Huomenta!

Ja hyvää uutta kouluvuotta koululaisille! 

Täällä tänään, koska syksy on uusien alkujen aikaa. Uuden alku on vanhan loppu, loogista mutta totta. Olen tietoisesti siirtänyt tämän postauksen kirjoittamista kesän yli siksi, että parin kuukauden aikana ehtisi kuulostella, tuntuuko blogin lopettamispäätös sittenkään oikealta. Ja todettava on, että kyllä se vaan tuntuu, ihan yhtä vahvasti kuin tuossa keväämmälläkin.

Kesä livahti huomaamatta. Niin se taitaa tehdä joka vuosi, mutta tänä vuonna se lipsahti vielä entistäkin vikkelämmin. Johtunee keleistä ja siitä, että alkukesä meni muuttopuuhissa ja uuden fiilistelyssä. Tuntuu ihan hullulta miten nopeasti uusi paikka alkaa tuntua kodilta, eikä vanhaa oikein enää muistakaan. Tai muistele, kumpaa se nyt sitten onkaan. Puolentoista kuukauden aikana nykyinen asunto on alkanut hyvinkin tuntua siltä miltä pitääkin, kodilta. Ihmiset tekevät kodin, oli se missä tahansa. Eikä tarvita kuin muutama oma tavara uppo-outoon paikkaan, kun tulee tunne, että tänne me nyt jäädään.

Kuvissa yllä ei muuten suinkaan ole nykyinen majapaikkamme, vaan talo ja sen pihapiiri, jonka sisareni perheen kanssa vuokrasimme Smoolannista yhdeksi viikoksi heinäkuun alussa. Kaunista oli, niinkuin aina ennenkin. Menkää sinne! Me ainakin mennään, ehkä taas jo ensi kesänä. 

Olen tässä miettinyt, että kuinka näistä vuosista täällä blogimaailmassa kiittäisin, ja ketä. Neljä ja puoli vuotta sitten remonttiblogia aloittaessani en suinkaan ajatellut, että niin moni teistä jaksaisi lukea sepustuksiani muutamaa postausta pidemmälle. Aloitin blogin itseäni varten, remontin taltioimiseen ja siksi, että saisin tehdä niitä asioita, jotka ovat lähellä sydäntäni: suunnitella, kuvata ja kirjoittaa. Kaikki muu siitä seurannut on ollut vain plussaa ja voitte uskoa, että olen nauttinut: uusista ystävistä, kokemuksista. Kaikesta siitä mitä tämä blogi on tuonut tullessaan.

Voisi kuvitella, että täällä tippa linssissä kirjoittelen. Mutta kun en! Silloin jos päätös tuntuu oikealta, miksi itkisin, miksi itkisin? (Lauluntekijää lainatakseni.) Tuntuu hyvältä, innostuneelta, malttamattomalta mitä elämä tuokaan tullessaan. Yksi vaihe elämässä oli ja meni, hyvä niin.

Kiitos teille blogini lukijat! Kiitos uusista ystävistä! Kiitos inspiroivista yhteistöistä! Kiitos, että sain olla osa mitä mahtavinta yhteisöä! Kiitos menneestä, tästä hetkestä ja tulevasta. Uusi on hyvä.

Tiukkoja rajauksia kaaoksen keskeltä.

Tässä talossa eletään muuttoviikkoa. Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että ihan kaikki on enemmän tai vähemmän levällään. Käsittämättömän paljon tavaraa voi upota näin suureen taloon, sen voin sanoa. Onkin ollut vähintäänkin puhdistavaa päästä eroon painolastista myös tavaran muodossa, kun tarpeisto toisensa perään on päätynyt uusiin koteihin. Paljosta pitääkin luopua, kun muuttaa asuntoon, jossa on neliöitä 1/3 verrattuna nykyiseen. Luopuminen tekee vain hyvää, kun tavarasta puhutaan, mutta töitä sen eteen pitää tehdä.

En tiedä onko tämä viimeinen postaus tästä talosta. Pyrin, että ehtisin vielä muutamat kuulumiset tässä viikon mittaan julkaista, mutta saattaa hyvinkin olla, että aika ei anna periksi. Työpöytäkin on jo kappaleina pitkin taloa, joten ergonomia ei ole huipussaan, kun jakkaran päällä koittaa työskennellä. Saimme talon entisen asukin kylään viikonloppuna ja olipa mukava muistella talon vanhoja aikoja, ruusutapetteineen kaikkineen. Muutama entisen asukkaan puumerkkikin löytyi vielä pannuhuoneen ovesta ja parvekkeen kaiteesta, vaikka suurin osa vanhasta onkin hävinnyt tässä neljän vuoden aikana.

Ulkona istutuslaatikko leviää käsiin, kun kaikki on muka niin kiireisiä, että kukaan ei ehdi perkaamaan. Raukat retiisit ovat aivan hunningolla. Tänään sataa ja ropisee oikein urakalla. "Taivaalla pitäs kans tänään näkyä salamia", totesi pikkuveljeni juuri. Makkarasadetta odotellessa!

