Pablo ja Laura yhdessä sateenkaaren sillalla

"Jos niin käy,että minusta tulee hauras ja heikko ja kivut häiritsevät untani, niin sinun on tehtävä mitä sinun on tehtävä sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä. Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua, sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan. 

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta. Et haluaisi minun kärsivän, kun aika koittaa, anna minun mennä.Vie minut sinne missä he auttavat minua, mutta pysy luonani loppuun asti. Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle, kunnes silmäni ovat sulkeutuneet. Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat että se on ystävyyttä, mitä minulle osoitat. Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä, jonka täytyy tehdä päätös. Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina. 'Saanko lähteä nyt? Luuletko, että hetki on oikea? 

Olen elämänpolkuni kulkenut ja parhaani tehnyt. Saanko siis astua toiselle puolen ja vapaaksi päästä?
Aluksi en tahtonut lähteä, taistelin kaikin voimin. Mutta nyt jokin tuntuu kutsuvan minua,
kohti lämmintä ja elävää valoa. Tahdon lähteä, on vaikeaa jäädä. Parhaani yritän ja koitan hetken tässä olla, niin sinä saat minusta vielä kerran huolehtia ja minä kokea suuren suurta rakkautta.

Tiedän, että olet surullinen ja sinua pelottaa sillä tunnen kyyneleesi jotka turkkini kostuttaa.
En ole kaukana. Tiedäthän että minäkin rakastan sinua, siksi on niin vaikea sanoa hyvästi ja päättää tämä elämä luonasi. Joten, pidä minua lähelläsi vielä kerran, ja sano sanat jotka toiveeni ois,
koska välität minusta tuhannen verran, annat minun nukkua pois’.”

Niin yllättäen ja arvaamatta tämä alkava syksy vei yhden rakkaan ”muuttolinnun” sateenkaaren sillalle. Tuli Pablo-koiramme aika lähteä. Laura ja Pablo ovat nyt yhdessä, pitämässä toisistaan huolta ja suojelemassa meitä, jotka parhaamme mukaan jatkamme elämää täällä, kauniit muistot ja ikävä mukanamme.

 Kauniita unia Pablo
  2009-2017

Ne ärsyttävät asiat ja ne ilostuttavat asiat

Tulin pari tuntia sitten töistä, ja ajattelin siinä ratikassa istuessani muutamia asioita, jotka mua yleensä aina ärsyttää. Sitten mä ajattelin, että voisin tehdä aiheesta postauksen, mutta vastapainoksi pitää toki myös olla jotain positiivistakin, ettei teille jää musta sellaista totaalista ämmäfiilistä. :D

Mä oon perusluonteeltani aika usein sellainen "negatiivissävytteinen".
Sanon tosi usein ja tosi helposti, että vihaan "tätä" ja vihaan "sitä", vaikka oikeesti se koko asia ei mua kauheesti välttämättä edes  kiinnosta. Jos se asia vaan sillä hetkellä ärsyttää, niin sitten sanon, että vihaan.
Todellisuudessa esimerkiksi ystävien on aika vaikea saada mua suuttumaan tai loukkaantumaan mistään. Muistan kerran yläasteella, kun eräs tyttö kysyi, että ärsyynnynkö mä edes koskaan, kun se yritti saada mua ärsyyntymään tekemällä joitain ei niin mukavia temppuja.
Välillä mä saan tänne blogiinkin aika ikäviä kommentteja. Ei ne ole mitään sellaisia, "hei sä oot ruma"-tyyppisiä kommentteja, vaan jotain vähän syvällisempiäkin.
Totta kai mä saatan tulla surulliseksi ilkeistä jutuista, mutta aika nopeesti ne sitten myös unohtuu.
Mä muistan kuitenkin aina enemmän niitä positiivisia ja kannustavia kommentteja kuin niitä ikäviä kommentteja. Ja hei, kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä. Jos bloggaaja on ärsyttävä tai sen jutut ei miellytä, niin totta kai sitä saa valittaa ja kommentoida.

No nyt tulee kymmenen mua ärsyttävää asiaa.

1. 

Ihmiset, jotka änkee junaan, metroon tai ratikkaan ennen kuin sieltä on muut matkustajat tulleet ulos. Mä yleensä kävelen ulos blokaten niiden tyyppien mahdollisuuden päästä sisään.

2.

Asiakkaat tai itse asiakaspalvelijat, jotka ojentaa rahan tiskille, eikä käteen, vaikka käsi on siinä valmiina ojossa! Silloin, kun mä olin siellä "aikuisten kaupassa" duunissa, niin sanoin asiakkaalle, että anna ne kolikot käteen, tai en myy tätä sulle.
Se totteli ja antoi... :D

3.
Asiakkaat/ihmiset, jotka peittää sen korttimasiinan toisella kädellään naputellessaan korttinsa pinkoodia.
Anteeksi nyt vaan, mutta ei mua kiinnosta sun korttisi tai pinkoodisi, enkä mä edes näe tai muistaisi sitä koodia!

4.
Ihmiset, jotka ei kouluta koiriaan millään tavalla. Joka päivä Pablon ja Pupen kanssa ulkoillessa vastaan tulee sellaisia koiria, jotka aloittaa jäätävän räksytyksen ja riehumisen. Meidän superkiltit koirat vaan katsoo ihmeissään, että mitä noi räyhää tossa...

Tai sitten nää tyypit, jotka omistaa jonkun pienen sylikoiran: "ei tätä tarttee kouluttaa, kun tää on niin pieni."

5.
Valitset aina väärän jonon. Valitset jonon, joka on lyhyempi, mutta kuinka ollakaan..... joku mummo tyhjentää senttikokoelmansa tiskille ja pyytää myyjää laskemaan ne, tai sitten joku urpo on unohtanut punnita kaalinsa. Kerran yks mummo sanoi mulle vihaisesti, että "mee tyttö punnitsee tämä kaali!!!"
Olin jonottanut jo 5 minuuttia siinä Kampin K-kaupassa, enkä todellakaan halunnut menettää paikkaani jonossa sen kaalin takia, joten vastasin vähän turhankin kärkkäästi, että "punnitse itse kaalisi!"

6.
Anttilasta ostan yleensä kaikki meikkini, ja vihaan niin sitä niiden tapaa teipata KAIKKI meikkiputelot, meikkikynät, ihan kaikki! Kun sen teipin saa loputa vaivalla pois, niin puuterin alakannesta irtoaa osa etikettiä tai sitten teipin repimisen jälkeen kulmakynään tarttuu kaikki pöly ja paska!

