No höh.

Lokakuun loppu pääsi yllättämään – mitenkäs se nyt jo on täällä?! Pakko oli siis ottaa palmikkopolvisukkien kanssa hurja loppukiri, että ehdin saada ne Sukkasatoon valmiiksi. Vaan en tiedä, mitä ihmettä on tapahtunut. Liekö deadlinen vääjäämätön lähestyminen saanut kireälle muutakin kuin leukaperät: kantapäästä lähtien käsialani on kuitenkin tiukentunut niin paljon, että toisen sukan nilkka oli ympärykseltään hyvän kaksi senttiä kapeampi kuin ensimmäisen.

Ja eihän se semmoinen käy: Purkaja pärvötti sukasta noin kolmen illan työn. Nyt otetaan vähän löysemmin rantein. Ehtii, jos ehtii. Kaunis sukkapari siitä tulee kumminkin.