Uusia kavereita ja raivausta.

Elämä pyörii tällä hetkellä varsin vahvasti muuton ympärillä. Sinänsä ihan kiva että pyörii, koska muuttoon on aikaa alle kaksi viikkoa ja kohta ollaan torttu kourassa, jos ei nyt pistetä tiukasti vaan töppöstä toisen eteen! Se on turhaa sitten viimeisinä päivinä vollottaa kiirettä ja stressiä, kun oman ajankäyttökyvyttömyyden takia on hätä kädessä. Kiirettä siis pitää ja pikkusen stressaisikin, ellei olisi niin mukavaa ja jännittävää tämä uusi aika elämässä!

Lastenhuoneet on paketoitu. Tavarat lajiteltu mukaanotettaviin, kirpparikasaan ja roskiin, ruuvailtu suurin osa hyllyistä ja lampuista seinältä pois, rullattu matot ja verhot tai myyty ne. Yllättävän vähän haikeutta aiheutti jälkikasvussa tuo pakkausrupeama, vähemmän kuin odotin. Enemmän odottavat innolla uuteen huoneeseen muuttamista, vaikka varmasti kihoaakin tippa linssiin, kun tavaroitaan muuttopäivänä kuormaan kantavat. Sen verran ovat maamoonsa tulleet tässä herkistelyasiassa.

Tiedän kyllä, että tavaraa pitäisi saada ulos talosta, eikä toisinpäin, mutta silti en voinut jättää muutamaa uutta vihreää kaveria kauppaan, kun niin herkkänä hyllyssä huutelivat. Kaverukset täräytettiin talon kenties ainoaan, jotenkuten siistissä kunnossa olevaan nurkkaan hyllyn päälle. Kyllä tarvii ihminen vihreitten kavereitten lämpöä muutonkin keskelle, varsinkin kun ulkotiloissa paleltuu päänahka tuulessa, vaikka keskikesää jo eletään.

Aurinkoista ja mukavaa juhannuksen aikaa kaverit, kolakasta kelistä huolimatta!

Kaikelle on aikansa.

Siitä on jo yli neljä vuotta, kun aloitin blogin, jonka tarkoitus oli kertoa suuren talon remontista. Vuodet vierivät ja vihdoin ja viimein remonttikin valmistui. Se vei pidempään, kuin osasimme kuvitella. Se vei enemmän voimia, kuin osasimme kuvitella. Blogi antoi enemmän, kuin osasin kuvitella.

Ei liene yllättävää, että tämän blogin taival alkaa olla remontin valmistumisen ja muuton myötä loppumetreillä. Blogin oheistoimintoja olen hiljentänyt ja poistanut tässä kevään mittaan jo pikkuhiljaa. Kaikelle on aikansa, ja niin tärkeä kuin tämä blogi onkin ollut nämä vuodet, tuntuu luonnolliselta suunnata kärsä kohti uusia asioita tässä samassa muutosten tuulessa!

Vielä tänään en kuitenkaan jäähyväispuheita lepertele, sillä yritän sopivan ajan löytyessä päivitellä blogia vielä jonkun kerran ennen muuttoa. Jäähyväispuhe odottakoon siis vielä jokusen viikon. Tänään tavallisena torstaina kuvissa talon ainoat suurinpiirtein kuosissa olevat nurkat sekä kesälomaa odottava kirjapino yöpöydällä. Korituolikin muutti pariksi viikoksi takkahuoneesta yläkertaan, kun nojatuolit pääsivät jo uuteen kotiin ja istumapaikoista on pulaa. Kaappeja on raivattu, mutta varsinainen pakkaaminen on vielä alkumetreillä. Vaikeinta on päättää, mistä pakkaamisen aloittaisi.

Aurinkoista torstaita toverit!

Muutosten tuulia.

Äkkiseltään voisi päätellä, että tässä talossa ei ole viime aikoina muuta tehty, kuin isketty yrttiä kasvamaan ja tuijoteltu mullasta pilkistäviä tovereita tippa linssissä. Voin kuitenkin nyt kertoa, että on tehty. On tehty oikeastaan enimmäkseen kaikkea muuta, kuin juuri tuota aluksi mainittua.

Pääsi käymään nimittäin niin onnekkaasti, että kotimme on myyty! Stressikäyrä on huidellut sellaisissa lukemissa tämän kevään, että edessä oleva muutto tuntuu pieneltä säädöltä kaikkeen viimeisimpiin vuosiin ja tähän kevääseen sisältyneeseen verrattuna. Olo on helpottunut ja iloinen! Edessä ei ole remonttia eikä rakentamista. Tulevaisuuden suunnitelmissa ei siinnä oikeastaan yhtään mitään suurta asumiseen liittyvää, ja se jos joku tuntuu hyvältä!