7.
Pankkiautomaattipellet! Sitä kuittia jäädään lukemaan siihen automaatin eteen, rahoja lasketaan lompakkoon, ja sitten nostetaan lisää automaatista rahaa tai tarkistetaan saldoa.

8.
Kuorsaaminen!!!
Inhoan sitä ääntä yli kaiken! Jos jossain elokuvassa kuorsataan, niin käännän heti kanavaa.
Koska äiti kuorsaa kovaa ja se kuuluu seinän läpi, niin joudun nukkumaan olohuoneessa, vaikka korvatulpatkin on korvissa. Myös eläinten kuorsaaminen saa mut ihan raivon ja ahdistuksen partaalle.
Terkkuja vaan Rullelle..
Nukuin muuten lapsena 9-vuotiaasta 15-vuotiaaksi työmiehen kuulosuojaimet päässäni. Joka ikinen yö. Olen maailman huonoin nukkumaan, ja vihaan kuorsaamista! Huhh....

9.
Uskonnot. Uskovaiset ihmiset.

En voisi seurustella uskovaisen ihmisen kanssa. Elämänkatsomuksemme olisivat niin erilaiset, ja vaikka mä hyväksyn sen, että jotkut uskoo johonkin jumalaan, niin en kuitenkaan voisi elää niin erilaisen elämänkatsomuksen omaavan ihmisen kanssa.

Äitini miesytävä on niin kristitty uskovainen, ettei se usko dinosaurusten olleen olemassa, koska raamatussa ei manita niistä. Tällaisissa tilanteissa ja keskusteluissa mä turhaannun. Mitä kaikkea pahaa uskonnot ovat aiheuttaneet maailmassamme? Ja mitä ne edelleen aiheuttaa? Uskonnon varjossa hyväksytään pedofiliaa, raiskauksia, murhia, sotia ja niin edespäin... Ihmiset uskoo, koska ne pelkää kuolemaa ja kuoleman jälkeistä elämää. Kun mä kuolen, niin mä lakkaan olemasta. Mua ei enää ole. Kaikki mun osalta loppuu siihen. The end!


 10.
UFFit sun muut "hyväntekeväisyysjärjestöt".
Me lahjoitetaan ilmaiseksi hyviä vaatteita ja sitten niitä myydään riistohinnoin Uffeissa.
Ja meneekö ne vaatteet Afrikkaan ilmaiseksi? Saako ihmiset ilmaiseksi meidän käytettyjä vaatteita? Ei. Niitä myydään siellä niille. Köyhimmillä ei ole niihin varaa.

Ja sitten niin positiivisiin asihoihin!

1.
Kun saan aikaiseksi siivota koko asunnon! Laitan tuoksulampun palamaan ja kynttilöitä ikkunalaudalle ja pöydälle. Olo on niin raukea ja tyytyväinen.

2.

Ihmiset, jotka avaavat oven sulle. Teen tätä aina itsekin, ja tulen iloiseksi, jos joku avaa kaupan oven tai rapunovem. Jes!

3.

Puppe, Pablo ja Kisu! Rakastan niitä! Pablo on aina sellainen iloinen veijari.
Mun mielestä se nauraa usein ja hymyilee. Puppe on niin tottelevainen, että sen kanssa voisi kulkea vaikka ilman hihnaa ulkona. Se kävelee kiltisti ihan vieressä. Ja sitten se laskee liukumäkeä, kun pyydän! Kisu tulee aina mun mahan päälle nukkumaan ja kehrää itsensä uneen. Vaikka se on ollut mulla vasta pari viikkoa, niin se on jo tosi kiintynyt muhun.

4.

Hyvä asiakaspalvelu. Ei liian hyökkäävä eikä liian välinpitämätön asenne, vaan siltä väliltä.
Auttaa, kun pyytää ja antaa olla rauhassa, kun pyytää.
Ei arvostele ulkonäön perusteella. Nuorikin asiakas voi ostaa vaikka uuden macbookin.

5.

Hyvät kirjat.
Mä oon lukenut kaikki mahdolliset Pohjois-Korea-kirjat, mitä Suomessa myydään. 

 Luin 600-sivuisen kirjan Stalinista, yhtä pitkän kirjan Maosta. Lukenut Mobutu Sese Sekosta, ja kaikki isän Historia-lehdet.
Mä yritän joka päivä lukea ja oppia jotain uutta. Rakastan kertoa tarinoita diktaattoreista ja historian käännekohdista ja siitä mitä missäkin tapahtuu.
Itkin lukiessani kirjaa "Kiinan kadotetut tyttäret". ja kirjaa Pitkä matka paratiisiin.
Uskomaton kertomus naisesta, joka pakeni vauvansa kanssa Ruandan kansanmurhaa.
Suosittelen tota kirjaa kaikille, joita kiinnosstaa Ruondan tapahtumat 90-luvulla!


6.
Kun ihmiset saavat jotain hyvää. Iloitsen siitä, kun joku onnistuu jossain tai kun joku saa jotakin.
Rakastan katsoa Hurjaa remonttia, koska hyvät ihmiset palkitaan.  Samoin tykkään katsoa Pomo piilossa-ohjelmaa.
Kun hyvälle ja periksiantamattomalle ihmisille annetaan jotain hyvää. Tulen onnelliseksi siitä.
Tulen onnelliseksi siitä, kun voin jotenkin auttaa tuntematonta ihmistä pienissä asioissa.


7
.Kun joku lähettää mulle sähköpostia, facebook-viestiä tai kommenttia blogiin.

Joku kysyy multa neuvoa, multa mielipidettä, tai haluaa kuulla mun ajatuksia jostain asiasta.

Tulee sellainen tunne, että olen edes jossain asiasssa hyödyksi jollekin.

8.
 Vanhemmat.

 Isä ja äiti ovat rakkainta koko maailmassa. He ovat auttaneet ja tukeneet aina tarpeen tullen.
Vaikka en ole aina niin "mallikansalainen", en ole niin kuin veljeni, joka opiskelee valtsikassa, vaan teen omia juttujani, ja tulen sillä tavalla toimeen tässä maailmassa.  Toivon, että se riittää.

9.
Dui Clinic!

 Rakastan sitä paikkaa, sitä hoitoa, Laura on niin paras! Ihoni on ollut parempi kuin koskaan Duin ansioista. Käytän pelkkiä Duin tuotteita ja ihoani hoidetaan säännöllisesti, joten voin sanoa, että ihoni on todella hyvässä kunnossa.

10.
Nukkuminen.
Rakastan nähdä unia, rakastan nukkumista. Lapsena odotin aina eskarissa päikkäreitä. Nukahdin heti, ja samalla muut lapset niskoitteli nukkumisen kanssa.
Kerran menin nukkumaan nukkekodin taakse piiloon lapsena, ja isä oli etsinyt mua ympäri Järvenpäätä!

