Miten lukutottumukset muuttuvat?

Sain viime viikolla valmiiksi Diane Athillin kirjan, jota olen sivunnut aiemminkin. Vanhan naisen pohdinnat omasta iästä, terveyden heikkenemisestä ja elämän tärkeistä asioista, isoista ja pienistä, olivat ihan leppoisaa ja sympaattista, lohdullista luettavaa. Ainakin Athill oli näemmä elänyt niin, että samat harrastukset olivat seuranneet häntä, eikä vanhana tarvinnut kauhistua, että tämä ja tuokin jäi kokeilematta. Hän olikin enenevässä määrin kiinnostunut mm. kansalaisopiston taidekursseista ja puutarhanhoidosta. Ne lienevät turvallisia elämänmittaisia aktiviteetteja.

Athillin kirjasta jäi erityisesti mieleeni se, miten hän kertoi omien ja ystäviensä lukutottumusten muuttuneen vuosien myötä. Jotenkin sitä kuvittelisi, että jos olisi eläkkeellä ja olisi paljon aikaa (niin, se kai on ensimmäinen harhakuvitelma), lukisi aivan kaikkea. Olisi hienoa, kun voisi todella seurata kirja-alan uusimpia käänteitä ja lukea ajan kanssa niitä hankalimpiakin kaunokirjallisia teoksia, tai vaikka saman kirjaan moneen kertaan.

Mutta ei. Athill sanoo, että vanhemmiten romaanien merkitys vähenee ja tekee mieli lukea vain tietokirjoja. Kaunokirjoista kiinnostavat enää vain vanhat klassikkosuosikit, jos nekään.

Apua! En voi kuvitella hylkääväni romaaneja varsinkaan silloin, kun niille olisi todella aikaa. Tuntuu tylsältä ja kyyniseltäkin, ettei haluaisi lukea enää fiktiota ja eläisi ilman kertomuksia. Toivottavasti minulle ei käy noin.

Huomaan kyllä, että olen muuttunut valikoivammaksi lukijaksi, tai jotenkin tiedostavammaksi ainakin. Nuorena luin jotenkin sattumanvaraisesti mitä eteen tuli, aiemmassa työssäni taas enimmäkseen vain työn puolesta luettavia kirjoja. Kun siitä päästiin, seurasi taas sattumanvarainen ahmimisvaihe, mutta nyt luen mielestäni mukavalla tavalla monipuolisesti ja harkitusti. Vaikka hömppääkin tulee luettua, valikoin mielestäni erilaisia opuksia aika tasapuolisesti. Olen myös oppinut lukemaan montaa kirjaa yhtä aikaa sekä jättämään huonon kirjan kesken ja pystyn siis lukemaan entistä enemmän.

Tunnistan myös muun athillmäisen kehityksen itsessäni. Nykyisin luen mielelläni tietokirjoja muutenkin kuin tentteihin. Haaveilen ajasta, jolloin voisin paneutua eri alojen tietokirjoihin. Nykyisin haluan myös taustatietoa kirjoista: mihin tahansa kirjaan en halua aikaani laittaa. Joskus kiinnostavakin kirja jää lukematta, kun minulle riittää, että olen saanut esim. kirja-arvosteluja lukemalla ja kirjaa selailemalla käsityksen siitä. Tämä pätee sekä uutuuksiin että klassikkoihin. Netti on ihana lukusalapoliisi.

Ja ne klassikot ja vanhat suosikit. Vanhoja, kuuluisia kirjoja on minusta mielenkiintoista lukea jo yleissivistyksen vuoksi. Ja lomalla pitää aina palata niihin lapsuuden suosikkeihin, tarkastaa, millaisia ne oikein olivatkaan, miksi ne olivat niin tärkeitä. Olisinkohan parikymppisenä iloinnut siitä, että uusi Montgomery-suomennos on ilmestymässä tai kauhistunut, kun Nalle Puh ei saa olla rauhassa?

Lukutottumukset ovat muuttuneet, mutta niin on lukeminenkin. Kuulun lukupiiriin ja kirjoitan blogiin (joistakin) lukemistani kirjoista. Lukeminen on muuttunut yksityisestä sosiaaliseksi.

Mutta romaaneista en aio luopua.

Vieraalla kielellä lukemisesta

Kuten olen maininnutkin, en lue yleensä vieraskielisiä kirjoja kuin matkoilla. Tänä kesänä olen tehnyt poikkeuksen. Matkalla luin suomenkielisiä kirjoja ja kotona olen yrittänyt madaltaa lahjaksi saatujen englanninkielisten pokkareiden pinoa.

Tänään alkoi kolmas pokkari, Diane Athillin Somewhere Towards The End. Se kertoo vanhenemisesta ja kuoleman läheisyydestä, siitä, millaista on olla niin vanha nainen, että on nähnyt ystävien jo lähtevän eikä itse voi enää ottaa koiranpentua, koska ei jaksaisi ulkoiluttaa sitä eikä näkisi sen kasvavan. En usko, että olisin tarttunut kirjaan, ellei sitä olisi lähettänyt minulle ei niin kovin vanha, mutta vakavasti sairas nainen. Kirjan, jo fyysisen esineenkin, tarina puhuttelee minua.

Muuten vieraankieliset kirjat eivät yleensä kosketa. Tätä ennen luin Carol Shieldsin Small Ceremonies enkä saanut siitä oikein mitään irti. En, vaikka Shields on minusta mukavan leppoisaa ja ihmisläheistä lukemista ja vaikka kirjan aihe kiehtoi. Kirjassa kirjailijanainen varastaa kertomuksen idean harrastelijakirjoittajalta – vain huomatakseen, että se varastetaan edelleen häneltä. Itsekin jonkinlaisena kirjoittajana (entisenä toimittajana, nykyisenä copywriterina) minua kiinnosti se, että kaikki on jo keksitty. Vaikka oma teksti tuntuisi kuinka tärkeältä, joku voi viedä sen, tai vain keksiä saman asiaan samaan aikaan.

Tuota teemaa lukuun ottamatta tarinasta ei jäänyt mieleeni mitään. Kielitaitoni ei ole niin hyvä, että osaisin uppoutua vieraskieliseen tekstiin samalla tavalla kuin suomenkieliseen. Ajatukseni alkaa harhailla, tai sitten takerrun liikaakin yksittäisiin sanoihin, joita en tunne. Lyhyesti, muulla kuin suomen kielellä lukeminen ei ole minulle nautinto. (Vieraskielisten kirjojen ostaminen ja omistaminen on kuitenkin nautinto: muuten en kai ostaisi kirjoja aina matkustaessani.)

Suomenkielisessä tekstissä minua kiehtoo paitsi se, että ymmärrän kaiken lukemani, myös se, että voin tunnustella ja tutkia sanoja ja lauserakenteita. Olen huomannut, että jos en pidä kirjan kielestä, täytyy itse tarinan olla todella hyvä, että kehuisin kirjaa. Siksi kai dekkarien lukeminenkin oli minusta niin puuduttavaa, kun niiden kielessä ei ollut mitään, mihin tarttua, ei mielenkiintoisia sanavalintoja, ei nyansseja, ei mitään erityistä.

Kirjallisuustieteen kursseilla on aina kehotettu lukemaan teokset alkuperäiskielellä, jotta lukukokemus olisi mahdollisimman autenttinen. Minä en lue, ellei ole pakko. Minä tavoitan autenttisen lukemisen nautinnon vain äidinkielelläni olevista kirjoista.