Elämä on juuri nyt monenlaista myllerrystä ja materiaalista kaaosta. Sen sata lasia, lusikkaa ja lautasta sekä muuta esineistöä, etenkin 36 laatikollista kirjoja etsivät paikkaansa kodissamme.
Puolison perimät tavaramäärät hämmentävät ja mietityttävät. Kyllähän appivanhempien luona oli saanut nähdä ja kokea keräilijäluonteiden luoman tilan, mutta esineet konkretisoituvat vasta sitten kun pahvilaatikot täyttävät olohuoneesi. Niin paljon on sellaista, josta ei voi vain hankkiutua eroon. Jokainen esine kertoo omaa tarinaansa, mutta tällä hetkellä ilmassa on tarinoiden kakofonia.
Myllerrystä on aiheuttanut myös se, että on joutunut tekemään tilaa tuleville tavaroille, raivaamaan tilaa omissa nurkissa. Silloin oma menneisyys räpsähtää silmille, oman äidin kodissa olleet esineet, jotka ovat yli kymmenen vuotta odottaneet "ilotarkistusta" (konmarimaista termiä käyttääkseni) ja joista osa on onneksi löytänyt nyt uuden kodin nuoremman sukupolven luona.
Ja sitten nämä omat henkilökohtaiset parafernaliat ja muistot. Pieni peltirasia, johon on säilötty kolikko ja possukeksi. En keksi enää missä, milloin tai minkä vuoksi, vaikka tässä kätkössä on vahva symbolinen lataus. Vasta parin päivän kuluttua jokin ajatuksen häivä olettaa kontekstin. 
On myös avainnippu lapsuudenkodistani. Avaimia, jotka eivät avaa enää mitään. Paitsi ovia tuhansiin tarinoihin.