Mitkä asiat teitä ärsyttää? Mitkä asiat teitä ilostuttaa? Mistä tuutte onnelliseksi?

Tatuointi ei ole ikuinen

Tosi monet ovat jo pitkään toivoneet tästä aiheesta postausta, ja olen saanut jonkin verran sähköposteja, joissa kysytään tatuoinnin poistattamisesta ja koko prosessista.

Nyt ajattelin kirjoittaa oman tarinani tatuoinnin poistosta.

Istuin 6. tammikuuta 2012 hotellini huoneen lattialla Filippiineillä ja luin blogiin tulleita kommentteja uudesta tatuoinnistani. Jouduin istumaan oven edessä lattialla, koska netti ei toiminut muualla huoneessa.
Osa kommenteista oli positiivisia, oikeastaan suurin osa oli positiivisia, mutta sitten oli myös niitä todella loukkaavia kommentteja. Silloin mä todellakin itkin ihmisten loukkaavien kommenttien takia varmaankin ensimmäistä kertaa.
Sitten se koko tilanne alkoi vasta valjeta mulle.
Tajusin, että nyt oon mennyt tekemään todella suuren virheen. Sellaisen virheen, jonka kanssa joutuisin elämään hautaan asti.
Olin otttanut todella ison ja ruman tatuoinnin, nukahtanut kesken tatuoimisen ja tatuoitsija oli lisännyt sinne tänne mustetta ja pari tähteä kysymättä multa.

Olin tuntenut koko reissun ajan oloni todella yksinäiseksi, mutta sillä hetkellä maailman toisella puolen oikea käsi epäonnistuneesti tatuoituna en voinut muuta kuin yrittää pysyä henkisesti kasassa.
Mulla oli paluuliput takaisin Suomeen vasta kolmen viikon päästä, mutta sillä hetkellä päätin, että teen kaikkeni päästäkseni takaisin Suomeen joko samana tai seuraavana päivänä.

Menin hotellini aulaan ja pyysin respan työntekijää soittamaan lentokentälle ja Filippiinien kolmeen eri lentoyhtiöön, että onko vapaita lentoja Puerto Princesassa Manilaan vielä sinä iltana tai seuraavana aamuna. Vapaita paikkoja ei kuulemma enää ollut.
Päätin, etten lannistu vielä, vaan yritän itse saada lennot omalla koneellani.
Menin hotellin baariin koneeni kanssa ja aloin selvittää koska voisin lentää Manilaan.
Parin tunnin epätoivoisen etsinnän jälkeen sain buukattua lennot heti seuraavalle aamulle Manilaan.
Pieni onnistumisen tunne helpotti ihan vähän oloa. Ajattelin, että teen kaikkeni päästäkseni Suomeen, yritän pysyä kasassa ja sitten Suomessa katsotaan, että miten tästä jatketaan eteenpäin.

En nukkunut koko yönä, koska jännitin niin paljon, että miten etenen kotiinpaluun kanssa sitten Manilassa. Aamulla menin hotellin aamupalalle, mutten saanut mitään kurkusta alas, kun jännitin niin kovasti. Olin puhunut äitini kanssa yöllä puhelimessa ja itkenyt, että kotiin on päästävä.
Pidin ainoaa pitkähihaistani peittääkseni käden. En halunnut itse edes nähdä kättäni. Kipu kuitenkin muistutti kokon ajan, että puolet oikeasta kädestä on ison mustan tatuoinnin peitossa.
Aamupäivällä saavuin Manilaan ison vaaleanpunaisen matkalaukkuni kanssa. Mulla ei ollut paluulippuja Suomeen, enkä tiennyt mistä ne voisin hankkia. Olin yrittänyt puolet yöstäni buukata lentoja Manilasta Helsinkiin, mutta kaikki lennot oli vuoden ajankohdan takia buukattu täyteen. Seuraavat vapaat lennot olisi neljän päivän päästä, enkä todellakaan halunnut odottaa Manilassa siinä mielentilassa niin kauaa.

Raahasin isoa matkalaukkuani ja menin kysymään eräältä keski-ikäiseltä filippiiniläiseltä lentokenttävirkailijalta neuvoa. Mies puhui todella hyvää englantia ja ymmärsi hätäni.
Sanoin, että eräs perheenjäseneni on yllättäen sairastunut pahasti, ja mun on pakko päästä takaisin kotiin mahdollisimman pian. Ennen kuin mies lopulta auttoi mua, niin hän halusi tietää seurustelenko, mikä mun koko nimi on ja onko mulla facebookkia. Kaikki miehet kyseli noita juttuja Filippiineillä, kun matkasin yksin. Se oli jollain tapaa alentavaa vastata flirttiin, mutta ilman sitä ei olisi pyyteetöntä apua herunut. Jopa poliisi käyttäytyi näin Puerto Princesassa.
Mut neuvottiin jonkun toisen lentokenttätyöntekijän auton kyytiin, ja pyysin kyseistä miestä viemään mut KLM:n lipunmyyntipisteeseen terminaali kakkoseen. Olin aika varma, että sieltä saisin helpommin lipun, koska KLM:llä olin lentänytkin Manilaan ja tiesin, että KLM:n kone lähtisi päivällä Honkkarin ja Amsterdamin kautta Helsinkiin. Paikat oli kuitenkin mennyt, mutta ehkä siellä olisi joku peruutuspaikka.
Mies oli kuitenkin toista mieltä.. Hänellä oli joku puolituttu, joka piti matkatoimistoa jollain syrjäkadulla.
Astuin sisään todella hämärän oloiseen matkatoimistoon. Seinillä oli Air Philippines ja Cebu Pacific-yhtiöiden mainoksia ja Filippiinien eri saarten kuvia, mutta ei mitään mainintaa kaukolennoista tai Euroopasta. Matkatoimiston omistajarouva kysyi, että minne haluaisin lentää ja kirjoitin paperille HELSINKI. Nainen ei ollut koskaan varmaankaan kuullut koko paikasta, koska hän vain pyöritteli silmiään ja katsoi mua ihmetellen. 

