Kerstin Ekman: Herran armo

Kysyin joka tapauksessa, eikö hän laulaisi sitä laulua, joka aina laulettiin suden kuoltua. Se oli vuolle sudesta, semmoinen mistä hän oli kertonut mutta mitä hän ei ollut koskaan joikannut itse. Oli vain kuunnellut toisia. Aina oli ollut suurlaulajia, jotka saivat hänet ujostelemaan, vanhoja, oikeita sudenpyytäjiä. (s. 414)

Vihdoinkin, vihdoinkin kirjoitan tästä kirjasta muutakin kuin ensivaikutelmia! Pieni vinkki kanssabloggareille: kannattaa kirjoittaa aika pian lukukokemuksen jälkeen, muuten kirjoitusrima nousee korkealle ja kirjoittaminen tuntuu yhä mutkikkaammalta.

Näin taitaa olla etenkin silloin, jos lukukokemus on ollut suuri ja monipuolinen, niin ettei viikkojen pyörittelyn jälkeenkään oikein tiedä, mitä sanoisi. Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Herran armo on juuri sellainen kirja, että en osaa sanoa siitä mitään kovin täsmällistä.

Sanon kuitenkin, että se on väkevä ja juureva teos, voimakas ja jotenkin hyvin uskottavalta ja todelliselta tuntuva tarina. Jos olet kiinnostunut skandinaavisesta historiasta ja naisten asemasta, lue tämä!

Tarina alkaa, kun nuori Hillevi Klarin saapuu pieneen jämtlantilaiseen tunturikylään kätilöksi v. 1916. Hillevi on salakihloissa tulevan papin kanssa, mutta päätyy naimisiin paikallisen kauppiaan kanssa. Kirja seuraa Hillevin tarinaa vuosien ajan ja sisälsi mielestäni mielenkiintoista ajankuvaa ja pohdintaa siitä, mitä nuoren naisen on soveliasta tehdä tai suunnilleen edes ajatella. Hillevi on ajoittaisesta nuoruuden epäröinnistään huolimatta vahva ja fiksu nainen, enkä kokenut lukiessani halua puuttua hänen tekemisiinsä. Herran armo toi mieleeni toisen juurevan ruotsalaisteoksen, Marianne Fredrikssonin Annan, Hannan ja Johannan, ja sen kohdalla olin ajoittain paljon tuskastuneempi päähenkilö Hannaan.

Herran armoa ei kannata kuitenkaan lukea vain yhden naisen kehitystarinana. Se piirtää tarkan ja julmankin kuvan tuon ajan kyläyhteisöstä muutenkin. On sairautta ja köyhyyttä, taikauskoakin, tai ainakin hyvin vanhakantaista ajattelua. On rikoksia, väkivaltaa, ei-toivottuja lapsia ja raiskauksia, suoraan sanottuna aivan kamalia ihmiskohtaloita. Oikeastaan ei voi puhua kyläyhteisöstä, sillä eri ihmisryhmät eivät ole ollenkaan tasa-arvoisia. Koulutetut nuoret huvittelevat metsästysretkillä ja lausuvat toisilleen runoja, piskuisen torpan tyttö, melkein lapsi itsekin, taistelee hengestään synnyttäessään ei-toivottua ja ei-toivotulla tavalla alkuun saatettua lasta. Itse kyläläisten lisäksi seudulla liikkuu enemmän tai vähemmän irtolaisia kulkijoita.

Kaikesta kurjuudesta ja moninaisista vaikeista teemoista huolimatta pidin tästä kirjasta kovasti ja odotan innokkaasti Sudentalja-trilogian seuraavaa osaa. Siinä seurattaneen Herran armossa keskeiseksi henkilöksi nousseen Eliksen tarinaa. En kerro tuosta tarinasta enempää, mutta Elis on mielestäni kiehtova esimerkki, kuinka kurjuudesta ja kauheudesta voi nousta eteenpäin, osin sattuman ja osin oman tietoisen toiminnan avulla.

Itse tarinan lisäksi arvostin Ekmanin tarkkaa ja rauhallista kerrontatyyliä. Tässä oli jälleen sellainen laadukas kirja, johon voi luottaa. Teksti on huoliteltua ja harkittua mutta kuitenkin elävää ja tarinaan hyvin sopivaa. Jälkimauksi kirjasta jäi, että se oli vakava, muttei yhtään tylsä tai ahdistava, vaan päinvastoin kiehtova ja tärkeä. Se, että kirjan kertojana oli Hillevin lappalainen kasvattityttö Risten, toi tarinaan oman mystisen ja maagisen ulottuvuutensa. Kirja oli myös hyvin visuaalinen: lukiessani näin tapahtumat selvästi mielessäni.

