisätä se huomautus, jonka aina Toven kohdalla toistan. Vaikka Muumit ovat nerokkaita, Tove Jansson kirjoitti on muutakin kuin Muumeja. Lukekaa Toven novelleja ja romaaneja!
Tove Jansson: Viesti, valitut novellit 1971-1997. Wsoy, 2009. 4. painos

Ilahduttava ja kauhistuttava paluu lapsuuden kirjoihin

Ystävä kävi kylässä ja tuli puhetta siitä, mitä lapsuuden aikaisia kirjoja olemme lukeneet aikuisina ja miltä ne ovat tuntuneet. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta aina se on minusta kiinnostava aihe.
Kumpikin oli lukenut Anni Swanin teoksia. Minusta lukukokemus oli vain rentouttava ja nostalginen ja lisäksi kiinnostava, sillä olen aikuisena perehtynyt Anni Swanin elämään mm. lukemalla hänen saduistaan tehdyn kirjallisuustieteen väitöskirjan (Sirpa Kivilaakso: Lumometsän syli). Ystävä taas oli hämmentynyt Iris rukasta: hän oli kuulemma ymmärtänyt sen aikuisena aivan eri lailla kuin lapsena. Hän oli lukenut Iriksen heti kun oli oppinut lukemaan ja pieni lapsi oli käsittänyt monet asiat väärin.

Minulle ehkä mielenkiintoisimmat paluu lapsuuteen -lukukokemukset ovat tarjonneet L. M. Montgomeryn Anna-kirjat. Luin niitä lapsena vain ihastuttavan vanhanaikaisina, kauniista ja huolettomasta maailmasta kertovina romaaneina. Aikuisena olen joskus jopa tuskaillut joidenkin kirjojen tai ainakin kohtauksien tylsyyttä ja/tai lapsellisuutta, mutta toisaalta olen nauttinut kirjoista jopa enemmän kuin lapsena. Ne ovat tarjonneet mielenkiintoista ajankuvaa ja vieneet Kanadaan, jossa olen viettänyt vuoden elämästäni (en kyllä suinkaan Prinssi Edwardin saarella). Ennen kaikkea olen kuitenkin hämmästellyt ilahtuneena, kuinka kantaaottavia ja hauskoja kirjat ovat. Niistä löytyy feminismiä ja ironiaa, jotka eivät auenneet pikkutytölle ollenkaan. Lisäksi kissanomistajana olen kiinnostunut havainnosta, miten paljon kissoja kaikissa Montgomeryn kirjoissa onkaan ja miten suuria persoonia ne ovat. Jossain kirjassa (olisiko ollut Vanhan kartanon Pat) Montgomery vielä tuo – taas ironiseen sävyyn – ilmi, ettei tuohon maailman aikaan ollut lainkaan normaalia, että lemmikit olivat perheenjäseniä ja kissat saivat nukkua sängyssä. Oikeastaan vielä tuolloin ei ehkä edes pitäisi puhua lemmikeistä ainakaan kissojen kohdalla.

Kolmas kirjailija, joista puhuimme, oli Astrid Lindgren. Luin Marikkia lukuun ottamatta kaikki kirjahyllystäni löytyvät Lindgrenit eräänä kesänä. Rakastin Ronjaa yhä, Mio ei sytyttänyt edelleenkään, Veljeni Leijonamieli taas oli todella hämmentävä lukukokemus.

Luin kirjan yhä uudestaan ja uudestaan lapsena ja nautin sen tunnelmasta ja jännittävyydestä: kaikkein jännittävintä minusta oli tietenkin hurja Katla-lohikäärme.

Aikuisena olin tyrmistynyt, kun Leijonamieli olikin täynnä kuolemaa. Kun tarina käy mahdottomaksi, veljekset Leijonamieli hyppäävät aina seuraavaan aikaan ja näkevät valon. Kirjassa tehdään muistikuvieni mukaan (en jaksa nyt tarkistaa, mutta eiköhän tämä ole monelle tuttuakin tutumpi kirja) ainakin kaksi tai kolme kertaa itsemurha. Lapsena en toki lukenut kertomusta ihan noin suoraviivaisesti, mutta aikuisena luin – ja muistin, että naapurintäti varjeli lapsiaan tältä kirjalta ja ymmärrän nyt paremmin, miksi. Pitäisi lukea Leijonamieli vielä kertaalleen, niin kyseenalainen muistikuva siitä jäi.

