Tosi monet ovat jo pitkään toivoneet tästä aiheesta postausta, ja olen saanut jonkin verran sähköposteja, joissa kysytään tatuoinnin poistattamisesta ja koko prosessista.
Nyt ajattelin kirjoittaa oman tarinani tatuoinnin poistosta.
Istuin 6. tammikuuta 2012 hotellini huoneen lattialla Filippiineillä ja luin blogiin tulleita kommentteja uudesta tatuoinnistani. Jouduin istumaan oven edessä lattialla, koska netti ei toiminut muualla huoneessa.
Osa kommenteista oli positiivisia, oikeastaan suurin osa oli positiivisia, mutta sitten oli myös niitä todella loukkaavia kommentteja. Silloin mä todellakin itkin ihmisten loukkaavien kommenttien takia varmaankin ensimmäistä kertaa.
Sitten se koko tilanne alkoi vasta valjeta mulle.
Tajusin, että nyt oon mennyt tekemään todella suuren virheen. Sellaisen virheen, jonka kanssa joutuisin elämään hautaan asti.
Olin otttanut todella ison ja ruman tatuoinnin, nukahtanut kesken tatuoimisen ja tatuoitsija oli lisännyt sinne tänne mustetta ja pari tähteä kysymättä multa.
Olin tuntenut koko reissun ajan oloni todella yksinäiseksi, mutta sillä hetkellä maailman toisella puolen oikea käsi epäonnistuneesti tatuoituna en voinut muuta kuin yrittää pysyä henkisesti kasassa.
Mulla oli paluuliput takaisin Suomeen vasta kolmen viikon päästä, mutta sillä hetkellä päätin, että teen kaikkeni päästäkseni takaisin Suomeen joko samana tai seuraavana päivänä.
Menin hotellini aulaan ja pyysin respan työntekijää soittamaan lentokentälle ja Filippiinien kolmeen eri lentoyhtiöön, että onko vapaita lentoja Puerto Princesassa Manilaan vielä sinä iltana tai seuraavana aamuna. Vapaita paikkoja ei kuulemma enää ollut.
Päätin, etten lannistu vielä, vaan yritän itse saada lennot omalla koneellani.
Menin hotellin baariin koneeni kanssa ja aloin selvittää koska voisin lentää Manilaan.
Parin tunnin epätoivoisen etsinnän jälkeen sain buukattua lennot heti seuraavalle aamulle Manilaan.
Pieni onnistumisen tunne helpotti ihan vähän oloa. Ajattelin, että teen kaikkeni päästäkseni Suomeen, yritän pysyä kasassa ja sitten Suomessa katsotaan, että miten tästä jatketaan eteenpäin.
En nukkunut koko yönä, koska jännitin niin paljon, että miten etenen kotiinpaluun kanssa sitten Manilassa. Aamulla menin hotellin aamupalalle, mutten saanut mitään kurkusta alas, kun jännitin niin kovasti. Olin puhunut äitini kanssa yöllä puhelimessa ja itkenyt, että kotiin on päästävä.
Pidin ainoaa pitkähihaistani peittääkseni käden. En halunnut itse edes nähdä kättäni. Kipu kuitenkin muistutti kokon ajan, että puolet oikeasta kädestä on ison mustan tatuoinnin peitossa.
Aamupäivällä saavuin Manilaan ison vaaleanpunaisen matkalaukkuni kanssa. Mulla ei ollut paluulippuja Suomeen, enkä tiennyt mistä ne voisin hankkia. Olin yrittänyt puolet yöstäni buukata lentoja Manilasta Helsinkiin, mutta kaikki lennot oli vuoden ajankohdan takia buukattu täyteen. Seuraavat vapaat lennot olisi neljän päivän päästä, enkä todellakaan halunnut odottaa Manilassa siinä mielentilassa niin kauaa.
Raahasin isoa matkalaukkuani ja menin kysymään eräältä keski-ikäiseltä filippiiniläiseltä lentokenttävirkailijalta neuvoa. Mies puhui todella hyvää englantia ja ymmärsi hätäni.
Sanoin, että eräs perheenjäseneni on yllättäen sairastunut pahasti, ja mun on pakko päästä takaisin kotiin mahdollisimman pian. Ennen kuin mies lopulta auttoi mua, niin hän halusi tietää seurustelenko, mikä mun koko nimi on ja onko mulla facebookkia. Kaikki miehet kyseli noita juttuja Filippiineillä, kun matkasin yksin. Se oli jollain tapaa alentavaa vastata flirttiin, mutta ilman sitä ei olisi pyyteetöntä apua herunut. Jopa poliisi käyttäytyi näin Puerto Princesassa.
