Luonnontieteellisessä museossa

Iltapäivällä meidän rakas porukka suuntasi kaupungin vilskeeseen. Ehdimme käydä muutamissa kaupoissa pyörähtämässä ennen kuin tapasimme ihanan ystäväjoukkomme Luonnontieteellisen museon tunnelmallisessa aulassa. Yhdessä teimme seikkailua huoneesta toiseen erilaisia ja kokoisia elämiä tavaten ja ihmetellen, niiden jäljissä mukana pysytellen, luukkuihin kurkaten, ääniä kuunnellen ja karvapeitteitä kokeillen. Mikä ihana päivä yhdessä äitiystävien ja pienten murujemme.

Viimeisiä hetkiä Luuvantiellä

Mietteliäänä tein matkaani kohti Leppävaaraa, kohti siskon kotia Luuvantiellä. Kotia siellä vielä muutaman päivän verran. Niin pienen hetken vain. Takapenkillä onneksi pieni poika jutuillaan toi minut takaisin niistä syvimmistä ajatuksista ja säästi kyyneliltä, joiden olisi niin helppo vain antaa tulla. Mietin, miten paljon noiden seinien taakse mahtuukaan. Niin paljon kauniita asioita, kauniita vuosia, niin paljon kauniita muistoja, tuhansia ja tuhansia. Muistan päivän, kun ensikertaa näimme tuon asunnon. Se oli ihana, täydellinen. Se oli siskon suuri unelma. Ja toteutti silloin kaikki toiveet ja odotukset. Juuri sopiva siskolle ja Jerrylle. Sinne he rakensivat uutta elämää, kahdestaan, sinne kantoivat pikkuiset tyttöset sairaalasta ja viettimät niin monta ihanaa päivää, hetkeä yhdessä, jakaen molempien prinsessojen vauva-ajan ja taaperovaiheen, eläen perheenä, nämä viimeisimmät vuodet.

Ja miten monta muistoa olenkaan saanut olla tekemässä, miten monta hetkeä jakamassa. Siskoni kanssa, pienten rakkaittemme kanssa. Senkin, kun tuli minun aika elää pienen poikani kanssa kotona, siskon naapurissa. Miten ainutlaatuista se kaikki olikaan, jota nyt voi muistella vain kiitollisin mielin. Niin kuin tuota koko aikaa Luuvantiellä. Se on ollut minulle kuin toinen koti. Siellä on vietetty monta päivää, niin monta yötä, sinne mahtuu naurua, hymyjä, juhlahetkiä, surua, sinne mahtuu se kaikkein paras, siskon oma ihana arki, johon minä olen aina saanut kuulua. Ja ne muistot seuraavat meitä aina. Ne on tallennettu syvälle sydämeen. Siellä ne ovat. Ikuisesti.

Ja joskus tulee hyvästien aika..

On päästettävä irti, luovuttava, jotta voi saada tilalle jotain kaunista.

Vieläkin suurempaa.

Ja tiedän. Oli oikea aika antaa unelmalle siivet. Sille, joka nyt täyttää eräänä päivänä ne odotukset, haaveet, joita sisko on jo kauan mielessään miettinyt. Joista ovat yhdessä perheenä unelmoineet. Ja niin kauniilta näytti väliaikainenkin koti, kodikkaalta jo nyt, vaikka tavaroilla ei ihan vielä sitä omaa paikkaa olekaan. Ja tiedän siellä tullaan vielä viettämään mitä unohtumattomimpia hetkiä, elämään sitä ihanaa arkea, niitä juhlahetkiä. Tiedän, niiden maailman kauneimpien muistojen lisäksi tulee uusia yhtä kauniita. Uudessa kodissa. Siinä tulevassa. Siellä, jonka vuoksi on otettava nyt askel, vaikkakin vielä kohti niin kovin uutta ja tuntematonta. Nyt vain täysillä elämään sitä elämää, joka on tässä ja nyt. Ettei vain menetä hetkeäkään. Pienten kasvustakaan. Vuoden kuluttua kaikki on taas toisin.. On tehty muistoja, eletty ja jaettu. On koettu ja nautittu. Vain menty päivä kerrallaan. Suurista unemoiden. Niitä suunnitellen ja toteuttaen. Päivä kerrallaan.. Ja eräänä päivänä seisoo se nyt unelmoitu talo kauniilla tontilla Vihdissä. Sitä kohti.