Monta päivää samassa paketissa

Voi voi. Niin oli Ellillä vakaa aikomus kerrankin pitää päiväkirja ajan tasalla ja kirjoittaa joulukalenterimaisesti postauksia joka ikinen joulukuun päivä. Hykertelin jo käsiäni ilosta, että tulisi ennätykset kuukausittaisessa postausmäärässä. Mutta sitten väliin tuli elämä. Varsinkin sosiaalinen elämä. Koska en yksinkertaisesti kestä hereillä kahtakymmentäneljää tuntia, nämä blogihöpinät joutuivat odottamaan aikaa rauhaisampaa.

Joulukuu on ollut harmaa ja vesisateinen. Torstaina, 12. joulukuuta kuitenkin ilahduin töihin kävellessäni sinisestä taivaankastaleesta kaukaisuudessa. Sinistä väriä mustavalkoiseen maisemaan, ihanaa!

Torstain joulukalenteriluukku kehotti nukkumaan päikkärit. Hyvä neuvo, mutta koska oli iltavuoropäivä, jäi huilitauko toteuttamatta.

Tavarakalenterista tuli harava ja muita työkaluja. Sen verran pikkuruisia, että näillä voi hoitaa vain miniatyyripuutarhaa.

13.12. on Lucian päivä. Joulukalenterin luukku tiesi kertoa, että joulun aika on täynnä pieniä iloja. Niin totisesti onkin! Meillä töissä päivän joulukalenteritapahtumana oli perinteinen Mertalan koulun oppilaiden Lucia-esitys. Siitä minulla ei valitettavasti ole kuvia, mutta voin kertoa, että jälleen kerran piti nieleskellä liikutuksesta. On ne nuoret taitavia!

Tavarakalenterin pussukasta löytyi pussillinen pieniä nappeja.

Lauantaina 14.12. oli Itä-Savossa sarjakuvastrippi, joka oivasti kiteytti joulukuiset tunnelmat.

Joulukalenterin viisaus pohti, että menneiden murehtiminen ei auta. Keskittykäämme siis vain asioihin, joissa olemme edistyneet.

Pussukkalenterista tuli lisää pikkuruisia pyykkipoikia.

ABC-asemalla oli edullinen jouluinen seisova pöytä, joten aamupäivän siivoilujen jälkeen ajelimme sinne lounaalle. Siinä oli herkkua monenlaista ja koska lautaset olivat julmetun suuret, tuli kerättyä sellainen annos, että sen upottamisessa olikin oma urakkansa. Mutta ai että oli hyvää! Niin keskityin syömiseen, ettei ruokailusta ole yhtään kuvaa todistusaineistoksi.

Vatsat pinkeinä siirryimme sitten Olavinlinnaan Tuomaan markkinoille. Siellä oli jälleen totaalinen tungos. Kiva, että ihmiset lähtevät liikkeelle, mutta väenpaljous kyllä haittasi myyntipöytien katselemista. Kuvat ovatkin siksi vain ulkokuvia. Niin ja mitään en ostanut - kävimme vain hakemassa joulufiilistä.

Tällä kertaa myyntipaikkoja oli myös Paksun bastionin alakerran holveissa.  En muista ennen siellä käyneeni ja olin vallan vaikuttunut paikan upeudesta. Koska siellä oli paljon ihmisiä, kuvia oli vaikea saada. Tässä kuitenkin muutama:

Sunnuntaina mietelmäkalenteri kannusti luottamaan itseensä ja tavarakalenterin pussukasta löytyi jouluisia nauhoja.

Päivän ohjelmassa oli Linnan lausujien jouluinen runomatinea En ihmeistä paljon tiedä. Monista yhtäaikaisista tapahtumista huolimatta Linnalan juhlasalissa meitä oli paikalla ihan iso yleisö. Lausujat olivat valmistaneet jouhevasti etenevän runokimaran iloksemme ja esitys sisälsi runonlausunnan lisäksi näytelmällisiä elementtejä. Tykkäsin!

Kotona paistoin joulutorttuja ja sipistelin paikkoja. Olihan tapahtumassa jotain epätavallista: meille tuli vieraita! Nykyään kyläillään niin harvoin, että kun joku joskus tulee käymään, se on ihan merkkitapaus. Isän puolen serkku miehensä kanssa istui meillä iltaa ja toivat tullessaan kivan jouluisen kukkakimpun, jota Lumikin ihasteli. Kimppu oli luonnossa upeampi kuin tuossa kuvassa.

