Vielä lyhyemmin Elina Hirvosesta

Elina Hirvosen huikea Kauimpana kuolemasta ei jätä rauhaan, vaikka kirjan lukemisesta on jo joitakin viikkoja. Tämä ei johdu edes siitä, että Hirvosen haastatteluja on nyt kaikkialla ja olen keskustellut kirjasta monien kanssa. Ei, Kauimpana kuolemasta oli vain niin vaikuttava ja kiinnostava elämys, että kirja on luettava pian uudestaan. Ehkä kesälomalla, joka tapauksessa joskus ihan ajatuksella ja ajan kanssa.

Ilahduin, kun huomasin Marjiksenkin kirjoittaneen tästä kirjasta ja kuvailleen sen kieltä. Olen nimittäin ihan samaa mieltä, että teoksen kieli oli kovin taidokasta ja runollista, paikoin jopa lähes liian kaunista. Useinhan raja aidosti kauniin ja tietoisen, harkitun "hienon ja oppineen" kielen lähellä tuntuu olevan häilyvä, mutta Hirvonen ei onneksi sorru ylilyönteihin vaan kirjoittaa tyylikkäästi, silti luontevasti.

Aloitin jo Hirvosen Afrikasta-kolumnikokoelmaakin. Se on kiinnostava teos itsenäänkin, mutta myös Kaiumpana kuolemasta -teoksen taustoittajana. On mielenkiintoista pohtia, miten Hirvosen oikeat Afrikka-kokemukset heijastuvat kaunokirjalliseen tekstiin.

On ollut myös kiinnostavaa huomata, että Hirvonen on todella hyvä, osuva ja vakuuttava asiakirjoittajanakin. Kun aloin lukea kolumnikokoelmaa, mietin, miten sama ihminen osaa kirjoittaa näin hyvin sekä faktatekstiä että kaunokirjallisuutta. Sitten mieleeni tuli lukion äidinkielenopettajani neuvo: "Kielellä saa leikkiä vasta sitten, kun osaa ensin perussäännöt."

Ja Elina Hirvonen osaa kaikenlaisen kirjoittamisen säännöt uskottavasta asiatekstistä hyvin kuvailevaan kaunokirjallisuuteen. Toistan itseäni, kriitikoita ja kanssabloggaajia, mutta suosittelen tutustumaan Hirvosen teoksiin jo ihan niiden kielenkäytön kannalta!

LISÄYS: Ai niin, Elina Hirvonen on huomenna Helsingin Kirjan ja ruusun päivän tapahtumassa, ja hänen lisäkseen samaan syssyyn haastatellaan Anna-Leena Härköstä ja Anna Kortelaista. Toivottavasti pääsen edes hetkeksi paikalle!

Lyhyesti Elina Hirvosesta

Joo. Minunkin piti kirjoittaa Elina Hirvosen uusimmasta teoksesta Kauimpana kuolemasta, vaikka ajattelin, että aihe on nyt ollut niin paljon esillä, etten keksi siitä mitään uutta sanomista. Ja juuri huomasin, että Ina ehti sitten sanoa senkin, mitä olisin aikonut kuitenkin kirjoittaa.

Mutta lukekaa Inan arvio, lukekaa myös Hesarin. Olen samaa mieltä kummankin kanssa. Muutama sivu kesti totutella kirjaan, mutta sitten sen imu oli valtava. Olin vaikuttunut: tehokasta ja harkittua, taitavaa kerrontaa, kaunista kieltä vaikka julmia tarinoita, kansainvälinen kirja. Oikea kirja. Kirjakirja.

Ei kuitenkaan mikään helppo kirja, vaikkei ole edes kovin paksu. Tietenkin tarinat, niin afrikkalaisten kuin suomalaistenkin, olivat rankkoja, mutta niin oli kirjan rakennekin. Teoksessa oli monta tarinaa, jotka olivat tavallaan erillisiä ja tavallaan sitten yhteen kuuluvia, sekä kirjaimellisesti (eri henkilöt tapaavat) että kuvainnollisesti (helppoa ei ole kellään). Tämä oli sekä hyvä että paha juttu. Hyvää oli se, että kirja oli todella mielenkiintoinen ja monipuolinen. Pahaa se, että koska tarinat olivat kiinnostavia, olisin mieluusti kuullut niistä enemmänkin - mutta ymmärrän, ettei teoksesta voitu tehdä 1000-sivuista...

Hirvosen esikoisteos Että hän muistaisi saman ei auennut minulle "oikein" kuin toisella lukukokemuksella. Tämä uusi teki heti vaikutuksen ja aukenikin, mutta siitäkin jäi olo, että tämä pitäisi lukea uudestaan ja mieluiten jo ihan pian. Silloin sen hahmottaisi vielä paremmin: tässä kirjassa ei ole mitään ylimääräistä ja joka sana on harkittu, joten kirja kestää kyllä lukemista ja tarkastelua.

