Palmyra vaarassa

Internetin ulkomaalaiset sivustot ovat eilisestä lähtien täyttyneet UNESCOn maailmanperintökohdetta Palmyran muinaiskaupunkia koskevista uutisista. Terroristijärjestö ISIS on lähestymässä raunioita ja saa jo pelkällä lähestymisellään länsimaiset tahot varpailleen. Irina Bokovalta on jälleen kerran saatu ponteva lausunto: "Meidän täytyy pelastaa Palmyra". Pontevuuden takana piilee kuitenkin todennäköisesti sama voimattomuus ja toivottomuus mitä itse parhaillaan tunnen. Jos Isis saa valloitettua raunioalueen he tulevat todennäköisesti, ihan vaikka vain Bokovan kiusaksi, tuhoamaan ainakin osan siitä, eikä rouva Bokova eikä kukaan muukaan mahda sille mitään. Bokova ei lähde Palmyran temppeleitä ja pylväskatua pelastamaan, ei sinne kukaan mene.

Miksi sitten Palmyra ylittää uutiskynnyksen ja miksi juuri nyt? Palmyran ainutlaatuiset rauniot ovat vaurioituneet taisteluissa jo aikaisemmin viime vuosien aikana ja näyttää siltä, että molemmat osapuolet ovat ryöstäneet kaupungin rikasta kuvanveistoa kuten mm. tässä artikkelissa kerrotaan. Koko Syyrian kulttuuriaarteet ovat olleet koko sisällissodan ajan suuressa vaarassa ja tämä dokumentti näyttää pienen palan siitä, miten esineet kulkeutuvat rajojen yli länsimaisille markkinoille. Huomio kohdistuu nyt Palmyraan siksi, että ISIS toimii osittain eri tavalla eli käyttää muinaismuistojen tuhoamista propagandatarkoituksiin. Vain ISIS näkee vaivaa asettaakseen suuria määriä räjähteitä niin huolellisesti, että saa esimerkiksi koko Assurnasirpal IIn palatsin Nimrudissa räjähtämään tomupilvenä taivaalle, kuten tapahtui huhtikuussa. Tässä kohdin on korostettava sitä, että koko Nimrudia ei räjäytetty ilmaan kuten suurin osa mediasta uutisoi, vaan maan tasalle jysäytettiin ainoastaan tuo assyrialaiskuningas Assurnasirpal IIn palatsi, mitä ei sinänsä ole lainkaan väheksyminen. Palmyrassa voisi ajatella, että Baalin temppelin cella ladataan räjähteillä. Nimrudilaisen palatsin rauniot olivat suurimmaksi osaksi savitiiltä, 2000 vuotta ajan hammasta uhmanneet kivilohkareet ovat luonnollisesti vaikeampi tehtävä.

Palmyra ON tärkeä ja ainutlaatuinen kohde. R. Woodin ja J. Dawkinsin The Ruins of Palmyra (1753) piirrokset vaikuttivat 1700-1800 -lukujen eurooppalaiseen arkkitehtuuriin. Brooke Allen toteaa matkakirjassaan Satumainen Syyria, että Euroopassa ei ole mitään siihen (= Palmyra) verrattavaa (s. 90). Palmyraa, raunioromantikkojen paratiisia, on kuvattu lukemattomissa kirjoissa ja myös romaaneissa, joita ei valitettavasti toistaiseksi ole yhtään sattunut eteeni. Näitä kuvauksia, etenkin lempitutkimusmatkailijani Gertrude Bellin, säästän tulevaan postaukseen.

Minulla on henkilökohtainen suhde Palmyraan, olen ollut siellä useamman kerran, yöpynytkin arkeologien yömajassa Baalin temppelin temenoksen nurkassa. Muistoni vievät minut aikaan ennen digikameroita ja tänään kaivoinkin esille osan noista oudoilta tuntuvista dioista...

Vaikka ensikohtaamisesta on vasta 15 vuotta, suuri nostalgia ja haikeus nousee mieleen. Myös kiitollisuus siitä, että on ollut mahdollisuus siellä käydä. Toivottavasti Palmyra säästyy siinä kunnossa missä se on nyt. Jäämme odottamaan tapahtumien kehittymistä ja uusia uutisia.

