Jean Giono: Mies joka istutti puita

Kun kirjan nimessä on puu-sana, olen heti kiinnostunut. Vielä houkuttelevampaa on, jos kirja tuntuu kertovan puiden lisäksi kasvien hoidosta ja luontofilosofiasta: etenkin näin keväällä voisin vain vaeltaa pakahtuneena ympäriinsä katsomassa ja edesauttamassa luonnon heräämistä uuteen kasvukauteen.

Jean Gionon  Mies joka istutti puita vaikutti siis aivan täydelliseltä vuodenaikakirjalta. Muutenkin sitä voi suositella pieni mutta suuri -kirjojen ystäville. Teosta on helppo lähestyä mutta se ei ole niin lapsekas kuin Pikku prinssi tai tietoisen opettavainen kuin Lokki Joonatan.

Tämä pieni suuri tarina on kuin aikuisten satu.

Kotimaassaan Ranskassa tunnettu ja arvostettu kirjailija Jean Giono kertoo, miten hän eksyi puoliautiolle ja karulle, näivettyneelle Provencen vuoristoseudulle ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja löysi miehen, jonka koko elämä oli sotaa ennen ja vielä molempien maailmansotien keskelläkin keskittynyt – niin, puiden istuttamiseen.

Kun keskipäivän ateria oli syöty, hän alkoi taas lajitella puunsiemeniään. Minä kyselin häneltä, ja hänestä, ja olin luullakseni aika sitkeä, koska hän alkoi vastailla. Kolmen vuoden ajan, niin kuulin, hän oli jo istuttanut puita tässä yksinäisyydessään. Satatuhatta hän oli niitä pannut kasvamaan. Sadastatuhannesta kaksikymmentä tuhatta oli versonut taimeksi. Mutta niistä kahdestakymmenestä tuhannesta piti puolet lukea menetetyiksi, olihan olemassa jyrsijöitä ja muutenkin, mahdotontahan sitä on tietää, mikä on nyt Kaitselmuksen suunnitelma. Kymmenen tuhatta tammea oli silti vielä jäljellä, ja ne kasvaisivat nyt täällä missä ennen ei ollut yhtään mitään.  

Kuten kunnon saduissa, loppu on onnellinen. Puunistutus tuottaa tulosta ja riutunut seutu muuttuu vähitellen vehreäksi. Mies itse ei enää puhu, mutta liekö sen väliä: tuntuu kuin kirjan tarkoitus olisikin puhua paitsi luonnon puolesta ja sotaa vastaan myös siitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma tavoitteensa maailmassa. Jean Giuno kirjoittaa tarinansa päähenkilöstä:

Merkkiäkään siitä, että hän olisi ruvennut työssään taipumaan tai sitä epäilemään, en ikinä nähnyt.

***

Rakastan kirjoja, joissa tapahtumattomuuden takana on suurempi tarina, sellainen, joka peilautuu eri aikakautta elävän lukijan omaankin elämään. Mies joka istutti puita on juuri tällainen. Olin lukiessani vakuuttunut paitsi luonnonsuojelun ja elämän pelkistämisen merkityksestä myös siitä, että tarina on totta-

Paitsi, ettei olekaan! JUONIPALJASTUKSEN uhallakin nostaan esiin seikan, joka ilmeni kirjan jälkipuheessa*: puunistuttajamies onkin sepitettä. Tarina syntyi, kun The Reader’s Digest (Valitut palat) pyysi Gionoa kirjoittamaan muutamien liuskojen novellin unohtumattomasta henkilöhahmosta. Giono naamioi tarinan todeksi, jotta se olisi vieläkin merkittävämpi: hän halusi kuvata hahmoa, jonka oli hänen mielestään pitänyt olla unohtumaton. Jälkipuheen mukaan Giono myös todisteli aikoinaan, että Mies joka istutti puita -tarinan päähahmon kaltaisia ihmisiä löytyy oikeastikin.

Tunsinko itseni huijatuksi? Tunsin, mutta en kauan. Hetken asiaa sulateltuani olin varma, että haluan uskoa, että tällainen tarina voisi olla totta – yhä edelleen. Ihmettele, että Mies joka istutti puita on edesauttanut useiden metsänistutusliikkeiden syntymistä eri puolilla maailmaa. En myöskään ihmettele, että kirjaa luetaan ihan tarinan vuoksi, sen opetuksista ja filosofiasta välittämättä. Minulle lukukokemus toi mieleen Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin kanssa viettämäni hetket. On hienoa, kun lukiessaan tuntee olevansa sellaisen kertomuksen äärellä, joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

En ole vuosikausiin muistanut päivittää blogini vuodenaikakirjojen välilehtiä, mutta kirjaan tämän teoksen nyt kevätkirjoihin. Haluan joskus myös hankkia tämän kirjan omaksi, että voin lukea sitä ikkunan ääressä, välillä katseeni läheiseen metsään nostaen, että voin ajatella: maa kuolee, jos puut puuttuvat.

Jean Giono: Mies joka istutti puita (L’homme qui plantait des arbres). Basam Books, 1994/2008, 2. painos. Suom. Tuukka Kangasluoma, kansi ja kuvitus Ina Kallis.

(Kirja on lainattu kirjastosta.)


Vinkki:
Youtubesta löytyy kirjaan perustuvia animaatioita. Suosittelen!

*Jälkipuhe on minusta hyvä keksintö! Luettuani innostavan kirjan olen usein suorastaan kiitollinen, jos saan tarinan jälkeen vielä lisätietoa teoksesta. Alkupuheet eivät taas sovi minulle: huomaan harmillisen usein loikkaavani tarinannälässä niiden yli enkä läheskään aina muista enää kirjan luettuani palata sen alkuun.

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Jos olisin kirjailija, haluaisin kirjoittaa kuten Lionel Shriver. Sokeeraavaa Poikani Keviniä lukuun ottamatta hänen kirjoissaan on pääsääntöisesti yllättävän tavallisia ihmisiä ja aiheita, eikä Shriver kirjoita henkilöhahmoistaan rakastavasti. Päinvastoin, hän piirtää kuvitteellisista ihmisistä totuudenmukaisen ja jopa niin inhorealistisen kuvan, että ne tulevat eläviksi ja pysyvät mielessä silloinkin, kun ei lue kirjaa. Näin myös Shriverin uusimman kohdalla: vaikka laitoin kirjan välillä pois, sen hahmot eivät lähteneet jonnekin pois mielestäni.

Jonnekin pois kertoo kahdesta melko tavanomaisesta newyorkilaisperheestä. Tarinan keskiössä on Shepherd, viisikymppinen remonttimies, joka on ikänsä haaveillut siitä, että tarpeeksi rahaa (ja rohkeutta) kerätttyään voisi hylätä amerikkalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan ja häipyä loppuelämäksi jonnekin halpaan paikkaan, kenties jonnekin kehitysmaahan. Kukapa ei joskus unelmoisi täysin uudesta alusta?

Shepherd on juuri valmiina toteuttamaan unelmansa vaikka yksin, ilman vaimoaan, teini-ikästä juroa poikaansa ja etäistä, muualla jo asuvaa opiskelijatytärtään, kun perhe saa tiedon vaimon syövästä. Alkaa uusi aika, joka on täynnä ennusteita ja hoitosuunnitelmia, toivoa ja kärsimystä, käytännön järjestelyjä ja rahanmenoa. Niin kuin elämässä tuppaa usein käymään, etenkin Shepherin iässä, myös Shepherdin isä sairastuu samaan syssyyn ja hänen hoitonsa ja asumusjärjestelynsä aiheuttavat omat kuvionsa - ja rahareikänsä. Kirja havainnollistaa pelottavan hyvin paitsi sairastumista myös amerikkalaista terveydenhoitojärjestelmää. Vaikka olisi sairausvakuutus, vakava sairaus vie kaiken. Jos joudut työttömäksi, joudut saman tien vararikkoon.

Luulen, että amerikkalaista lukijaa saattaa kiinnostaa tässä kirjassa juuri tuo amerikkalaisen terveydenhoidon ja muiden yhteiskunnan palvelujen ja rakenteiden kuvaaminen; Shepherdin naapurinmies on kaikesta vikaa löytävä kommenttiautomaatti, jonka Shriver antaa toimia äänitorvena monelle elämän ja yhteiskunnan epäkohdalle. Naapurillakaan ei ole helppoa, sillä hän tuntee alemmuutta vaimoaan kohtaan, on epätoivoinen lihavan teinihömppätyttönsä kanssa ja tuntee monenlaisia tunteita kuolemansairasta, monivammaista toista tytärtään kohtaan. Kirja on siis täynnä vaikeita teemoja - kärjistettyjä, mutta sellaisia, että ne saattavat kohdata melkein ketä tahansa.

Minusta kiinnostavinta ja koskettavinta tässä kirjassa oli Shepherdin vaimon Glynisin sairaus. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta näin läheisen ihmisen sairastumisesta, mutta luulen, että Shriver on kuvannut sairauden vaiheita ja etenkin sairauden aiheuttamia tunteita uskottavasti, ainakin hyvin koskettavasti. 

Shriver pistää pohtimaan mm. sitä, saako kuolemansairaan puolison hylätä, jos oli juuri jättämässä hänet, kun hän sairastui. Pitääkö kuolevan pystyä puhumaan kuolemasta? Onko ihminen elänyt onnellisen elämän, vaikka hän olisi luopunut haaveistaan ja kuolisi nuorena? Pitääkö lapsiin olla läheiset suhteen? Voiko vakavasti sairaalla olla seksielämä? Saako sairas raivostua, voiko sairaalle suuttua tai valehdella? Ja, ennen kaikkea, onko länsimaisen lääketieteen tehtävä pitkittää elämää hinnalla millä hyvänsä vai voiko ihmisarvoinen elämä olla joskus jotain muuta kuin vain hoitoa hoidon perään, jos hoidot eivät enää tehoa? Minusta yksi kirjan koskettavimmista repliikeistä on Sepherdin vaimonsa lääkärille lausuma:

"Mutta ettekö te tajua, että kun 'ihailette' Glynisin taistelua, hän luulee että syytätte häntä, kun se osoittautuu turhaksi? Sen takia hän ei luovuta. Sen takia hänen kanssaan ei voi puhua... no, mistään." (s. 471)

Ensin en oikein ymmärtänyt, miten naapuriperheen tarina liittyi Shepherdin kertomukseen. Lopulta se tuli kaamealla tavalla selväksi - tässäkin kirjassa on sokeeraavat puolensa. Kirjassa oli myös epäuskottavia piirteitä ja etenkin loppu yllätti minut. Ajattelin kaiken sokkiaineiston ja epäuskottavien, moraalisesti kyseenalaistenkin, juonenkäänteiden kuitenkin vain alleviivaavan ensin nykyihmisen tuntemia ristiriitoja ja sitten sitä, että rankoista olosuhteista huolimatta kenen tahansa on mahdollista löytää rauhallinen mielentila ja toteuttaa unelmansa.

Se on aika iso mutta hyvä viesti kirjalle.

Shriverin uusin toi voimakkaasti mieleeni hänen teoksensa Syntymäpäivän jälkeen. Siinä näytettiin pelottavan kouriintuntuvasti, miten elämän pienillä, yksittäisillä valinnoilla voi olla suuret seuraukset. Jonnekin pois tuntui jatkavan samoja teemoja, mutta niin, että kyse ei ollut enää vain valinnoista. Elämän sattumat, asiat joihin emme voi itse ainakaan täysin vaikuttaa, voivat pistää kaiken aivan uusiksi.

Vaikuttavaa. Jään odottamaan Shriverin seuraavaa teosta.

Tekstinäyte - näin keskustelu jatkuu tuon yllä olevan Shepherdin repliikin jälkeen (s. 471):

"En ymmärrä, miksi hänen pitäisi 'luovuttaa'. Glynis... rouva Kracker saa rohkeutta sitkeydestään. Olen oppinut tuntemaan häntä sen verran, että kehottaisin teitä pitämään ennusteen omana tietonanne."