Maanantaina 16.12. mietelmäkalenteri kehotti iloitsemaan pienistä asioista ja unelmoimaan suurista. Iloitsen monista asioista, mm. noista supersuloisista personal trainereistani ja omasta kodista. Unelmoin myös paljon... rauhasta, kiireettömyydestä, ajasta omien vanhempien, omien lasten ja puolison sekä muiden tärkeiden ihmisten kanssa, matkasta Kreikkaan, Portugaliin ja Islantiin, lottovoitosta, huolettomuudesta ja ylipäätään siitä, että ihmisten kesken vallitsisi hyvä tahto. Pois turha tuittuilu, äksyily ja arvostelu, nähkäämme toisissamme hyvä.

Tavarakalenterista satoi lumihiutaletarroja.

Tämän postauksen lopuksi vielä muutama kuva ilopillereistäni, Lumi sai 2-vuotislahjaksi pehmoleluja. Niitä rakastettiin heti niin paljon, että sisälmykset piti kaivaa ulos...

Aurinko lavalla

Lappeenrannasta matkamme jatkui kohti Kuusankoskea ja Pato Areenaa. Vanhassa taideruukissa  on saman katon alla monenlaista mukavaa; käsityöläismyymälöitä, taidenäyttelyjä ja tapahtumia. Etukäteen tutkimme Internetistä, että putiikit ehtisivät sulkeutua ennen kuin ennättäisimme paikalle, mutta iloksemme huomasimme, että aukioloaikoja oli venytetty tapahtumaväelle sopivimmiksi. Ehdin siis hyvin ihastua muutamiin tuotteisiin ja koska täällä kaulassani roikkunut kamera ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota, vaan tiskin takana päivystänyt taiteilija oli vallan mukava ja hyväntuulinen, saatoin jopa kannattaa kotimaisia käsityöyrittäjiä pienillä roposillani.

Muutenkin täytyy antaa kunniamaininta paikan henkilökunnalle. Narikassa, kun tätini pohdiskeli maksua, portsari vain totesi tyynen hymyilevästi, että "me täällä emme tee bisnestä, me teemme kulttuuria". Lipuntarkastuksessa vastassamme oli myös niin iloisen olonen ihminen, että jos ei olo olisi jo ollut kutkuttavan kupliva illan ohjelmaa odotellessa, niin nyt ainakin olisi tullut hyvä mieli.

Olimme paikalla hyvissä ajoin, joten ehdimme hyvin katsella ympärillemme. Tiloissa oli jännä tunnelma... tehdasmaisen kolkkoihin tiloihin oli sijoitettu silmäkarkkia, ja saatu aikaan kiehtova kokonaisuus.

Salissa ei ollut numeroituja istuimia vaan paikkojen varaaminen tapahtui tavalla, jollaiseen en ole ennen törmännyt. Saimme ovella käsiimme numerolaput, jotka itse kiikutimme haluamillemme penkeille. Tämän kun olisi etukäteen tiennyt, olisimme ensin käyneet varaamassa hyvät paikat eturivistä ennen kuin haahuilimme katselemassa tiloja ja miljöötä.

Lopulta istuimme melko takana, mutta ei se haitannut. Sieltä näki ja kuuli aivan mainiosti. Lavalle saapui siis karjankutsuhuudon kutsumana armoitettu esiintyjä, mainio sana- ja runonikkari Heli Laaksonen, joka oikein säteilee iloa, hyvää mieltä, huumoria ja valoa. Kuin aurinko lämpimänä kesäpäivänä.

Kysyin etukäteen lipuntarkastajalta, saako esitystä valokuvata. Toisen henkilökuntaan kuuluvan kanssa pohtivat, että saa, mutta ilman salamaa. Siis kerkesin napata parit kuvat...

... ennen kuin Heli itse sanoi, ettei esitystä kannata kuvata, kun hänellä kuitenkin on koko ajan suu auki.  Muutenkin hän halusi antaa meille parin tunnin someloman, että voisimme vain keskittyä rauhassa kuuntelemaan Helin runoiltaa. Kuvia saisi sitten ottaa aulassa esityksen jälkeen.

