Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä

Konsta Pylkkänen oli ihan varma siitä, että syksyisellä salolla on miehen melkein kaikkein mukavinta kuljeskella.

Jos metsään haluat mennä nyt... Mutta et välitä lumessa rämpimisestä, niin lue Veikko Huovisen alkuvuodesta uudelleen julkaistu metsä- ja erätarinoiden kokoelma Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Minä tein niin ja sain mukavan luontoelämyksen.

Myönnettäköön kyllä, että tämä taisi olla elämäni ihka ensimmäinen erätarinateos, enkä olisi lukenut sitä ilman Veikko Huovista. Enkä ehkä sittenkään, ellei kirjalla olisi ollut mukava kansikuva ja houkutteleva nimi. Havukka-ahon ystävä ei voi olla lukematta Konstan Pylkkeröstä, ei etenkään sen jälkeen, kun on ihastunut Huoviseen.

Kirja sisältää vajaat kolmisenkymmentä tarinaa, novelleja metsältä ja kalastusreissuilta. Mukana on mm. Huovisen kaikkien aikojen ensimmäinen julkaistu teksti, nuorena varusmiehenä kirjoitettu joulutarina vuodelta 1948.

Koska en ymmärrä mitään metsästyksestä enkä piittaa kalastuksestakaan, minulle kirjan tärkeintä antia olivat huovismaisen humoristinen ja elämänläheinen kerronta sekä luontokuvaukset. Kun kirjan ensilehdellä lukee Taloja, ihmisiä, saloja, ei se voi mennä aivan metsään, vaikka metsäkirja olisikin.

Kertomuksessa Kirjailijan metsä (vuodelta 1960) Huovinen ruotii sitä, miksi suomalaisista puhutaan metsäkansana. Huovinen viittaa tuonaikaiseen kirjallisuuskeskusteluun, jossa oli painotettu, että suomalaiset olivat tuolloin vasta hyvin hitaasti irtaantumassa metsäläisyydestä; vauhdin olisi pitänyt olla kovempi.

Jaa-a. Nykyisin tuntuu, että metsäläisiä saisi olla enemmänkin. Aika kauas on ainakin moni meistä kaupunkilaisista luonnosta irtaantunut. Mutta ei kai luonnon arvostamista ja tietynlaista alkukantaisuutta, "metsäläisyyttä" enää ainakaan julkisessa keskustelussa moitita ja hävetä? Veikko Huovinen oli jo kymmeniä vuosia sitten sitä mieltä, että Norjalla on turskansa ja Pariisilla 1900-luvun alun ilotyttönsä, Suomessa on metsä ja siitä pitäisi olla ylpeä. "...on erittäin luonnollista, että suomalaiset ovat metsän kansaa ja että metsä on painanut sekä henkiseen että aineelliseen elämään omat lähtemättömät jälkensä", Huovinen kirjoittaa. Jokaisen hänen tuotantoaan vähänkin tuntevan on helppo uskoa myös tämä: "Minulle ja kirjalliselle työlleni on metsä paljon antanut. On ollut monenlaisia suhteita metsään; lapsuuden metsä, erämetsä, esteettinen metsä ja ammatin takia propsi- tai tukkimetsä."

Jos joskus saan mökin, vien tämän kirjan heti sinne ja lueskelen sitä luonnonrauhassa fiilistellen, kertomus kerrallaan nautiskellen.

Muuten, aina kun luen tai kuulenkin Veikko Huovisesta, tunnen halua lukea Havukka-ahon ajattelijan tai Kylän koirat uudelleen. Pitäisi kyllä laajentaa vähän Huovis-lukemistoa, vaikka olenkin viime vuosina ihastunut erityisesti tuohon "pienimuotoiseen ja rauhalliseen" Huoviseen tuotantoon. Em. teosten lisäksi olen pitänyt ikävästä teemasta huolimatta esim. Pojan kuolemasta, vaikka lukiessa kertojan eli Huovisen itsensä puolesta säälittikin, hän kun syyllisti itseään mielestäni turhaan poikansa masennuksesta ja menehtymisestä.

Onko muilla Huovis-suosikkeja tai -suosituksia? Toivottavasti joku edes kertoo vielä lukevansa Huovista, sillä usein hänen mainitsemisensa tuntuu aiheuttavan kauhun sekaista ällistystä ainakin naisten keskuudessa.