Tekisi mieli sanoa kuten Sofi Oksasen Puhdistuksesta, että tämä on kirja, joka kaikkien kannattaisi lukea tai ainakin tuntea. Tästä meinaan puhutaan vielä. Eikä puhuta siksi, että Hirvosen esikoinen menestyi niin hyvin vaan siksi, että tämäkin kirja on niin hyvä.

Lukekaa siis arvioiden lisäksi myös itse kirja!


Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta. Avain, 2010.

P.S. Tekstinäytettä ei nyt tule, koska kirja on lainassa. Se pääsi lukupiirimme listoille, vaikka yleensä emme lue kuin yhden kirjan kultakin kirjailijalta, ja Että hän muistaisi saman on jo lukupiirissä luettu, arvioitu ja hienoksi havaittu.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Joskus kannattaa lukea kirja kahteen kertaa. Olin lukenut tämän teoksen, kun se oli uusi, ja silloin se ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta. Asia jäi jotenkin vaivaamaan, kun tiesin, että kirjaa pidettiin yleisesti ottaen todella hyvänä ja se on käännetty monelle kielelle. Vuosien varrella olen lukenut Elina Hirvosen haastatteluja ja saanut hänestä fiksun kuvan. Sitten tuli vielä tieto, että häneltä ilmestyy tänä keväänä parikin mielenkiintoisen kuuloista kirjaa... Lukupiirimme päätti ottaa tämän esikoisteoksen kuukauden kirjaksi.

Onneksi päätti, sillä tällä kertaa Että hän muistaisi saman oli mielestäni hyvä, taitava ja tärkeä teos. Aina kirjan ei pidä olla pitkä tai monimutkainen, jotta se sisältäisi monta teemaa ja jäisi mieleen. Tässä on juuri hyvä esimerkki nopealukuisesta ja ohuesta kirjasta, jossa on silti paljon asioita - ja jotka kaikki kuitenkin saadaan taitavasti ja hallitusti liitettyä yhteen.

Kyseessä on yhden päivän romaani. Kirjan päähenkilö, nuori nainen Anna, haluaisi lukea kirjaa, mutta joutuukin lähtemään mielisairaalaan katsomaan siellä potilaana olevaa veljeään. Annan ajatusten mukana lukijalle esitetään monta kertomusta: Annan lapsuudenperheen tarina, muistoja Annan kouluvuosilta, veljen sairastuminen, aina isoisän sotavuosien traumaattisista kokemuksista tähän päivään yltävät varjot.

Toisenlaisen, ja toisaalta hyvin samanlaisen, näkökulman tarjoaa Annan poikaystävän, amerikkalaisen yliopiston opettaja Ianin, tarina surkeine lapsuuksineen, identiteetin etsimisineen ja syyskuun 11. päivän terroristi-iskujen seurauksineen.

Kuten kirjan takakannessa sanottiin, teos kiinnittyy vahvasti omaan aikaamme, mielestäni muutenkin kuin viittaamalla tosielämän tapahtumiin. Toisaalta siinä oli jotain hyvin ajatonta ja yleisinhimillistä. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, ihmismieli on yhtä haavoittuvainen kaikissa ajoissa.

Tärkeistä teemoista ja hienoista tarinoista huolimatta pidin kuitenkin eniten kirjan kielestä. Se oli todella huolellista ja harkittua, tekstissä ei tuntunut olevan mitään ylimääräistä. Siinäkin mielessä tämä oli kiinnostava ja ilahduttava kokemus: kielelläkään ei pidä kikkailla, kun tietää, mitä haluaa sanoa. Ja Elina Hirvonen selvästi tietää. Todella valmis kirja, ja vielä esikoisteos, hienoa!

Tekstinäyte, s. 40-41:

Olisiko pitänyt piirtää se kuva Ianille ja sanoa katso, tässä on meidän tarinamme, tässä on piste, josta kaikki alkoi? Niin olisin halunnut tehdä. Olisin halunnut löytää sen pisteen. Tehdä avaimenreiän, jonka läpi näkisin elämän. Isoisä, mummi, isä, äiti, Joona, minä. Meidän tarinamme alku. Mutta sellaisia asioita ei sanota muille. Ne kuvitellaan yksin, salakavalasti, unta tai bussia odottaessa. Ja seuraavassa hetkessä se kaikki kuvitellaan uusiksi.

"Miksi sinun isäsi käyttäytyi niin?"

Ian puristi minua kädestä ja olin uneksinut siitä kauan, mutta nyt vedin käteni pois.

"Mistä helvetistä minä tiedän." Astuin kaueammas ja työnsin kädet taskuun, kävelin niin nopeasti, että Ian jäi taakse.

"Anna", hän sanoi hiljaa ja tarttui liehuvasta kaulahuivistani kiinni. "Olen pahoillani."

Hän seisoi minun edessäni.

Hänen takissaan oli lunta.

Hän kiersi kätensä ympärilleni ja piponi putosi maahan.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain, 2007. 3. painos.