Mut neuvottiin jonkun toisen lentokenttätyöntekijän auton kyytiin, ja pyysin kyseistä miestä viemään mut KLM:n lipunmyyntipisteeseen terminaali kakkoseen. Olin aika varma, että sieltä saisin helpommin lipun, koska KLM:llä olin lentänytkin Manilaan ja tiesin, että KLM:n kone lähtisi päivällä Honkkarin ja Amsterdamin kautta Helsinkiin. Paikat oli kuitenkin mennyt, mutta ehkä siellä olisi joku peruutuspaikka.
Mies oli kuitenkin toista mieltä.. Hänellä oli joku puolituttu, joka piti matkatoimistoa jollain syrjäkadulla.
Astuin sisään todella hämärän oloiseen matkatoimistoon. Seinillä oli Air Philippines ja Cebu Pacific-yhtiöiden mainoksia ja Filippiinien eri saarten kuvia, mutta ei mitään mainintaa kaukolennoista tai Euroopasta. Matkatoimiston omistajarouva kysyi, että minne haluaisin lentää ja kirjoitin paperille HELSINKI. Nainen ei ollut koskaan varmaankaan kuullut koko paikasta, koska hän vain pyöritteli silmiään ja katsoi mua ihmetellen.
Siinä meni varmaan tunti, kun nainen soitteli eri paikkoihin, ja mä halusin vaan lähteä sielä pois, koska koko homma tuntui aivan toivottomalta.
Mutta sitten yhtäkkiä matkatoimiston nainen sanoi ääneen Finnair ja kirjoitti paperille jotain.
Hän sanoi ääneen englanniksi expensive expensive, mutta mä olin päättänyt, että hinnalla millä hyvänsä!
Nainen kirjoitti paperille 86 000 filippiinien pesoa. Pyysin häntä kirjoittamaan summan euroissa, ja se oli lähemmäs 1500 euroa. Sanoin, että otan liput ja annoin korttini hänelle. Ei kelvannut, lipun hinta piti maksaa käteisellä. Menin sen lentokenttämiehen kanssa lähimmälle automaatille ja aloin nostaa rahaa. Automaatista sai kerralla vain 10 000, joten mun piti tehdä aika monta nostoa, ja jokaisesta nostosta meni 7 euroa. Lentokenttämiehen silmissä loisti dollarin kuvat...
Ostin lentolipun Suomeen samalle illalla. Ensin pitäisi lentää Honkongiin ja sieltä Pekingiin ja sieltä Suomeen. Olisin seuraana päivänä Suomessa ja lentoaikaa olisi noin 28 tuntia.
En saanut kuin a-nelosen, jossa oli pari lausetta jotain tekstiä, ja sen piti olla sitten mun lentolippu.
Olin hieman epäileväinen.
Mies vei mut lentokentälle ja totta kai pyysi rahaa. Annoin miehelle tuhat filippiinien pesoa, joka oli silloin about 20 euroa. Hän kiittämättä otti rahan ja lähti pois. Siinä oli about hänen kahden viikon palkkansa.
Odotin Manilan lentokentällä yhdellä penkillä 8 tuntia lentoa Honkongiin.
Isäni soitti yllättäen ja haukkui puhelimessa uuden tatuointini maanrakoseen.
Pyysin, ettei tatuoinnista puhuttaisi.
Seuraavaksi pääsin koneeseen, ja olin niin onnellinen, että matka sai viimein alkaa!
Seuraavaksi istuin Honkkarissa monta tuntia.
Pekingissä alkoi sitten seuraavat vastoinkäymiset.
Multa kysyttiin viisumia ja lentolippuja. Tietenkään mulla ei ollut viisumia, koska tarkoitus ei ollut jäädä Manner-Kiinaan.
Sanoin, että mulla ei ole viisumia, koska vaihdan vain lentoa Suomeen.
Nainen pyysi multa lentolippuja, mutta mulla oli vain se yksi vaivainen paperi, ei muuta.
Sanoin, että tässä on kaikki mitä mulla on! Sanoin, että en ole missään nimessä jäämässä Pekingiin!