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Otava, 2011. (Teos julkaistiin ensimmäisen kerran v. 1975, laajennetun laitoksen ensimmäinen painos ilmestyi v. 1983)

Oblomovilainen tunnelma ja Veikko Huovinen

Opin ihanasta kirjallisuuden aarreaitasta, Aloittamisen taidosta, uuden termin. Oblomovilainen merkitsee kirjan mukaan uneliaan toimetonta, saamatonta. Sana tulee Ivan Gontsarovin Oblomov-romaanin päähenkilöstä Ilja Iljits Oblomovista, ei kovinkaan ripeästä hahmosta.

Minulla oli poikkeuksellisen oblomovilainen alkuviikko. Vietin useita päiviä perheemme mökillä seuranani vain kaksi kissaa, saariston linnut sekä pino kirjoja. Käveltiin aurinkoisilla rantakallioilla ja pidettin sadetta mökissä. Päivän aktiviteetit olivat kiukaan sytyttäminen ja sen päättäminen, lämmittäisikö tiskiveden hellalla tai hakisiko vettä saunan padasta. Pitäisikö pyjamanpöksyt vaihtaa verkkareihin päivän mittaan. Niin rauhaisia päiviä en muista usein viettäneeni - ja täydellisiä, mitään ei puuttunut, oli oikea lukijan ja kirjoittajan taivas. (Nyt täällä on äitinikin, oblomovilaisuus on saanut pienen särön vaikka seesteistä on edelleenkin.)

Veikko Huovisen omaelämäkerta Muina miehinä oli mitä parhainta lukemista tällaisessa verkkaisessa olotilassa. Kirjassa oli jotain samaa kuin sitä ennen lukemassani Tove Janssonin novellikokoelmassa. Myös Huovista voi lukea joko nopeasti ja kepeästi tai sitten hitaasti, joka sanaa tunnustellen. Suosittelen tätä omaelämäkertaa paitsi Veikko Huovisesta kiinnostuneille ja elämäkertojen ystäville myös ihan vaan hyvän kirjan ystäville.

Olen jo aiemmin kertonut, että olen viimeisen vuoden aikana ihastunut Veikko Huoviseen. Ensin luin Havukka-ahon ajattelijan ja Kylän koirat, sitten muutakin. Lopullisesti tunteeni vahvistuivat, kun löysin Ylen sivuilta Huovisen haastattelun ja kopioin sen mp3-soittimeeni. Olen käynyt monella iltakävelyllä Veikon kanssa. Mikä hauska, leppoisa, vaatimaton nero – tässäkin jonkinlaista yhtäläisyyttä Janssoniin.

Elämäkerta oli samaa tyyliä kuin radiohaastattelu. Huovinen kirjoittaa pienimuotoisesti mutta silti avoimesti. Oli kiinnostavaa lukea, miten approbaturin ylioppilaasta tuli yliopisto-opiskelija ja, vielä kummempaa, kirjailija ja kunniatohtori. Kirjasta sai sen käsityksen, että sotkamolaisen sielu pysyi vaatimattomana metsämiehen sieluna loppuun asti, kaikesta menestyksestä huolimatta. Helsingin meno ja kustannustoiminta vierastuttivat, jopa pelottivat kirjailijaa ainakin uran alkuvaiheessa.
Huovisen oman kirjailijuuden ohella teos tarjoaa kiinnostavaa ajankuvaa lehdistön ja kustantamojen historiasta. Huovinen tulee kertoneeksi myös suomalaisen perheen luultavasti melkoisen tavanomaisen tarinan. Maan kehittyessä ja elintason noustessa sota-ajan lasta ja metsuri-isää, olkoonkin kirjailijaa, ilahduttaa ja hämmästyttääkin, että hänen kaikista kolmesta lapsestaan tulee akateemisia, yhdestä jopa diplomi-insinööri.

Ja se kirjoittamisen vaikeus! Armoitettu humoristikin poti usein luomisen tuskaa: Kun sain kirjan valmiiksi, olin väsynyt kuin vanha juhta , kerta kaikkiaan tyhjiin pumpattu. Puoleen vuoteen en saanut juuri kirjettä kirjoitetuksi. Selailin hajamielisesti aikaisempia kirjojani ja ihmettelin olinko minä todella pystynyt ne kirjoittamaan.

Oblomovilaiseen, laiskanhitaaseen mielentilaani vetosi myös kirjan lopetus (niin, kyllä loppuakin voi siteerata ainakin kerran, vaikka juuri kirjoitin toista Aloittamisen taidon yhteydessä): Tämä oli raportti vähäisistä toimistani maapallon kuperalla pinnalla. Itsellekin aina sopii nauraa, joskin se on hieman tuskallista. Mehän olemme pieniä älyllisiä ötökäitä pallolla, joka pyörii avaruudessa, tyhjän päällä...