Sitten ovat tietysti Tove Janssonin Muumit. Niitä en kuitenkaan muista erityisemmin lukeneeni lapsena, vaikka varmasti olenkin lukenut... Aikuisena luen niitä ihanan rentouttavina ja toisaalta hyvin opettavaisina kirjoina. Mitä kielenkäyttöä, millaista elämänfilosofiaa! Jos Muumimamma olisi olemassa, hän voisi lyödä rahoiksi kirjoittamalla tervejärkisiä lastenkasvatusoppaita.

Toven luona

Eilen oli se suuri päivä: Tove Jansson -kirjailijanimikkoseura vieraili Tove Janssonin ateljeekodissa Helsingin Ullanlinnankadulla.

Olen koko päivän pohtinut, mitä tuosta vierailusta voisi sanoa. Miten kertoa jostain, joka oli niin pakahduttavan mielenkiintoista, että siitä haluaisi kertoa kaiken, mutta ei osaa oikein silti sanoa mitään? Visiitti oli suuri elämys kaltaiselleni Tove Janssonin, kirjojen ja kauniin arkkitehtuurin ystävälle.

Ensimmäinen havainto oli tuoksu. Asunnossa tuoksui samalta kuin toisessa mummolassani ennen, eli vanhoilta huonekaluilta, paksuilta matoilta ja pölyisiltä kirjoilta. Oikealta vanhan ajan kodilta, eikä ollenkaan museolta.

Sitten tuli valo, ihastuttava valo. Ateljeen katto oli kuuden metrin korkeudessa ja huoneessa oli niin monta ikkunaa, että Tove oli kuulemma tukkinut niistä yhden, etelän puolella olevan, suurella kirjahyllyllä. En ole tainnut käydä kauniimmassa kerrostalohuoneistossa enkä ikinä niin korkealla kattojen yllä olevassa yksityiskodissa.

Alusta asti oli selvää, että tämä on taiteilijan ja taiteenystävän koti. Sisääntulon yhteydessä oli pieni asuinhuone, jonka seinillä oli Toven kumppanin Tuulikki Pietilän teoksia. Janssonin omia teoksia oli mm. hienossa katosta roikkuvassa taulutelineessä. Raili ja Reima Pietilä olivat vastanneet sen ja mm. lähes kaikki seiniä kiertävien kaappien ja hyllyjen suunnittelusta. Kirjoja oli kaikkialla, varmasti tuhansia ja tuhansia.

Lisäksi joka puolella oli löytöjä, kuten pieniä koriste-esineitä, simpukoita ja muun muassa kiviä. Kivet ja muut luonnon taideteokset olivat arvossaan koko Janssonin perheessä ja niitä pidettiin kuulemma parhaimpina aarteina. Ne ovatkin!

Ateljeessa oli iso parvi, josta pääsi pujahtamaan aivan pienestä - Toven kokoisesta - ovesta vielä pienemmälle parvelle. Siellä oli sänky. Kiiruhdimme pian sen ohi, koska, kuten joku sanoi, siellä tuntui melkein liian intiimiltä. Mikä oikeus meillä oli tulla Toven kotiin?

Sillä Toven koti se oli yhä. Siellä oli - edelleen jotakuta kirjallisuusseuralaista siteeratakseni - muumimainen tunnelma. Minusta siellä oli myös Toven henki, samanaikaisesti klassinen ja boheemi, aito ja iloinen Toven henki.

Ateljeeta esitteli hauskasti ja eloisasti Janssonin veljentytär Sophia Jansson. Hän kertoi, ettei ateljeeta ole tarkoitus museoida eikä sinne pääse vierasryhmiä kuin harvoin. Oli siis todella etuoikeutettua päästä Toven luokse - yhä tuntuu, että olisin saanut ainutlaatuisen lahjan.


***
Tove Janssonin ateljeesta löytyy kuva esimerkiksi täältä (eilen emme tietenkään saaneet kuvata). Ystävä ehti jo kysyä - ja tiedoksi teillekin, kyllä, istuin siellä Toven omalla sohvalla, ison kirjahyllyn edessä (Artekin pöytä ja kattolamput oli tuotu tilaan vasta Toven kuoltua)! Kirjahyllyssä oli kuulemma tarkoituksella kovin erikokoisia hyllyjä, Toven mielestä niin piti olla. Oli jotenkin hyvin helppo uskoa, ettei Tove pitänyt liian jämptistä meiningistä.　

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Voihan Tove! Tällä menolla en lue kesäisin enää muuta kuin Janssonia. Kesäkirja on kuulunut kesäriitteihin jo pari vuotta, ja nyt löytyi toinen lomakirjaksi sopiva Janssonin novellikokoelma. Tiedän palaavani tähän jo tänä kesänä.

