Syksyssä

Suurinta onnea ja kiitollisuutta, vähän sellaista haikeuttakin niissä tämän aamun aikaisissa tunneissa, niissä hetkissä, tässä lokakuisessa päivässä, jota olimme lasten kanssa viettämässä kauniissa Tuomarinkylän puistossa. Ilosi ja hymysi loisti tänään niin kirkkaana, niin mieleenpainuvana ne hetket siinä, ihan niin kuin silloin viisi vuotta sitten. Ja se ilo, yhdessä veljiesi kanssa, se teidän yhteinen onni oli jotain niin ihanaa katsoa. Siinä syksyssä, sen upeassa väriloistossa, sydäntäni lämmitti, se onni oli parasta. Ja taas kerran ymmärsin, että elämässäni on niin paljon, enemmän kuin osasin ikinä edes pyytää. Se on täynnä rakkautta.

Kurpitsakarvevaaleissa

Aurinko niin kauniista paistoi, vielä lämmittikin tätä Pajutallin Kurpitsakarnevaaleissa vietettyä syyspäivää. Koko piha oli täynnä iloista karnevaaliväkeä ja syksyn tunnelmaa kurpitsoineen ja pajuasetelmineen. Lapset saivat silitellä suloisia lampaita ja vuohia ja pajumajassa leikkiä omaa kahvilaleikkiään. Tuo pieninkin menossa mukana omalla tavallaan, ihmetellen sitä kaikkea ja käveleskellen ympäriinsä. Suurten puiden alle istahdettiin pöydän ääreen koko meidän ihana joukko, kenelle maistui vielä putiikin kahvilasta ostettu jäätelö, kenelle karnevaalikojun lämmin lettu hilloineen ja kermavaahtoineen. Niin mieleenpainuva päivä, jo siksikin, että se vietettiin yhdessä kaikkein rakkaimpien.

Minun kolme pientä

Nämä kolme, kaikkein rakkaimmat.
Erottomattomat, toistensa ystävät.
Sisko ja sen veljet. Minun pienet aarteeni.
Ei olisi elämä kokonainen ilman.

Kun on aika mennä

Niin paljon mahtuu tunteita tähän pitkälle ehtineeseen syksyyn. Kun viimeisiä kertoja lykin rattaita vielä hetken meidän omassa kotipihassa, katselen pienen tyttöni touhua ja vauhtia pihakoivun keinussa. Samalla kun kuuntelen kuinka hiekka niin tutun turvallisesti rapisee pyörien alla, luon katseeni ylös kohti sinitaivasta ja annan tuulen osua kasvoihin, katselen tuuleen tarttuneita lehtiä, hyvästejä kuin ne samalla jättäen. Niin kuin minäkin. Mietin, kuinka melkein tasan neljä vuotta sitten ajettiin kolmehenkisenä perheenä ensikerran kauniiseen pihapiiriin, astuttiin sen pienen, kodikkaan omakotitalon ovesta sisään. Ei tuntunut silti omalta ei, väliaikainen, ajattelin, selviän täällä kauempana kyllä. Enkä aavistanut silloin kuinka nopeasti vaihtui vuosi toiseen ja kuinka siitä alkuun niin vieraalta tuntuneesta talosta tulisi niin kovin rakas, meidän perheen ensimmäinen ikioma koti. Niin paljon mahtuu kauniita muistoja noiden seinien sisään, niin paljon omepuiden katveeseen, vaahterapuiden alle. Niin paljon. On ensiaskeleita, vauvantuoksua, lapsiperhearkea ja kaunista juhlaa, on onnea, naurua, niitä ihania hetkiä, jotka rakkaimpina sydämessä jossain syvällä. Ja kuinka sitä sitten odotti, toivoi, että jostain löytyy se yksi oikea ostaja, ja kun tässä nyt ollaan, se luopuminen tuntuu niin kovin vaikealta. Kun kaikki nämä vuodet tässä vain vilisee syvältä muistoista. Kiitollisena niistä, kaikesta, siitä miten asiat järjestyy, sillä näin sen kaiken kuuluukin mennä. Mutta silti, tiedän, itken hyvästejä vielä monta kertaa.. 

Syksyssä

Syksyssä, oman kodin takapihalla. Siellä vaahterapuiden katveessa, putoilevien lehtien alla. Siellä minun pienet rakkaani. Pieninkin. Sitä kaikkea kaunista ihmettelemässä, sinisilmillään katselemassa. Isojen sisarusten touhuja seurailemassa. Sitä kuinka sisko tekee lehdistä kauniin kimpun, kuinka isoveljen maasta löytynyt keppi muuttuu hetkessä miekaksi. Niin monta leikkiä, monta kaunista hetkeä, monta meidän perheen tarinaa. Niin paljon mahtuu meidän talon taakse, lehtipuiden alle, niiden suojissa tänään, viimeistä kertaa..

Kurpitsakarnevaalit

Vietettiin tätä aurinkoista syyspäivää Kurptsakarnevaaleissa. Pienet pääsivät ajelemaan karusellissa, vetämään narua ja silittelemään suloista ponia. Peikkometsässä juostiin piilosilla ja syksyisten lehtipuiden alla istuttiin syömään vohveleita ja juomaan kupponen kuumaa. Ympärillä niin ihana tunnelma ja syksyinen väriloisto.