Muutto on tietenkin kuitenkin asia erikseen. Talo pitäisi saada tyhjäksi muutamassa viikossa ja aika paljon pitää saada nurkkia ja kaappeja raivattua, kun muuttaa reilusta kahdestasadasta neliöstä huomattavasti pienempään. Saattaa siis hyvinkin olla, että erinäisiä myynti-ilmoituksia tulee näkymään lähiviikkoina ympäri nettiä, kuin myös instagramissa. Joitain asioita on jo päätynyt uusiin koteihin ja hyvä niin. Muutto ei vielä konkreettisesti kuitenkaan näy nurkissa, mutta pikkuhiljaa on laatikoiden alettava vallata tilaa talossa.

Talokauppojen kunniaksi repäisin ja hankin itselleni kassin sekä esikoiselleni kesäksi paitoja. Retiisin taimet kurottelevat pihalodjusta kohti valoa ja mietin, että miten saisin kaavittua nuo kaverit elävinä mukaan muuttokuormaan.

Sika ja nauta lentoretkellä.

Oheisten otosten levollisesta tunnelmasta oltiin hyvin kaukana tässä talossa viime viikolla, kun oli aika pestä ikkunat loppuun sekä siinä ohessa puunata koko muukin talo esittelykuntoon. 

Kävi nimittäin niin, niin kuin toisinaan käy ihmisen elämässä, että useampi huonohkosti nukuttu yö, tekemättä olevat työt ja kevyesti stressaantunut mieli synnyttivät tunteen, että kukaan muu ei tässä talossa tee ikinä mitään! Tuohon soppaan kun vielä lisätään liian alas hulahtanut verensokeri, nälkä ja se, että kukaan muu ei tässä talossa tee ikinä ruokaa!, niin tiiätte kyllä mitä siitä seuraa.

Rohkenen muistella tuota suurta lentopäivää näin julkisesti, sillä epäilen, että yllämainittu tunne ei suinkaan ole pelkästään tässä pääkopassa viihtyvä. Se tunne, kun olet ihan varma siitä, että olet koko maailmankaikkeuden väärinymmärretyin, epäkiitetyin ja muutenkin raukoin olento, joka ponnistelee aamusta iltaan toisten vuoksi saamatta koskaan itse mitään takaisin.

Kun kansalainen vajoaa tuohon marttyyriyden tilaan, hänelle saattaa ilmaantua yllättävä tarve osoittaa mielipiteensä seinälle tai lattialle, yleensä jonkin viattoman käyttöesineen tai ruoka-aineen avulla. Suurin ongelma on, että ei raski heittää mitään kallista tai särkyvää tai sellaista, josta jää jälkiä seinään, koska varastossa ei ole seinämaalia enempää eikä sitä tämän yhden päähänpiston takia jaksa lähteä ostamaan lisää. Se ei myöskään saa olla mitään sellaista, joka vahingoittaa lähiympäristöä, kuten vaikkapa tekstiileitä, eikä siitä saa koitua lisää työtä kaiken jo valmiiksi tekemättä olevan lisäksi. Tämän ankaran ajatustyön suorittamisen jälkeen erinäiset esineet onkin tässä vuosien saatossa jäänyt heittämättä. Muutamaa kertaa lukuunottamatta.

Vuonna 2006 heitin tuikkukupin seinään. Kuppi oli ihan muutaman euron arvoinen, hankittu Hemtexistä, mutta siivottavaahan siitä syntyi. Muistan erään toverin taannoin muistelleen, kuinka oli ajattelemattomuuksissaan pistänyt arvokkaimman Muumimukinsa taipaleelle ja siinä lentoa hidastetusti katsellessaan tajunnut kauhuissaan tuon faktan euron kuvien vilistessä silmissä.

Melkein 10 vuotta näemmä sitten menikin, että ei lentänyt yhtään mitään. Lähinnä siitä syystä, että olen pihi ja laiska siivoamaan, ei niinkään siitä, etteikö olisi tehnyt mieli viskellä. Tyynyjä olen potkinut silloin tällöin, viskaissutkin. Mutta tuolloin  lauantaina, ikkunanpesumaratoonin ja vähän kaiken muunkin mainingeissa, silloin lensi. 

Sinänsä kuulostaa viattomalta, että sika ja nauta ovat viime viikonloppuna lähteneet lentoretkelle. Viatonta se olikin, koska ainoa joka tilanteesta kärsi, oli nuo kaksi sorkkaeläintä plus kolmas sarvipää, joka jauhelihan heitti. Paketti oli nimittäin auki ja jotenkin ihminen ei välttämättä tajua marttyyriyden alhossaan ajatella, että mitä mahtaa jauhelihalle tapahtua, jos  se tekee avonaisessa paketissa erinäisiä äkkinäisiä liikkeitä. Sanottasko näin, että juttu levis niinkuin jauheliha parketille. Ja vähän muuallekin.

Jauhelihan lentoa hidastetusti katsellessa katoaa ihmiseltä kaikenlaiset ylivertaiset ajatukset omasta ylivoimaisuudestaan sen siliän tien. Ehkä vähän hävettääkin.

Sinä päivänä lounaaksi syötiin nakkikeittoa.