Vakavampaa tekstiä Lähi-idän muinaismuistoista

Viime viikko oli assyriologille pientä painajaista -- migreeniä pukkasi ja sitten Pohjois-Irakissa tapahtui se mitä oli jo jonkin aikaa pelätty: Mosulin kaupungin museo esineistö tärveltiin ISISin toimesta. Tämä on tapahtuma, johon minun pitää ottaa kantaa ammattini puolesta. Kirjoitin eilen tekstin, jota tarjosin tänä aamuna HS:n Vieraskynä -palstalle. Heillä on kuulemma sinne niin suuri tarjonta, etteivät he sitä julkaise. Julkaisen siis tekstin nyt tässä, vaikka yleensä postaukseni ovatkin kevyempää tavaraa -- blogini tarkoitus ei ole olla liian vakava tai tieteellinen vaan tarjota lukijoille sanallisia ja kuvallisia virikkeitä asioista ja ilmiöistä, joita itse pidän mielenkiintoisina.

Kesällä 2012, runsas vuosi Syyrian kansannousun alkamisesta, UNESCO ja kansainvälinen tutkijayhteisö alkoi huolestua maan muinaismuistojen tuhosta sisällissodan keskellä. HS:n Vieraskynässä 9.7.2012 käsittelin aihetta ensimmäisen kerran. Kolmen viimeisen vuoden aikana pahimmat uhkakuvat ovat toteutuneet Syyrian osalta. Erityisesti Aleppon historialliset kohteet ovat sittemmin kärsineet korvaamattomia vahinkoja. UNESCO antaa säännöllisin väliajoin julkilausumia, mutta tuhon jatkumista eivät nämä kirjalliset kannanotot pysty estämään.

Viimeisen vuoden aikana Lähi-idän muinaismuistojen tuho ja ryöstely on saanut täysin uuden ulottuvuuden ja nopeamman vaihteen. Parrasvaloihin on astunut terroristijärjestö ISIS, jonka maailmanvalloitusideologiaan ja –strategiaan kuuluu muinaismuistojen näyttävä hävittäminen ja laaja esinekauppa, jolla osaltaan rahoitetaan toimintaa. Vain ISIS tietää kuinka suurta tiliä se tekee arkeologisilla ryöstökaivauksilla. UNESCO ja Interpol arvioivat laittomien muinaisesineiden kaupan  ylipäätään liikkuvan tällä hetkellä 5-7 miljardissa eurossa vuosittain.  Laiton esinekauppa ei olisi kannattavaa ilman antiikkikauppiaita ja heidän asiakkaitaan, jotka ostavat muinaismuistoja kyselemättä niiden alkuperää. Timanttien rinnalle ovat nousseet verellä tahratut muinaismuistot.

Nopean sähköisen tiedonvälityksen ja sosiaalisen median kautta vaikuttaa siltä, että yleinen suhtautuminen tuhoutuvaan maailmanperintöön on muuttunut. Tietoisuus historiallisten monumenttien tärkeydestä on kasvanut ilahduttavasti ja  aiheesta on saatavilla runsaasti tietoa, vaikka itse tuhojen suhteen olemme suurimmaksi osaksi olleet sotaa käyvien osapuolten levittämän propagandistisen kuvamateriaalin armoilla. Näitä aineistoja käytettäessä on aina pidettävä mielessä se, että ne on valmistettu ja jaettu pyrkimyksenä osoittaa vastapuolen syyllistyneen sotarikoksiin.

ISIS toimii eri tavalla, tämä tuli erityisen selvästi ilmi helmikuun viimeisellä viikolla, kun järjestö julkaisi viiden minuutin ”lehdistötiedotteen”.  Suunnitelmallisesti kuvatussa videossa järjestön jäsenet itse kaatavat ja moukaroivat pohjoisirakilaisen Mosulin museon kuvanveistoa. Muutamia päiviä aikaisemmin huhuja Mosulin kirjaston poltosta jaettiin jonkin verran mm. Facebookissa, mutta tämä patsaiden tuhoamista esittävä video levisi epidemiamaisesti sosiaalisessa mediassa ja aiheutti suurta paheksuntaa. Vain harva, joka katsoi videon ja laittoi se sitten kiertoon, ymmärsi, että ISIS oli täydellisesti onnistunut valjastamaan heidät propagandansa airueiksi. ISIS tiesi länsimaisen yhteisön reagoivan tekoon juuri odotetulla tavalla eli kauhistelulla ja levittämällä sitä erilaisissa sähköisissä kanavissa. Koska läntinen maailma oli pelännyt tätä jo viime vuoden kesäkuusta lähtien, jolloin ISIS valtasi Mosulin, ja useat tahot olivat esittäneet huolensa museon kohtalosta, saimme juuri sen mitä kerjäsimme.