Alakuvassa näkyy, kuinka loistava Heli on... ihan ylivalottui kuvassa, kun hehkuu niin. Mekkoa yritin kuvata, se kun on niin hieno ja erikoinen. Heli oli kerännyt kärsivällisesti ja kauan kirpputoreilta erilaisia kanavatöitä, jotka hänen luotto-ompelijansa sitten kiinnitti yhdeksi upeaksi asuksi. Tästä taideteoksesta riitti jutun juurta pitkäksi aikaa, pitihän siinä olevia kanavatöitä esitellä ja kertoa, miksi ne valikoituivat mukaan. Keltainen ruusu sydämen päällä oli minusta vallan sympaattinen, sillä sen on pistellyt kankaalle rouva, joka on ihan omankyläläisiä, siis Helin kylältä.

Heli Laaksonen on kyllä melkoinen puhuja! Ihan menisi stand up -koomikosta. Kaksi tuntia tauotonta jutustelua ja yleisö oli ihan myyty! AURINK-kirjaimista koostui kekseliäästi uusia sanoja, apuna oli vielä iloisenvärisillä patalapuilla päällystetty jumppapallo O-kirjaimena. Runoja kuulimme loppujen lopuksi aika vähän - uudesta kokoelmasta eniten, mutta myös monta jo ennestään tuttua.

Heli on pohdiskelija ja ihmettelynsä maailman menosta hän pukee nerokkaiksi runoiksi. Lapsille lukeminen on tärkeää, lukutaito on oppimisen edellytys. Siitä runoilija onkin tehnyt käänteisen kannustuksen:

VAROTUS (LEIKATTAVAKS JÄÄKAAPI OVE)

Älä lue lapsel!

Teet hankalaks tyrannien tyät.

Nii pal helpomp heijä

o yksinkertassi huijata.

Älä lue lapsel!

Oppi viäl keksimä omast pääst jutui,

ja kuka niit kerkke kuuntelema?

Ålä lue lapsel!

Kirjaviissai ain joku riso,

lamppa aivo ei rasitu.

Helin aurinkoisuus ja positiivisuus on ihailtavaa ja toivottavasti myös tarttuvaa. Kaksituntisen puherupeaman jälkeen hän jaksoi vielä iloisena ja helposti lähestyttävänä jutustella meille nimikirjoitusjonossa jonottaneille sekä poseerata rennosti kuvissa. Harmi, että tausta jäi kuvissani sekavaksi ja kirjavaksi, ei tuo upea mekko (ja naisihminen) pääse ollenkaan oikeuksiinsa näissä otoksissa.

Elämäni runoillan jälkeen on ollut taas yhtä hässäkkää enkä ole kunnolla ennättänyt tutustua Helin uuteen Aurinko, porkkana, vesi -kirjaan.

Sen verran sitä kuitenkin selasin, että muutamia tunteita jo pompsahti pintaan... Heti etukannen takaa löytyy runo, jota lukiessa häilähti mielessä murhe ja myötätunto... "Munt kirjotti Heli, ei kenenkä äit..."

Ei ole minun asiani tuomita ketään lapsettomuudesta, vaikka se olisi ihmisen oma ja tietoinen valinta. Ei olisi tullut mielenkään ikinä, mutta tällaistakin tapahtuu, olen kuullut ja lukenut. Mutta tässä runossa kävi mielessä, että ehkä lapsettomuus onkin kipeä asia, ja lapset olisivat olleet tervetulleita, mutta syystä tai toisesta niitä ei ole siunaantunut. Asiasta mitään tarkemmin tietämättä, olisin suonut tälle ilon lähettiläälle suuren lapsikatraan. Jos vain positiivinen elämänasenne olisi dominoiva perinnöllisyystekijä, Helin jälkikasvu olisi levittänyt lisää iloa, onnea ja hyvää mieltä tähän murheellisten laulujen maahan. Sitä me niin kaipaisimme!

Jos meinaan unohtaa iloita elämän hyvistä asioista, voin aina palata Helin runoon Runo ittel...

Olipa antoisa ilta! Näillä kohtaamisilla jaksaa taas pitkän pimeän syksyn. Kummitädille ja serkulle suuri kiitos seurasta ja kyydistä!

Sunnuntain kulttuurit

Kun mieli avoimena kulkee maailmassa, voi käydä niinkin, että sellaiselle päivälle, jolle ei ollut mitään suunnitelmia, muodostuu oikein mukavat menot. Sellainen päivä oli viime viikon sunnuntai.

Lauantai tuli ja meni tien päällä. Kuopus ja veljeni järjestivät meille sedän kanssa pistäytymisen Lahdessa ihan noin vain... Tai no, ei se nyt ihan niin yksinkertaisesti käynyt ja oli minullakin lusikkani sopassa. 

