Meillä tehtiin eilen hieman lumitöitä. Sekös ihmetytti harmaaveljeksiä: yleensä meidän katolta ei kuitenkaan kuulu kolinaa. Kun lapioin yläkerran ikkunoita esille lumen alta, huomasin, kuinka pieni tassu veti verhon syrjään ja sitten ikkunasta kurkkasi hämmästynyt kissannaama. Mitä kummaa sä oikein teet siellä katolla?
Vielä kummallisempaa on se, ettei kaikista alakerran ikkunoista näe enää ulos. Molemmat pojat tykkäävät istuskella työhuoneen pöydällä ja seurata pihapiirin tapahtumia - mutta mites seuraat, jos talo on lumen saartama, lähes igluksi muuttunut? Ikkunan eteen ilmestynyttä suurta valkoista vuorta on pitänyt ihmetellä yhdessä ja erikseen lukuisia kertoja viikonlopun aikana.
Hiljaiseksi vetää.
Cisu: Hei voisitko kertoa, mistä on kyse?
Vaikka on lumiviikonlopussa ollut hyvätkin puolensa. Ensinnäkin heti kun kattokolina loppui, koko sakki pääsi yhdessä päiväsaunaan. Se oli selvästi yllätys vailla vertaa - päästä nyt lämpöiseen saunaan kesken parhainta päikkäriaikaa, mahtavaa!
Ja sitten on vielä saatu nauttia kiinnostavista uusista aromeista. Ihmiset eivät ollenkaan osaa arvostaa lumesta ja hiestä märkiä työvaatteita, mutta onneksi kissat osaavat. He kiskoivat likaisen työtakin pois kylppäristä kuivumasta ja toivat sen eteisen lattialle mukavaksi tuoksuvaksi patjaksi. Kun yritin hätistää Cisua pois takin kimpusta, hän ryömi hihan sisälle ja alkoi kehrätä. Onpa hyvä, että jotkut asennoituvat näin positiivisesti jopa lumitöihin.
Olemme olleet tämän viikon Cisun ja Toton kanssa kolmin kotona, sillä mies on työmatkalla. Pojat ovat ottaneet ihmiskadon sikäli poikkeuksellisen iisisti, ettei tavanomaista huutoa, ravaamista ja yön yli jatkuvaa kadonneen etsintää ole tällä kertaa esiintynyt.
Ilmeisesti heillä on kuitenkin huoli sydämessään, sillä molemmat ovat kovasti minun perääni. Kun tulen kotiin, tunnen oloni todella kaivatuksi ja tervetulleeksi. Hurinalle, puskemiselle ja juttelulle ei meinaa tulla loppua, minua piiritetään ja huomiostani kilpaillaan.
Kuulostaa mukavalta, mutta tilanne ei ole helppo. Olen saanut huomata, että yksinhuoltajan kotiin saapuminen on taitolaji. Olen mokannut siinä tällä viikolla kaksi kertaa pahasti.
Ensimmäisellä kerralla olin yltä päältä lumessa enkä siis viitsinyt ottaa Cisua heti syliin, vaikka yleensä ensin Cisu ja sitten Toto pääsevät moikkaamishalaukseen heti eteisessä. Siinä oli vähän muutakin sähläystä, vanhempani tulivat käväisemään meillä samalla ovenavauksella.
Cisu painoi pimeään yläkertaan mököttämään, eikä suostunut tulemaan alas, ennen kuin olin ollut siellä tovin hänen kanssaan ja silittänyt ja sylittänyt ja selittänyt eli leperrellyt, toisin sanoen tervehtinyt kunnollisesti.
Toisella kerralla moikkaus meni ihan ok, mutta heti sen jälkeen Cisu halusi suorittaa haliradan. Olin jo edellisenä iltana huomannut, että Toto seurasi halirataa ja tekipä jopa koekiepsahduksia lattialla hänkin, kun Cisu kellistyi selälleen ja sai maharapsutusta.
