Kun on aika mennä

Niin paljon mahtuu tunteita tähän pitkälle ehtineeseen syksyyn. Kun viimeisiä kertoja lykin rattaita vielä hetken meidän omassa kotipihassa, katselen pienen tyttöni touhua ja vauhtia pihakoivun keinussa. Samalla kun kuuntelen kuinka hiekka niin tutun turvallisesti rapisee pyörien alla, luon katseeni ylös kohti sinitaivasta ja annan tuulen osua kasvoihin, katselen tuuleen tarttuneita lehtiä, hyvästejä kuin ne samalla jättäen. Niin kuin minäkin. Mietin, kuinka melkein tasan neljä vuotta sitten ajettiin kolmehenkisenä perheenä ensikerran kauniiseen pihapiiriin, astuttiin sen pienen, kodikkaan omakotitalon ovesta sisään. Ei tuntunut silti omalta ei, väliaikainen, ajattelin, selviän täällä kauempana kyllä. Enkä aavistanut silloin kuinka nopeasti vaihtui vuosi toiseen ja kuinka siitä alkuun niin vieraalta tuntuneesta talosta tulisi niin kovin rakas, meidän perheen ensimmäinen ikioma koti. Niin paljon mahtuu kauniita muistoja noiden seinien sisään, niin paljon omepuiden katveeseen, vaahterapuiden alle. Niin paljon. On ensiaskeleita, vauvantuoksua, lapsiperhearkea ja kaunista juhlaa, on onnea, naurua, niitä ihania hetkiä, jotka rakkaimpina sydämessä jossain syvällä. Ja kuinka sitä sitten odotti, toivoi, että jostain löytyy se yksi oikea ostaja, ja kun tässä nyt ollaan, se luopuminen tuntuu niin kovin vaikealta. Kun kaikki nämä vuodet tässä vain vilisee syvältä muistoista. Kiitollisena niistä, kaikesta, siitä miten asiat järjestyy, sillä näin sen kaiken kuuluukin mennä. Mutta silti, tiedän, itken hyvästejä vielä monta kertaa.. 

Syksyssä

Syksyssä, oman kodin takapihalla. Siellä vaahterapuiden katveessa, putoilevien lehtien alla. Siellä minun pienet rakkaani. Pieninkin. Sitä kaikkea kaunista ihmettelemässä, sinisilmillään katselemassa. Isojen sisarusten touhuja seurailemassa. Sitä kuinka sisko tekee lehdistä kauniin kimpun, kuinka isoveljen maasta löytynyt keppi muuttuu hetkessä miekaksi. Niin monta leikkiä, monta kaunista hetkeä, monta meidän perheen tarinaa. Niin paljon mahtuu meidän talon taakse, lehtipuiden alle, niiden suojissa tänään, viimeistä kertaa..

Kurpitsakarnevaalit

Vietettiin tätä aurinkoista syyspäivää Kurptsakarnevaaleissa. Pienet pääsivät ajelemaan karusellissa, vetämään narua ja silittelemään suloista ponia. Peikkometsässä juostiin piilosilla ja syksyisten lehtipuiden alla istuttiin syömään vohveleita ja juomaan kupponen kuumaa. Ympärillä niin ihana tunnelma ja syksyinen väriloisto.

Kolme kuukautta

"Suukotan ja rutistan, silitän ja hauskuutan. 
Odottaa en jaksaisi, vaan leikkiä jo tahtoisin.
Isommaksi sä kasvat kun, niin leikin saloihin ohjaan sun.
Ylpeänä sanoja tavailen: Oot veljeni mun sä pikkuinen."

Voi, minne kulkee tämä ihana aika. Minne niin. Milloin vaihtui hetki toiseen, juoksi päivät, milloin muuttuivat viikot jo kokonaiseksi kuukaudeksi. Minne kulki. Kun kasvoi nämä pienet, pieninkin. Muuttaen taas niin paljon. Kun nyt jo niin meidän mukana tässä, veljen ja siskon seurasta nauttii, niissä touhuissa omalla tavallaan. Niin jo kikattelee, nyrkkejä suukkuun vie ja lelujakin kokeilee tarttua. Kun niin kasvoikin, muutti mennyt kuukausi pikkuista rakasta niin. Teki sinusta monta senttiä pidemmän, kilon painavammankin. Kun niin tarkkailet, kuuntelet ja katselet, maailmaa ympärilläsi ihmettelet ja kummastelet. Kuin miettien, se siellä minua odottaa vielä..

Mummilan perunamaalla

Ihana, lämmin viikonloppu mummilassa. Leikkiä, tohinaa ja touhua. Lauantaiseen aamuun myös perunannostoa mummilan pellonkulmalla. Mieleenpainuvia hetkiä, sellaisia, jotka niin tuttuina, hyvinä muistoina, omasta lapsuudesta kumpuaa..

Luumupuiden katveessa

On meidän kotipihan luumupuu täyttynyt maukkaista luumuista ja tänään syysauringonpaisteessa niitä pienten innokkaiden apulaisten kanssa poimittiin talteen. Muutama meni suukkuun jo siinä, loput laitettiin piirakoiden päälle ja pakattiin rakkaalle faarille kotiinviemisiksi mummilaan. Sellainen syksynmakuinen ja -tuntuinen päivä, nurmeltakin löytyi jo muutamia matkansa päähän tulleita keltaisia lehtiä. Eräänlaisia hyvästejä nämäkin hetket..