Siinä meni varmaan tunti, kun nainen soitteli eri paikkoihin, ja mä halusin vaan lähteä sielä pois, koska koko homma tuntui aivan toivottomalta.
Mutta sitten yhtäkkiä matkatoimiston nainen sanoi ääneen Finnair ja kirjoitti paperille jotain.
Hän sanoi ääneen englanniksi expensive expensive, mutta mä olin päättänyt, että hinnalla millä hyvänsä!
Nainen kirjoitti paperille 86 000 filippiinien pesoa. Pyysin häntä kirjoittamaan summan euroissa, ja se oli lähemmäs 1500 euroa. Sanoin, että otan liput ja annoin korttini hänelle. Ei kelvannut, lipun hinta piti maksaa käteisellä. Menin sen lentokenttämiehen kanssa lähimmälle automaatille ja aloin nostaa rahaa. Automaatista sai kerralla vain 10 000, joten mun piti tehdä aika monta nostoa, ja jokaisesta nostosta meni 7 euroa. Lentokenttämiehen silmissä loisti dollarin kuvat...
Ostin lentolipun Suomeen samalle illalla. Ensin pitäisi lentää Honkongiin ja sieltä Pekingiin ja sieltä Suomeen. Olisin seuraana päivänä Suomessa ja lentoaikaa olisi noin  28 tuntia.
En saanut kuin a-nelosen, jossa oli pari lausetta jotain tekstiä, ja sen piti olla sitten mun lentolippu.
Olin hieman epäileväinen.
Mies vei mut lentokentälle ja totta kai pyysi rahaa. Annoin miehelle tuhat filippiinien pesoa, joka oli silloin about 20 euroa. Hän kiittämättä otti rahan ja lähti pois. Siinä oli about hänen kahden viikon palkkansa.

Odotin Manilan lentokentällä yhdellä penkillä 8 tuntia lentoa Honkongiin.
Isäni soitti yllättäen ja haukkui puhelimessa uuden tatuointini maanrakoseen.
Pyysin, ettei tatuoinnista puhuttaisi.
Seuraavaksi pääsin koneeseen, ja olin niin onnellinen, että matka sai viimein alkaa!
Seuraavaksi istuin Honkkarissa monta tuntia.

Pekingissä alkoi sitten seuraavat vastoinkäymiset.
Multa kysyttiin viisumia ja lentolippuja. Tietenkään mulla ei ollut viisumia, koska tarkoitus ei ollut jäädä Manner-Kiinaan.
Sanoin, että mulla ei ole viisumia, koska vaihdan vain lentoa Suomeen.
Nainen pyysi multa lentolippuja, mutta mulla oli vain se yksi vaivainen paperi, ei muuta.
Sanoin, että tässä on kaikki mitä mulla on! Sanoin, että en ole missään nimessä jäämässä Pekingiin!
Nainen huusi englanniksi LIAR! Sillä hetkellä mun mielen valtasi epäilys, että mulle oltiin myyty sika säkissä! Mut on lähetetty Philippiinien omalla lentoyhtiöllä Pekingiin, josta en pääsisi minnekään ilman viisumia. Olisin siellä sitten niinkuin Tom Hanks Terminaali-leffassa. Olin joutunut maksamaan lipun käteisellä, eikä mua oikeasti oltu buukattu mihinkään Finnairin koneeseen.
Nainen kuitenkin antoi mun mennä, mutta mä olin ihan varma, että sinne jäisin.
Olin terminaali ykkösessä ja mun pitäisi päästä terminaali kolmoseen.
Peking on sellainen mesta, että kukaan ei osaa englantia tai on olevinaan ettei osaa, ja ketään ei oikeasti yhtään kiinnosta auttaa.
Kiinalaiset on sellaisia, että ne ei välitä muiden asioista. Mä oon viisi kertaa käynyt Pekingissä ja todennut, että siellä ei parane olla neuvoton. Kukaan ei sua auta siellä.
Kysyin epätoivoisesti matkustajilta ja lentokenttävirkailijoilta neuvoa, mutta porukka vaan viittoi mut pois. En tiennyt yhtään mihin mennä. Ulkona oli -20 astetta pakkasta ja mulla oli vain yksi pitkähihainen päällä.
Ja tässä huomasin pienen porsaanreiän, miten Pekingiin pääsee ilman viisumia. Nimittäin mä olisin voinut lähteä mihin vain siitä. Mulla ei kuitenkaan ollut jenejä eikä taxeissa voi maksaa kortilla, joten paljoa siinä minnekään lähdetä. Ja paljoa sinne jääkylmään Pekingiin kiinnostanutkaan lähteä.
Lopulta mä tajusin seurata paria kiinalaista matkustajaa ja kiipesin lentokenttäbussiin, joka meni pitkän matkan terminaali kolmoseen.

Sitten mä yritin soittaa Finnairin lipunmyyntipalveluun ja tarkistaa onko mulla varmasti lennot Suomeen. Jonotin  20 minuuttia, mutta en päässyt läpi.

Lentoon oli vielä aikaa 15 tuntia, joten koko lentoa ei vielä näkynyt miltään taululta.
Soitin äidille, että soittaisi Finnairin lipunmyyntiin.
Meni neljä tuntia jännityksessä, kunnes sain varmistuksen, että olen oikeastikin sillä lennolla.
Silloin mä viimeistään helpotuin.
Odotin ne 15 tuntia jääkylmällä lentokentällä muutaman pyyhkeen alla.
Kun mä pääsin tuttuun paikkaan passintarkastuksen jälkeen, niin aloin vähän hymyillä. Näin Finnairin lentokoneen ikkunan läpi ja tunsin sillä hetkellä, että oon viimein onnistunut!
Kun mä nousin koneeseen, niin ihmettelin, että missä mun paikka oli, en löytänyt koko paikkaa mistään. Kävin kysymässä lentoemännältä neuvoa ja selvisi, että paikkani on bisnesluokassa.
Se oli niin positiivinen yllätys, vaikka mä olisin ollut valmis vaikka seisomaan päälläni keskellä käytävää.
En nukkunut koko matkalla vaan tuijotin tiukasti ikkunasta alas ja odotin, että nään Suomen ja Helsingin.
Helsinki-Vantaan kentällä mua lopulta vastassa oli äiti, ja sillä hetkellä mä itkin onnesta!

Siitä alkoi sitten pitkän pitkä hyväksymisprosessi.
Ensimmäiset kaksi päivää meni itkiessä. Mä en ihan helposti itke,  mutta kun kädessä on todella iso ja pikimusta ruma kuva, jota pitäisi sietää loppuelämä, niin siinä on neuvot vähissä.
Äidin miesystävä yritti saada mua priorisoimaan elämää. Jotain paljon kamalampaa olisi voinut tapahtua, olisin voinut menettää jossain onnettomuudessa koko käteni, joku olisi voinut kuolla, olisin voinut sairastua. Välillä yritin ajatella järkevästi, että se on vain tatuointi, tulen vielä joskus hyväksymään sen, mutta se itseinho kättäni kohtaan ei helpottanut.
Aloin tutkia nettiä, että millä menetelmillä tatuoinnin voisi poistattaa.
Mitään kovin konkreettista ei tullut vastaan. 