Kuvanveistäjän tytär on osin omaelämäkerrallinen, tai ainakin useilla novellien hahmoilla on ollut vastineensa oikeassa elämässä. Lukiessa tällä ei kuitenkaan ollut väliä. Minua ei kiinnostanut pohtia, oliko Janssonin isä oikeasti juhlivaa sorttia, kun hyvin kirjoitettu teksti on kiinnostavaa ja uskottavaa joka tapauksessa, oli se totta tai ei.

Minä rakastan isän juhlimisia. Ne saattavat kestää monta yötä, ja silloin sitä välillä herää ja nukkuu taas ja keinuu savussa ja musiikissa, sitten yhtäkkiä tulee ulvahdus, joka menee kylmänä lämmön lävitse jalkoihin asti. (novelli Juhlimisista)

Kokoelmassa oli pari oudompaakin novellia, mutta kokonaisuutena siis pidin tästä valtavasti. Esimerkiksi hauskan ja jännittävän Kiven alku oli tehokas ja vahvan visuaalinen. Samaa visuaalisuutta oli muissakin teksteissä, kuten kuvataiteilijalta voikin odottaa:

Se oli hiiliröykkiön ja tavaravaunujen välissä parin lankunpätkän alla ja luojan ihme oli, ettei kukaan ollut löytänyt sitä ennen minua. Koko toinen kylki kimalsi hopeaa, ja jos hieroi pois hiilisirut, näki että hopeaa oli kiven sisässäkin. Se oli valtavan iso kivi ja pelkkää hopeaa eikä sitä ollut löytänyt vielä kukaan. - - Se täytyi viedä kierittämällä. Jos joku tulisi estämään, minä istuisin kiven päällä ja huutaisin täyttä kurkkua. Voisin purrakin sitä ihmistä kun sen yrittäisi kiven nostamista. Voisin tehdä mitä tahansa. (novellista Kivi)

Luin kirjan saaristossa ja sinne se sopikin erinomaisesti. Monessa novellissakin ollaan saaressa tai meren äärellä. Novelli Merioikeutta tuntui kovin tutulta, sillä se tuntui vievän samaan merelliseen maailmaan, jossa liikutaan myös Kesäkirjassa, Muumipappa ja meri -teoksessa, Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharu-kesämökkidokumentissa (katsokaa ihmeessä, jos tarjoutuu tilaisuus!) ja Boel Westinin Jansson-elämäkerrassa. Hyvin saman oloisia paikkoja ja erityisesti samanlaisia tunnelmia.

Teoksessa oli merellistä myös se, että sen ääressä tuntui, ettei muita kirjoja tarvita, jos on yksi hyvä, johon palata aina uudestaan. Merelläkin tulee sellainen olo, että muu maailma on hyvin kaukana ja saa ollakin.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär. Wsoy 2008, 9. painos. Suom. Kristiina Kivivuori

Onnellinen Jansson-fani

Kun liityin taannoin Tove Janssonin nimikkoseuraan, minulla oli yleisen Tove-fanituksen lisäksi yksi tavoite: päästä käymään Tove Janssonin Ullanlinnan-ateljeessa Helsingissä. Luin ateljeesta Bodil Westinin Jansson-elämäkerrasta ja siitä lähtien olen halunnut käydä sekä siellä että Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesämökillä Pellingissä. Ateljee on yleensä suljettu yleisöltä tutkijoita lukuun ottamatta. Kesämökkiä taas tietääkseni voi jopa vuokrata tai ainakin siellä voi tiettyinä, ennalta ilmoitettuina päivinä käydä tutustumassa omalla veneellä; tarkempaa tietoa en ole kuitenkaan asiasta löytänyt.

Nyt ateljeehaave on toteutumassa, sillä kirjailijanimikkoseura tekee sinne vierailun toukokuussa. Paikkoja oli vain rajatusti, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuin olemaan ensimmäisten paikanvaraajien joukossa. Tunnen oloni ihan etuoikeutetuksi!

Tällaista onnenpotkua piti tietenkin juhlia eli käydä kirjakaupassa. Novelliepäluuloni ei päde lainkaan Tove Janssonin kohdalla, joten hankin kokoelmiini teokset Kuvanveistäjän tytär sekä Viesti. Kuvanveistäjä on osin omaelämäkerrallinen ja Viesti taas sisältää Janssonin novelleja eri vuosikymmeniltä.