Ihana, että on tällaisia pohdiskelevia, samaan aikaan hauskoja kunnon vanhan ajan kirjoja! Lopuksi vielä hauska lainaus, josta voi päätellä, että Huovisen huumori oli verenperintöä: Äidin sanavarastosta muistan sellaiset kuin räkäkirnu, ypykkä, lupukka, lätykkä, möllykkä, köpsä, riesasuu ja kurppana. Kun vein esikoisteokseni Hirrin käsikirjoituksen WSOY:lle, laittoivat tekstin lukijat Kauko Kare ja Tuomas Anhava eräisiin huumorijuttuihin merkintöjä >>farssia<<. Äiti olisi varmaan kirjoittanut >>köpsää<<. Huumorinteossa on suuri vaara sanoa joskus köpsästi.
Veikko Huovinen: Muina miehinä, kirjailijan muistelmia. WSOY, 2001. 3. painos.

Kerro Veikko Huovisesta

Veikko Huovisesta kerätään nyt muistoja SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Minun muistoni liittyvät ensijaisesti siihen, että isä patisteli minua Havukka-ahon kimppuun. Hyvä että patisteli, koska Havukka-aho niin hieno kirja. Ja nyt meillä on sovittuna isän kanssa Havukka-aho-leffatreffitkin!

Olen lukenut Huovista tänä vuonna muutaman kirjan verran, mutta yllättäen nekin jutut ovat kirjoittamatta. Yritän paikata puutteen ja kertoa lähiaikoina Pojan kuolemasta, joka on eleettömän tyylikäs, surumielinen kirja.

SKS:ään voi luottaa!

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Vietimme siellä eilen mukavan ja antoisan iltapäivän lukupiirimme kanssa. Tapasimme vasta klo 13 ja totesimme, että kiinnostavimmat esitykset siltä päivältä olivat jo ohi, joten päätimme vain haahuilla eri osastoilla. Minua olisi kyllä kiinnostanut iltapäivällä ollut paneelikeskustelu suomen kielen tulevaisuudesta, mutta se meni vahingossa ohi - hyvien ystävien ja kirjojen parissa aikaa kuluu siivillä.

Ostoksia tuli tehtyä tällä kertaa hyvin maltillisesti. Osin se johtui varmasti siitä, että tällä kertaa ei mielestäni ollut niin paljon todella halpoja kirjoja kuin ennen (lamamessut?), osin taas siitä, että yritinkin olla ostamatta.

Jotain todella edullista kyllä löytyi: nimittäin tämä Tero Liukkosen kirja Veikko Huovinen - kertoja, veitikka, toisinajattelija maksoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla kaksi euroa! Olisin voinut maksaa enemmänkin, koska juuri Havukka-ahon ja ihanan koirakirjan lukeneena olen Huovisesta kiinnostunut. Vaan en valita. Ostin SKS:ltä myös mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan Suomen ensimmäisistä naisromaanikirjailijoista ja heidän naiskäsityksistään (Kati Launis: Kerrotut naiset). Aivan ihana löytö oli Jaana Aartomaan ym. toimittama Kulttuurihistoriallinen keittokirja. Kauniita kuvia, kiinnostaa tietoa, ruokaohjeita - ties mitä pitoja meillä aletaankaan nyt viettää!

Kaiken kaikkiaan siis onnistunut messukeikka. Tiesin jo etukäteen, että sorrun ostoksiin SKS:n osastolla. Se on AINA messujen paras ja turmiollisin paikka. SKS julkaisee hyvin monialaisesti ja kiinnostavasti, ja kun näkee lukuisia SKS-kirjoja samassa paikassa, se on menoa. Pitäisi joskus käydä SKS:n omassa myymälässäkin Helsingissä - ja niille, jotka asuvat siitä kaukana, vinkattakoon, että SKS:n nettikaupassa on aina puoli-ilmaisia löytöjä.

SKS:n teosten lisäksi ostin vain opasvihkosen Exlibrikset - kiehtova harrastus. Siitä ja exlibriksistä enemmän juttua, kunhan ehdin tutustua vihkoseen. Messuilla oli nähtävillä hienoja exlibriksiä.

Jonain vuonna toteutan kyllä haaveeni ja otan lomaa kirjamessujen ajaksi ja käyn suunnitelmallisesti kuuntelemassa esityksiä. Ja ostan enemmän kirjoja!