    "Mikäpä siinä, uusi salaisuus entisten lisäksi", Shep sanoi nyrpeänä ja pudottautui takaisin tuolilleen. "Vaikkatämä on kyllä aika helvetin iso."

     "Haluan vain, että hänen jäljellä oleva aikansa on mahdollisimman laadukasta. Että hän pysyy positiivisella mielellä."

    "Mutta eikö hän muka huomaa, mitä hänen ruumiilleen tapahtuu?"

    "Yllättävän harva huomaa. Kehotan silti ottamaan yhteyttä perheeseen ja ystäviin. Korostakaa heille, ettei kyse ole kuukausista vaan viikoista ja päivistä, eikä viimeistä käyntiä saa enää lykätä. Niin että he ehtivät jättää hyvästit."

    "Mitä hyötyä hyvästeistä on, jos ei voi sanoa hyvästi?"

    "Anteeksi kuinka?"

    "Jos Glynisille ei saa kertoa, kukaan ei voi sanoa hyvästejä. En minäkään."

Lionel Shriver: Jonnekin pois. (So Much for That). Avain, 2011. Suom. Seppo Raudaskoski

Kustantamon kirjaesittely

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä

Kuva Wikipedian artikkelista.

Tarkkanäköisen, napakan selkeäkielisen realistin Maria Jotunin jälkeen siirryin ranskalaisen surrealistin André Pieyre de Mandiarguesin seuraan. Tyyliero ei juuri voisi olla suurempi! Tyttö ja moottoripyörä oli yllättävä mutta erinomainen kirjavinkki Penjamilta. Kannattaa mainostaa lähtevänsä mopomatkalle, niin voi saada kirjasuosituksia. En ollut aiemmin edes kuullut tästä teoksesta, mutta sen nimi oli niin hauska, että laitoin kirjan heti kirjastoon varaukseen.

Mitäs tästä nyt sanoisi? Nautin kirjasta kovasti, mutta en osaa kertoa siitä mitään täsmällistä. Ehkei se ole tarkoituskaan surrealismin kohdalla; ehkä tarkoitus onkin se, että lukukokemus jää hahmottomaksi.

Lyhyesti sanottuna Tyttö ja moottoripyörä kertoo 19-vuotiaasta Rebekasta, uunituoreesta aviovaimosta, joka karkaa moottoripyörällä rakastajansa luokse. Pyörä on musta ja maskuliininen Harley Davidson, ja se on häälahja rakastajalta. Pyörä on ilmiselvästi upea. Pyöräänsä rakastuneen miehen vaimona minun oli helppo ymmärtää, että... eikä Rebekka ollut aina vieläkään uskoa silmiään käydessään tallillaan ihailemassa ratsuaan.  -- Hän oli oppinut lemmikkinsä erikoispiirteet, hän saattoi jopa luetella niitä itsekseen. (s. 22)

Tuon perusidean jälkeen tarina meneekin moniselitteisemmäksi. Kirja ei tunnu johtavan mihinkään, sillä sama tarina kerrotaan useasti; lopulta kirjan päättyminen tietyllä tavalla oli minusta arvattavaa, sillä muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Ei ole väliä, ovatko Rebekan karkumatkat totta vai kuvittelua. Aina hän kuitenkin lähtee aamuvarhain kotoaan Ranskasta ja ajaa kohti Saksaa, sinne missä teillä ei ole nopeusrajoituksia. Mieleeni jäivät aamuauringon ja nukkuvien kylien ja kaupunkien kuvaukset, Rebekan androgyyni olento, röyhkeät tullimiehet ja ihmeelliset kohtaamiset rakastajan kanssa. Vähä vähältä myös Rebekan taustasta ja hänen avioliitostaan saadaan enemmän selville, mutta ihmiset jäävät silti jotenkin kuvitteellisiksi, tai sanoisinko elokuvamaisiksi.

Totesin ystävälle, että tämä on kirja, jonka saattoi lukea vain joko nopeasti tunnelmaan heittäytyen tai sitten sana sanalta tankaten, ymmärrystä yrittäen. Minä luin pikaisesti fiilistellen ja nautin Rebekan mukana vauhdin ja vaaran hurmasta. Vaikka kirja oli kokonaisuutena melko eriskummallinen, siinä oli hyvin uskottavan tuntuisia kohtauksia Rebakan ajatuksista ja etenkin maisemasta ja siitä moottoripyöräilystä. Jo kirjan ensimmäiset rivit imaisivat mukaansa:

Nyt kun lintujen laulu on vaiennut, liikenne on vielä hiljainen ja luottavainen polkupyöräilijä saattaa millä hetkensä hyvänsä ilmestyä päättömästi suoraan moottoripyörän eteen, satulassa istuva Rebekka Nolla tuntee vähitellen heräävänsä. Hänen lähtönsä sulautuu vasta nähtyyn uneen vielä niin kiinteästi, että se tuskin erottuu yöstä.

Hienoa tekstiä. Avainsana on ehkä tuo uni. Koko tämä kirja oli unenomainen, ja myös intohimoinen, eroottinen, kapinallinen, merkillinen, myös inhimillinen. Luulen, että tästä kirjasta ja tällaisesta tyylistä joko pitää tai sitä melkein vihaa. Minä pidän - ranskalaiset bizarret kirjat ovat alkaneet viime vuosina kiinnostaa, suorastaan houkutella minua (sen jotumaisen täsmäankeuden ohella). Tässä kirjassa oli myös kiinnostava esipuhe, jossa kerrottiin mm., ettei moottoripyörä ollut kirjan kirjoittamisen aikana ollenkaan sellainen vapauden symboli kuin nykyisin. Aikanaan kirjan aihe oli siis erikoisempi eikä niin ilmiselvä kuin nyt. Esipuhe oli hyvää taustoitusta, mutta olin iloinen, että luin sen vasta varsinaisen tarinan jälkeen. Niin saatoin rauhassa kiitää Rebekan matkassa.

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä. (La Motocyclette). Wsoy, 1970. Suom. Jukka Mannerkorpi

P.S. Minusta ranskalainen surrealismi tai muuten vaan vinksahtanut kerronta on siis kiehtovaa ja aina tietyllä tavalla tyylikästäki, mutta kenties se ei taivu helposti valkokankaalle. Ainakin tästä kirjasta tehtyä leffaa luonnehditaan näemmä "60-luvun harrastajia ehkä miellyttäväksi häröilyelokuvaksi"!

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Tämä kirja pääsi lukulistalleni jo siksi, että aika harvoin tulee tilaisuus lukea meksikolaista nykykirjallisuutta - tai vanhempaakaan meksikolaista, sen puoleen. Myös kirjan teemat kiinnostivat sekä yksittäin että etenkin yhdessä: halusin tietää, millainen on kirja, jossa puhutaan autismista ja merien pelastamisesta, yhdistävänä tekijänään vielä yritystoiminta.

No, se on hyvä kirja. Sellainen, joka pitää otteessaan lukiessa ja jota huomaa ajattelevansa silloinkin, kun ei lue sitä. Kirja, josta paikoin nautin yhtä paljon kuin eräästä lempielokuvastani, kauniinkummallisesta Suuresta sinisestä. Ja kirja, joka sai pohtimaan mm. ihmisten erilaisuuden kunnioittamista, eläinten oikeuksia, ruokailutottumuksia ja kulutuskäyttäytymistä. Jouduin panttaaamaan tästä kirjasta kirjoittamista pari viikkoa, kun en tiennyt, miten jäsentäisin kaikki kirjan minussa nostattamat ajatukset. En tiedä oikein vieläkään, mutta kirjoitan silti.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen kertoo erikoisen tarinan Karenista, autistisesta ja kaikin puolin toistaitoisesta "susilapsesta", jonka elämä muuttuu, kun hänen äitinsä kuolee ja täti ottaa vastuun Karenista. Tädin määrätietoisella koulutuksella Karenista kasvaa lähes tavallinen ihminen, tai ainakin sellainen, joka tiedostaa oman erikoislaatunsa ja oppii toimimaan muiden ihmisten säännöillä. Minua vaivasi hieman lukiessa, voisiko puhetaidoton villilapsi oikeasti oppia kielen kouluikäisenä - ainakin minun aikoinani lukion psykantunneilla opetettiin, että ei. Entä voisiko huippulahjakkuus todella taata menestyksen koulussa ja työelämässä, jos ihminen olisi kuitenkin niin erikoinen, että ripustaisi opiskelijakämppänsä kattoon valjaat ja roikkuisi niissä sukelluspuku päällä? Tahdon uskoa, että voisi, vaikka realisti minussa epäileekin. Joka tapauksessa kirjassa on siis erikoisia teemoja ja tapahtumia.

Karenilla on aina ollut hyvin läheinen luontosuhde, ja hän saa jo nuorena suuren vastuun tätinsä tonnikalabisneksessä. Koska Karen ei erottele ihmisiä ja eläimiä eriarvoisiksi, tai edes erilaisiksi, ja toisaalta ajattelee matemaattisen neron tavoin hyvin loogisesti, hänen onnistuu kehittää uusia tonnikalanpyynti- ja kasvatusmenetelmiä. Karenin menestys vie hänet matkoille mm. Ranskaan ja Japaniin, jossa hän kokee tapaavansa lähes itsensä kaltaisia ihmisiä.

Sen sijaan minusta, ja taisin sen jo kertoakin, japanilaiset ovat planeettamme sympaattisimpia ihmisiä, syistä jotka jo mainitsin ja joihin lisään vielä muutaman, jotka oivalsin Tokiossa viettämämme vuodena aikana.
       He eivät kättele. He pysyvät aina yli puolen metrin päässä toisista ihmisistä. He eivät katso silmiin. He eivät koskaan kutsu sinua kotiinsa syömään päivällistä eivätkä he koskaan kysy mitään keskustelukumppaninen henkilökohtaisesta elämästä. 99 % heistä on lyhyempiä kuin Minä. On kyllä totta, että he puhuvat paljon, kuten kaikki ihmiset, ja vieläpä todella kimeällä äänellä joka saattaa sattua korviin todella ikävästi, siis jos kuuntelee tarkasti. Mutta onneksi he puhuvat japania ---  (s. 195)

Minua askarrutti tässä kirjassa ylipäätään se, miten autistinen ihminen näkee toiset ihmiset ja itsensä. Paikoin Karenin ajatukset tuntuivat todella oudoilta, toisinaan taas siltä, että eipä tässä ihan normaalitapauksia olla itsekään. Taas tulivat oppivuodet mieleen: sosiologian luennoilla painotettiin, että kun määrittelee jonkun poikkeavaksi, tulee samalla kuvanneeksi normaaliuden rajat. Tämä kirja pani ainakin minut miettimään, mikä on ihmisen normaalia, luontaista käytöstä ja mikä ei.

Kirjan toinen pääteema, tonnikalabisnes ja kalanjalostus, ei kiinnostanut minua erityisemmin sinällään, mutta autisti vs. bisnesmies -asetelma oli erikoinen ja pohdituttava sekin, samoin luonnonsuojelusanoma kiinnosti. Minua suututtaa aina lukea netistä uutisia, joissa kerrotaan eläinten oikeuksien polkemisesta - ihan aina ensimmäinen kommentti on jotain tyyliin "laitetaan ensin ihmisten asiat kuntoon ja kitistään sitten eläimistä". Miksi ihmisen pitäisi olla eläimien yläpuolella tai eläinten hyvinvointi olisi ihmisiltä pois? Jos tällaiset tasa-arvoteemat ja luonnonsuojelu kiinnostavat, suosittelen tätä kirjaa.