Nyt kävi niin onnettomasti, että Cisu oli liian hidas ja Toto pääsi kiilaamaan radan toiseksi viimeisellä pysäkillä, hyppäsi Cisun paikalle rapsutuskerjäysasentoon. Ja minun ajattelematon käteni koski Totoa! Cisu reagoi juoksemalla keittiöön mököttämään. Kun menin sinne, Cisu huusi kimeällä ja tuohtuneella äänellä ääääää-äää-äh!!ja piiloutui minua kissanvessaan.
Noin viiden minuutin kuluttua hän oli valmis yrittämään uudelleen, mutta pahaksi onneksi Toto tuli taas katselemaan ja kärkkymään. Kun yritin houkutella Cisua tulemaan haliradan maaliin eli takanedukselle, joka on Cisun lempisilityspaikka, sinne tulikin Toto. Vaikka en edes tällä kertaa silittänyt Totoa, Cisu suivaantui taas ja meni sohvapöydän alle. Kun yritin silittää häntä, hän vetäytyi kauemmas. Minua ei kosketa tuolla kädellä!
Voi Cisu-kulta, kyllä sillä kädellä riittää hellyyttä teille molemmille. Ja kyllä kaikki ovat taas pian yhdessä kotona. Kauheaa, kun pitää olla niin huolestunut ja mustasukkainen ja laskea kaikki omat ja Toton saamat huomionosoitukset.
Eilen oli ihana ilta: ohjelmassa oli lakananvaihtoa! Valitettavasti itse vaihdosta ei ole kuvia, sillä en mitenkään keksinyt, miten voin kuvata samaan aikaan kun irrottelen kahden kissan hampaita täkinreunasta tai hätistelen kissoja pois patjan alta. Mutta kaikki, joilla on kissa, kyllä tietävät, miten riemukasta (kissan, ei ihmisten, mielestä) lakanoidenvaihto on kissaperheissä.
Cisu ja Toto olivat onnekkaita siinäkin, että asuvat kaltaiseni laiskimuksen kanssa. En viitsinyt viedä vanhoja lakanoita heti yläkerran pyykkikoriin, vaan jätin ne mytyksi portaiden juurelle ylös kiikuttamista odottamaan. Mytty ei ehtinyt olla lattialla kuin hetken, kun se oli siirretty soveliaaseen paikkaan ja otettun nautinnolliseen loikomakäyttöön.
Miksi sinulla on noin suuret korvat?
Totolla on maailman paras patja. Lakanapedissä oli vain yksi vika. Sen ympärillä häiriköi koko ajan eräs tyhmä ihminen kameransa kanssa. Cisu hermostui ja nousi hetkeksi. Ja näytti vähän aikaa perhoskoiralta. Ja meni sitten taas nukkumaan. Arvatkaa, raaskinko laittaa ihania likaisia lakanoita pyykkikoriin edes aamulla ennen töihinlähtöä? No en, pojathan voivat tarvita niitä päivällä. Illalla laitan. Ehkä.
Lämmitin eilen saunan itseäni ja erityisesti Cisua ja Totoa varten. Oi onnea, hurr autuutta!
Cisu on aina ollut saunafani eikä hänellä mennyt nytkään kuin hetki, kun hän oli myllännyt laudeliinaksi saadun pyyhkeen sopivasti ja asettunut nau-tis-ke-le-maan. Totokin oli oppinut saunomaan. Hänenkin kuultiin nyt ensimmäistä kertaa kehräävän saunassa niin kovaa, että lauteet vain tärisivät (kaikkiin kuviin kuuluu kuvitella äänitehosteeksi maailman kovaäänisin kehräys x 2).
