Nimestään huolimatta kirja ei paljon lohduttanut, vaan aakkoshaaste oli uhattuna koko teoksen ajan. Jos haastetta ei olisi ollut, en olisi lukenut tätä loppuun saakka.
Olin aiemmin lukenut Gavaldalta ainakin Kimpassa ja Viiniä keittiössä. Kumpikaan ei kuulu suosikkikirjoihini, mutta niitä lukiessani olen ymmärtänyt Gavaldan suosion: hän kirjoittaa hauskasti, pienimuotoisesti, jotenkin todella sympaattisesti ja kauniistikin. Näiden kirjojen parissa on helppo viihtyä.
Lohduttajassa oli jotain samaa em. teosten viihdyttävyydestä, mutta ensimmäkseen se oli vain puiseva ja liian pitkä. 47-vuotiaan arkkitehtimiehen suhdevaikeudet ja koko elämänarvojen pohdinta eivät jaksaneet kiinnostaa minua 620 sivun verran, vaikka kirjassa olikin kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Silti, tylsä mikä tylsä.
Lisäksi olin aivan tuskainen kielenkäytön takia. Kirjassa ei käytetty hän-pronominia juuri lainkaan! Ensin se toimi tyylikeinona, tosin arvelin jo alusta asti, että ranskan kielessä tuo tyylikeino on parempi. Sitten se alkoi tympiä. Sivulta 538 löytyi sitten vihdoin luvun aloitus, joka sopii sekä kirjan tekstinäytteeksi että tarjoaa selityksen, miksi hän on unohtunut kirjasta.
"Jatkoa sanotaan onneksi, ja onni on hyvin kiusallista.
Sitä ei voi kuvata.
Niin väitetään.
Ihmiset väittävät.
Onni on imelä, boring ja aina raskas ruokalaji.
Onni tylsistyttää lukijan.
Tappaa rakkauden.
Jos kirjailijalla olisi penninkään vertaa arvostelukykyä, kirjailija käyttäisi tässä ellipsiä.
Harkitsi sitä. Katsoi kirjoitusoppaastaan:
ELLIPSI. Eheän rakenteen edellyttämien sanojen pois jättäminen kuitenkin niin, että käytetyt sanat ilmaisevat asian niin hyvin, ettei se jää epäselväksi eikä epävarmaksi."
Sulki kirjan tuskastuneena ja mietti, ettei sittenkään lue Anna Gavaldan uusinta teosta, vaikka oli niin ajatellut. Ihmetteli, mikä tyylikeino se sitten oli, ettei kirjan etukannen lohduttaja-sanassa ollut pistettä j-kirjaimen päällä.
Anna Gavalda: Lohduttaja. Gummerus, 2010. Suom. Lotta Toivanen