Suosittelen tätä kyllä ihan kirjallisena elämyksenäkin. "Meksikolainen kirjallisuus" tuo ainakin minulle ensiksi mieleen jotain runsasta ja ehkä hieman maagista; kun olin joskus Meksikoa kiertelemässä ja tutustuin sikäläiseen kirjallisuuteen, kirjoissa kuvattiin suuria sukuja, taikauskoa ja uskonnollisuutta. Tässä kirjassa ei. Kieli on selkeää ja napakkaa, Karenin lähipiiri on hyvin suppea, ja jos autisti jotenkin eroaa nk. tavallisista ihmisistä, niin siinä, ettei hän ole taipuvainen luulottelemaan ja uskottelemaan mitään. En osaa valehdella. Minulla ei ole mielikuvistus. Ja tiedän, että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, olen varma etten tiedä, siteerataan Karenia kirjan takakannessa.

Tästä pääsenkin vielä kommentoimaan hieman kirjan kantta. Olin ensin pettynyt etukanteen: eikö näitä "tukkakuvia" ole tänä vuonna nähty jo runsaasti? Tässä kirjassa kuva oli kuitenkin perusteltu, sillä se sai selityksen jo tarinan alkupuolella. Olisin silti kaivannut kirjaan hieman aikuisempaa kantta, sillä lapsen kuva sai minut ajattelemaan, että kirja kertoo enemmän Karenin lapsuudesta; kuitenkin Karen on kirjan lopussa nelikymppinen. Lisäksi tyttölapsen kuva saattaa karkottaa kirjalta "ihmissuhdekirjojen" välttäjiä, eikä tämä ole ihmissuhdekirja, vaan laajemmin ihmisyyskirja.


Tekstinäyte:

Kaikki alkaa avomerellä, kun maston märssykorissa vahdissa oleva mies havaitsee kiikareillaan, että alusta lähestyy pystysuuntaisia vesisuihkuja.
     Ne ovat delfiinejä, harmaita, auringon alla kiilteleviä. Ne uivat aina lähellä pintaa ja hengittävät päänsä aukoista. Metrejä alempana, näkymättömissä, kulkevat tonnikalat. Hopeanhohtoiset ja nopeat.
     Sen jälkeen kun havainto on tehty, kaikki aluksessa tapahtuu nopeasti.
      - - -
      Delfiinit uivat pyydykseen ja samoin tekee alempana tonnikalaparvi: se on järjestäytynyt joukko, ensimmäisinä uivat kypsään ikään ehtineet eli yli 7-vuotiaat kalat, sitten tulevat vanhukset, yli 10-vuotiaat, ja lopuksi nuoret kalat ja niiden lomassa poikaset.
     Kun kaikki ovat pyydyksessä, kapteeni antaa tappokäskyn kilistämällä kelloa laivan kannella. (s. 56-57)

Kirjan on lukenut myös Laura Lukuisa-blogista.

Sabine Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. (La mujeur que buceó dentro del corazón del mundo). Suom. Taina Helkamo. Otava, 2011.
Kansi: Ann-Marie ja Jan Thunell, K2AB/Image Source
Kustantajan kirjaesittely

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Onko sellaista termiä kuin epäromaani? Jos on, olen valmis julistamaan Siri Hustvedtin uuden teoksen Kesä ilman miehiä epäromaaniksi. Tämän kirjan ääressä en tuntenut lukevani romaania, vaan vuoroin tutkielmaa naiseudesta, vuoroin romaanin kirjoittamisesta. Lukukokemus oli mieluisa ja epämieluisa, eritoten hämmentävä.

Jos haluat tietää romaanin juonesta, kurkkaa tänne. Tein aiemmin kesästä Kesä ilman miehiä -kansi- ja esittelytekstivertailun. Siinä ilmeni, että kansien välillä on eri maiden kesken suuriakin eroja, tekstien välillä taas ei oikeastaan lainkaan.

Kun aloin sitten lukea Hustvedtin uusinta, olin yllättynyt. En muista, miten Hustvedtin aiemmat teokset ovat alkaneet, mutta olen pitänyt häntä hienostuneena ja älykkäänä kirjailijana. Nyt romaani alkoi kyllä vauhdikkaasti mutta kielenkäyttö oli sujuvuudestaan huolimatta aikamoisen keskinkertaista, melkeinpä latteaa. Esimerkki aivan kirjan alusta:


HIUKAN SEN JÄLKEEN, kun Boris oli lausunut sanan paussi, minä sekosin ja päädyin sairaalaan. Hän ei sanonut "En halua nähdä sinua enää ikinä" eikä "Se on ohi", mutta kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen paussi riitti tekemään minusta sekopään jonka ajatukset hajosivat, kimmahtelivat ja törmäilivät toisiinsa kuin paukkumaissit pussissaan mikroaaltouunissa. (s. 9)

Paukkumaissit – ja tosiaanko ne sekä hajoavat ja kimmahtelevat että törmäilevät? Plaah. Kauhistuin, sillä tunsin melkeinpä lukevani särmätöntä angloamerikkalaista ihmissuhdetositarinalukuromaania. Koska kyseessä oli kuitenkin Siri Hustvedtin kirja, olin armollinen ja päätin, että kyse on ironiasta ja tietoisestä kielellä leikittelystä.

Luulen osuneeni oikeaan. Hustvedt kuljettaa päähenkilönsä, 55-vuotiaan ja miehensä jättämäksi tulleen runoilijan Mian, erokriisistä kohti rauhallisempaa mielentilaa, naapurin onnettoman nuoren rouvan ystäväksi, oikuttelevien teinityttöjen runokurssin opettajaksi ja vanhan äitinsä ystäväpiirin yhdeksi jäseneksi. Samalla Hustvedt vaihtaa tyylilajista toiseen. Alun lähes viihderomaanimainen sutkauttelu muuttuu paikoin akateemisen opettavaiseksi, lähes tieteelliseksi tekstiksi. Toisinaan Hustvedt kirjoittaa alkua vakavammin, mutta melko tyypillisen ihmissuhderomaanin genren mukaisesti:

Saatatte ihmetellä miksi minä yleensö halusin Boriksen, miehen joka kertoo edelleen lailliselle vaimolleen muuttavansa yhteen uuden naisensa kanssa "käytännöllisistä syistä", – – Ihmettelen itsekin miksi halusin hänet. Jos Boris olisi jättänyt minut kahden tai vaikka kymmenen vuoden avioliiton jälkeen, vahinko olisi ollut huomattavasti pienempi. Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika, ja sellaisessa ajassa avioliitto ehtii saada yhteen kasvaneen, melkein insestimäisen sävyn, johon liittyy monimutkainen tunteiden, keskustelujen ja assosiaatioiden rytmi. – – Sinä ja minä. Boris ja Mia. Henkinen limittäisyys. (s. 98–99)

Tämä kaikki tyylivaihtelu teki ohuesta kirjasta jotenkin raskaan luettavan, sillä en oikein löytänyt teoksen punaista lankaa. Selvästi tämä oli kesä ilman miehiä, sillä eri-ikäisten naisten elämät ja naisten välinen ystävyys olivat teoksen keskeisiä teemoja, vaikkakin Mian mielestäni tomppeli ex-mies saikin aika paljon rivitilaa itselleen.

Mutta mitä muuta tämä oli? Minusta tuntui, kun Hustvedt olisi kirjoittanut tämän kirjan aika nopeasti, osoittaakseen äkkiä sekä epäkohtia että voimavaroja länsimaisten naisten elämässä. Tuntui kuin hän olisi halunnut irrotella enemmän kuin aiemmissa romaaneissaan, mutta ei olisi päässyt akateemisuudestaan eroon. Eikä siitä, että hän on sittemmin profiloitunut Vapisevaksi naiseksi. Itse asiassa taisin jopa pitää Vapisevasta naisesta tätä uutta romaania enemmän. Tietokirjaa lukiessa on selvää, että sitä lukee oppiakseen tai ainakin johonkin aihepiiriin tutustuakseen, mutta mm. neuropsykologisten tietojen rönsyileminen tähänkin teokseen oli minusta aika ärsyttävää. Minusta romaanin faktojen pitää olla hyvin kaunokirjalliseen tekstiin "istutettuja" ilman että minusta tuntuu, että kirja yrittää opettaa minua ja kirjailija osoittaa fiksuutensa.

Millainen kirja, sellainen arvio. Tuon hieman sekavan lukukokemuksen jälkeen en löydä oikein punaista lankaa tähän kirjoitukseenkaan. Pidin siitä, että Hustvedt kuvasi ymmärtävästi ja kauniisti etenkin vanhempien naisten elämää. Olisin mieluusti lukenut enemmän runouden opettamisesta. Pidin eri kirjoitustyyleistäkin, mutta niiden yhdisteleminen antoi vähän teennäisen vaikutelman: näin hyvin Hustvedt hallitsee eri genret. En pitänyt kirjan lopusta (Mian tyttären viimeinen repliikki on epälooginen!) enkä erityisemmin päähenkilöstä enkä varsinkaan hänen miehestään Boriksesta. Vai Borisista? Niin, en pitänyt siitäkään, että nimeä taivutettiin suomennoksessa kahdella tavalla. 


Café Voltaire -blogista löytyy kirjallisuuden ammattilaisen pohdiskelu tästä Siri Hustvedtin tyylin häilyvyydestä ja siitä, onko Kesä ilman miehiä feministinen teos.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. (The Summer without Men). Otava, 2011. Suom. Kristiina Rikman
Kustantajan kirjaesittely   

Maahanmuuttajatarinat ja naisten kirjallisuus

Olen lukenut tänä kesänä kaksi naisen kirjoittamaa siirtolaisuudesta kertovaa kirjaa. En olisi uskonut, että niputan yhteen Jean Kwokin Käännöksiä ja Susanna Alakosken Sikalat, mutta niin ne vain ovat yhdistyneet mielessäni, osin peilautuneet toisiinsa, osin olleet toistensa irvikuvia. Ja molemmat pistäneet miettimään, mikä lopulta tekee tarinasta ja siitä tehdystä tekstistä koskettavan, entä kirjallisesti vaikuttavan. Ja mitä lukevat naiset, mitä miehet(kin)?

Jean Kwokin Käännöksillä on kaikki edellytykset liikuttaa kuten huolella tehdyllä elokuvalla ikään.

Kirja on ollut paljon blogeissa esillä, mutta kertauksen vuoksi: Käännöksiä kertoo 11-vuotiaasta hongkongilaisesta Kimberly-tytöstä, joka muuttaa leskiäitinsä kanssa New Yorkiin. Tavoitteena on tietenkin toteuttaa amerikkalainen unelma omalla tavallaan, ja kun on kyse osin faktisesta ja osin fiktiivisestä tarinasta ja vieläpä bestseller-kirjasta, se ei tietenkään onnistu suoraviivaisesti. Rikkaan amerikkalaisen tehtailijan nainut Paula-täti on kyllä hankkinut siirtolaissiskolleen asunnon, mutta se on laiton murju, jossa seinät jäätyvät talvella ja rotat ja torakat vilistävät ympäriinsä. Amerikkalaisesta unelmasta tuleekin lähinnä eloonjäämistaistelua: välillä sinnitellään tehtaan orjatyössä, sitten loukkumaisella asunnolla. Kimberlyllä on omat haasteensa koulussa. Hän on köyhä, kielitaidoton, erilainen, onnekseen kuitenkin hyvin lahjakas. Kimberly taistelee määrätietoisesti saadakseen itselleen ja äidilleen paremmat elinolot, ja lopulta se onnistuukin. Hän pääsee parhaisiin kouluihin ja menestyy elämässä loistavasti. Vain rakkausasiat eivät oikein suju, mutta pitäähän tuhkimotarinoissa särönsäkin olla.

Susanna Alakosken Sikaloissa ei sitten onnistu oikein mikään. Välttelin pitkään tätä kirjaa, koska ajattelin, että olen jo iloset taloni lukenut, mitä muuta viinaa vetävistä sosiaalitapauksista voisi kirjoittaa?