Välillä Tottiainen kävi viisaasti lauteiden alla vilvolla. Parasta olivat kuitenkin jälkilöylyt pelkässä kissaseurassa. Kamerasta hyytyi ikävästi akku, mutta asetelma oli suurin piirtein samanlainen kuin tässä kuvassa, joka on kuvattu jollain aiemmalla saunomiskerralla: Kävin aina välillä katsomassa, että saunatontuilla on kaikki hyvin. Oli erittäin hyvin. Cisu oli pienellä sykkyrällä ylälauteella. Toto nukkua pää Cisun pyllyllä ja toinen etutassu hellästi veljen kaulan ympärillä. Oma veli ja saunan lämpö, ehkä parasta maailmassa.
...ja huokaus perään. Mitä mieltä olette, onko kiva, että kissa oppii ihan kaiken minkä haluaa vai voisiko jotain jättää oppimattakin?
Meillä saatiin keittiön alakaappeihin Ikean lapsilukot jo ajat sitten, mutta vitriinien ovet on sidottu toisiinsa ruseteilla; näihin oviin ei saa lapsilukkoja. Jos esteettisiä seikkoja ei ajatella, ratkaisu on ollut hyvä. Kukaan ei kiipeile viinilasien seassa.
Tai ei ainakaan ennen kiipeillyt. Cisu on nyt nimittäin oppinut avaamaan rusettisolmun! Ja kaikki muutkin solmut. Hän on keksinyt, että jos oikein nykii hampailla, niin solmu kuin solmu alkaa vähitellen pettää, oli siinä kuinka monta varmistussolmua tahansa.
Onneksi Cisun tavoite tässä kaikessa on ainakin toistaiseksi vain anastaa itselleen ihania nauhoja. Toivotaan, että intressit pysyvätkin ruseteissa eikä kaappikiipeilyssä.
Mutta silti - voiko joskus tuntea muutakin kuin ylpeyttä siitä, että asuu niin älykkään, oppivaisen ja kekseliään kissan kanssa? Voiko joskus tuntea esimerkiksi kauhua, kun yrittää arvata, mitä se seuraavaksi keksii?
Cisu itse on ainakin hyvin tyytyväinen. Hän esittelee aarteitaan kehräten ja ylpeästi nauha suussa kulkien. Meidän oma kahlekuningas.
Raikas talvisää tiesi kissoille taas yhtä laatikkomajaviikonloppua. Huopamajassa on uskomattoman kuuma silloinkin, kun talvi koettelee taloamme niin, että putketkin jäätyvät. Kateeksi käy.
Toto otti päivätorkut puoliksi majassa, puoliksi eteisen lattialla. Ja ilman pantaa! Yhtäkkiä hänestä vain oli tullut nakupelle, eikä pantaa ole toistaiseksi löytynyt.
Meiltä on välillä kysytty, miksi kissoilla on aina pannat. Näin talvella ei tarvitsisikaan olla, sillä lumihankeen karkaaminen on melko hypoteettinen juttu. Mutta se, ken on etsinyt karkulaiskissaa pimeässä syysillassa tai toisaalta koratinharmaasta keväisestä multapellosta, arvostaa kyllä sitä, että kissoilla on aina puhelinnumero kaulassa. Etenkään Cisu kun ei arkaile karkailua kesäaikaan, ja tuulikaapittomassa, 3-ovisessa talossa niitä karkailumahdollisuuksia vain tulee, vaikka ihmiset kuinka varoisivat.
Pantoja on pidetty talvellakin, koska ei niistä haittaakaan ole. Eivätkä ne ainakaan ole kuristavan tiukalla, kun kerran nakupelleilykin onnistuu... Toto yritti alussa kovasti päästä irti pannasta ja saikin tuhottua pari pantaa ennen tätä nykyistä. Häntä ei viitsitä talvivierottaa pannasta, ettei sitten keväällä ole taas uuden opettelun aika; nykyisin panta lähtee vain veljellisten painimatsien seurauksena. (Molemmat pannat ovat osin kuminauhaa eli turvamallia, joka joustaa kiinni jäädessään.)