Nainen huusi englanniksi LIAR! Sillä hetkellä mun mielen valtasi epäilys, että mulle oltiin myyty sika säkissä! Mut on lähetetty Philippiinien omalla lentoyhtiöllä Pekingiin, josta en pääsisi minnekään ilman viisumia. Olisin siellä sitten niinkuin Tom Hanks Terminaali-leffassa. Olin joutunut maksamaan lipun käteisellä, eikä mua oikeasti oltu buukattu mihinkään Finnairin koneeseen.
Nainen kuitenkin antoi mun mennä, mutta mä olin ihan varma, että sinne jäisin.
Olin terminaali ykkösessä ja mun pitäisi päästä terminaali kolmoseen.
Peking on sellainen mesta, että kukaan ei osaa englantia tai on olevinaan ettei osaa, ja ketään ei oikeasti yhtään kiinnosta auttaa.
Kiinalaiset on sellaisia, että ne ei välitä muiden asioista. Mä oon viisi kertaa käynyt Pekingissä ja todennut, että siellä ei parane olla neuvoton. Kukaan ei sua auta siellä.
Kysyin epätoivoisesti matkustajilta ja lentokenttävirkailijoilta neuvoa, mutta porukka vaan viittoi mut pois. En tiennyt yhtään mihin mennä. Ulkona oli -20 astetta pakkasta ja mulla oli vain yksi pitkähihainen päällä.
Ja tässä huomasin pienen porsaanreiän, miten Pekingiin pääsee ilman viisumia. Nimittäin mä olisin voinut lähteä mihin vain siitä. Mulla ei kuitenkaan ollut jenejä eikä taxeissa voi maksaa kortilla, joten paljoa siinä minnekään lähdetä. Ja paljoa sinne jääkylmään Pekingiin kiinnostanutkaan lähteä.
Lopulta mä tajusin seurata paria kiinalaista matkustajaa ja kiipesin lentokenttäbussiin, joka meni pitkän matkan terminaali kolmoseen.
Sitten mä yritin soittaa Finnairin lipunmyyntipalveluun ja tarkistaa onko mulla varmasti lennot Suomeen. Jonotin 20 minuuttia, mutta en päässyt läpi.
Lentoon oli vielä aikaa 15 tuntia, joten koko lentoa ei vielä näkynyt miltään taululta.
Soitin äidille, että soittaisi Finnairin lipunmyyntiin.
Meni neljä tuntia jännityksessä, kunnes sain varmistuksen, että olen oikeastikin sillä lennolla.
Silloin mä viimeistään helpotuin.
Odotin ne 15 tuntia jääkylmällä lentokentällä muutaman pyyhkeen alla.
Kun mä pääsin tuttuun paikkaan passintarkastuksen jälkeen, niin aloin vähän hymyillä. Näin Finnairin lentokoneen ikkunan läpi ja tunsin sillä hetkellä, että oon viimein onnistunut!
Kun mä nousin koneeseen, niin ihmettelin, että missä mun paikka oli, en löytänyt koko paikkaa mistään. Kävin kysymässä lentoemännältä neuvoa ja selvisi, että paikkani on bisnesluokassa.
Se oli niin positiivinen yllätys, vaikka mä olisin ollut valmis vaikka seisomaan päälläni keskellä käytävää.
En nukkunut koko matkalla vaan tuijotin tiukasti ikkunasta alas ja odotin, että nään Suomen ja Helsingin.
Helsinki-Vantaan kentällä mua lopulta vastassa oli äiti, ja sillä hetkellä mä itkin onnesta!
Siitä alkoi sitten pitkän pitkä hyväksymisprosessi.
Ensimmäiset kaksi päivää meni itkiessä. Mä en ihan helposti itke, mutta kun kädessä on todella iso ja pikimusta ruma kuva, jota pitäisi sietää loppuelämä, niin siinä on neuvot vähissä.
Äidin miesystävä yritti saada mua priorisoimaan elämää. Jotain paljon kamalampaa olisi voinut tapahtua, olisin voinut menettää jossain onnettomuudessa koko käteni, joku olisi voinut kuolla, olisin voinut sairastua. Välillä yritin ajatella järkevästi, että se on vain tatuointi, tulen vielä joskus hyväksymään sen, mutta se itseinho kättäni kohtaan ei helpottanut.
Aloin tutkia nettiä, että millä menetelmillä tatuoinnin voisi poistattaa.
Mitään kovin konkreettista ei tullut vastaan.
Missä? Mitä? Miten?
Lopulta kävelin yhteen helsinkiläiseen suosittuun tatskaliikkeeseen.