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija - Kylän koirat

Tämä on kirjoitus Veikko Huovisen muistoksi ja isäni sinnikkyyden kunniaksi.

Suru-uutinen Veikko Huovisen kuolemasta sai ajattelemaan Havukka-ahon ajattelijaa ja myös isääni. Huovisesta tulee minulle aina mieleen Havukka-aho ja siitä taas isäni. Aina kun lapsena ja nuorena kyselin, mitä voisin lukea, isäni suositteli Havukka-ahoa. Jotain vanhasta ukosta kertovaa vanhaa kirjaa, ja aina vain tuota kirjaa! Olin varmasti jo yli 20-vuotias, kun vihdoin luin kirjan. Ihastuin.

Nyt kävin lainaamassa kirjan uudelleen isältäni ja ihastuin taas. Ihana pieni suuri viisas kirja. Kutkuttavaa huumoria ja hienoja ajatuksia. Sinisiä ja punaisia ajatuksia. Ajattelevainen ja alati aktiivinen, kaikesta kiinnostunut Konsta Pylkkänen voisi olla oikeassa elämässä aika rasittava, mutta kirjallisena hahmona hän on kiehtova ja mainio. Myös kirjan juonenkäänteet naurattivat lisenssien (lisensiaatin) tenttaamisineen ja pyymetson ampumisineen.

Kirjasta löytyi tällä lukukerralla myös tärkeitä sanomia ja kannanottoja. Esimerkiksi aivan alussa ollut kertomus ydinpommin uhkasta ja Konstan Pylkkerön varautumisesta siihen luola-asumusta suunnittelemalla, teki minuun vaikutuksen. Olin juuri lueskellut kiinnostavaa teosta ekokriittisestä kirjallisuudentutkimuksesta (ks. linkki jutun lopussa) ja siinä oli tutkittu Huovisen tuotantoa ympäristönäkökulmasta; tuota ekologista näkökulmaa löysin myös Havukka-ahosta.

Aivan mainio ja valloittava on myös Veikko Huovisen teos Kylän koirat! Lainasin sen samalla Havukan-hakureissulla, ja vaikka kirja on vielä kesken, voin jo vilpittömästi suositella sitä kaikille sujuvan kielenkäytön sekä erityisesti koirien ja muiden eläinten ystäville. Miten aitoja ja hauskoja tarinoita! Kylän koirat käy myös oivallisesta nostalgiamatkasta 1960-luvun suomalaisella maaseudulle - ja vähän uudemmallekin maaseudulle, sillä itse en ollut edes syntynyt 60-luvulla, mutta tunnistan kirjasta kuitenkin mummolamuistot, etenkin muistot aidoista vanhanajan maalaiskoirista.

Kivaa! Kesällä jäi hieman harmittamaan, etten lukenut mitään vanhaa suomalaista. Nämä paikkaavat hyvin tuota puutetta. Ja saattaa olla, että ainakin Havukka-aho pääsee tästä lähtien jopa vakiokirjaksi kesäkirjalistalle.

Tekstinäyte, Havukka-ahon ajattelija:

Havukka-ahon ajattelija makasi liikkumatta ja katseli taivasta läpitunkevasti.

-Jos maailmankaikkeus, hän ajatteli, jos avaruus olisi vähänkään suurempi kuin se nykyään on, niin se olisi turhan iso... Mutta luonto on tarkotuksenmukainen, ei se käytä tiiliskiviään tuhlaten, paitsi joskus. Minä luulen, että avaruus on tehty justiinsa siten, että siihen mahtuu kaikki mitä täällä on...

Tekstinäyte, Kylän koirat:

Niin, kaikki kävisi laatuun, ellei naiskoirilla olisi poikaystäviä tiettyinä aikoina. Ja mitäs siitä, jos niitä yksi tai kaksi. Asia saa kuitenkin toisenlaiset mittasuhteet, kun poikaystäviä on kaksikymmentäkuusi.

Parikymmentä koiraa vakituisina vieraina parin viikon ajan omassa pihassa on kuulkaa asia, jota ei heti käsitä ellei mieti sitä tarkemmin. Joka tällaisen piirityksen jälkeen vielä tykkää koirista, hän lienee aikamoinen koirien ystävä.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. WSOY, 1959.

Veikko Huovinen: Kylän koirat. WSOY, 1962.

Ekokriittisestä kirjallisuudentutkimuksesta:

Toni Lahtinen & Markku Lehtimäki (toim.): Äänekäs kevät: ekokriittinen kirjallisuudentutkimus. SKS, 2008. (Kiiltomadon teosesittely)