Cisu taas ei halua olla ilman pantaa! Jokin aika sitten hän haki minut keittiöstä huolestuneesti naukuen ja johdatti eteiseen. Sieltä löytyi Cisun panta, nimilappukin oli irronnut. Cisu meni tavaroidensa viereen ja katsoi välillä niitä, välillä minua silmiin ja jatkoi huolestunutta naukumista. Multa lähti tällaiset, voitko auttaa? Autoinhan minä - ja Cisu kehräsi kiitollisena, kun puin pantaa takaisin päälle. Herrasmiehet eivät nakuile.
Ja onhan niistä pannoista sekin hyöty, että ne auttavat kopiokissojen tunnistamisessa. :)
Järjestelin eilen vähän kaappeja ja löysin pari vuotta käyttämättä olleet talvikengät. Siirsin ne eteiseen kaappiin, etteivät unohtuisi uudestaan.
Cisu oli heti kovin kiinnostunut kengistä tai ainakin niiden nauhoista. Vaikka kenkäkaapin liukuovi suljettiin tuon tuosta, se myös avautui säännöllisin väliajoin. Cisu kiskoi kengännauhaa kirjaimellisesti kynsin hampain.
Yöllä ihmettelin kummaa kolinaa, mutta pistin sen myrskyn piikkiin. Aamulla meitä kuitenkin odotti eteisessä onnellinen kengänomistaja. Nykiminen oli tuottanut tulosta ja koko kenkä oli saatu pois kaapista, kengännauhan päässäkin oli jo uuden omistajan jyrsimä puumerkki.
Ei mikään tyhmä kissa. Kengän varressahan kerrotaan, että kyseessä on kissan työväline!
Jottei menisi ihan Cisu-tarinoiksi, niin kehutaan vielä vähän Totoa. Hän osoitti eilen suurta ymmärrystä ja itsehillintää, vähän kuin pieni lapsi, joka hokee itselleen "ei, ei" kielletyssä paikassa.
Tapasin Toton pitämästä päätään takassa, jossa oli palavia kynttilöitä. Yksi käsientaputus riitti ja Toto poistui kiltisti paikalta. Myöhemmin näin hänen menevän uudelleen tutkimaan kiinnostavaa tuli-ilmiötä... Paitsi että aivan takan lähelle tultuaan hän pudisti päätään, laskeutui kyyryyn ja peruutti varovaisesti pois paikalta. Sen jälkeen eivät kynttilät kiinnostuneet. Voi kun uudet säännöt opittaisiin aina näin helposti.
Ehkä on toivoa. Tottiainen on nimittäin ottanut aimo harppauksen kohti suurta oppineisuutta ja oppinut vihdoin oman nimensä aivan kunnolla. Pitkään Toton huutelu ei aiheuttanut mitään reaktioita, sitten siihen reagoitiin satunnaisesti, mutta nykyisin Toto saapuu paikalle kutsusta. Ehkä hänkin osaa pian lukea englanninkielisiä tekstejä viisaan isoveljensä tavoin.
Tapahtuipa eräänä iltana, ettei Cisua löytynyt mistään.
Veli Toto sekä ihmiset etsivät häntä kaikkialta, mutta mitään ei näkynyt, huhuiluun ei vastattu. Heräsi jo epäilys ja pelko, onko Cisu-polo livahtanut ulos pakkasiltaan.
Kylpyhuoneeseen saavuttuaan etsintäpartio höristi kuitenkin korviaan: aivan kuin jostain kuuluisi hurinaa.
Hurinan lähteeksi paikallistettiin kylppärissä kierrätykseen joutumista odottanut pahvilaatikko. Siellä, roskien alla oli jotain harmaata ja pehmeää ja hyvin tyytyväistä.
Kas, laatikkofani Cisu, nykyisin myös roskisdyykkari!
Miksi te löysitte mut? Enkö mä saa IKINÄ olla rauhassa?!