Onneksi sain kirjan lahjaksi: kun aloin lukea sitä, se vei kertaheitolla mukaansa. On totta, että tässä kirjassa lähtökohta - ja loppukin -  on ankea. Ruotsinsuomalaisen, 3-lapsisen perheen vanhemmat käyvät kyllä töissä, mutta tietävät itsekin, että ainakin isän työpaikka on lähinnä suojatyöpaikka. Uusi asuntokin, vaikka se herättää suurta iloa, on lähinnä hyväntekeväisyyttä kunnalta.

Aluksi perheen olot ovat kuitenkin siedettävät. Perheen äiti on tunnontarkka kodinlaittaja ja innokas kirjojen lukija, melko vastuulliselta tuntuva tyyppi. Isäkin välittää selvästi läheisistään, ja vaikka perheellä on tapana tappaa kissoja vuosittain (asia, jota en kissanomistajana voinut sivuuttaa enkä sietää), perheessä on lämpöä ja huumoria suuresta köyhyydestä huolimatta.

Sitten käy kuitenkin perinteisesti: viina vie molemmat vanhemmat, isä lyö äitiä, lapset ja eläimet pelkäävät, asunto on yksi sikolätti. Sosiaaliviranomaiset eivät näe tai ymmärrä, ainakaan auta. En voi edes sanoa, että kirjassa olisi kaikesta huolimatta toivoa, sillä lukiessa tunsin lähinnä ahdistusta päähenkilötytön yhä kasvavan huolen takia; vain aivan tarinan lopussa oli pieni toivonpilkahdus. Huolen lisäksi tunsin hämmennystä ja kiitollisuutta, että Sikala-elämä on hyvin kaukana omastani. Sillä olipa Alakosken tarina totta tai tarua, se voisi ikävä kyllä olla totta, dokumentti päihteisestä elämästä.

Näistä kahdesta kirjasta viihdyin paremmin Käännöksien äärellä. Amerikkalaista bestselleriä on usein hyvin helppo ja miellyttävä lukea. Kerronta on tasaisen laadukasta, ongelmista huolimatta tietää että tarinassa on onneakin, koukkuja on sopivasti jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä, mahdolliset rankatkin jutut ovat niin kaukana Suomesta ja kerrotaan niin sivistyneesti, ettei lukija ahdistu. Koska tarina ei revittele liikaa mihinkään suuntaan, esimerkiksi köyhyydestä ja kurjuudesta lukeminenkin tuntuu turvalliselta. Kirjoitin taannoin Anne Tylerin kohdalla, että tällaisia kirjoja on ihana lukea välillä, mutta tulisin hulluksi, jos kaikki kirjallisuus olisi näin epäkaunokirjallista, jotenkin hajutonta ja mautonta. (Jos Amerikan-siirtolaisuus kiinnostaa, suosittelen Tylerin adoptiolapsista kertovaa teosta Amerikan lapset.)

Näistä kahdesta kirjasta minuun jätti jäljen ja teki sekä tarinana että kirjallisena teoksena vaikutuksen Sikalat. Vaikka myös Alakosken teksti on hyvin sujuvaa ja harkittua, eikä kirjassa ole hurjista teemoista huolimatta mässäilyä tai ylilyöntejä, tässä kirjassa on se jokin määrittelemätön särmä, pieni karhea todellisuudentuntu, joka usein puuttuu näistä angloamerikkalaisista "tositarinaihmissuhdelukuromaaneista". Käännöksissä oli kuvattu kiinnostavasti sitä, miten englannin kieli avautui Kimberlylle vähä vähältä, mutta Sikaloissa kirjan kieli oli kiinnostavaa kauttaaltaan. Vaikka tarina oli dokumenttimainen, kerronta oli kaunokirjallista.

Kummassakin kirjassa on päähenkilönä nuori, fiksu ja läheisistään huolta kantava, vastuullinen tyttö, jonka kasvua tarina seuraa. Kirjoissa on muitakin yhtymäkohtia, mutta silti ne olivat siis lukukokemuksina aivan erilaisia. Kirjat toivatkin mieleeni Booksyn kommentin lukemisen sukupuolittumiseen liittyvässä keskustelussa. Mietin, onko juuri tuo särmä tai karheus se juttu, joka puuttuessaan tekee kirjasta joko Booksyn mainitseman tylsän, tietyntyyppisen ihmissuhderomaanin ja naisten kirjan tai toisaalta läsnä ollessaan sukupuolineutraalin, kaunokirjallisen teoksen. Ja onko niin, että nuo dokumenttimaiset ja hurjatkin, mutta sivistyneesti ja houkuttelevaan pakettiin käärityt ihmissuhderomaanit ovat naisten viihdettä, teemoistaan huolimatta? Luemmehan me naistenlehdistäkin kiinnostuneina hurjista kohtaloista, mielellään selviytymistarinaversioina tosin.

Kuten totesin, ainakaan Käännöksiä lukiessa ei tarvinnut kauheasti poistua mukavuusalueelta tai rasittaa mieltään, vaikka kirjassa olikin kurjuutta. Sikalat taas oli epämiellyttävä ja ajatuksiaan herättävä, mutta niinpä se tuntuikin vaikuttavammalta, tärkeämmältä kirjalta, nopealukuisuudestaan huolimatta ei todellakaan viihteeltä. Ja koska se ei ollut niin siloiteltu, voisin hyvin kuvitella miestenkin lukevan sitä, Käännöksiä en niinkään (Jori juuri lukikin Sikalat).

Toivottavasti joku jaksoi lukea koko jaarittelun. Huomautan, että tässä maratonkirjoituksessa puhutaan kuitenkin kahdesta kirjasta! :)

***

Jean Kwok: Käännöksiä. (Girl in Translation). Bazar, 2011. Suom. Ulla Lempinen. Suomenkielinen kansi Satu Kontinen
Kustantajan kirjaesittely

Susanna Alakoski: Sikalat. (Svinalängörna). Schildts, 2011. 2. painos. Suom. Katriina Savolainen. Kannen suunnitellut elokuvajulisteen pohjalta Jukka Iivarinen
Kustantajan kirjaesittely

Kerstin Ekman: Herran armo

Kysyin joka tapauksessa, eikö hän laulaisi sitä laulua, joka aina laulettiin suden kuoltua. Se oli vuolle sudesta, semmoinen mistä hän oli kertonut mutta mitä hän ei ollut koskaan joikannut itse. Oli vain kuunnellut toisia. Aina oli ollut suurlaulajia, jotka saivat hänet ujostelemaan, vanhoja, oikeita sudenpyytäjiä. (s. 414)

Vihdoinkin, vihdoinkin kirjoitan tästä kirjasta muutakin kuin ensivaikutelmia! Pieni vinkki kanssabloggareille: kannattaa kirjoittaa aika pian lukukokemuksen jälkeen, muuten kirjoitusrima nousee korkealle ja kirjoittaminen tuntuu yhä mutkikkaammalta.

Näin taitaa olla etenkin silloin, jos lukukokemus on ollut suuri ja monipuolinen, niin ettei viikkojen pyörittelyn jälkeenkään oikein tiedä, mitä sanoisi. Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Herran armo on juuri sellainen kirja, että en osaa sanoa siitä mitään kovin täsmällistä.

Sanon kuitenkin, että se on väkevä ja juureva teos, voimakas ja jotenkin hyvin uskottavalta ja todelliselta tuntuva tarina. Jos olet kiinnostunut skandinaavisesta historiasta ja naisten asemasta, lue tämä!

Tarina alkaa, kun nuori Hillevi Klarin saapuu pieneen jämtlantilaiseen tunturikylään kätilöksi v. 1916. Hillevi on salakihloissa tulevan papin kanssa, mutta päätyy naimisiin paikallisen kauppiaan kanssa. Kirja seuraa Hillevin tarinaa vuosien ajan ja sisälsi mielestäni mielenkiintoista ajankuvaa ja pohdintaa siitä, mitä nuoren naisen on soveliasta tehdä tai suunnilleen edes ajatella. Hillevi on ajoittaisesta nuoruuden epäröinnistään huolimatta vahva ja fiksu nainen, enkä kokenut lukiessani halua puuttua hänen tekemisiinsä. Herran armo toi mieleeni toisen juurevan ruotsalaisteoksen, Marianne Fredrikssonin Annan, Hannan ja Johannan, ja sen kohdalla olin ajoittain paljon tuskastuneempi päähenkilö Hannaan.

Herran armoa ei kannata kuitenkaan lukea vain yhden naisen kehitystarinana. Se piirtää tarkan ja julmankin kuvan tuon ajan kyläyhteisöstä muutenkin. On sairautta ja köyhyyttä, taikauskoakin, tai ainakin hyvin vanhakantaista ajattelua. On rikoksia, väkivaltaa, ei-toivottuja lapsia ja raiskauksia, suoraan sanottuna aivan kamalia ihmiskohtaloita. Oikeastaan ei voi puhua kyläyhteisöstä, sillä eri ihmisryhmät eivät ole ollenkaan tasa-arvoisia. Koulutetut nuoret huvittelevat metsästysretkillä ja lausuvat toisilleen runoja, piskuisen torpan tyttö, melkein lapsi itsekin, taistelee hengestään synnyttäessään ei-toivottua ja ei-toivotulla tavalla alkuun saatettua lasta. Itse kyläläisten lisäksi seudulla liikkuu enemmän tai vähemmän irtolaisia kulkijoita.

Kaikesta kurjuudesta ja moninaisista vaikeista teemoista huolimatta pidin tästä kirjasta kovasti ja odotan innokkaasti Sudentalja-trilogian seuraavaa osaa. Siinä seurattaneen Herran armossa keskeiseksi henkilöksi nousseen Eliksen tarinaa. En kerro tuosta tarinasta enempää, mutta Elis on mielestäni kiehtova esimerkki, kuinka kurjuudesta ja kauheudesta voi nousta eteenpäin, osin sattuman ja osin oman tietoisen toiminnan avulla.

Itse tarinan lisäksi arvostin Ekmanin tarkkaa ja rauhallista kerrontatyyliä. Tässä oli jälleen sellainen laadukas kirja, johon voi luottaa. Teksti on huoliteltua ja harkittua mutta kuitenkin elävää ja tarinaan hyvin sopivaa. Jälkimauksi kirjasta jäi, että se oli vakava, muttei yhtään tylsä tai ahdistava, vaan päinvastoin kiehtova ja tärkeä. Se, että kirjan kertojana oli Hillevin lappalainen kasvattityttö Risten, toi tarinaan oman mystisen ja maagisen ulottuvuutensa. Kirja oli myös hyvin visuaalinen: lukiessani näin tapahtumat selvästi mielessäni.

Tekstinäyte s. 61

Kaikki täällä sisällä kiertyi oudoksi, itse sanatkin muuttuivat väkivallaksi.

Kuinka pitkään hänellä on jo ollut polttoja?

Ei tyttöä rouvitellakaan voinut, eikä hän mitenkään halunnut sinutella kuin lasta. Mutta pelkkä lapsihan tyttö oli. Riipaiseva näky hentoine varsineen ja isoine mahoineen. Hän oli kalpea ja hengitti vaivalloisesti, suu avoinna, seisoi hivenen etukumarassa ja syleili kaksin käsin mahakumpuaan. Syylingit laahasivat kun Hillevi kiskoi hänet lattian yli.

Mikä hänen nimensä on? Hillevi kysyi. Bäret katsoi taas ukkoon, ja Hillevin kiukku leimahti. Hän toisi kysymyksen ja sai vihdoin vastauksen.

Serine.

Hän vei tytön kaappisängyn viereen ja komensi käymään pitkäkseen. Mutta tyttö ei tahtonut makuulle.