Menin näyttämään kättäni ja kysymään, että mitä tälle voisi tehdä. Peittotatuointi ei olisi mahdollinen, mutta jos siihen lisäisi jotain, niin ehkä siitä tulisi parempi.
Tatuointiliikkeen mies katsoi kättäni hetken aikaa, ja lopulta totesi rehellisesti, että ei tolle voi oikein tehdä mitään. Mutta jos sitä vaalentaa laserilla, niin sitten siihen saisi peittotatuoinnin.
Vaalentaa?! Miten?
Ja niin mut neuvottiin Eiran sairaalaan.
Soitin heti seuraavaksi Malinille, joka tekee Eiran sairaalassa Nd:YAG-laserhoitoja.
Malin käski mun odottaa kaksi kuukautta, että tatuointi on kokonaan parantunut, jonka jälkeen hoidot voisi aloittaa.
Tatuointi voidaan vaalentaa tai poistaa kokonaan laserhoidoilla.
Ennen hoitoa olin hankkinut emla-puudutusvoidetta lääkäriltä, mutta kun saavuin ensimmäiseen laserhoitooni, päätin, että kestän kivun, koska itsehän olin tatuointini päättänyt ottaa.
Olkoon se opetuksena tulevaisuudelle.
Eiran sairaala sijaitsee Helsingin Eirassa ihan siinä "salkkaritalon" vieressä.
Ystävällinen henkökunta neuvoi mut viimeiseen kerrokseen, jonne mentiin pienen pienellä hissillä, jota ensin luulee vain tavalliseksi oveksi.
Viidenteen kerrokseen saavuttua kävellään huoneeseen, jonka ovessa on numerot 666.
Ajattelin silloin, että mitähän tämäkin enteilee.
Ensimmäisellä hoitokerralla kipu oli aikamoinen.
Monet kysyy, että sattuuko tatuoiminen. Mun mielestä se ei oikeastaan satu, mutta kipuhan on yksilöllistä. Laserhoidon aiheuttama kipu ei ole mitään verrattuna tatuoimiseen.
Siksi mä suosittelen hankkimaan sitä emla-voidetta.
Mitä enemmän tatuoinnissa on pigmenttiä, niin sitä enemmän se sattuu. Haalean tatuoinnin poisto on kivuttomampaa.
Laitoin silmilleni suojalasit ja sitten alettiin ampua laserilla tatuointiin.
laser hajoittaa väripigmentin pieniin mikroskooppisiin osiin ja pigmentti poistuu iholta aineenvaihdunnan mukana. Eli kuva ei siis missään nimessä lähde heti pois. Oikein tumma kuva muuttuu aluksi vaaleaksi, mutta hetken päästä se alkaa punoittaa. Mulla käsi meni rakkuloille ja turposi kaksinkertaiseksi.
Rakkulat paranivat reilussa viikossa ja turvotus laski parissa päivssä.
Hoito maksoi 150 euroa ja hoidon voi uusia 6-8 viikon päästä.
Tällaisia 150 euron kertahoitoja yhden tatuoinnin poistamiseen vaaditaan kuvasta riippuen 4-12.
R20 tatuoinninpoistometodi
About 5 hoitokerran jälkeen Malin kertoi uudesta Suomeen tulevasta tatuoinninpoistometodista, joka olisi entiseen kertahoitoon neljä kertaa tehokkaampaa.
Olin ensimmäisiä sitä kokeilevia asiakkaita, ja pakko sanoa, että se on paljon tehokkaampi kuin pelkkä kertahoito.
Hoidon ideana on se, että sama laserhoito toistetaan saman päivän aikana neljä kertaa. Hoitojen välissä pidetään 20 minuuttin tauko, jotta ihon turvotus ehtii laskea mahdollisimman paljon.
Käsi on paljon turvonneempi ja kipeämpi kertahoitoon verrattuna, mutta kuva haalenee huomattavasti nopeammin. R20-hoito maksaa 600 euroa, ja hoitoja tarvitaan kahdesta viiteen.
Hoidon voi uusia kolmen kuukauden päästä.
R0-tatuoinninpoistometodi
Ensi kuussa menen ensimmäistä kertaan pari kuukautta sitten tulleeseen tatuoinninpoistomenetelmään. Siinä ideana on se, että hoidon välissä ei pidetä 20 minuutin taukoa, vaan tatuoinnin päälle levitetään Perifluorodecalin-nestettä, joka estää ihon turpoamisen.
