Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Itse minä olin se ruosteinen häkki, jonka sisälle minut oli suljettu. (s. 133)

Siiri Enorannan kolmas romaani Gisellen kuolema on kertomus unelmien sortumisesta ja kielletyistä unelmista, vääristyneistä ihmisistä ja ihmissuhteista, ontosta perheestä. Se on merkillinen, kiehtova tarina, jossa balettitanssijan polvi hajoaa kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, jossa ryypätään ja naidaan, satutetaan itseä ja muita,  mutta jossa kaikki kerrotaan kuitenkin kauniisti, luonnollisesti. Tämä tarina avautuu sivu sivulta ja kerros kerrokselta ja se on rujo ja rumakin, mutta siitä jää silti sellainen olo, että on lukenut jotain hienoa ja kaunista. Kirjabloggarin arvovallalla julistan, että Enoranta on kirjailija, josta kuullaan vielä monesti.

Halusin lukea Gisellen kuoleman heti tuoreeltaan, koska ihastuin vuosi sitten Enorannan melankoliseen ja satumaiseen romaanin Nukkuu lapsi viallinen. En oikein osannut odottaa mitään tältä uusimmalta teokselta, koska kustantamon esittelystä ymmärsin vain, että nuoren teinitytön unelmat balettitanssijan urasta ovat murskaantuneet hajonneen polven myötä.

Tuo tyttö on Linnea, ja hänen elämässään on rikkoutunut paljon muutakin kuin yksi polvi. Linnea on elänyt vuosia Tukholmassa balettikoulun takia. Kun hän palaa yläasteikäisenä takaisin kotiin, hän huomaa, ettei tunne perhettään. Äiti on etäinen, isä masentunut,  vastikään täysi-ikäistynyt veli samaan aikaan vieras ja tuttu, ärsyttävä ja rakas, liiankin rakas. Perheenjäsenet tuntuvat elävän aivan erillään toisistaan, mutta samaan aikaan  he kietoutuvat toisiinsa, hyvässä ja pahassa.

Olin yllättynyt siitä, että romaanin kertojana toimi aluksi Linnean isoveli Joel. En jotenkaan olettanut sellaista "balettityttökirjalta", ja ratkaisu tuntui raikkaalta. Myös Enorannan kieli on minusta raikasta, vaikka se onkin suorastaan runollista. Kirja alkaa näin:

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopii Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta tai Raamattuun pohjaavasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan.

Tekisi mieli puntaroida tuota Joellinnea-Linneajoel-kuviota tarkemminkin, mutta en viitsi, se veisi pohjaa muiden lukukokemuksilta. Sanon vain, että lukekaa tämä kirja! Tekstin pilkuttomuuteen tottuu nopeasti ja kirja vie mukanaan  - luin Gisellen kuoleman yhteen putkeen. Oli virkistävää lukea kirja, joka on samanaikaisesti realistinen ja tarunomainen, kantaaottava ja häilyvä, kutsuva ja karkottava. Ja vaikkei kirjan juoni ole ainakaan toivottavasti aivan realistinen, Enorannalla on kyky tehdä hahmoistaan jotenkin hyvin realistisia, yhtäaikaisesti vahvoja ja heikkoja.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema. Robustos, 2011
Kustantamon kotisivut
Siiri Enorannan kotisivut

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

"Aikasi on tullut, pikkuinen", enkeli sanoi peilikuvalleen tavoitellen lempeän lopullista äänensävyä.

Se ei onnistunut. Jos sillä olisi ollut kyynelkanavat, sen silmät olisivat vuotaneet. Joka tapauksessa sen oli käännettävä katseensa pois häikäisevästä loisteesta. Muutaman kuukauden kuluttua se pystyisi jälleen harjoittelemaan ilmettä peilin edessä, silloin sen hehku olisi tarpeeksi kulunut. Viime aikoina enkelin oli ollut yhä hankalampi löytää itsestään luonnollista lempeyttä. Se oli huomannut ensimmäiset merkit seitsemisensataa vuotta sitten.

"Sinä alat tulla vanhaksi", enkeli sanoi kaavun alta pilkistäville varpailleen.