Niinhän siinä sitten kävi, ettei laatikkoasiantuntija ja pahvispesialisti Cisu malttanut jättää uutta taloaan rauhaan. Hän on alkanut kustomoida majaa mieleisekseen eli jyrsii sen katonharjaan elämisen merkkejä. Cisu onkin saanut lempinimen Ajan Hammas - niin usein nähdään kissa kuumalla katolla duunissa. Mutta hetkinen, ihan kuin talon kattoikkunasta näkyisi tukkaa. Kyllä - majassa kävi viikonloppuna kylässä myös ihmispoika. Hei Cisu, missä sä oot? Harmi, ettei kamera saanut ikuistettua hetkeä, jolloin Cisu roikkui poikittain katonharjan yli ja kurotteli etutassuillaan sisälle kattoikkunasta. Toisen puolen kattoikkunasta tuli pieni käsi, joka piti kiinni Cisun hännästä. Kaikki sulassa sovussa, yksi villi serkkupoika ymmärtää kyllä toista yhtä villiä ja kekseliästä.
Cisu: Hei Toto, miksi sä oot aina siellä sisällä, tulisit joskus sinäkin talon katolle! Mutta Toto ei halunnut eikä ehtinyt. Hän nautti pienestä vieraasta mm. loikomalla tämän rattaissa (mutta siitä ei ehdottomasti saanut ottaa kuvaa, Toto ei ole mikään vauva, joten hän pakeni aina todistusaineistoa keräävää kameraa). Hän osallistui myös sadun kuuntelemiseen. Tai no, Totoa taisi kiinnostaa enemmänkin se, että satua luettiin torkkupeitto polvilla ja siellä peiton alla oli pieni jalka, jota oli kiva kaivaa esille ja innostaa leikkimään. Tämä oli joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun Toto (tai Cisu) meni oma-aloitteisesti vajaa parivuotiaan vieraan syliin istumaan. Hyvä Toto! Ehkä Toto aavisti, että tuon kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä. Ensinnäkin se käy kylässä aika usein ja toiseksi se juhlisti talvipäivää paistamalla pihalla makkaraa nuotiossa. Ja sitten se söi sitä sisällä. Mitkä aromit! Ensin molemmat kissat huusivat ja hyppivät, ja sitten herkkusuu-Tottis ei voinut muuta kuin istua ruokapöydällä ja tuijottaa grillimakkaraa nenä väristen. Lisää tällaisia elämyspäiviä, kiitos!
...eikä minun pidä olla enää mustasukkainen äidilleni.
Ennen Cisulla oli tapana puskea päätään kämmenkuoppaani aina, kun tulin kotiin ja usein ihan leikkien lomassakin. Se oli tärkeää meille molemmille. Cisu näytti, että tää on mun käsi ja niinhän se olikin.
Paitsi että sitten tuli Toto, eikä se käsi ollut enää vain Cisun käsi. Kauheaa. Siihen loppui käteni liehittely, eikä Totokaan ole moiseen ryhtynyt.
Cisu siirsi puskemishalunsa äitiini. Aina kun mummi on käynyt kylässä, hän on kyllä saanut osakseen puskurointia ja leuan ojentelua: ihana käsi, rapsuta mua, olen hurrrmuri. Minä olen sitten saanut katsella sitä kateellisena.
Eilen sitten kelpasin taas! Cisu oikein työnsi päänsä käteeni ja hurisi hyvin kovaäänisesti. Eihän Toto olekaan ollut meillä kuin kahdeksan kuukautta. Ehkä Cisu on nyt toipunut järkytyksestä. Esikoisen osa ei ole helppo.
Herkullinen kuva... Mutta mikäs se tuolla raksujen seassa kiiltelee? Kulkunen!