Tekstinäyte s. 61

Kaikki täällä sisällä kiertyi oudoksi, itse sanatkin muuttuivat väkivallaksi.

Kuinka pitkään hänellä on jo ollut polttoja?

Ei tyttöä rouvitellakaan voinut, eikä hän mitenkään halunnut sinutella kuin lasta. Mutta pelkkä lapsihan tyttö oli. Riipaiseva näky hentoine varsineen ja isoine mahoineen. Hän oli kalpea ja hengitti vaivalloisesti, suu avoinna, seisoi hivenen etukumarassa ja syleili kaksin käsin mahakumpuaan. Syylingit laahasivat kun Hillevi kiskoi hänet lattian yli.

Mikä hänen nimensä on? Hillevi kysyi. Bäret katsoi taas ukkoon, ja Hillevin kiukku leimahti. Hän toisi kysymyksen ja sai vihdoin vastauksen.

Serine.

Hän vei tytön kaappisängyn viereen ja komensi käymään pitkäkseen. Mutta tyttö ei tahtonut makuulle.

Keittäkääpä vettä, Hillevi sanoi Bäretille. Ja kuuratkaa pesuvati ja täyttäkää puhtaalla vedellä.

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. (Vargskinnet – Guds barmhärtighet). Tammi, 2002. 2. Painos. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.

Kannen suunnittelu Tuija Kuusela

Onko hyvä kirja myös mukava?

Vaikka äidinkielenopettajani sanoi aina, ettei kirjoituksen alussa saa heti vastata otsikon kysymykseen, minä vastaan: ei. Hyvä kirja ei ole aina mukava eikä miellyttävä. Hyvä kirja on vaikuttava joko kirjallisesti tai teemallisesti, hyvällä tuurilla molempia. Mutta hyvästä kirjasta ei ole pakko pitää.

Asia tuli mieleeni, kun luin viikonvaihteen aikana viimeinkin Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan Herran armo (kypsyttelen lukukokemusta vielä hetken mielessäni ja kirjoitan siitä sitten). Kirja oli minusta vaikuttava ja monella tavalla kiinnostava, muttei erityisen mukava, vaikka esimerkiksi kieli on hyvin harkittua ja kaunistakin. Mukavia ovat sellaiset kirjat, joihin uppoutuu täysin ja joita lukee ihan vain lukemisen ilosta, nauttiakseen. Sudentaljassa on ainakin ensimmäisen osan perusteella kurjuutta, köyhyyttä, sairautta ja väkivaltaa – muun muassa. Sellaisesta lukeminen ei ole varsinaisesti miellyttävää, mutta ei niin miellyttäväkin kirja voi olla hyvin voimakas ja opettavainenkin lukukokemus.

Sofi Oksasen kirjat ovat minusta sellaisia, ettei niistä voi pitää, mutta arvostan niitä suuresti, erityisesti Puhdistusta. Kirja on minusta taitava ja tärkeä, mutta sen kerronta ja aihe ovat sellaisia, että kirjan ansiot ovat jossain muussa kuin siinä, että se tarjoaisi nautinnollisen lukuelämyksen. Lionel Shriverin Poikani Kevin kuuluu tietyllä tapaa samaan sarjaan: kauhea kirja, ei edes kovin hyvää kieltä, mutta herättää miljoonia kysymyksiä ja jää ikuisesti mieleen.

Luulen, että kaunokirjallisuuden lukemista vähätellään joskus siksi, että ajatellaan lukemisen olevan "vain" mukavaa ajanvietettä – lainausmerkit siksi, että kyllä hyvää ajanvietettäkin tarvitaan, eivätkä kaikki kirjat kykene tarjoamaan edes sellaista. Toisaalta luulen joidenkin karttelevan liian "korkeaa" kaunokirjallisuutta, koska ajatellaan, että hieno, tärkeä tai vaikuttava kirja on jotenkin hankala tai tylsä, ehkä juuri lukemisen kannalta epämiellyttävä kokemus.