Keittäkääpä vettä, Hillevi sanoi Bäretille. Ja kuuratkaa pesuvati ja täyttäkää puhtaalla vedellä.

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. (Vargskinnet – Guds barmhärtighet). Tammi, 2002. 2. Painos. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.

Kannen suunnittelu Tuija Kuusela

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

"Nyt tulee paras kohta, kuuntele!" Hervor työnsi ylös silmälasejaan, jotka olivat valahtaneet nenälle ja luki: "'Muistotilaisuus oli seurakuntatalolla. Monia puheita pidettiin ja lahjoituksia annettiin muun muassa Kajpen Golfseuralle, Gotlannin partiolaisille ja Gotlannin villikaniiniseuralle. ' Onko villikaniineilla tosiaan ihan oma seura?

"Näköjään. Ellei Per-Henrik sitten ole keksinyt sitä itse, jotta saisi haalittua ylimääräistä rahaa, mikä ei ihmetyttäisi minua yhtään. Per-Henrikin tapauksessa parempi lahjoituskohde olisi ollut Gotlannin pässinpääseura. Sellainen kuolevan rodun seura, jonka kolmesta jäsenestä enää yksi on elossa."

"Ei ole kauan", Hervor tokaisi. "Se seura saa lyödä kohta hanskat tiskiin, sillä sitä uhkaa sukupuuttoon kuoleminen. Siitä mie annan sanani."

Ensin minusta tuntui, etten minä anna tästä kirjasta sanakaan. Tai tarvitsen voimalauseita, että saan kirjoitettua tästä kirjasta. En nimittäin oikein tiedä, mitä mieltä tästä olen. Sen tiedän, että uutuuskirjoista on vaikea kirjoittaa, mutta siitä myöhemmin.

Ensin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka -teoksen plussiin. Ehdoton plussa on kirjan tapahtumapaikka, ikiaikainen matkatoiveeni Gotlanti. Gotlannin, ruusujen ja kesän takia valitsinkin tämän kirjan luettavaksi. Minua myös kiinnosti se, että kirjaa kuvattiin humoristikseksi, lämminhenkiseksi ja hassunhurjaksi, skandiversioksi Thelmasta ja Louisesta.

Sitä se olikin. Kirjan päähenkilöt, viiskymppiset kuparitukkainen lääkäri Mirjam ja harmaahapsinen lapinnoita Hervor, ovat hauskoja ja sydämellisiä, heidän ystävyytensä on kummallinen mutta luja. Gotlanti on ihastuttava ja kiinnostavaa kyllä, Mirjam kunnostaa siellä vanhaa kappelia. Ruusut tuoksuvat, syödään ja juodaan hyvin,  gotlantilainen kesä on yhtä aikaa tutun kuuloinen ja kuitenkin vähän ulkomainen. Naapurinmies on charmikas. Kirjan päähenkilöt ja miljöö ovat siis mukavia.

Kirjan tarina oli vähemmän mukava eikä loppuun asti vain hyvällä tavalla kummallinen.

Mirjam on tullut aikoinaan kolmen liikemiehen huijaamaksi ja päättää noitaystävänsä kannustuksella kokeilla, voiko nuo miehet tappaa ajatuksen, tarkemmin voimalauseiden, voimalla. Arvannette, että voi. Ällöttäviksi kuvattujen miesten ja heidän ällöttävien kuolemiensa lisäksi kirjassa on ripaus romantiikkaa ja annos äiti–tytärsuhteita, isoäitiyttäkin.

Kyseessä on siis oikea naisten kesäkirja ja sellaiseksi tämä olikin ihan mukiimenevä, kiva romaani monella tavalla. Oloni on kuitenkin vähän pettynyt, sillä kirjasta puuttui jokin määrittelemätön, joka olisi tehnyt siitä todella hauskan, todella menevän tai todella jännittävän. Nyt se oli vähän kaikkea eikä kuitenkaan selvästi mitään. Olin myös pettynyt kirjan loppuratkaisuun. Ilman sitä kannustaisin valitsemaan tämän kirjan mukaan rannalle tai riippukeinuun, mutta nyt joudun sanomaan, että ota kaiken varalta toinenkin opus mukaan.


***

No, nyt siitä on kirjoitettu ainakin jotain! Hieman latteaksi jääneen lukukokemuksen lisäksi kirjoittamistani jarrutti se, että tämä kirja on juuri nyt ollut blogeissa todella paljon esillä. En ole vähään aikaan lukenut sellaista uutuutta, josta putkahtelee blogiarvioita tuon tuosta, eilenkin kaksi melkein yhtäaikaa. Olen tuskaillut sen kanssa, voinko lukea nuo arviot, ja jos luen, keksinkö enää mitään sanottavaa. Lopulta luin kaikki näkemäni arviot, mutta hyvin silmäilevästi. Kaikista noista blogikirjoituksista linkitän tämän Amman eiliseen kirjoitukseen, koska Amma oli pitkälti samaa mieltä kirjan hyvistä ja huonoista puolista.

Tässä linkki myös kustantamon kirjaesittelyyn.

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka (Svinhugg). Atena, 2011. Suom. Nina Leino

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Krokotiili on arvaamaton eläin. Se näyttää verkkaiselta uppotukilta, mutta on valmis iskemään milloin tahansa. Se ei nuku koskaan: yön pimeydessä mikään ei kiilu kuten krokotiilin silmät. Meillä jokaisella on omat krokotiilimme.

Ranskalaisen Katherine Pancolin juuri suomennetussa bestseller-romaanissa Krokotiilin keltaiset silmät krokotiilejä ovat mm. epäonnistumisen ja rakkauden menettämisen pelko, arkuus ja kiltteys, uudelleen aloittamisen pelko, rakkauden pelko ja työttömyys, sukulaissuhteet. Lisäksi on kenialainen krokotiilitila, jossa on kymmeniätuhansia oikeita krokotiileja.

Suurimmaksi osaksi Pariisiin sijoittuva romaani kertoo Joséphinesta, hissukkamaisesta ja liian kiltistä historiantutkijasta, kahden teinitytön äidistä, jonka avioliitto tyttöjen hieman vätysmäisen isän kanssa päätyy eroon. Kuten eron hetkellä yleensäkin, Josephine joutuu miettimään konkreettisia asioita toimeentulosta tietokoneen hankintaan mutta myös rakentamaan identiteettiään uusiksi naisena ja äitinä.

Joséphinen kuvankaunis sisko Iris ei harrasta pohdintoja, vaan on valmis häikäilemättömiinkin tekoihin oman menestyksensä ja mukavuudenhalunsa vuoksi. Eräs kirjaprojekti saa Josephinen sekaantumaan Iriksen julkisuuspyrkimyksiin erikoisella tavalla - tavalla, joka muuttaa sekä siskosten että koko heidän lähipiirinsä ihmissuhteet. Aikuisten siskojen ja heidän lapsiensa lisäksi kirjassa tavataan mm. siskosten jäykkä äiti, hänen upporikas ja nuoreen sihteerinsä silmittömästi rakastunut aviomiehensä, salaisesti kuninkaallista alkuperää oleva naapurinrouva sekä kirjastossa viihtyvä, kiehtova duffelitakkinen kaunis mies.

Aikamoinen ihmiskavalkadi siis, ja kenties vähempikin olisi riittänyt. Aloin nimittäin lukea kirjaa kovin innostuneena: ihanan ranskalaista, kepeän tyylikästä ja sopivan bizarrea! Kirjan mittaan intoni kuitenkin hieman laimeni, sillä vajaa 700 sivua kepeää ihmissuhderomaania oikeiden ja kuvitteellisten krokotiilien parissa oli vähän liikaa. Eivätkös ranskalaiset romaanit ole yleensä lyhyitä ja niukkoja, eivät tällaisia runsaita tiiliskiviä?

Ymmärrän silti hyvin, miksi tämä teos on myynyt Ranskassa jopa 1,6 miljoonaa kappaletta. Se ei ole suurta taidetta, mutta pituudestaan huolimatta se on hyvää ja sujuvaa viihdettä. Vaikka kirjan hahmot olivat minusta melko stereotyyppisiä, viihdyin kirjan parissa. Huomasin myös, että viihteellisetkin hahmot voivat tuntua todellisilta: luin tätä kirjaa noin viikon ajan ja huomasin usein ajatellevani sitä ja sen ihmisiä silloinkin, kun en istunut nenä kirjassa. Voisin kuvitella, että tästä tehtäisiin viehättävä ja kiinnostava, sopivasti vinksahtanut tv-sarja.

Veikkaan kirjasta hittiä myös Suomessa, sillä etenkin kesäkirjaksi tämä on mainio. Lisäksi minun lisäkseni muitakin lukutoukkia saattaa innostaa se, että kirjan keskeinen juonikuvio kertoo historiallisen romaanin kirjoittamisesta sekä kirjailijoiden julkisuuskuvasta. Krokotiilin keltaiset silmät sopisi myös Karoliinan lanseeraaman siskoshaasteen kirjaksi: teoksessa on kaksi siskosparia ja kummassakin siskot ovat keskenään kovin erilaisia.

Tekstinäyte kohdasta, jossa Joséphine, taloustaidoton humanisti, on juuri saanut kääntääkseen Audrey Hepburnin elämäkerran. (Vaikka eihän meille humanisteille näin voisi käydä, eihän?)

Joséphine mietti kynä kädessä. Kunnes eräs ajatus jysähti hänen mieleensä kuin pommi: Unohdin kysyä, mitä minulle maksetaan Audrey Hepburnista! Otin työn mukaan kuin kiltti työläinen ja unohdin kysyä. Yhtäkkiä hän hätääntyi ja kuvitteli joutuneensa ansaaan. Mitä nyt olisi tehtävä? Olisiko soitettava ja kysyttävä: "Mitä työstä itse asiassa maksetaan? Tämä on ihan tyhmää, mutta unohdin puhua siitä.” Olisiko kysyttävä asianajaja Vibertiltä? Mahdotonta. Minusta ei ole mihinkään, mihinkään, mihinkään. Kaikki tapahtuu liian nopeasti! hän purnasi mielessään. Mutta miten muuten hän olisi voinut menetellä? Ihmisillä ei ole aikaa odottaa eikä miettiä. - - Minun on opittava toimimaan ripeästi ja tehokkaasti. Minun, joka olen tottunut elämään pientä tunnollisen lukutoukan elämää... (s. 116)

Katherine Pancol: : Krokotiilin keltaiset silmät (Les yeux jaunes des crocodiles, 2006). Bazar, 2011. Suom. Marja Luoma.
Kannen kuva: Getty Images
Kustantamon kirjaesittely

Chris Cleave: Little Been tarina

Kun näin tämän kirjan ensimmäistä kertaa, ajattelin, miten kaunis kansi - liian kaunis. Kirja ei ole kuitenkaan ollenkaan niin makea kuin kannesta voisi luulla. Se on kyllä kaunis, muttei liian koristeellisella, pikkusievällä tavalla.

Kirjan sisältökään ei vakuuttanut minua heti. Etuliepeessä sanotaan: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. - - Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta - tarinan taika on sen lukemisessa. Minusta tuo kaikki kuulosti ärsyttävältä, ja taas odotin jotain makeilevaa. Löysin kyllä runsaan ja herkullisen tarinan, mutta makean sijasta raikkaasti kerrotun. Se selvisi jo kirjan ensimmäisestä kappaleesta:

Useimmiten minä toivon, että olisin Britannian punta enkä afrikkalaistyttö. Kaikki ilahtuisivat nähdessään minut. Ehkä tulisin käymään viikonloppuna, mutta menisinkin, oikukas kun olen, lähikauppiaan luo - etkä surisi sitä, koska söisit korvapuustia tai joisit tölkistä kylmää Coca Colaa, etkä ajattelisi minua sen koommin. Olisimme onnellisia kuin lomalla tutustuneet rakastavaiset, jotka ovat unohtaneet toistensa nimet.