Kulkuset ovat aina olleet Cisulle hyvin tärkeitä. Kun Cisu muutti meille, hänellä oli mukanaan oma kulkunen ja kuulimme, että jos se katoaa, niin kannattaa etsiä vesikupista. Cisulla oli tapana tonttuilla aikansa ja viedä kulkunen sitten silloisen koirakaverinsa vesikuppiin.
Meillä Cisu päätti, että suuren aarteen loppusijoituspaikka on leikin jälkeen raksujen seassa. Aina. Ja jostain syystä raksukippoon laitettua kulkusta ei voi ikinä ottaa sieltä pois, vaikka muuten kulkusta voi hyvinkin kantaa paikasta toiseen.
Toton tulo on vähentänyt kulkustelua dramaattisesti, sillä minua pelotti nähdä Cisu kulkunen suussa ja Toto loikkaamassa Cisun niskaan; ajattelin, että Cisu vielä nielee kulkusen.
Joskus kuitenkin päästään vielä nauttimaan kilisevästä lelusta. Aloin eilen heitellä Cisulle kulkusta pitkästä aikaa. Aiemmin Toto ei ollut pyrkinyt lainkaan sekaantumaan tähän leikkiin, mutta nyt hänkin oli ihan villinä kulkusen perään. Cisu katseli sitä aikansa ja kun Toton silmä vältti, poimi kulkusen suuhunsa, käveli keittiöön ja laski sen arvokkaasti raksujen joukkoon. Sinne se sitten jäi koko illaksi, omaan paikkaansa.
Meillä oli eilen oikein kissanpäivät, mikäli termillä tarkoitetaan lämpimässä lojumista. Ihmiset kävivät lauantaina hakemassa sikainfluenssarokotteet ja olivatkin sitten koko eilisen enemmän tai vähemmän kanttuvei, toinen ali- ja toinen ylilämmössä. Päivä sujui täysin kotioloissa ja suurelta osin vain sängynpohjalla.
Siinä pikapossutaudin kourissa tuli taas ajateltua, miten hyvävaistoisia ja empaattisia harmaaveljekset ovat. Annas olla, jos lojut sängyssä vain laiskottelemassa: päällesi ilmestyy pian sekä kissoja että kissanleluja ja huuto on kauhea. Ylös ja leikkimään!
Sairaana taas saa nauttia karvahoitajista, joita löytyy niin peiton päältä kuin altakin. Vaikka kissoja ei nukuttaisi, ne saattavat istua sängyllä ja katsella ja valvoa, että kaikki on hyvin. Liikuttavaa! Kun karvaiset sairaanhoitajat haluavat tauon, he vetäytyvät hiljaa ja hienotunteisesti omiin oloihinsa, ei mitään remuamista.
Tämä on aina yhtä hämmästyttävää - ja ilahduttavaa. Mutta kun tarkemmin miettii, niin kyllä Cisu ja Toto ovat muutenkin aika hienotunteisia, vaikkei sitä kaiken kohelluksen keskellä heti uskoisi. Heillä on ainakin muutama ehdoton ystävällinen sääntö:
* Kun toinen kissa syö, tai juo hänen päälleen ei hypätä (Toto voi vähän yrittää tunkea samalle kupille).
* Toisen vessa-asiointia ei koskaan häiritä. Ainoa häirinnän muoto on mennä itsekin samaan aikaan ja jopa samaan vessaan.
* Myös nukkuva kissa saa nukkua rauhassa.
* Ihmisiä ei vaadita leikkimään arkiaamuina.
* Viikonloppuaamuina ihmisten annetaan nukkua niin myöhään kuin nukkuvat, ja usein kissatkin nukkuvat silloin pidempään.
Eilen tuli myös vahingossa testattua, että vaikka kissat eivät saisi iltamärkäruokaa, he eivät reklamoi (kumpikin kuumehoureinen ihminen luuli toisen antaneen ruokaa). Aamulla oli vain vähän tavallista enemmän mäykymistä, siinä kaikki.