Niin että nyt on hyvää lukemista jännittävää ateljeevisiittiä odotellessa!

Tove Jansson: Nukkekaappi

Plääh, millainen viikko on takana! En ole ehtinyt kirjoittaa enkä oikein edes lukea, kestämätöntä.

Novellit sopivat onneksi kiireeseenkin. Luin nukkekotikuviini tulleen vinkin innostamana Tove Janssonin novellikokoelman Nukkekaappi. Ja jälleen kerran on todettava, että vaikka ihailenkin Muumi-maailmaa kovasti, on niin kovin, kovin sääli, että Jansson tunnetaan melkein vain Muumeista. Jos haluat lukea oivaltavaa ja ajattoman viisasta, ihmistä ymmärtävää tekstiä, tutustu novellisti-Janssoniin!

Nukkekaappi-kokoelman kirjoituksissa liikutaan sujuvasti niin täällä pohjolassa kuin hieman yllättäen Yhdysvalloissa ja Havaijillakin. Kaikkien novellien aiheet ovat aika tavanomaisia, mutta Jansson kertoo ne yllättävästi, niin että lopputulos onkin merkillinen eikä arkinen. Esim. nukkekaapin rakentaminen ei todellakaan ole vain askartelua, jos niin luulitte - kaappi saattaa saada pääosan niin kotona kuin parisuhteessakin ja johtaa absurdeihin tilanteisiin (onneksi luin tämän vasta kun oma kaappini oli valmis). Ja jos näet tämän kirjan jälkeen jonkun katselevan rautatieasemalla junia, saatat pohtia, onko hän sellainen joka vain katsoo, mutta ei koskaan matkusta.

Parissa novellissa Jansson kertoo kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Lukijalla herää tietenkin heti mielenkiinto ja halu tulkita kirjoitus Janssonin omakohtaisiksi ajatuksiksi ja kokemuksiksi, vaikka kirjoja ei tietenkään saisi lukea niin suoraviivaisesti. Mutta esim. tämä Sarjakuvanpiirtäjä-novellin pätkä kuulostaa kovasti siltä, että kirjailija tietää, mistä puhuu (tekstinäyte s. 95):

Teidän täytyy muistaa, Fried sanoi, teidän täytyy koko ajan pitää mielessänne että jännityksen on noustava. Teillä on kolmen tai neljän kuvan sarja, hätätilassa viiden mutta ei mielellään. Hyvä. Ensimmäisessä te laukaisette edellisen päivän jännityksen. Kuva, ratkaisu, peli voi jatkua. Te rakennatte uuden jännityksen kuvassa kaksi ja vahvistatte sitä kolmannessa ja niin edelleen. Olen sanonut sen teille. Te olette hyvä mutta te syvennytte liikaa yksityiskohtiin, kommentteihin, korukuvioihin, jotka häiritsevät punaista lankaa. Sen pitää olla suora, yksinkertainen ja kulkea kohti huippua, kliimaksia, ymmärrättehän.

Hyvää viikonloppua, toivottavasti ehditte lukea paljon!

Tove Jansson: Nukkekaappi. Wsoy 2008, viides painos. (Suom. Eila Pennanen)

Kuulutko kirjailijanimikkoseuraan?

Minäpä kuulun! Maksoin juuri Tove Jansson -seuran jäsenmaksun, vihdoin ja viimein. Olen halunnut liittyä ko. seuraan siitä lähtien, kun seurasta kuulin, mutta nyt vasta sain tämänkin aikaiseksi. Monilahjakas Tove Jansson kiinnostaa minua, samoin hänen ateljeensa, jonne saatan seuran kautta joskus toivottavasti päästä. Lisäksi pidän jo yleisenä ajatuksena kovasti siitä, että olen kirjailijanimikkoseuran jäsen. Eipä kulturellia!

Lisää kirjailijanimikkoseuroja löytyy täältä, Suomen kirjailijanimikkoseurat ry:n sivuilta. Siitä vaan valitsemaan ja liittymään. Itse löysin sieltä muitakin seuroja, joihin mielelläni liittyisin.

P.S. Ja jos joku vielä luulee, että Tove on vain muumeja (vaikka muumit upeita ovatkin), niin lukekaa Bodil Westinin Tove Jansson -elämäkertateos.

Tove Jansson: Kesäkirja

Pieni suuri viisas kirja!

Tove Janssonin viehättävässä Kesäkirjassa lomaelämä on aidoimmillaan. Karulla saarella veistetään puueläimiä, rakennetaan hiekka-Venetsiaa, majoitetaan yövierasta ja ihmetellään kuollutta lintua, kauhistellaan naapuriin rakentuvaa liian hienoa mökkiä.