Missä? Mitä? Miten?

Lopulta kävelin yhteen helsinkiläiseen suosittuun tatskaliikkeeseen.
Menin näyttämään kättäni ja kysymään, että mitä tälle voisi tehdä. Peittotatuointi ei olisi mahdollinen, mutta jos siihen lisäisi jotain, niin ehkä siitä tulisi parempi.
Tatuointiliikkeen mies katsoi kättäni hetken aikaa, ja lopulta totesi rehellisesti, että ei tolle voi oikein tehdä mitään. Mutta jos sitä vaalentaa laserilla, niin sitten siihen saisi peittotatuoinnin.
Vaalentaa?! Miten?
Ja niin mut neuvottiin Eiran sairaalaan.

Soitin heti seuraavaksi Malinille, joka tekee Eiran sairaalassa Nd:YAG-laserhoitoja.
Malin käski mun odottaa kaksi kuukautta, että tatuointi on kokonaan parantunut, jonka jälkeen hoidot voisi aloittaa.

Tatuointi voidaan vaalentaa tai poistaa kokonaan laserhoidoilla.
Ennen hoitoa olin hankkinut emla-puudutusvoidetta lääkäriltä, mutta kun saavuin ensimmäiseen laserhoitooni, päätin, että kestän kivun, koska itsehän olin tatuointini päättänyt ottaa.

Olkoon se opetuksena tulevaisuudelle.
Eiran sairaala sijaitsee Helsingin Eirassa ihan siinä "salkkaritalon" vieressä.
Ystävällinen henkökunta neuvoi mut viimeiseen kerrokseen, jonne mentiin pienen pienellä hissillä, jota ensin luulee vain tavalliseksi oveksi.
Viidenteen kerrokseen saavuttua kävellään huoneeseen, jonka ovessa on numerot 666.
Ajattelin silloin, että mitähän tämäkin enteilee.
Ensimmäisellä hoitokerralla kipu oli aikamoinen.
Monet kysyy, että sattuuko tatuoiminen. Mun mielestä se ei oikeastaan satu, mutta kipuhan on yksilöllistä. Laserhoidon aiheuttama kipu ei ole mitään verrattuna tatuoimiseen.
Siksi mä suosittelen hankkimaan sitä emla-voidetta.
Mitä enemmän tatuoinnissa on pigmenttiä, niin sitä enemmän se sattuu. Haalean tatuoinnin poisto on kivuttomampaa.

Laitoin silmilleni suojalasit ja sitten alettiin ampua laserilla tatuointiin.
laser hajoittaa väripigmentin pieniin mikroskooppisiin osiin ja pigmentti poistuu iholta aineenvaihdunnan mukana. Eli kuva ei siis missään nimessä lähde heti pois. Oikein tumma kuva muuttuu aluksi vaaleaksi, mutta hetken päästä se alkaa punoittaa. Mulla käsi meni rakkuloille ja turposi kaksinkertaiseksi.
Rakkulat paranivat reilussa viikossa ja turvotus laski parissa päivssä.
Hoito maksoi 150 euroa ja hoidon voi uusia 6-8 viikon päästä.
Tällaisia 150 euron kertahoitoja yhden tatuoinnin poistamiseen vaaditaan kuvasta riippuen 4-12.

R20 tatuoinninpoistometodi

About 5 hoitokerran jälkeen Malin kertoi uudesta Suomeen tulevasta tatuoinninpoistometodista, joka olisi entiseen kertahoitoon neljä kertaa tehokkaampaa.
Olin ensimmäisiä sitä kokeilevia asiakkaita, ja pakko sanoa, että se on paljon tehokkaampi kuin pelkkä kertahoito.
Hoidon ideana on se, että sama laserhoito toistetaan saman päivän aikana neljä kertaa. Hoitojen välissä pidetään 20 minuuttin tauko, jotta ihon turvotus ehtii laskea mahdollisimman paljon.

Käsi on paljon turvonneempi ja kipeämpi kertahoitoon verrattuna, mutta kuva haalenee huomattavasti nopeammin. R20-hoito maksaa 600 euroa, ja hoitoja tarvitaan kahdesta viiteen.
Hoidon voi uusia kolmen kuukauden päästä.

R0-tatuoinninpoistometodi

Ensi kuussa menen ensimmäistä kertaan pari kuukautta sitten tulleeseen tatuoinninpoistomenetelmään. Siinä ideana on se, että hoidon välissä ei pidetä 20 minuutin taukoa, vaan tatuoinnin päälle levitetään Perifluorodecalin-nestettä, joka estää ihon turpoamisen.
"Aine vaikuttaa iholla niin, että se vähentää ihon pintajännitettä sekä kuljettaa happea hoitoalueelle, jossa happi hajoaa aineen alkaessa vaikuttaa. Valkoiset kuplat, jotka väliaikaisesti ilmestyvät iholle tatuoinninpoiston yhteydessä, häviävät muutaman sekunnin sisällä ja siksi alue voidaan ottaa käsittelyyn heti uudestaan."

Hoidot uudella R0-menetelmällä aloitetaan ensimmäisenä Suomessa Eiran sairaalassa 1. marraskuuta 2013. Hintaa R0-hoidolla on 600 euroa.

Voin kertoa seuraavan hoidon jälkeen, että millainen se oli verrattuna R20-hoitoon.

 Kauan kestää poistattaa kuva?

Oma tatuointini oli erittäin suuri ja musta. Lisäksi se on tehty Filippiineillä jollain erilaisella musteella ja mahdollisesti aika eri tavalla.
Arvio ton kokoisen tatuoinnin poistoon aikaa menee vuodesta kahteen.
Mustaa väriä on helppo poistattaa, toisin kuin taas jotkut värit poistuvat ihosta hitaammin.
Siksi ei kannata odottaa, että tatuoinnin saisi nopeasti pois.
Ota toi aika eräänlaisena elämän prosessina.
Itsensä soimaaminen ei auta, mutta kaikkien niiden eri tunteiden hyväksyminen auttaa. Jos surettaa, niin sure rauhassa.
Mä olin itselleni hyvin vihainen pitkän aikaa, mutta ajan kanssa aloin hyväksyä tilanteen. Tatuoinnista en ole koskaan oppinut pitämään, mutta tatuoinnin kanssa olen oppinut elämään.

Jääkö arpia?
Itselleni ei ole jäänyt yhtään arpea, ja Malin poistattaa tatuointeja sillä periaatteella, että arpia ei jää.
Se on ihan kuvasta kiinni, että miten vahvoilla tehoilla poistoja voidaan tehdä, ilman että arpia tulee.
Hoidon jälkeen tatuoinnin päälle saattaa tulla rakkuloita, joten niitä ei kannata raapia.