Kun yritin keksiä esimerkkiä kirjasta, joka olisi todella mukava ja vaikuttava samaan aikaan, en heti keksinyt. Monet kirjat ovat toki hyvinkin hauskoja ja ihastuttavia, mutta niiden vaikuttavuus on joko hyvin henkilökohtaisella tasolla (kirjaan on helppo samastua) tai kirjallisella kentällä, jolloin kirja on merkittävä omassa genressään mutta ei ulkokirjallisesti. Ainakin aivan nykykirjallisuudesta on mielestäni hyvin vaikea äkkiseltään  nimetä tällaista teosta, klassikoista ja lastenkirjoista saattaisi löytyäkin. Nuorempana esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen oli mielestäni sekä hyvin jännittävä että opettavainen. Tänä vuonna lukemistani teoksista sekä kauniiksi että ajattelemisen aihetta antavaksi nousee teos Edita Morrisin Hiroshiman kukat, mutta ei sekään mikään varsinainen lukuromaani ollut.

Haluan kuitenkin uskoa, että on kirjoja, jotka ovat hyviä ja mukavia samaan aikaan, lomaltapaluupöpperöiset aivoni eivät vain nyt niitä muista. Kertokaa esimerkkejä! Olisiko Kjell Westön Missä kuljimme kerran sohvannurkkaan upottava lukuromaani, joka kuitenkin voisi tarjota myös uusia ajatuksia, kenties muuttaa lukijan maailmankuvaakin?

Ensivaikutelmia Kerstin Ekmanin Herran armosta

Tämäpä sattui: juuri kun olin tänään aikeissa kertoa, että olen päässyt vihdoin alkuun Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogiassa, Lilli Orvokki kommentoi sitä seuraavasti aiempaan kirjoitukseeni:

Miksi te hyvät neitoset tai naiset haikailette: kiinnostaisi, olisin pitkään halunnut... No haikailinpa minäkin, vuosia. Aina tuntui ettei ole kalenterissa tilaa kolmelle paksulle kirjalle.

Vajaat kaksi viikkoa sitten otin niin sanotusti nenästä kiinni ja hyppäsin veteen. Sudentalja on ihan mahtava lukukokemus. Se ei ole ihan helppolukuinen, siinä on paljon henkilöitä, kaikesta ei voi olla ihan varma onko se totta. Mutta se on vahvimpia, täyteläisimpiä tarinoita mitä ikinä olen tavannut. Minua erityisesti innostavat monet naiskohtalot. Sitten kiinnostaa se, että en ole tiennyt naapurimaistamme tällaisia arjen asioita ja toisaalta historiaa.
 
Lukekaa! Itse olen vasta tokan kirjan alussa, paljon hyvää vielä jäljellä! 

Olin ajatellut kirjoittaa hyvin samantapaisen pienen noston Sudentaljan ensimmäisestä osasta Herran armo. Olen vasta kirjan alussa, mutta nyt jo vaikuttunut: tämä on sitä samaa voimakasta, juurevaa, ikiaikaista kerrontaa, jota oli myös Marianne Fredrikssonin Annassa, Hannassa ja Johannassa. Tämä on Tärkeä Kirja. Elämäni tuntuu nyt aika kiireiseltä ja mieli vähän levottomalta, mutta tällainen kunnollinen kirja rauhoittaa ja jotenkin jopa tuntuu lohdulliselta – toivottavasti ymmärrätte ajatuksen. Aion lukea koko trilogian rauhallisesti läpi kesän aikana muiden kirjojen ja puuhien lomassa ja raportoida siitä sitten blogiin osa kerrallaan, sitä mukaa kun saan luettua kirjoja.

Eli ei muuta asiaa kuin että Ekman vaikuttaa niin hyvältä kuin pitikin ja lopettakaa haikailu, tehkää kalenteriin tilaa kolmelle paksulle kirjalle! :)

Ikioma Sudentalja!

Kuin kohtalon - ihanan, täydellisen kohtalon - oikusta myöhästyin tänään bussista Helsingin Kampissa ja menin tappamaan aikaa ostoskeskuksen Suomalaiseen kirjakauppaan. Katsokaa, mitä sieltä löytyi: Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia hintaan 9,90/kirja. Juuri kun siitä puhuttiin!

Ei voi olla näin hyvä tuuri. Katsoin nimittäin, että Adlibris myy osia yli 20 euroa/osa ja nettiantikassakin pyydettiin melkein 30 euroa. Ja että ylipäätään löysin nämä kaupasta, sekin on jo ihme!