Eli kuopuksen ongelmana on ollut aikaiset työaamut, kun töissä pitää olla jo kuudelta. Työmatkaa on kuusi kilometriä eikä paikallisliikenne kulje. Kun on vielä ne karvalapsetkin aamulla lenkitettävä, heräämiset pyöräilykauden jälkeen alkaisivat olla vallan varhaisia. Tuli auton tarve. Ja Lahdesta löytyi sopiva, mieleinen menopeli kohtuullista korvausta vastaan. Veli, joka ymmärtää autojen päälle enemmän kuin keskivertopulliainen, soitti autokauppaan ja neuvotteli kuopuksen puolesta asian miltei valmiiksi. Sitä sitten melkein koko oman perheen voimin käytiin katsomassa ja mukaanhan se pieni punainen pippuri lähti... Autoliikkeen pihalla oli ajopeli poikineen ja yhden keulalla kellotteli kuvauksellinen vesipisararivistö. Tämä on ainoa kuvatodiste koko matkalta.

Siihen reissuun tärvääntyi koko lauantaipäivä, mutta sunnuntain ohjelmaa en juuri ehtinyt edes miettiä, kun se oli jo itsekseen muodostunut. Ensin käytiin isän ja äidin kanssa lounaalla Laitaatsillan ABC:llä ja iltapäivällä kapusin äidin kanssa Kuvalinnan portaita.

Olimme menossa katsomaan elokuvaa Downton Abbey. Minähän en ole yhtään tv-sarjan jaksoa nähnyt, joten olin ihan ummikko ja noviisi. Henkilöt olivat tyystin uusia ja uppo-outoja, mutta aikani katseltuani pääsin vähän jyvälle minäkin.

Maisemat olivat hienoja, talot upeita, musiikki miellyttävää ja juonikin ihan hauska. Näyttelijät olivat vallan mainiot, etenkin Maggie Smithin näyttelemä Violet Crawley. Että ihan miellyttävä tapa menettää Dowton Abbey -neitsyys... Tosin vaikutti siltä, että sarjaa aiemmin seuranneet saivat elokuvastakin enemmän irti.

Elokuvan loputtua kiirehdimme takaisin meille ja kahvipöytään. Isä ja äiti olivat menossa tuomiokirkkoon Jorma Hynnisen konserttiin ja minulla oli illan ohjelmassa Runoa, musiikkia ja ruisleipää Kulttuurikellarilla ystäväni ja esikoisen kummitädin kanssa.

Tarjolla oli ennen ja jälkeen esityksen LuomuMuhosen mainiota ruisleipää hyvillä höysteillä.

Linnan Lausujat olivat valmistaneet ohjelmaan monia ruoka-aiheisia runoja ja Laura Vartion haitarimusiikki lausuntaesitysten välillä sopi tunnelmaan kun nappi raksiin.

Kuultiin runoja mm. Iikka Muhoselta, Riikka Haloselta, Eeva Kilveltä, Eeva Heilalalta, Anja Poriolta, Sinikka Nopolalta ja monelta muulta. Välillä piti nauraa ääneen ja välillä kiersi vesi silmässä. Että tunteisiin kävi ja oli hienoa! Maire Makkosen esittämä Jaakko Tepon Hilma ja Onni oli vallan hykerryttävän hauska melankolisuudestaan huolimatta. Mainio oli myös Marja Hakkaraisen ja Marjatta Väyrysen tulkitsema Juhani Mäkelän Rouvien kesken. Ja ihan jokainen lausujista kantoi kunnon korren yhteiseen kekoon ja liikutti kuulijoiden sisintä. Olen niin hyvilläni, että tuli lähdettyä!

Viimeisenä runona kuultiin Aili Hakkaraisen Matkaeväitä. Se oli paras lopetus, mitä kuvitella saattaa. Tietenkään en muista runoa kokonaan, mutta ajatus oli se, että kun joku (äiti?) huolehtii lähtijälle (lapselle?) yhtä sun toista mukaan, lähtijä pyytää, että anna vain leipomasi lämmin leipä... Kaiken muun saa maailmalta.

Kiitos Linnan Lausujille ja ohjaaja Kaarina Lavoselle sekä tilaisuuden järjestäneille MTK-Savonlinnalle, Sääminki-Seuralle ja LuomuMuhoselle!