Mitä maksaa?
Kertahoito 150 euroa, ja hoitoja tosiaan tarvitaan neljästä reiluun kymmeneen.
450 euroa maksaa R20 ja R0-menetelmät joita tarvitaan about kahdesta viiteen.

Missä?
Eiran sairaalassa.

Kuvat otettu maaliskuussa 2012.

 Tatuointi juuri otettu 6.1.2012
Hoitoja en kuitenkaan aloittanut kuin vasta maaliskuussa.

 Kuva tasan vuosi sitten.

Tänään otettu.

Mitä tästä opimme?

Mä toivon, että tästä tekstistä oli apua niille, joilla on sama tilanne kuin mulla.
Oon saanut aika monelta meiliä, että on tullut tehtyä virhearviointi ja juuri otettu tatuointi ei miellytäkään. Olen kaikille kertonut kaiken sen, mitä aiheesta tiedän ja yrittänyt tsempata, että maailma ei tähän kaadu. Sitten on tullut kyselyitä niiltä, joita on vanha tatuointi alkanut hamittaa ja kaduttaa.
Tatuointi ei ole ikuinen. Sen poistattaminen vie aikaa, mutta sen saa pois. Malin kertoi, että hän on saanut jokaikisen tatuoinnin pois, jota on hoitanut. Itselläni hoito alkaa olla aika loppusuoralla.

Ja sitten teille kaikille, etenkin nuorille, jotka suunnittelette tatuoinnin hankkimista.

Lukekaa tämä teksti ajatukella. Harkitkaa tarkkaan sitä tatuoinnin ottamista.
Älkää ottako niitä kuvia vain siksi, että se on nyt niin coolia ja koska kaikilla muillakin on.
Mä voin sanoa sen, etten varmastikaan enää ikinä halua tatutointeja. Arvostan nykyään enemmän paljasta kaunista ihoa paljon enemmän kuin aikaisemmin. Rakastan näitä mun tatuointeja yli kaiken, mutta varmasti sinä päivänä, kun menen naimisiin niin joudun miettimään, että olisinko kauniimpi häämekossani ilman pääkalloja ja pyssyjä.

Tsemppiä kaikille, jotka päätätte poistattaa tatuoinnin ja teille, jotka ette ole tyytyväisiä johonkin tatuointiinne!♥♥♥

Blogin lukijoille

Olen miettinyt aina silloin tällöin, etttä mikä tämän blogini funktio on, mihin sillä pyrin? Vai pyrinkö

mihinkään? Olen tajunnut sen, että kirjoitan tätä itselleni, mutta siinä samalla 50 000 muullekin ihmiselle. Eli selvää on siis se, että kirjoitan blogiani myös teille. Aiemmin kirjoitin livejournaliin, ja juttujen taso oli kymmenen kertaa henkilökohtaisempaa. Se oli eräänlaista terapiaa mulle. Nykyään blogini on aika pintapuolinen. Kerron päivistäni lyhyesti, ostoksistani joskus, matkoista, koiristani, kauneudenhoidoista, kodistani, ystävistäni, juhlimisesta, ja oikeastaan kaikesta siitä mitä teen, mutta tietenkään en kaikkea sitä, mitä mulle tapahtuu tai mitä teen, vain ainoastaan osan siitä.

Tykkään blogistani juuri tällaisena. Joskus tekstipainotteisia postauksia voisi olla enemmän, ja asukuvia myös enemmän, mutta silti, mä pidän tätä just sillä tyylillä kuin parhaiten pystyn ja mihin rersurssit riittää.

Sain kuitenkin tänään eräältä hyvin pitkäaikaiselta lukijalta meiliä.
Hän on siis seurannut mua jo irc-galleria-ajoilta ja lukenut blogiani ihan alusta asti.

Tulinpa hyvälle mielellä, että ihanaa, kun teitäkin vielä on olemassa!

Sähköpostin kirjoittaja mainitsi heti alkuun, että haluaa vihdoin raottaa sanallista arkkuaan.

Hän pahoittelee puolestani sitä, kuinka joudun kestämään anonyymeja ja ikäviä kommentteja.
Hän tsemppaa mua olemaan välittämättä ja jatkamaan samaan malliin, "eihän me muuten luettais sun blogia, jos me ei susta tykättäsisi!"

Sitten tuleekin kohta tai pikemmin loput tekstistä, jotka kääntää viestin ihan ylösalaisin, ja ainakin mulle tulee hyvin hämmentynyt olo. Ehkä jopa sellainen olo, että apua, olenko velkaa jollekin jotain?

 Ja haluan vielä painottaa, että en paljasta henkilön henkilöllisyyttä, eikä sitä näistä lauseista voi mitenkään saada selville.

Hän kirjoittaa seuravasti:

"En tiedä mikä sun funktio tällä bloggaamisella on, jos teet sitä vaan itseäsi varten ni sitten ei kannata edes lukea pidemmälle! Jos sulla on kuitenkin tarkotus kirjotella meitä lukijoita kiinnostavista aiheista, niin kerronpa nyt sitten yhtenä monista, että mikä juuri mua kiinnostaa."

"Mun mielestä sun blogi oli ennen enemmän pinnallinen ja se oli musta hyvä juttu. 

Tykkään tosi paljon "tylsistä" teksteistä jossa kerrot vaan puhtaasti vaatteista, kengistä, tatskoista ja matkustamisesta. Oikeesti parhaita postauksia on musta ne missä oot vaan yksin kotona ja esittelet eri vaatteita ja miten yhdistäisit niitä. Useimmat lukijat on varmaan kiinnostuneita kun paljastat niille vähän sun henkilökohtasta elämää, mutta mua se ei kyllä oikeesti kiinnosta. Mua ei kiinnosta sun koirat (vaikka ihania ovatkin!), kuvat sun ja sun kavereitten tekstariketjuista, kertomukset siitä millasia baarireissuja teillä on ollu tai seuranhaulta vaikuttavat uintikuvat. Äläkä ota tätä pahalla, esim noi sun persekuvat on musta ihan mielenkiintosia, koska en koe että niissä sun pointti ois herutella tmn vaan ihan puhtaasti muotikuvaus, missä nyt sattuu näkymään perse. Oikeestaan mua ei ees kiinnosta noi sun superpitkät kauneudenhoitopostaukset, vaikka ulkonäköpostauksia onkin! mua ei haittaa sun turkispostaukset, vaikka en ihan samaa mieltä sun kanssa näistä asioista olekaan, mutta onpahan ainakin vaatepostaus! joten yhtenä pienenä äänenä toivon tietenkin vaikuttavani hirveän paljon sun blogin tulevaan sisältöön, pliis enemmän vaate- yms postauksia!

ainiin ja vielä, voisitko jooko olla kihartamatta sun hiuksia, sulle sopii niin paremmin suorat! (haha ja vanhana laurafanina tietenkin ehdotan myös takaisin mustaksi värjäämistä.... :P)

vielä toinen ainiin! jos sulla on jossain vanhoissa kätköissä edes haisevana kaapin pohjalla paita josta laitoin sulle liitteenä kuvan ja satut vielä löytämäänkin sen, ni voisitko jookosta myydä sen mulle!? :)) oisin ihan tosi happy!

eipäs mulla muuta :)"

 (tämä oli se paita, jonka hän halusi ostaa, perus 8-vuotta vanha paita)

Että sellainen oli se meili siis.