Vaikka etulieve toisin toivoo, aion nyt kertoa jotain kirjan sisällöstäkin, tai ainakin henkilöhahmoista.

Little Bee on nuori nigerialaistyttö, laiton maahanmuuttaja. Hän ja brittiläinen toimittaja Sarah O'Rourke tutustuivat eriskummallisissa, rankoissa olosuhteissa, kun Sarah matkaili Nigeriassa vastikään edesmenneen miehensä Andrewn kanssa. Tarina alkaa Andrewn hautajaisista, jonne Little Bee yllättäen ilmestyy; Sarahilla ei ole aavistustakaan, että Little Bee on hengissä, saati Englannissa. Sarahin ja Little Been elämä tuntuu kietoutuvan monin tavoin yhteen. Kaikki muuttuu molempien elämässä jälleen kerran lopussa, erään huviretkellä tapahtuneen sattuman seurauksena. Kirjasta ei puutu tapahtumia eikä käänteitä.

Aluksi minua hieman hämmensi Little Been tavaton fiksuus ja kaikkitietävyys. Little Bee vaikutti kovin aikuiselta ja oppineelta, mutta kävi ilmi, että hän olikin nähnyt paljon vaivaa ollakseen uskottava ja kielitaitoinen. Ja lopulta Little Been hurja elämäntarina peitti alleen sen, mikä henkilöhahmossa uupui uskottavuudessa. Romaanin tarina kulki eteenpäin vuoroin Sarahin, vuoroin Little Been kertomana, ja jo alussa oli selvää, ettei Little Beellä ole harhaluuloja (laittomien) siirtolaisten asemasta:

Menin sekaisin kaikissa säilöönottoyksikön jutuissa. Jokaisen tytön tarina alkoi: ne-miehet-tulivat-ja-ne. Ja kaikki tarinat päättyivät: ja-sitten-se-panivat-minut-tänne. Kaikki tarinat olivat surullisia, mutta meillähän on surullisia sanoja koskeva sopimuksemme. Se tyttö - jonon kolmas - oli niin surullinen tarinastaan, ettei tiennyt, eikä edes halunnut tietää, olinpaikkansa nimeä. Tyttö ei ollut edes utelias.

Little Been tarina on kertomus julmuudesta, väkivallasta, epätasa-arvosta, monenlaisesta epäonnesta ja onnettomuudesta. Silti se on myös kaunis tarina. Se ei mässäile köyhän Afrikan ongelmilla, ei kyseenalaista Britannian maahanmuuttopolitiikkaa jyrkästi julistamalla eikä tuomitse edes onnettomia, epärehellisiä avioliittoja. Vaikeista aiheistaan huolimatta tämä tarina oli kerrottu rauhallisesti, jotenkin kirkkaasti. Kirjassa on paljon surua ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta myös toivoa sekä elämäniloa ja -uskoa.

Tässä on siis kirja, josta ammentaa, ja sen sujuva kielikin on sellaista, että sitä lukee ihan ilokseen. Luinkin tämän kirjan flunssapäivän ratoksi yhteen soittoon, kaikki 370 sivua! Se käynee jo todisteesta, että Litte Been tarina on hyvä lukuromaani.

Chris Cleave: Little Been tarina. (The Other Hand). Gummerus, 2011. Suom. Irmeli Ruuska

Kustantajan kirjaesittely

Kirjailijan nettisivut

Henry Thoreau: Walden - elämää metsässä

Kansi ja typografia Elina Warsta.

Jokainen aamu oli minulle riemukas kehotus elää yhtä yksinkertaisesti - ja sanoisinko viattomasti - kuin itse luonto.


Kuten eilen kerroin, luin viikonloppuna Henri Thoreaun teoksen Walden - elämää metsässä ja pidin siitä valtavasti. Tuli mieleen jokin aika sitten keskusteltu juttu, että kirjoille pitäisi antaa uusi mahdollisuus. Yritin nimittäin lukea Elämää metsässä jo muutama vuosi sitten, mutta silloin hyydyin, koska teos oli mielestäni pelkkää pavunviljelyä. Tällä kertaa luin kirjan kertaheitolla ja tungin sivunvälit täyteen huomiolappuja, niin kiinnostava lukuelämys se oli. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko ensimmäisen kerran tahmeudesta johtui käännöksestä; nyt luin hiljattain ilmestyneen uuden suomennoksen.

Niin tai näin, suosittelen tätä kuulua teosta kaikille jo ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Suomentaja Antti Immonen kertoo teoksen jälkipuheessa että tätä filosofi Thoreaun (1817-1862) teosta pidetään nykyisin yleisesti luontokirjallisuuden ja ympäristöajattelun perusteoksena. Ympäristöasioiden lisäksi teoksesta saattaa löytää sankaruutta ja romantiikkaa - tai, kuten Antti Immonen sanoo, musiikkia, kevättä ja villiyttä.

Näinä aikoina, jolloin moni haaveilee downshiftauksesta ja kantaa huolta luonnon puolesta, tämä vuonna 1852 julkaistu teos tuntuu hämmästyttävän ajankohtaiselta. Thoreau toteuttaa todellisen irtioton muuttaessaan kirjan otsikon mukaisesti metsään. Hän rakentaa pienen asumuksen Massachusettiin Walden-järven rannalle ja asuu siellä kaksi vuotta; kirja kertoo ensimmäisestä vuodesta. Thoreaun tavoitteena on elää mahdollisimman omavaraisesti ja samalla säästeliäästi. Papuja, maissijauhoja... Thoreau puhuu jyrkästikin kasvissyönnin puolesta ja toisaalta tehomaataloutta (vaikka tuskin tuonaikainen maatalous meistä niin tehoisaa olisi) vastaan ja havainnollistaa omalla esimerkillään, että ihminen tulee vähällä toimeen.

Mutta vaikka ruokaa, rahaa ja materiaa on niukasti, voi elämä olla rikasta. Näin toukokuun alussa tuntuu vastaanpanemattomalta, että Thoreau sanoo yhdeksi metsään muuton syyksi halun nähdä kevään tulon kunnolla. Luonto tarjoaakin elämyksiä, niin järven jäätilanteen tarkkailuna kuin istuksia vaanivien murmeleiden ja talon alla asuvien jänistenkin muodossa. Toisinaan metsän ainoa ääni on pöllön huhuilu - lohdullinen, rauhoittava huhuilu.

Thoreau käy joskus läheisessä kylässä ja saa myös paikallisia maanviljelijöitä ja metsästäjiä vieraakseen, joten täysin erakkoelämästä ei ole kyse. Enempää sosiaalisuutta filosofi ei kaipaisikaan, vaikka sanookin pitävänsä ihmisistä: Minulla oli talossani kolme tuolia: yksi yksinoloa, kaksi ystävyyttä ja kolme seuranpitoa varten.

Tätä kirjaa lukiessa oli mielenkiintoista pohtia, miten itse eläisi, jos voisi pelkistää elämänsä Thoreaun tavoin. Minä en luopuisi kahvista enkä kirjoista! Thoreau luopui, mutta kirjoista vain aluksi: Ensimmäisenä kesänä en lukenut kirjoja vaan viljelin papuja. Oikeastaan Thoreau ei tee metsässä juuri mitään muuta kuin kunnostaa taloa ja viljelee ruokaa - ja, on. Kun lukee tällaista tekstiä, tulee mieleen, että hulluhan se onkin, joka kaipaa tämän monimutkaisempaa ja kiireisempää elämää:

Elämäntavassani oli tällainen etu - ainakiin niihin verrattuina, joiden on etsittävä viihdykkeitään kaukaa, seurapiireistä ja teatterista - koska elämäni oli muuttunut viihdykkeekseni, eikä siitä koskaan puuttunut uutuudenjännitystä. Se oli näytelmä, jossa oli monta näytöstä, eikä lainkaan loppua. - - Kotityöt tuntuivat miellyttävältä ajanvietteeltä. - - Mietiskelyni eivät häiriintyneet näistä puuhistani juuri lainkaan. - - Maistoin niitä (kirsikoita) kohteliaisuudesta luonnolle, vaikka ne olivat hädin tuskin syömäkelpoisia.

Kaiken kaikkiaan viehättävä ja moniulotteinen, tärkeä kirja, joka on varmasti uuden suomennoksensa ansainnut. En oikein ymmärrä vaatimuksia, että klassikot olisi suomennettava uudelleen vanhahtavien sanojen takia, sillä vanhoja tekstejähän ne ovatkin. Aiemmassa Elämää metsää -suomennoksessa oli kuitenkin kääntäjän jälkikirjoituksen mukaan ihan virheitäkin, ja lisäksi kääntäjä on tehnyt tarkennuksia tekstiin mm. kasvien tieteellisten nimien osalta.

Jo lukiessani ajattelin päättää kirjoitukseni tästä kirjasta sanoihin, jotka jälkikirjoituksen mukaan ovatkin usein siteerattuja. Se, mitä Thoreau ajattelee ja saa lukijansa ajattelemaan yksilönvapaudesta, kiteytyy hyvin näihin riveihin: "Miksi tavoittelisimme epätoivoisella kiireellä menestystä, vieläpä sangen epätoivoisin yrityksin? Ellei ihminen marssi samaa tahtia tovereidensa kanssa, se ehkä johtuu siitä, että hän kuulee toisen rummun äänen."

Olen varma, että luen tämän kirjan vielä uudestaan! Ensin tutustun kuitenkin Thoreau-instituutin sivuihin.

Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä. (Walden, or Life in the Woods). Kirjapaja, 2010. Suom. Antti Immonen

Ayla ystävämme - eli Jean M. Untinen Auel: Maalattujen luolien maa

Mä luovutan! Olen uusimmassa Ayla-kirjassa sivulla 380 ja se riittää. Luen Maalattujen luolien maan kyllä loppuun, mutta vähitellen, en vain tähän kirjaan keskittyen. Luulin, että olisin lukenut kirjan yhdessä viikonlopussa, vaikka se pitkä onkin, mutta tässä on nyt taisteltu pari viikkoa, enkä ole vieläkään luolaelämän lumoissa, vaikka olen sinnikkäästi yhtä pientä kissakirjaa lukuun ottamatta lukenut vain tätä teosta. Se on sääli.

Tietenkin minäkin olen lukenut lapsena ja nuorena Untinen-Auelini ja ihastunut niihin ikihyviksi. En muista lukukokemuksista enää muuta kuin että Ayla-kirjat olivat valtavan kiehtovia ja luulin, ettei sellaisiin voisi kyllästyä.

Kyllä voi. Jo sarjan viides osa, jonka luin vajaa kymmenen vuotta sitten, pisti kohottelemaan kulmakarvoja: Mitä ihmettä, oliko Ayla tosiaan tällainen supersankari, melkein yli-ihminen muihin aikansa ihmisiin nähden? Ja hmmm, oliko myös kirjasarjan varhaisimmissa osassa näin paljon seksiä? Olin melko hämmentynyt, kun lapsuuden loistavat seikkailukirjat osoittautuivat muinaiseen aikaan sijoittuviksi viihderomaaneiksi - kaikella hyvällä viihderomaaneja kohtaan, mutta silti. Tuolloin pidin kuitenkin yhä Aylasta ja tuntui, että olisin tavannut vanhan ystävän pitkän tauon jälkeen.

Ikävä kyllä en voi nyt sanoa sitä. Kirjasarjan viimeinen osa antoi odotuttaa itseään kauan, mutta lukiessani minua on harmittanut, oliko Jean M. Untinen-Auelin pakko kirjoittaa sitä ollenkaan. Seksiä ei ole nyt nimeksikään, mutta muuten edellisessä osassa ihmetyttäneet seikat oikein korostuvat, aina ärsytykseen asti. Minusta on yhä hirveän kiinnostavaa lukea muinaisista tavoista ja opeista, ihmisten ja heimojen käytöksestä, ikiaikaisesta luonnosta kasveineen ja eläimineen. On valloittavaa, että Aylalla on "kotieläimenä" luotettava susi ja että hän on kesyttänyt ja kouluttanut muutaman hevosen. Aylan ja muiden aikalaistensa parantajantaidot ja lääketieteelliset näkemykset ovat kiehtovaa luettavaa.

