Paul Auster: Kuun maisemissa

Mäkin luin Austerin! Monissa blogeissa on viime aikoina kerrottu Paul Austerin teoksista, ja löytyi yksi sellainen minunkin kesäkirjapinostani.

Minun kesä-Austerin oli Kuun maisemissa -pokkari. Kuulin kirjasta ajat sitten Lukupiiri-blogin keskustelussa: joku mainitsi, että kirjassa tehdään kirjatestamentti. Se kuulosti niin kiehtovalta, että päätin heti etsiä kirjan käsiini. Moneen vuoteen sitä ei saanut edes kirjastosta, mutta tänä kesänä se ilmestyi jälleen pokkarina.

Aluksi ajattelin, että hyvä, että ilmestyi. Heti kärkeen päästiin nimittäin siihen kirjatestamenttiin. Ilmeni kuitenkin, että kyse oli vain siitä, että newyorkilainen nuori mies peri enonsa kirjaston, rakensi kirjalaatikoista huonekaluja, luki kaikki kirjat ja myi ne pois. Toivottavasti ette pahastu paljastuksesta, mutta mitään sen merkillisempää tuossa testamenttiasiassa ei ollut.

Eikä ollut oikein kirjassakaan. Alussa pidin siis siitä kovasti. Pidän aina New York -kirjoista, vaikken ole kaupungissa koskaan käynytkään, sellainen "älykäs amerikkalaisuus" viehättää. Pidin päähenkilöstä, vähän surkeasta, kodittomasta, sivuraiteille joutuneesta opiskelijapojasta. Periaatteessa kirjan tarina oli kiinnostava: Tuo poika saa paikan vanhan, mystisen miehen elämänkerran kirjoittajana. Vähitellen sekä miehen että kirjuripojan elämästä alkaa paljastua merkillisiä asioita, myös merkillisiä yhtäläisyyksiä.

Tämä kaikki oli hyvää, mutta lopulta kirjassa oli liiaksikin pää- ja sivutarinoita. Loppu kokosi ne hienosti yhteen, mutta jossain puolivälissä kirjaa olin paikoin hyvinkin puutunut. Tuli myös sellainen olo, että minähän olen jo lukenut tämän. Kuun maisemissa oli nimittäin paljon yhtäläisyyksiä Illuusioiden kirjaan, josta olen kirjoittanut aiemmin. Tarinan ja kerrontatavan lisäksi yhtäläistä oli se, ettei kumpikaan vienyt minua hypnoottisesti mukaansa, kuten muistan Illuusioiden kirjan nuorena vieneen. Totean siis tästäkin kirjasta: "vain" hyvä lukuromaani, ei sen merkittävämpi lukukokemus.

Anni.m:n esittelemä Invisible kiinnostaisi lukea, mutta muuten en taida vähään aikaan tarttua Austeriin. Hänen teoksensa ovat niin ennalta arvattavan austermaisia, ettei sellaisia jaksa kuin silloin tällöin. Vähän kuin hömpän kanssa: joskus haluan ehdottomasti lukea sitä, yleensä en ollenkaan.  Austerin New York -trilogiaa en ole muuten kyennyt koskaan lukemaan, vaikka olen monta kertaa yrittänyt!

Paul Auster: Kuun maisemissa. (Moon palace) Tammi, 2010.

Kaksi kesäkirjaa yli laidan

Kesäkirjapino on madaltunut jo ennen elokuista lomaani. Snellman ja Auster on jo luettu, ja nyt kaksi muutakin kirjaa on poistettu pinosta. (Snellmanin Parvekejumalista ilmestyi muuten juuri hyvä arvio Kirjasiepon blogissa.)

Ensinnäkin joudun jo palauttamaan kirjastoon Doris Lessingin omaelämäkerran toisen osan, Varjoissa vaeltajan. Harmittaa kovasti. Jonotin kirjaa kauan, mutta nyt en vain ehtinyt lukea sitä omalla lainausvuorollani, eikä kirjaa saa lainata uudestaan. Koska haluan lukea tämän ihan ajan kanssa, palautan kirjan kiltisti ja lainaan uudelleen joskus, kun aika on parempi. Onneksi minulla on kotona parikin lukematonta Lessingin romaania lohduksi.

Toiseksi jätin kesken Joanne Harrisin Karamellikengät Liian paksu, liikaa suklaata, liian makeaa. Ostin kirjan parillakymmenellä sentillä kirjaston poistomyynnistä ja ajattelin, että se olisi kelpo kesäkirja.

Se ei ole. Ensinnäkin kyseessä onkin Suklaapuodin jatko-osa; onneksi olen sentään nähnyt sen elokuvana. Tämän jatkonkin näkisin mieluusti elokuvana. Vaikka kirja on ihan sympaattinen, en nyt jaksa sitä, että parinsadan sivun aikana ei ole tapahtunut oikein mitään. No, on perustettu suklaapuoti (taas), vaihdettu identiteettiä, autettu epävarmaa teiniä, puhuttu Pariisin katumaisemista... Kaikki mukavia teemoja, mutta miksi niitä varten tarvitaan tiiliskiven paksuinen kirja. Jos tämäkin suklaapala on saatavissa leffana, nautin sen mieluusti niin, mutta kirja ei vie mukanaan. Ihmettelen, miksi Harrisin kirjoja oli kuulemma suositeltu jollakin luovan kirjoittamisen kurssillakin. Tämän kokemuksen perusteella ne ovat lämpimiä mutta aika höttöisiä, kuuluisivat ehkä genreen "aikuisten sadut".

Olen siirtynyt lukemaan Inan vinkistä novelleja, Venäläisiä kertojia. Niitä jaksan!