Kesäkirja kertoo pienestä Sophia-tytöstä ja hänen isoäidistään, heidän yhteisistä kesälomistaan; myös Sophian isä esiintyy tarinoissa, mutta äiti on kuollut. Keskeisintä kirjassa on mielestäni juuri tytön ja isoäidin suhde, maailman näkeminen lapsen ja vanhuksen tavoin. Kirjan isoäiti on ehdottoman viisas ja omapäinen, oikein mainio tyyppi, melkein parasta tässä kirjassa. Isoäiti ei lelli eikä lässytä lapsenlapselleen, muttei toisaalta tyrkytä mielipiteitäänkään. Hänessä on kutkuttava annos kapinahenkeä ja erityisesti elämänymmärrystä, isoäiti on yhtä aikaa lempeä ja tiukka. Olen näkeväni isoäidin ajatuksissa jotain samaa kuin Muumimammassa tai Tove Janssonissa itsessään.

Kesätapahtumien lisäksi kirjassa kiehtoo kaunis suomalaisen saariston kuvaus. Jos rakastat merta ja saaria, rakastat tätä kirjaakin! Luin Kesäkirjan ensimmäistä kertaa viime kesänä ja näin heti perään sattumalta Tove Janssonin ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kesäpaikaltaan Klovharusta kuvaaman dokumentin. Hyvin kesäkirjamaisia, karuudessaan nautinnollisia maisemia.

Kesäkirjassa nautinnollista on myös kirjoitustyyli. Tämä(kin) kirja pakottaa ihailemaan Janssonia: miten joku voi sanoa asiat noin nerokkaan yksinkertaisesti mutta samalla niin tarkasti ja viisaasti? Kirjan kertomukset ovat näennäisen kepeitä ja helppolukuisia ja ne voi fiiliksen mukaan lukea joko sellaisinaan, kivoina kesävälipaloina, tai vertauskuvallisina. Esimerkiksi kertomus siitä, miten oikutteleva, kahlitsematon villikissa vaihdetaan kilttiin sohvatyynykissaan on paitsi hauska myös hyvin vertauskuvallinen, samoin kertomus siitä, miten isä yrittää luoda vehreän puutarhan keskelle saaristoa.

Suosittelen ehdottomasti kaikille tutustumista muuhunkin kuin muumi-Janssoniin, vaikka muumeja ihailenkin. Jansson itsekin halusi tulla tunnetuksi muusta kuin muumeista. Tämän olen oppinut Boel Westinin mielenkiintoisesta elämäkertateoksesta Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä (Schildts, 2008).

Tekstinäyte Kesäkirjasta, s. 8-9:

Minä tahdon uimaan, sanoi lapsi. Hän odotti vastausta, mutta sitä ei tullut. Ja niin hän riisuutui, hitaasti ja arastellen. Ei voi luottaa sellaiseen; joka aina vain antaa kaiken tapahtua. Hän pisti jalkansa veteen ja sanoi: Kylmää.

Tietysti se on kylmää, vanha nainen vastasi. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Mitä sitten kuvittelit?

Lapsi liukui veteen vyötäisiään myöten ja odotti jännittyneenä.

Ala uida, hänen isoäitinsä sanoi. Sinähän osaat.

Tässä on syvää, ajatteli Sophia, hän on unohtanut, etten minä ole koskaan uinut näin syvässä ilman että joku on ollut mukana. Ja niin lapsi tuli takaisin ylös, istahti kalliolle ja ilmoitti: Näyttää olevan kaunis ilma tänään.

Aurinko oli jo ehtinyt korkeammalle. Koko saari kimmelsi, ja meri, ja ilma oli hyvin kevyttä.

Minä osaan sukeltaa, Sophia sanoi. Tiedätkö sinä, millaista se on kun sukeltaa?

- -

Uskotko, että minä osaan sukeltaa, vaikken sinulle näytäkään? kysyi lapsi.

Uskon, uskon, isoäiti vastasi. Pue yllesi nyt, niin keritään kotiin ennen kuin isäsi herää.

Väsymys alkoi tuntua hiljalleen. Kun päästään kotiin, hän ajatteli, kun päästään sisälle taas, taidan nukkua vähäsen. Ja täytyy muistaa sanoa lapsen isälle, että se vieläkin pelkää syvää vettä.

Tove Jansson: Kesäkirja. Wsoy, 2008 (seitsemäs painos).