Jotenkin mulle tuli sellainen olo, että okei, toiveita on monia, ihmisiä on monenlaisia, mutta kaikkia ei vaan aina voi miellyttää - vaikka kuinka haluaisinkin.

Voin yrittää kirjoitella enemmän vaatteistani, kuvata päivänasuja enemmän ja sitä rataa.

Ne tatskat, mitä mulla on, niin niistä kaikista on tehty jo postaukset. Yhtä tatuointia jopa poistatan, ja poistattaminen on jo niin loppusuoralla, että kevään mittaan kerron sitten siitäkin prosessista teille, koska monet ovat sitä pyytäneet ja varmasti se aihe monia kiinnostaa.

Mutta sitten se kohta, jossa pyydetään, etten kihartaisi hiuksiani?
Tai, että värjäisin takaisin mustaksi?
Ymmärrän, että ne ovat toiveita, mutta musta ne ovat aika vaativia ja itsekkäitä toiveita.

Näytän juuri nyt siltä 23-vuotiaalta Lauralta, jolta haluan näyttää.

 En halua näyttää enää samalta, kuin silloin 15-19-vuotiaana. Silloin, kun olin teinityttö.

Mulle tuli jopa hieman harmillinen olo, että rakkaat koirani eivät kiinnostaisi yhtään, tai postaukset, joissa kerron enemmän ajatuksiani, tai ylipäätään mitkään ne jutut, jotka juuri musta kuuluu tähän blogiin!

SIKSI:
Haluankin kysyä teiltä (mikäli vielä olette jaksaneet tänne asti lukea, että mitä te haluaisitte blogissani olevan vähemmän? Mitä taas enemmän?
Minkälaiset postaukset ärsyttää? Minkälaisia videoita voisin teille kuvata?
Kiinnostaako sisustaminen? Kiinnostaako hiustenlaitto, esim kampaajalla, tai uudet pidennykset, eri hiusvärit sun muut?

Haluan myös sanoa, että kyseinen meili ei tosissaan saanut mua nyt niin poissatolaltaan, että siitä piti tänne tulla kirjoittamaan. Koin tässä olevan hyvän raon vähän kuulustella myös teitä muita, että mitä te toivoisitte?

Mun mielestä nimenomaan toivoa saa, mutta vaatia ei.
Enhän mä voi yhden ihmisen toiveiden mukaisesti tätä blogia pitää.
Lähtökohtaisesti kirjoitan tätä blogia juuri niin kuin itse osaan ja haluan.

Hyvää ja ihanaa maanantaita kaikille !!  ♥♥♥

Torstai, ja vähän perjantaita

Oltiin torstaina Empun kanssa kaupungilla pörräämässä. Pörrrr pörrr pörrr!

Meniin Johtoon salaateille. Siellä varmaan yhdet keskustan parhaat salaatit.
Tai emmä tiiä voiks niiitä salaateiks enää sanoo, kun mä valkkaan niihin aina lihapullia, kanaa, pastaa ja kaikkee muuta hyvää, ja sit ihan vähän vain salaattia. :D

Mentiin vastapäiseen Spirit Storeen, jossa oli kenkuleita sun muuta jopa -70%.

Pitihän siinä nyt vähän niitä kenkiä kokeilla.. :D

No Emppu!!!Mitkä??

Noi pinkit sattu olee kolmefemmat, mutta ei mulla olisi tollaisille käyttöä, ehkä joskus jonnekin baariin, mutta siinäpä se sitten oliskin.

Ikkunaostostelua!

Emilia on maailman ihanin ♥

 Nämä alekengät lopulta löysin, kolmellakympillä, eli ei paha!

Joku anonyymi kommentoi Krisun blogiin, että: "sun blogi on paljo kivempi ku lauran ja oot paljo aidomman olonen, laura kirjottaa vaan siitä ku se ostaa kenkiä ja ryyppää"
Nimenomaan, mähän en kirjoita mistään muusta kuin siitä, kuinka ostan kenkiä ja ryyppään.

No, se on kyllä totta, että olen ostanut kenkiä aika paljon viime aikoina.
Mutta, sitä en ymmärrä, että sellaisesta asiasta pitää valittaa tyyliblogissa?
Eikös kengät/muoti/elämäntyyli juuri kuulu tällaiseen tai ainakin tähän mun blogiin?
Toisaalta juuri nimenomaan lifestyleblogeissa tai blogeissa ylipäätään "pitää" ilmeisesti valittaa aina kaikesta tai jostain ainakin, mikäli sinäänsä on harmillinen juttu, mutta sitten taas.......
Olisiko se edes hauskaa, jos kaikki aina tykkäis, eikä valituksia tulisi mistään sunnasta?

Tähän väliin haluan kuitenkin raapustaa pari riviä tosta kommentoinnista blogissani.

Nimittäin, monet varmasti tietää, että olen ollut täällä "nettimaaillmassa" aika kauan.
Olen jo 7-9 vuotta sitten lukenut itsestäni kaikenmaailman keskusteluja netin ihmeellisessä maailmassa, ja sama on jatkunut täällä tähän vuoteen asti, tosin enemmänkin kommentoinnin nimissä.
Olen tullut tässä bloggaamisessa varmaankin jo siihen pisteeseen, etten välitä vaikka saisin ikäviäkin kommentteja. Esimerkiksi se, että joitakin itkettää, puistattaa tai suututtaa se, että käytän ja voin käyttää turkista ei suoraan sanottuna kiinnosta mua yhtään.
Ja nyt en tosiaan sano tätä ylimielisellä sävyllä tai pahalla, tää on vaan totuus.
Myöskään se, että joku "näkee" tai kokee pyllyn näkymisessä jotain pahaa, ei haittaa mua.
Netti, esimerkiksi we♥it.com, on vastaanvanlaisia kuvia täynnä, ja porukka käy vain hearttaamassa niitä, mutta sitten, kun jollain "oikealla" ihmisellä on sellaisia kuvia blogissa, niin se on joistakin ihmisistä hämmentävä tai jopa järkyttävä asia.
No, antaa olla! Täähän on kuitenkin mun blogi.