Mutta miksi se pitää kertoa näin pitkästi? Olen nyt lukenut ainakin 50 kertaa siitä, että Ayla on todella kaunis ja hänen vierasaksenttista puhetapaansa ihmetellään. Hyvin usein on muistutettu, että myös Aylan puoliso Jondalar on kaunis ja että hänellä on jännittävä, hieman paheellinenkin menneisyys: nuorukaisena hänellä oli suhteentapainen opettajanaisensa, arvovaltaisen Zelandonin kanssa. Yllättäen myös Aylan ja Jondalarin pieni tytär on hyvin sievä ja suloinen. Toistaiseksi kirjassa ei ole oikein tapahtunut mitään, on vain kerrattu Aylan historiaa ja ikiaikaisia heimotapoja. En jaksa!

Ehkä vika on minussakin. Kyllästyn aina hyviin tv-sarjoihinkin, jos niistä tulee yhä uusia ja uusia tuotantokausia. Pitäisi lopettaa ajoissa - tai tämän kirjan tapauksessa, ainakin käyttää rankasti punakynää, poistaa toistoa ja lyhentää kirja puoleen. Sitten kirjaan voisi uppoutua ja sen parissa viihtyä ja rentoutua. Odotin sellaista lukukokemusta, mutta jouduin ikäväkseni pettymään.

Kirjoitin juuri sitä, että minun on helppo jättää kirja kesken, mutta tämän kirjan kanssa aion silti taistella. Jos tämä olisi ensimmäinen Ayla-kirjani, olisin varmasti säälimättömämpi, mutta kun tämä on ennen rakkaan kirjasarjan osa, niin harmittaa kauheasti sekä kirjailijan että lukijoiden puolesta, ettei kirjassa ole enemmän imua. Hyvä Jean. M. Untinen-Auel, jos luet tätä kirjoitusta, pyydän, ettet enää kirjoita Aylasta. (Jos kuitenkin kirjoitat, pyydän, että keskityt hieman kerrontapaan: muissa blogiarvioissa on puhuttu siitä, että on hämmentävää, kun kertoja on selvästi nykyajassa ja esim. opettaa muinais- ja nykyleijonien eroja.)

Jotten tekisi itse Untinen-Aueleita ja valittaisi 380 sivun verran, lopetan jaaritteluni tähän. Tekstinäytteenä on kappale sellaista Aylaa, josta pidän. Pitäisi ehkä lukea vain tietokirjoja ja jättää ne supersankarien romanssit muille?

Jääkautinen maailma oli kimmeltävine jäätiköineen, kristallinkirkkaine jokineen, jylisevine putouksineen ja valtavien ruohoaavojen eläinlaumoineen järisyttävän kaunis, mutta samalla kova ja säälimätön, ja ne harvat ihmiset, jotka siihen aikaan elivät, olivat selvillä siitä, että lujat yhdyssiteet olivat ehdoton edellytys hengissä säilymiselle. Kaikki auttoivat mieluusti toisiaan, sillä seuraavana päivänä saattoi itse tarvita vuorostaan apua. Siksi oli kehittynyt tapoja, perinteitä ja käyttäytymissääntöjä, joiden avulla pyrittiin vähentämään ihmisten välistä vihamielisyyttä, poistamaan kaunaa ja pitämään tunteet kurissa. - - Itsekkyyttä, petkuttamista ja avun kieltämistä tarpeessa olevalta pidettiin rikoksina, ja yhteiskunnalla oli keinonsa rangaista sellaisia rikollisia. Rangaistukset olivat kuitenkin usein nokkelia ja kekseliäitä. (s. 92)

P.S. Olisi kiva kurkata alkukielistä tekstiä: puhutaanko siinäkin tosiaan yhteiskunnasta? Lainausta kirjoittaessani muistin, että minua häiritsee kirjassa myös termien ja ylipäätään sanaston nykyaikaisuus.

Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa. (The Land of Painted Caves). Wsoy, 2011. Käsikirjoituksesta suomentanut Hilkka Pennanen

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

Vihdoin palaan tähän lukukokemukseen. Tämä kirja tuntui ensin liian suurelta, jotta olisin osannut kertoa siitä heti luettuani. Nyt kun aikaa on kulunut tovi, tuntuu, etten osaa kertoa sitäkään vähää. Katsotaan, mitä saan aikaiseksi. Hassua, miten kirjan merkittävyys ja se, kuinka paljon kirjasta osaa kertoa, eivät kulje käsikädessä.

Anna, Hanna ja Johanna on ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin romaani vuodelta 1994. Nimensä mukaisesti se kertoo kolmesta naisesta, äidistä, tyttärestä ja tyttärentyttärestä.

Hanna on syntynyt 1870-luvun alussa Taalainmaalla köyhään perheeseen. Hän ei käy kouluja - paitsi varsin kovan elämänkoulun. Vaikka elämä kuljettaa Hannan kaupunkiin, hän pysyy maanläheisenä loppuun asti. Sen sijaan hänen tyttärensä Johanna kasvaa kaupunkilaiseksi. Äiti on ollut "nöyrä maalainen", taikauskoinenkin, mutta Johannasta kasvaa aktiivinen nainen. Hän on mielenkiintoisesti uskonnollinen, sosialisti ja jumalankieltäjä samaan aikaan. Hänen tyttärensä Anna taas elää nykylukijan silmin jo koulutetun naisen modernia elämää. Historia, sukupolvien ketju, elää kuitenkin Annassakin.

Yhteiskunnan muuttuminen tai kertomus monen sukupolven vahvoista naisista ei tietenkään ole mitään sellaista, jota kukaan muu ei olisi koskaan kirjoittanut. Tällä kirjalla oli kuitenkin oma äänensä. Anna, Hanna ja Johanna on voimakas, väkevä - ja, mieleeni tuli siitä heti myös sana jota en yleensä käytä, juureva. Siis jotenkin hyvin uskottava ja aito, maanläheinen historiankuvaus.

Vaikka olisi voinut luulla toisin, eläydyin eniten Hannan, naisista vanhimman, osaan. Kärsin kauheasti, kun Hanna vielä aivan lapsena raiskattiin ja tunsin sekä sääliä että ärtymystä, kun hän toimi avioliitossaan ja perheenäitinä usein jotenkin aivottomasti. Hannaa kohtaan saattoi tuntea myötätuntoa, mutta hän ei ollut minulle sellainen hahmo, josta olisi varsinaisesti voinut pitää. Kuitenkin juuri Hannan tarina teki minuun suurimman vaikutuksen tässä kirjassa ja sitä jäin myös miettimään kirjan luettuani. Hanna koki elämänsä aikana suuria muutoksia: pienestä maalaispiiasta, lapsiäidistä, tuli ensin ison talon emäntä ja sitten kaupunkilaistyöläinen. Myös Johannan ja etenkin Annan tarinat kiinnostivat; näistä läheisimmäksi koin taas Annan, varmaankin siksi, että hänen kertomuksensa oli lähinnä omaa aikaani ja omia kiinnostuksenkohteitani.

Monet sanovat, etteivät lue vanhempaa suomalaista kirjallisuutta ja karttavat etenkin suomalaista realismia, koska se on niin ankeaa. Lukekaa sitten tämä! Minusta Anna, Hanna ja Johanna oli ripauksen kaunokirjallisempi tai "lukuromaanimaisempi" kuin suomalaiset kansankuvaukset, joskin minulle suomalainen realismi on aina ollut mieluista lukemista. Ruotsi on niin liki, että tätä kirjaa lukiessa ei tuntenut tutustuvansa muun maan historiaan, vaan aika samankaltaisiahan olot lienevät Suomessakin olleet. En nyt ryhdy pohtimaan eroja ja yhtäläisyyksiä, mutta yhtä kaikki, suomalaisenkin kannattaa tuntea pohjoismaista historiaa ja sen kertojana, elävänä ajankuvauksena, tämä kirja on erinomainen. Ainakin minä olen kiinnostuksesta huolimatta aika huono lukemaan historia-tietoteoksia, mutta uskottavasti menneestä ajasta kertovia romaaneja luen todella mielelläni. Luulenkin, että suurin osa historiatietämyksestäni ja -mielikuvistani perustuu kaunokirjallisuuteen.

Olen muuten hyvin kiinnostunut ihmisten nimistä ja lukiessani minulle on tärkeää, minkä nimisiä hahmoja tarinassa on. Anna, Hanna ja Johanna ovat kaikki suosikkinimiäni, ehkä senkin takia koin kirjan kiinnostavaksi ja läheiseksi. Kirjasta on muuten tehty näytelmäkin. Olisipa kiinnostavaa nähdä se!

Tekstinäyte, s. 121. Broman on Hannan aviomies ja Ragnar avioton poika, jonka Broman on ottanut omakseen:

Kevättalvella Ragnar tuli eräänä päivänä koulusta verissään ja piestynä. - - Silloin Hanna lähetti sanan Bromanille.
Mies tuli, pyysi kuumaa vettä, jotta haavat saataisiin pestyksi, pyyhki enimmän veren pojan kasvoilta ja sanoi, että nyt minä haluan tietää, mitä siellä koulussa oikein tapahtui.
- Haukkuivat minua äpäräksi, poika sanoi.
- Voi hyvä jumala, Hanna huusi. - Ei kai sen takia nyt tartte tappelemaan ruveta, tottahan se on.
Silloin Broman kääntyi ja löi Hannaa kämmenellään suoraan kasvoihin. Hanna lennähti keittiön poikki ja löi selkänsä ikkunan alla olevaan penkkiin.
- Hulluko te ootte, hän huusi.
- Niin kai minä sitten olen, Broman huusi. - Sinä teet minut hulluksi. Sitten hän marssi ulos ja paiskasi oven kiinni perässään.
Ragnar itki, mutta Hanna näki, että pojan katse oli kyynelten takana jääkylmä.
- Te tässä hullu ootte, äiti.

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna. (Anna, Hanna och Johanna). Otava, 1998. Suom. Laura Jänisniemi

Claudie Gallay: Rakkaus on saari

 

Marie avaa käsikirjoituksen. Se on yli satasivuinen, teksti on kirjoitettu koneella ja korjaukset tehty lyijykynällä. 

Tuo nimi, Anamorfoosi, sen hän muistaa.

Hän lukee muutaman rivin: "Ihminen näkee vain sen minkä haluaa nähdä." (s. 207)

Kun kirjoitin eilen Claudie Gallayn ensimmäisestä suomennetusta romaanista Tyrskyt, ajattelin samalla paljon Gallayn uutta romaania Rakkaus on saari, jonka luin tänä keväänä heti Tyrskyjen perään. Esikoissuomennokseen ihastuneena olin odottanut Rakkaus on saari -teosta kovasti, ja ilokseni löysin näistä kirjoista paljon samaa. Silti ne ovat myös hyvinkin erilaisia.