Täytyy myöntää, että reagoin aika tunteikkaasti tähän ihmeeseen. Kiihdyin kauheasti onnesta ja hämmennyksestä ja meinasin ostaa useamman kuin yhden trilogian. Jos joku muukin olisi juuri kaivannut sitä! En kuitenkaan ostanut, mutta menkää - siellä niitä kirjoja oli vielä tunti sitten isot pinot jäljellä.

Huh. Vaikka kuinka yrittäisi rajoittaa kirjaostoksia, jotkut kirjat on vaan pakko saada.

Skandinaavinen kertoja: Kerstin Ekman

Kerstin Ekman, kuva Pertti Nisonen.

Aion vielä kertoa kunnolla Marianne Fredrikssonin Annasta, Hannasta ja Johannasta, kunhan toivun lomanlopetuksesta ja töihinpaluusta kirjoituskykyiseksi. Sitä odotellessa ajattelin kirjoittaa ruotsalaisesta Kerstin Ekmanista. En ole  lukenut hänen teoksiaan, mutta olen saanut niistä lukuvinkin ihmiseltä, jonka kirjamakuun luotan suuresti. Tuo ajat sitten saatu vinkki tuli mieleeni, kun luin Annaa, Hannaa ja Johannaa. Luulen, että siinä ja Kerstin Ekmanin teoksissa on samanlaista uskottavaa historian tuntua, elämisen ymmärrystä ja väkevyyttä.


En ole törmännyt Ekmanin nimeen kotimaan kirjakeskusteluissa, mutta Tammi tietää kertoa, että hän on Ruotsin suosituimpia ja arvostetuimpia kirjailijoita, itse asiassa Ruotsin luetuin kirjailija 1900-luvulla! Ekman on kirjoittanut yli 20 kirjaa, ja niistä tusina on suomennettu. Kerstin Ekman tunnetaan erityisesti ihmis- ja yhteiskuntatuntemuksestaan, ja hän itse sanoo Tammen kirjailijaesittelyssä:


"Kirjailijan tärkeimpiä työkaluja on vaisto siitä, mikä yhteiskunnasta puuttuu, mikä on heitetty pimentoon tai tukahdutettu. Vaiennetun, kielletyn tai näkymättömäksi tehdyn esille saaminen on kirjailijan tärkein tehtävä."

Minua kiinnostaisi Ekmanin teoksista erityisesti Sudentalja-trilogia, johon saamani lukusuosituskin ensisijaisesti liittyi. Sen ensimmäinen kirja, Herran armo, sijoittuu 1900-luvun alkuun. Lainaus kirjakerhon kirjaesittelystä: "Kevättalvella 1916 tulee kätilö Hillevi Klarin hygieenisenä ja hyväntahtoisena Uppsalasta Svartvattnetin tunturikylään Jämtlantiin. Siellä hän kohtaa kovan maailman, jossa naiset ja lapset voivat huonosti. Hän ottaa kasvatikseen pienen lappalaistytön, Ristenin, ja tässä kertomuksessa Risten on se joka muistaa. Hän on yhdysside elävien ja kuolleiden välillä, hän kuulee puron puhuvan. Svartvattnetissa on myös Elis-poika, joka karkaa kotoa ja taistelee sairauden läpi tiensä taiteilijoiden Berliiniin."


Ilmeisesti Ekman kirjoittaa historiaa realistisesti ja tärkeitä asioita esiin nostaen mutta ripauksella taianomaisuutta tai ainakin taikauskoa ja kansanperinnettä, tällaisen käsityksen olen saanut. Suunnittelen lukevani trilogian kesällä: valoisan kesäyön hämyssä olisi ihana siirtyä ajatuksissaan tunturimaisemiin - tai miksei kuumaan Intiaankin, jonne trilogian viimeinen osa näyttää kuljettavan.


Kannattaa lukea myös Helsingin Sanomien kirjailijahaastattelu. Siinä kerrotaan paitsi tästä trilogiasta myös Ekmanista dekkaristina.


Päätin juuri julistaa itseni kirjastolakkoon (siitä lisää myöhemmin), mutta tekisi mieli klikata Helmet-sivuille ja varata kaikki Ekmanit ja Fredrikssonit. Eläköön pohjoismaiset vahvat naiskertojat!