Mä en ole sellainen bloggaaja, joka laittaa anonyymikommentointieston heti, kun ensimmäinen kritisoiva tai ikävä kommentti tulee.
Totuustahan on se, että kun tähän hommaan lähtee mukaan, niin pitää kestää myös se ei-niin-mukava-puoli tässä bloggaamisessa.

Ja onneksi yli 80 tai 90 % kommenteista on ihania ja kannustavia!
Mutta oikeesti, kyllähän tää bloggailu tietynlaista paksua nahkaa vaatii.

Mutta sitten vielä sellaiseen asiaan, että vaikka olen teille joillekin vain tuntematon bloggaaja, pelkkä ihminen, ja anonyymina kommentoiminen on todella helppoa, niin ei se automaattisesti tarkoita sitä, että kirjoittaa voi mitä vain. Itse en tahtoisi pahoittaa huvikseni jonkun tuntemattoman ihmisen mieltä ihan vain siksi, että kyseinen tyyppi ärsyttäisi mua, tai siksi, että mulla olisi se valta ja mahdollisuus pahoittaa kyseisen ihmisen mieltä.

Junan vessa :)

 Cittarin vessa.. No ei oikeesti oo, sovituskoppi se oli! Cittari oikeesti ihan paras paikka!

Noniin, mä taidan olla Jokelassa ja seuraavaksi tulee varmaan Tikkurila, eli pitää laittaa kone kasaan!

Hyvää loppuviikonloppua kaikille ♥

No vihdoin se maanantai!

Viikonloppu tuntui viikon pituiselta. Olin vaan himassa ja katsoin dokumentteja ja luin kirjaa Stalin - Punaisen tsaarin hovissa.
Eli aika villi meininki... Minkäs teet, kun oon lukenut jo kaikki koreakirjat?
Neuvostoliiton ja kommunismin jälkeen mä varmaan siirryn Japaniin tai kolonisaation kulta-aikaan.
Oon tässä muutenkin miettinyt, että menisin avoimeen yliopistoon lukee historiaa ainakin näin aluksi, ja jos se tuntuis mun jutulta, niin sitten yliopistoon lukemaan sitä ihan oikeasti.

Menin eilen nukkumaan jo kahdeksan jälkeen, huom. ilman nenäsumutetta!
Ajattelin, että selviän aamuun asti, kun apoteekit avaavat ovensa, mutta selvisinkö?
Näin kamalaa painajaista, että jokin olento makasi rintani/keuhkojeni päällä, enkä saanut happea.

Yritin kieriä lattialle ja huutaa apua, eli äitiä, mutta en saanut sanaakaan suustani.

 Kun lopulta heräsin, pakkasin laukkuni ja lampsin äidille, siellä nimittäin oli sumutetta.
Huh huh, mikä riesa tämä nenä!!!

Ja siinäpä se mun turkis.
Joku lukija linkitti mulle demin keskustelun, jossa sitten joku ilmoitti, että pisteeni laskivat turkiksen myötä "aika lailla".
Itse en ole turkistarhauksen puolesta tai vastaan.

Totta kai toivon, että turkiseläimet saisivat elää elämänsä niin hyvin kuin mahdollista vain olisi. Esimerkiksi täällä Suomessa vapaasti luonnossa.

"Turkis on biohajoava luonnonmateriaali, ja se maatuu luontoon. Kun taas tekoturkis valmistetaan öljystä, joka on uusiutumaton luonnonvara. Öljynjalostaminen vie paljon energiaa ja saastuttaa ympäristöä. Suurin osa tekoturkiksista tehdään maissa, joissa ympäristöasiat eivät ole hyvällä mallilla"
Lähde: täältä

Ja siten vielä sellaiseen asiaan, että onko kettu tai minkki sen arvokkaampi eläin kuin esimerkiksi porsas, vasikka tai karitsa? Ovatko nämä eläimet jollain tapaa huonompia tai arvottomampia eläimiä?
Samanlailla pieni porsas elää huonoissa, epäeettisissä tai vähintääkin kyseenalaisissa elinolosuhteissa kunnes ne tapetaan ruoaksi, sinun lautaselle. Puhumattakaan kanojen elinoloista.
Kuten turkiksista voidaan tehdä jäljitelmiä, eli tekoturkiksia. Samoin voi lihan korvata tofulla ja kananmunan voi korvata taas esimerkiksi soijajauho-kasvisliemellä tai soijamaidolla.

Voiko siis ajatella, että söpö eläin on tärkeämpi, ja siksi sitä ei saisi tappaa?
Tai, että turkis on nykymaailmassa turha, koska lämpimiä vaatteita voidaan tuottaa eläimiä tappamatta. Turkis on elinikäinen vaate, joka kestää mummolta lapsenlapselle, sesonkitalvitakki kestää korkeintaan yhden talven, ja sitten tarvitset uusia ja uusia.

JA haluan vielä edelleen painottaa, etten puolusta turkistarhausta, mutta en myöskään vastusta. Vastustan kuitenkin ehdottomasti esimerkiksi kiinalaisten tapoja kohdella turkiseläimiä.

Mutta tämän kirjoituksen pointtina on vain herättää ajatuksia.

Ja sitten vielä loppuun, että tässä maailmassa on sata muuta sellaista asiaa (sata muuta tärkeämpää asiaa), joihin meidän kannattaisi tai pitäisi oikeasti yrittää vaikuttaa.
Maailma on täynnä kaikkea pahaa; lapsityövoiman käyttöä, ihmiskauppaa, kidutuksia, maatalouden tehotuotantoa, ilmastonlämpenemisen edistystä, naisten huono asema kaikkialla maailmassa. Samoin vaikkapa yksityisautoilu on joistakuista tuomittavaa, metsien hakkuut, jne. jne. 

Listalle ei löydy edes loppua.

Kiitos ja aamen!

Kaivoin laatikoistani itselleni tärkeitä kuvia ja kortteja. Kortteja on hankittu Italiasta, Meksikosta, Thaimaasta ja kaksi korttia ostin tänään Postista, kun niiden sanomat jotenkin kolahtivat kovaa.

 

Ostin enkelityynyjä suojaamaan tulevia uniani. Hemtexistä.

Ostin parit uudet tyynyt tänään Hemtexistä.

Hyvää maanantaita ! BIISI.