ISIS vetää meitä kuin pässiä narussa. Sen ymmärsi Chicagon yliopistossa työskentelevä arkeologi Ömür Harmanşah. Hän postasi omalla FB-seinällään pyyntöjä siitä, että ihmiset poistaisivat kyseiset videolinkit. Harmanşahin mielestä video on toteutettu samalla tavalla kuin tositelevisio, sillä tarkoituksella, että meistä tulee sekä filmin yleisö että ISISin ideologian levittäjä. Video ei dokumentoi väkivaltaa, se ON väkivaltaa, samalla tavalla kuin järjestön tarkoin ohjaamat ja kuvaamat panttivankien mestaukset. Niitähän länsimainen media ei suostu uutislähetyksissään näyttämään.

UNESCOn pynnöstä YK:n Turvallisuusneuvosto kokoontui hätäistuntoon ja tuomitsi lausunnossaan ISISin teot. Lausunnot eivät valitettavasti pysäytä näitä fundamentalisteja, olemme tapahtumien edessä jokseenkin voimattomia. Suru tuhotusta maailmanperinnöstä on kuitenkin vähäinen verrattuna alueen ihmisten kärsimyksiin. Tässä akuutissa henkisessä katastrofissa humanitäärisen avustustyön tulisi ajaa monumenttien pelastamisen edelle, vaikka toivottavaa yhä edelleen olisi, että sekä ihmiset että muinaismuistot voitaisiin pelastaa.

Tällaisissa lehtiartikkeleissa tekstin täytyy olla tiivistä. Monet yksityiskohdat piti jättää pois ja tulen postaamaan niistä myöhemmin tällä viikolla erikseen. Mosulin kaupungista voi kuitenkin mainita sen verran, että se sijaitsee Tigris-virran varrella ja 600-luvulla eaa tiettävästi maailman suurimman kaupungin, Niniven kyljessä. Ninive oli viimeinen Assyrian suurvallan (n. 900-600 eaa) pääkaupungeista, sen valtionarkistoja julkaisi 1980-2000 -luvuilla Helsingin Yliopiston projekti toimesta ja toimintaa jatkaa tällä hetkellä Suomen assyriologisen tutkimuksen säätiö. Mosul on myös siksi mielenkiintoinen paikka, että Suomen ensimmäinen assyriologi Karl Fredrik Eneberg kuoli siellä keväällä 1876 (tästä aiheesta olen postannut hieman aiemminkin)

Teoksesta: A.H. Layard, Nineveh and its Remains (1850).

Minulla on jo vuosia ollut palava halu käydä Mosulissa ja Ninivessä. Poliittiset levottomuudet ovat estäneet sen toistaiseksi. Isäni Jussi Aro (1928-1983) pääsi keväällä 1972 Mosuliin kutsuvieraana, visiitti ei ollut kummoinen. Matkakirjassaan Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) hän kuvaa sitä näin:

Mosulissa nähtiin paikallinen, poliittisesti kuvioitu kevätjuhla ja ruokailtiin kasinolla aivan Niniven vieressä. Mutta Ninivessä ei ennätetty käydä. Sen sijaan meidät vietiin erämaasta esiinkaivettuun rauniokaupunkiin Hatraan, (ks. yllä vanha postikortti) joka oli ollut kukoistava paikka ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina (s. 208).

Muutoin hän oli viehättynyt mesopotamialaiseen jokimaisemaan:

Kevätsateiden kaselema Irak tuntui minusta sikäli kotoisalta, että se oli aivan kuin Lapuan jokilaaksoa, tosin vielä avarampaa ja valtaisampaa. Kun auton ikkunasta katsoi taivaarannalla siintävää metsää, sitä luuli samaksi, joka reunustaa sitä maisemaa, missä poikasena paimensin lampaita (s. 206-207).

Ja intohimoinen murteiden ja harvinaisten kielten kerääjä halasi kenttätöihin:

Olisin halunnut tehdä Irakissa samaa kuin Libanonissa ja Syyriassa: lähteä magnetofoni mukana kiertelemään Mosulin seudun ja Kurdistanin kyliä. Mutta en edes kysynyt olisiko se mahdollista, tiesin ettei se olisi. Ei taida minun elinaikanani tulla tilaisuutta... (s. 209).