Vaikka ne ovat vilkkaita ja omatahtoisia, ovat ne selvästi myös herrasmiehiä eikä mitään sikailijoita.
Aloitetaan maukkailla jutuilla. Meillä nautittiin tänään viikonlopun kunniaksi pakastimesta sulatettua possunsydäntä. Hyvin maittoi molemmille. Yleensä Cisu hermostuu, jos Toto tunkee samalle kupille, ja lähtee itse pois. Nyt Cisu vain nosti toisen etutassun, työnsi Toton otsasta ohjaamalla pois ja jatkoi herkuttelua. Possu on parasta!
Jokin aika sitten oli puhetta, että aikaisemmin Cisu ei osannut barffata, mutta Toto näytti hänelle, kuinka raavaat miehet syövät raakaa lihaa poski maassa kiinni. Kas tässä Toton havainnollistava barffausesitys:
Sitten vähemmän ruokahalua herättäviin juttuihin. Meillä myös nähtiin tai ainakin kuultiin tänään kolme kertaa Cisun oksennusesitys. Kissanruohon laiduntaminen tuottaa tulosta... Cisu oli aivan surkea ja kauhistunut, kun ensimmäinen sotku osui yläkerran pörröiselle matolle.
Ja sitten lattialle. Kauheaa, mulla on nolous ja paha olo!
Totosta se oli ainakin aivan kauheaa. Hän lähestyi pörröisenä sekä Cisua että sotkuja, ja vaikka oksennus oli jo siivottu, huomasin Toton käyvän vielä kaiken varalta kuopivan oksupaikkoja. Yh!
Tottiksen siivousvimmasta oli yllättävää apua, kun kolmas ja toivon mukaan viimeinen oksennus vain kuului muttei näkynyt. Hyvin mieltä ylentävää leikkiä kadonneen oksennuksen metsästystä kotona... Mitään ei olisi löytynyt, ellei Toto olisi johdattanut minua makuuhuoneen pimeimpään nurkkaan ja kaapinut siellä lattiaa. Kunnon tryffelisika!
Eteisaulassamme on nyt sitten vissiin pysyvästi Koratian valtakunnan keskus. Laatikkomaja ja tyynylounge eivät riittäneet, vaan jokin aika sitten saatu talo on ilmeisesti tuossa jäädäkseen. Ihmisiä välillä hieman hämmentää, että mites meille on tullut tuollainen lastenhuone keskeiselle paikalle taloa, mutta Koratian asukkaat ovat onnellisia. Lämpimässä laatikossa nukutaan, tyynyillä loikoillaan ja talossa leikitään.
Pahvikartanon omistajat ovat ryhtyneet myös viljelemään maata. Jokailtaiseksi traditioksi on muodostunut nauttia oman maan antimista eli raikkasta kissanruohosta omilla tiluksilla. Pikkulehmät laiduntavat sopuisasti, mikä on Koratin ihmisasukkaista aika yllättävää. Cisu ja Toto eivät nimittäin voi syödä märkäruokaa edes vierekkäin olevista kupeista, vaan ruokapaikat ovat kaukana toisistaan. Raksuja rouskutetaan samasta kupista, mutta ei koskaan samanaikaisesti. Mutta kuka nyt viitsisi nahistella, kun saa nauttia itse kasvatetusta salaatista?
Mökkikertomuksesta unohtui tieto, että Cisu on nykyisin myös parturi. Kun isäni oli tullut saunasta ja loikoillut hetken, Cisu oli nuollut ja sukinut hänen hiuksiaan kuin Toton turkkia ikään. Parturi oli myös viihdyttänyt asiakastaan kehräyksellä. On siinä syytäkin hurista, kun saa tehdä vaarista kissamaisen komean. Vaari otti ihan tyynesti ja oli vain imarreltu hoidosta. Pääasia kuulemma, että nuolija ei ole "ystävällinen kuolaava bokseri".