Kirjoja illuusioista

Luin juuri Paul Austerin Illuusioiden kirjan toisen kerran, ja se oli hämmentävä kokemus. Ensimmäisestä lukukerrasta ei voi olla kovin kauan, kun kirja on vuodelta 2002, mutta ilmeisesti olen lukenut sitä ihan eri mielentilassa kuin nyt. Oletin, että kirja olisi todella erikoinen, hypnoottisen koukuttava, jotenkin mystinen.

No. Ei se ollut. Tarina oli kyllä epätavallinen ja vei mennessään. Kielenkäyttö oli sikäli koukuttavaa, että se oli austermaisen sujuvaa. Pidän hänen kirjoistaan jo siksi, että ne ovat niin sujuvasti ja moitteettomasti kirjoitettuja, ettei kirjoittajan puolesta tarvitse huolestua tai hävetä, voi keskittyä lukemiseen. Mutta ei Illuusioiden kirja silti mikään maailman ihmeellisin kirja ole, vaan "vain" kiinnostava, monitahoinen peruskirja, hyvä lukuromaani. Mitään hypnoottista tai mystisen kummallista en tällä kertaa kirjasta löytänyt, mieleenjäävän tarinan kyllä.

Kirja kertoo perheensä menettäneestä collegeprofessorista ja hänen tutkimuskohteestaan, kauan sitten salaperäisesti kadonneesta mykkäelokuvien tekijästä. Mukaan mahtuu onnettomia rakkauksia - onnellisiakin kyllä - ja traagisia ihmiskohtaloita. Auster kuvaa asiantuntevalla, tarkalla tavalla mykkäelokuvien tekoa ja ujuttaa tarinaansa monenlaisia sivutarinoitakin, pieniä kertomuksia. Onnettomasti alkava tarina muuttuu välillä toiveikkaaksi ja kauniiksi, mutta loppu on taas onneton - ja tyrmistyttävän, jotenkin pysäyttävän ahdistava. Jos synkät ihmiskohtalot eivät pelota, suosittelen lukemista.

Voiko kirja muuttaa elämän?

Tätä olen kysynyt blogissakin, ja samaa teemaa pohditaan Orhan Pamukin Uudessa elämässä. Tätä teosta luonnehtisin Austerin teosta enemmän "illuusioiden kirjaksi", sen verran eriskummallinen se oli.

Nuori opiskelijapoika törmää sattumalta kirjaan, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Kirja kirjaimellisesti vie hänet mukanaan. Kirjasta, sen sanomasta tai taustasta, ei aluksi kerrota paljoakaan, mutta käy selväksi, että kirja tekee elämästä epätodellista. Päähenkilö matkustaa linja-autolla ympäriinsä ja joutuu liikenneonnettomuudesta toiseen, etsii rakastettuaan ja itseään. Tunnelma ja kertomistapa ovat jotenkin unenomaisia tai runollisia. Tarinan edetessä mukaan tulee selkokielisempiä ja taustoittavampia, vertauskuvallisia jaksoja, mutta jälkimaku kirjasta on silti juuri unenomainen (tai ehkä tämäkin on tämän hetken tunne ja toisella lukemisella kaikki olisi toisin?).

En oikein tiedä, pidinkö kirjasta vai en. Se oli kyllä hieno, poikkeuksellinen ja ihan varmasti "laatukirja", mutta ehkä sittenkin liian kummallinen makuuni, välillä keskittymiskykyni herpaantui. Tutustumisen arvoisia kuitenkin kumpikin, sekä helppojen että hankalampien illuusioiden kirja!

Tekstinäytteet:

Illuusioiden kirja
Emme ehtineet olla sisällä minuuttiakaan, kun Frieda vei minut yläkertaan Hectorin huoneeseen. Minulla oli aikaa vain kaikkein pinnallisimpaan vilkaisuun, kaikkein pikaisimpiin ensivaikutelmiin - Friedalla oli lyhyeksi kerityt valkoiset hiukset ja luja kädenpuristus, hänen katseestaan kuvastui uupumus - ja ennen kuin ehdin sanoa niin kuin sellaisessa tilanteessa kuuluu (kiitoksia kun otatte minut vastaan, toivottavasti hän voi jo paremmin), hän ilmoitti Hectorin olevan valveilla. (s. 251)

Minkä filmin katsomme ensimmäisenä? kysyin.
Martin Frostin sisäisen elämän.
Miksi sen emmekä jotain toista?
Siksi että se on lyhyin. Ehdimme katsoa sen loppuun saakka, ja ellei Frieda palaa siihen mennessä, siirrymme seuraavaksi lyhyimpään. En ole keksinyt muutakaan lähestymistapaa.
Tämä on minun syytäni. Minun olisi pitänyt tulla tänne kuukausi sitten. Et voi kuvitellakaan, miten typeräksi tunnen itseni.
Friedan kirjeet eivät olleet ystävällisiä. Sinun asemassasi minäkin olisin empinyt. (s. 271)

Uusi elämä:
- Pitkäaikaiset tutkimukseni, vaelteluni, linja-automatkani osoittivat minulle, että kirjaa vastaan oli perustettu salaliitto, hän sanoi. - Joku mielipuoli haluaa tapattaa kaikki, jotka ovat vakavissaan kiinnostuneet kirjasta. En tiedä kuka hän on tai miksi hän sen tekee. - - Minä en halua kenellekään hankaluuksia, en halua kenenkään joutuvan eksyksiin. Pakenin Cananin luota. Yhtä lailla kun tiesin, ettemme koskaan voisi löytää hänen haluamaansa maata, tajusin myös hyvin selvästi, että hänkin saattaisi minun kanssani joutua kirjasta tulvivan kuolonvalon valtaan. (s. 252)

Paul Auster: Illuusioiden kirja. Tammi, 2002.
Orhan Pamuk: Uusi elämä. Tammi, 2007.