"Aine vaikuttaa iholla niin, että se vähentää ihon pintajännitettä sekä
kuljettaa happea hoitoalueelle, jossa happi hajoaa aineen alkaessa
vaikuttaa. Valkoiset kuplat, jotka väliaikaisesti ilmestyvät iholle
tatuoinninpoiston yhteydessä, häviävät muutaman sekunnin sisällä ja
siksi alue voidaan ottaa käsittelyyn heti uudestaan."
Hoidot uudella R0-menetelmällä aloitetaan ensimmäisenä Suomessa Eiran sairaalassa 1. marraskuuta 2013. Hintaa R0-hoidolla on 600 euroa.
Voin kertoa seuraavan hoidon jälkeen, että millainen se oli verrattuna R20-hoitoon.
Kauan kestää poistattaa kuva?
Oma tatuointini oli erittäin suuri ja musta. Lisäksi se on tehty
Filippiineillä jollain erilaisella musteella ja mahdollisesti aika eri
tavalla.
Arvio ton kokoisen tatuoinnin poistoon aikaa menee vuodesta kahteen.
Mustaa väriä on helppo poistattaa, toisin kuin taas jotkut värit poistuvat ihosta hitaammin.
Siksi ei kannata odottaa, että tatuoinnin saisi nopeasti pois.
Ota toi aika eräänlaisena elämän prosessina.
Itsensä soimaaminen ei auta, mutta kaikkien niiden eri tunteiden hyväksyminen auttaa. Jos surettaa, niin sure rauhassa.
Mä olin itselleni hyvin vihainen pitkän aikaa, mutta ajan kanssa aloin
hyväksyä tilanteen. Tatuoinnista en ole koskaan oppinut pitämään, mutta
tatuoinnin kanssa olen oppinut elämään.
Jääkö arpia?
Itselleni ei ole jäänyt yhtään arpea, ja Malin poistattaa tatuointeja sillä periaatteella, että arpia ei jää.
Se on ihan kuvasta kiinni, että miten vahvoilla tehoilla poistoja voidaan tehdä, ilman että arpia tulee.
Hoidon jälkeen tatuoinnin päälle saattaa tulla rakkuloita, joten niitä ei kannata raapia.
Mitä maksaa?
Kertahoito 150 euroa, ja hoitoja tosiaan tarvitaan neljästä reiluun kymmeneen.
450 euroa maksaa R20 ja R0-menetelmät joita tarvitaan about kahdesta viiteen.
Missä?
Eiran sairaalassa.
Kuvat otettu maaliskuussa 2012.
Tatuointi juuri otettu 6.1.2012
Hoitoja en kuitenkaan aloittanut kuin vasta maaliskuussa.
Kuva tasan vuosi sitten.
Tänään otettu.
Mitä tästä opimme?
Mä toivon, että tästä tekstistä oli apua niille, joilla on sama tilanne kuin mulla.
Oon saanut aika monelta meiliä, että on tullut tehtyä virhearviointi ja juuri otettu tatuointi ei miellytäkään. Olen kaikille kertonut kaiken sen, mitä aiheesta tiedän ja yrittänyt tsempata, että maailma ei tähän kaadu. Sitten on tullut kyselyitä niiltä, joita on vanha tatuointi alkanut hamittaa ja kaduttaa.
Tatuointi ei ole ikuinen. Sen poistattaminen vie aikaa, mutta sen saa pois. Malin kertoi, että hän on saanut jokaikisen tatuoinnin pois, jota on hoitanut. Itselläni hoito alkaa olla aika loppusuoralla.
Ja sitten teille kaikille, etenkin nuorille, jotka suunnittelette tatuoinnin hankkimista.
Lukekaa tämä teksti ajatukella. Harkitkaa tarkkaan sitä tatuoinnin ottamista.
Älkää ottako niitä kuvia vain siksi, että se on nyt niin coolia ja koska kaikilla muillakin on.
Mä voin sanoa sen, etten varmastikaan enää ikinä halua tatutointeja. Arvostan nykyään enemmän paljasta kaunista ihoa paljon enemmän kuin aikaisemmin. Rakastan näitä mun tatuointeja yli kaiken, mutta varmasti sinä päivänä, kun menen naimisiin niin joudun miettimään, että olisinko kauniimpi häämekossani ilman pääkalloja ja pyssyjä.
Tsemppiä kaikille, jotka päätätte poistattaa tatuoinnin ja teille, jotka ette ole tyytyväisiä johonkin tatuointiinne!♥♥♥