Muita juttukumppaneita sillä ei juuri ollut. Lapsille oli lupa sanoa vain tietyt asiat, "Älä pelkää", ja "Ei mitään hätää", tai "Tulehan nyt, lapseni". (s. 13)

Kun kirjan nimi on Nukkuu lapsi viallinen, ketään ei kai yllätä, että kirja on surullinen. Se ei kuitenkaan ollut niin lohduton kuin pelkäsin. Välttelin kirjaa aikani, vaikka se oli ystävältä kehujen saattelemana lainassa, kun ajattelin, että se on liiankin liikuttava.

Siiri Enorannan teos sijoittuu sotavuosien jälkeiseen aikaan ja köyhälle maaseudulle. Kymmenvuotias Sonia-tyttö sairastuu turberkuloosiin, mutta salaa isoveljensä Topiaksen avustuksella tilansa mahdollisimman kauan niin koulussa kuin kotonakin. Kotona mikään ei ole ollut ennallaan sodan jälkeen, vaikka sekä isä että setä palasivatkin sodasta hengissä ja ehjinä. Äiti on vetäytyvä, isä kiukkuinen, setä ystävällinen mutta varautunut. Aikuisten välit ovat kireät ja kaikesta on puutetta, tosin ei niin pahasti kuin monilla muilla: Sonia ja Topias asuvat isolla tilalla.

Lopulta Sonian sairaus paljastuu vanhemmille ja he alkavat valmistella Sonian siirtoa keuhkotautiparantolaan; tässä vaiheessa lääkäri on jo todennut, että Sonian toisessa keuhkossa on reikä. Kun lähdön hetki on käsillä, enkeli kuitenkin hakee Sonian.

Kirjan toinen juoni kuvaakin vuosituhansien ikäisen enkelin elämää ja hänen tehtäväänsä sairaiden lasten noutajana ja taivaaseen saattajana. Enkeli on vartonut Sonian luona jo päiviä, ennen kuin hän kutsuu Sonian mukaansa. Jokin kuitenkin epäonnistuu, ja Sonia sekä kuolee että jatkaa elämäänsä kotona, sairaana nukkuen.

Enkeli ja Sonia matkaavat kohti taivasta fantasiamaailman halki ja Sonia näkee ihmeellisiä seutuja ja lasten kohtaloita ja ymmärtää, millainen hahmo enkeli on. Enkeli on ikuinen ja aineeton ja onnetonkin - on vain yksi keino pelastaa hänet. En kerro, mikä tuo keino on, mutta paljastan, että lopulta enkelistä tulee onnellinen ja Soniasta terve. Hän palaa taas maan päälle. Setä on lähtenyt, mutta kirjan loppu on silti toiveikas.

Enorannan esikoisteos Omenmean vallanhaltija oli vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Tämä uusikin kirja on varmasti suunnattu nuorille lukijoille, mutta kyllä tämän aikuinenkin luki, kuin ihmeellisenä satuna. Satu-fantasiapuolta enemmän minua kiinnosti kuitenkin Sonian perheen tarina. Aikuinen lukija saattoi arvailla, mistä kaikesta aikuisten huonot suhteet johtuivat, vaikkei juuri mitään suoraan sanottukaan. Erityisesti minua kauhistutti aikuisena lukijana se, ettei pieni kuolemansairas lapsi uskaltanut kertoa sairaudestaan vanhemmilleen, eivätkä vanhemmat huomanneet mitään. Tuntuikin, että kirjan sanoma kauttaaltaan oli lähimmäisistä välittäminen, niin lapsista ja aikuisista kuin enkeleistäkin.

Liekö Marikki-lukukokemuksen läheisyyttä, mutta etenkin kirjan "realistisista" osista minulle tulivat mieleen Astrid Lindgrenin kirjat. Se kertoo, että nuori Siiri Enoranta (s. 1987) on lahjakas kirjailija. Lindgrenin kirjojen taikahan on siinä, että lapsista niissä on ihmeellistä satua ja seikkailua, aikuiset löytävät niistä kantaaottavuutta, usein juuri kurjuutta ja köyhyyttä vastaan, ystävyyden ja välittämisen puolesta.

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen. Kustannusliike Robustus, 2010.

P.S. Katso, miten kirjailija itse esittelee tämän teoksen nettisivuillaan.