Rakkaus on saari -romaanissa korostui heti alussa se, kuinka tärkeä tapahtumapaikka ja sen ympäristö Gallaylle on. Romaanin alussa oli niin paahtava helle, että jouduin lukemaan alun kahteen kertaan ja vakuuttamaan itselleni, että tämä tapahtuu Ranskassa, Avignonissa, ei esimerkiksi kaukana Aasiassa:

Helle on tukahduttava.
Joessa kelluu oksia, jotka ovat katkenneet pohjoisemana ja ajautuneet tänne. Ne sulautuvat tummaan veteen.
Puut kärsivät, nekin, joiden juuret ovat vedessä.
Kannella haisee lakka. Siellä on punaisia siveltimiä laatikossa, purkki, riepuja. Lakan haju pahentaan päänsärkyä. 
Odon juo kahviaan ohivirtaavaa vettä katsellen. Jossakin päin saarta ulvoo koira. (s. 7)


Tämä kirja on ollut jo jonkin verran esillä blogeissa ja lehdissä. Lyhyesti se kertoo teatterifestivaaleille kokoontuneista ihmisistä. Festivaaleille tulee myös nuori Marie, joka haluaa nähdä viisi vuotta sitten kuolleen veljensä Paulin kirjoittaman näytelmän ensiesityksen. Avignonissa niin Marie kuin esim. teatterinjohtaja Odon kohtaavat kipeitä asioita menneisyydestä.

Sanon suoraan, ettei tarina ollut tässä minusta niin kiinnostava kuin Tyrskyissä. Meri on minulle läheisempi elementti kuin teatterimaailma – mutta oikeastaan kyse ei ollut siitäkään. Rakkaus on saari -romaanissa oli kyllä gallaymaista ihmisten ymmärtämistä ja rumankauniita, koskettavia ihmiskohtaloita. Jostain syystä en kuitenkaan kiintynyt kenenkään hahmoista eikä edes edellä mainitun Marien surullinen tarina liikuttanut minua ihan toden teolla.

Pidin silti kirjasta kovasti ja ihailin sitä, sillä tässä Gallayn kerrontatyyli tuntui nyt melkein vielä hiotummalta kuin Tyrskyissä. Ajattelin, että tätä kirjaa voisi lukea luovan kirjoittamisen oppaana: mistä tahansa sen avasinkin, aina löysin vaikuttavia ilmaisuja ja virkkeitä. Lyhyttä ja täsmällistä kieltä, muttei missään nimessä liian hiottua tai tylsää. Vain taitavaa, niin taitavaa, että Gallayn sanoilla – ja Titia Schuurmannin suomennoksella – tuntuu olevan jonkinlainen esinearvo. Tätäkin kirjaa lukiessani näin, haistoin, maistoin ja kuulin asiat ja tapahtumat aidosti mielessäni. Avaan kirjan nyt summittaisesti ja annan ex tempore -tekstinäytteen:

Jeff on löytänyt kalan maljassa, sen mukana oli pieni lappu: kalan nimi on Nicky.
Hylätty teatterin portaille.
Kalamaljan seinämät ovat himmeät.
- Se ei halua uida, Jeff sanoo.
- Kaikki kalat uivat, Marie sanoo.
Tuo kala kelluu. (s. 160)

Joku kommentoi joskus Tyrskyt-kokemustaan, ettei ihastunut heti kirjaan eikä sen suljettuaankaan vielä ymmärtänyt, miten tärkeästä lukukokemuksesta oli kyse. Minulle taisi käydä Rakkaus on saari -kirjan kanssa samoin. Kielenkäyttöä lukuun ottamatta en ollut lukiessani aivan lumoutunut, en ainakaan aluksi. Kirjan suljettuani huomasin sen kuitenkin tulevan ajatuksiini päivittäin ja vähitellen yhä voimakkaammin. Luulen, että nyt se on jäänyt jo pysyväksi muistikuvaksi merkittävästä lukukokemuksesta.

Muistelen kirjaa muuten myös erään kirjallisesti aivan toissijaisen seikan takia. Kirjassa tehtiin täydellisen kuuloista viikunajälkiruokaa: Hän sulattaa voita pannulla ja lisää hedelmät kuumaan voihin. Toisella pannulla hän lämmittää hunajaa ja sitruunaa, lisää sitten viikunat. Muutama minuutti riittää. Kaksi palloa vaniljajäätelöä, yksi kummallekin. (s. 145)


Haluan kokeilla! Ja haluan lukea Gallayn seuraavankin romaanin. Siinä elementteinä ovat kylmyys ja jää. Olen jo yrittänyt kuvitella, miten elävästi Gallay niistä kertoo.


Claudie Gallay: Rakkaus on saari.  Avain, 2011. Suom. Titia Schuurman

Claudie Gallay, Tyrskyt – taas kerran

Luin hiljattain uudelleen Claudie Gallayn Tyrskyt, kirjan, johon ihastuin suuresti vuosi sitten.

Ensimmäisellä kerralla Tyrskyt oli minusta jotenkin unenomainen ja lumoava, elokuvamainenkin. Hyvin ranskalainen, jos sillä tarkoitetaan pienimuotoista ja vähätapahtumaista kerrontaa. Ei surullinen, mutta melankolinen ja samalla lohdullinen. Luin kirjan juuri ystävän menetettyäni ja haikeatunnelmainen, merellinen kirja sopi hyvin apeaan olotilaani.

Vähän pelotti tarttua teokseen toista kertaa. Ilokseni kirjan kiehtova tunnelma ja kaikki tärkeät asiat olivat tallella ja kirja tuntui yhä tärkeältä. Gallay kirjoittaa hyvin aisteihin vetoavasti. Aina kun ajattelen Tyrskyjä, kuulen, näen ja haistan aaltojen kohinan, näen mielessäni majakan, kuulen lintujen kirkunan ja – tulee sellainen olo, että olen painanut poskeni vasten merituulelta, tervalta ja vähän hieltäkin tuoksuvaa karkeaa villapaitaa! Näen myös mielessäni valokuvia, kuulen vanhan bistronlattian narinan ja rotan ininän, haistan rotan myskisen tuoksun. Voisin jatkaa luetteloa vielä, mutta ei – lukekaa tai pikemminkin kokekaa itse.

Toisella lukukerralla kiinnitin tunnelman ohella huomiota itse tarinaan. Siitä en muistanut ensimmäisen lukukerran jälkeen oikein mitään, mutta kyllä Tyrskyt kannattaa lukea itse kertomuksenkin, ei vain kertomistavan, takia. Tätä kirjaa voi lukea menneen tai uuden rakkauden kuvauksena, melkeinpä rikoskertomuksenakin, tai ainakin tarinana siitä, miten jotkut ihmiset kasvavat ja menevät eteenpäin, toiset jäävät paikoilleen. Olen sanonut ennenkin, että Tyrskyjen ihmiset eivät ole ehjiä, mutta heissä on voimaa. Ja sen, että Gallay ymmärtää ihmistä ja luontoa. Taannoisessa kirjailijaillassa kuulin, että Gallay aloittaa tarinoiden luomisen aina paikasta, ympäristöstä ja ilmastosta. Sitten tulevat ihmiset ja vasta sen jälkeen kertomus, se, mitä ihmisille tapahtuu. 

Samaisessa illassa kuulin myös Gallayn suomentajalta Titia Schuurmanilta, millainen sattumankauppa Tyrskyjen suomentaminen oli (muistaakseni olen lukenut siitä myös Parnassosta, tai ainakin käännöstyöstä, mutta asiat jäävät paremmin mieleen, kun ne kuulee tekijältä itseltään). Schuurman oli löytänyt Tyrskyt netistä katsellessaan Ranskan kirjakauppojen myyntilistoja. Hän kiinnostui kirjasta ja ehdotti sen suomentamista Avain-kustantamolle, joka onneksi innostui asiasta. Nyt Tyrskyt on julkaistu jo pokkarinakin, ja Gallayn uusi romaani, Rakkaus on saari, on sekin ilmestynyt suomeksi. Olen lukenut jo senkin ja kirjoitan siitä seuraavaksi, ehkä jo huomenna.

Tyrskyt on minulle sellainen lukukokemus, jonka haluan jollakin tapaa pitää itselläni. En osaa enkä haluakaan kertoa kirjan tapahtumista, vaan ainostaan siitä, mitä asioita kirja tuo minulle mieleen ja mitä se minulle merkitsee. Tekstinäytteeksikin valitsin nyt vain näin lyhyen otteen, sillä se jäi minulle kirjasta mieleen ja kuvaa sitä mielestäni hyvin. Claudie Gallay ei kaunistele, mutta kertoo kaiken kauniisti:

Täällä päin sanotaan, että välillä tulee niin kovaa että tuuli repii perhosilta siivet. (s. 86)

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010. Suom. Titia Schuurman

Skandinaavinen kertoja: Kerstin Ekman

Kerstin Ekman, kuva Pertti Nisonen.

Aion vielä kertoa kunnolla Marianne Fredrikssonin Annasta, Hannasta ja Johannasta, kunhan toivun lomanlopetuksesta ja töihinpaluusta kirjoituskykyiseksi. Sitä odotellessa ajattelin kirjoittaa ruotsalaisesta Kerstin Ekmanista. En ole  lukenut hänen teoksiaan, mutta olen saanut niistä lukuvinkin ihmiseltä, jonka kirjamakuun luotan suuresti. Tuo ajat sitten saatu vinkki tuli mieleeni, kun luin Annaa, Hannaa ja Johannaa. Luulen, että siinä ja Kerstin Ekmanin teoksissa on samanlaista uskottavaa historian tuntua, elämisen ymmärrystä ja väkevyyttä.


En ole törmännyt Ekmanin nimeen kotimaan kirjakeskusteluissa, mutta Tammi tietää kertoa, että hän on Ruotsin suosituimpia ja arvostetuimpia kirjailijoita, itse asiassa Ruotsin luetuin kirjailija 1900-luvulla! Ekman on kirjoittanut yli 20 kirjaa, ja niistä tusina on suomennettu. Kerstin Ekman tunnetaan erityisesti ihmis- ja yhteiskuntatuntemuksestaan, ja hän itse sanoo Tammen kirjailijaesittelyssä:


"Kirjailijan tärkeimpiä työkaluja on vaisto siitä, mikä yhteiskunnasta puuttuu, mikä on heitetty pimentoon tai tukahdutettu. Vaiennetun, kielletyn tai näkymättömäksi tehdyn esille saaminen on kirjailijan tärkein tehtävä."

Minua kiinnostaisi Ekmanin teoksista erityisesti Sudentalja-trilogia, johon saamani lukusuosituskin ensisijaisesti liittyi. Sen ensimmäinen kirja, Herran armo, sijoittuu 1900-luvun alkuun. Lainaus kirjakerhon kirjaesittelystä: "Kevättalvella 1916 tulee kätilö Hillevi Klarin hygieenisenä ja hyväntahtoisena Uppsalasta Svartvattnetin tunturikylään Jämtlantiin. Siellä hän kohtaa kovan maailman, jossa naiset ja lapset voivat huonosti. Hän ottaa kasvatikseen pienen lappalaistytön, Ristenin, ja tässä kertomuksessa Risten on se joka muistaa. Hän on yhdysside elävien ja kuolleiden välillä, hän kuulee puron puhuvan. Svartvattnetissa on myös Elis-poika, joka karkaa kotoa ja taistelee sairauden läpi tiensä taiteilijoiden Berliiniin."


Ilmeisesti Ekman kirjoittaa historiaa realistisesti ja tärkeitä asioita esiin nostaen mutta ripauksella taianomaisuutta tai ainakin taikauskoa ja kansanperinnettä, tällaisen käsityksen olen saanut. Suunnittelen lukevani trilogian kesällä: valoisan kesäyön hämyssä olisi ihana siirtyä ajatuksissaan tunturimaisemiin - tai miksei kuumaan Intiaankin, jonne trilogian viimeinen osa näyttää kuljettavan.


Kannattaa lukea myös Helsingin Sanomien kirjailijahaastattelu. Siinä kerrotaan paitsi tästä trilogiasta myös Ekmanista dekkaristina.


Päätin juuri julistaa itseni kirjastolakkoon (siitä lisää myöhemmin), mutta tekisi mieli klikata Helmet-sivuille ja varata kaikki Ekmanit ja Fredrikssonit. Eläköön pohjoismaiset vahvat naiskertojat!