Palaan siis Mosuliin, huomenna aamulla ensin radioon.

Heettiläiset UNESCOn Memory of the World -teoksessa

Loppiaisena assyriologi haahuili pohjoisesta palattuaan Akateemisen kirjakaupan ALEssa. Sieltä tarttui mukaan UNESCOn maailmanperintöosaston julkaisema teos Memory of the World. The Treasures that Record our History from 1700BC to the Present Day (2012) vajaan kymmenen euron hintaan. 

Kirja koostuu UNESCOn "maailman muistiksi" listaamista kirjoituksista ja kartoista ja vaikken muutoin olekaan mikään tällaisten kirjojen ystävä, ajattelin että tästä voisi toisinaan nopeasti tarkistaa jotain faktoja tai sitten kirjaa voisi huvikseen selailla ja löytää jotain sellaista eksoottista ja inspiroivaa, jonka olemassaolosta ei aikaisemmin ollut mitään hajua. Ja koska julkaisija oli itse UNESCOn hyvämaineinen organisaatio, ajattelin saavani rahoilleni vastinetta.

Jo kotimatkalla autossa aloin selata kirjaa ja järkytys oli suuri kun heti ensimmäisen osuuden The Hittite cuneiform tablets from Bogazköy kohdalla huomasin kuvituksen, ts. kuvien ja kuvatekstien olevan täysin pielessä! 

Aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla on kuva nuolenpääpiirtokirjoituksesta ja kuvateksti Ancient Hittite cuneiform script. No eihän tuo ole heettiläistä nuolenpääkirjoitusta lainkaan, vaan yksityiskohta persialaisesta kivipiirtokirjoituksesta (heettiläiset eivät koskaan kirjoittaneet nuolenpäitään kiveen, ainoastaan savitauluihin tai metalliin, ts. nuolenpäillä kirjoitettuja heettiläisiä tekstejä ei ole tähän mennessä löytynyt). Persialaiskirjoitus on assyriologille heti tunnistettavissa merkkien muodosta sekä siitä, että persialaiset ainoana nuolenpäitä käyttäneenä kulttuurina erottivat jokaisen tekstirivin toisistaan viivoilla. Kotona otin esille Shirazin lentokentältä aikoinani 20 dollarilla ostamani kahvipöytäkirjan, jossa on kauniita kuvia Persepoliista. Alle kahden minuutin löysin eräästä seinästä täysin vastaavan tekstinpätkän (persialaiset toistivat samoja tekstejä useitakin kertoja).

Eikä tässä vielä kaikki. Myös aukeaman oikeanpuoleisen sivun kuva ja teksti eivät täsmää. Kuvassa on Boğazköystä noin parinkymmenen kilometrin päässä olevan toisen heettiläiskaupungin (muinainen nimi tuntematon) Alaca Höyükin sfinksein koristeltu portti. Portti on heettiläinen, muttei kuvaa Hattusasin sfinksiporttia niin kuin kuvatekstissä väitetään...

Hattusas/Boğazköyn oma sfinksiportti näyttää restauroinnin jälkeen tältä (sfinksi on kopio nykyään Boğazköyn museossa seisovasta sfinksistä, joka pitkään asusti Berliinissä):

Kuvien lähteeksi kirja ilmoittaa ilmeisesti kuvatoimiston nimeltä "Images & Stories" (joka ei heti googlaamalla löytynyt). Näyttäisi siltä, että tämä pulju on onnistunut huijaamaan UNESCOa ja/tai HarperCollins -kustantajaa myymällä julkaisuoikeudet kuviin. Aukeaman tekstin sisältö on sinällään suhteellisen korkealaatuinen ja oikea (vaikka parista yksityiskohdasta voisikin keskustella). Siitä huolimatta voi vain ihmetellä miten UNESCOn, arvostetun ja laatukriteereistään erittäin tarkan organisaation kontrolli on pettänyt tällä tavalla? Kysymys on uskottavuudesta: jos minä heettiläisten asiantuntijana oitis bongaan tämänkaltaisia virheitä, voinko luottaa kirjan muihinkaan teksteihin ja kuvateksteihin, niistä minulla kun ei ole samanlaista tietoutta saatavilla.