"Kaikki lähtee hyvästä laukusta"

Assyriologi tapasi viime syksynä Anna-Kaari Hakkaraisen kirjajulkkareissa. En tiennyt hänestä mitään, mutta jäimme juttelemaan hetkeksi, lähinnä Polaroid Snapshot -kamerastani. Sen jälkeen olemme olleen Facebook-kavereita ja seuraamme toisiamme Instagramissa. Anna-Kaari postaa mielettömän kauniita kuvia, sellaisia, joita en osaa itse ottaa.

Kaikki lähtee hyvästä laukusta -- en omista kuin nämä kaksi (matkalaukkuja lukuunottamatta)

Hieman myöhemmin otin selvää, että Anna-Kaari on itse asiassa julkaissut jo useamman romaanin. Minua alkoi kiinnostaa Kristallipalatsi (Tammi 2016), jossa lehtijuttujen ja blogipostausten mukaan oli lifestyle-blogeista ja esineistä ja kauneudesta ja... Ajattelin, että tämä kirja täytyy ostaa kun se osuu eteeni, mutta jostain kumman syystä näin ei ole käynyt. Viikko sitten palatessani erityisen päivän jälkeen kotiin, pyörähdin Ison Omenan kirjastossa ja lainasin kirjan mukaani. Julkiset kirjastot ovat loistavia silloin kun sieltä saa haettua tällaisia herkkupaloja.

Jo bussissa kotiin avaan ensimmäiset sivut ja alan lukea. Harvoin romaani kiskaisee minut niin kokonaisvaltaisesti mukaansa. Walt Whitmanin (1819-1892), kuuluisa muotokuva, jossa runoilijan kädelle on istahtanut perhonen, mutta kaikki onkin vain lavastettua, perhonen on kartonkia... Ja tämän lavastuksen Whitman paljastaa aikansa kohujulkkis Oscar Wildelle (1854-1900), jonka elämä kirjallisen uran ympärillä perustui dandymaiseen lifestyle-vouhotukseen. Wilde otatuttaa itsestään valokuvia, jotka ovat yhtä millintarkasti aseteltuja ja lavastettuja kuin monet tämän päivän selfiet ja oikeastaan kaikki kuvat, joita tämän päivän digitaaliset lifestyleblogit pursuavat. Löydän kirjasta niin paljon pieniä yksityiskohtia, jotka osuvat -- aivan kuin Anna-Kaari olisi nähnyt lapsuuteeni ja osin myös nykypäiväänikin. Tässä murusia huomioistani.

Lukiessa kiinnitän niin paljon huomiota tekstissä esiintyviin esineisiin, että välillä menen sekaisin siinä esiintyvistä hahmoista enkä aina pysy kärryillä miten Wilde ja Lontoon Kristallipalatsi oikein kytkeytyvät yhteen. On tutkijanainen, kirjan varsinainen kertoja, joka kirjoittaa Wilden dandyismin ja tämän päivän lifestyle-bloggaamisen yhtäläisyyksistä. On Dora, joka käsitykseni mukaan kasvaa lapsuuttaan yhdessä tutkijanaisen kanssa, he varttuvat aivan erityisessä paikassa eli täysin tunnistettavissa olevassa Kaisaniemen Kasvitieteellisen Puutarhan miljöössä ja Suomen kuninkaan virka-asunnoksi tarkoitetussa rakennuksessa. (Kyllä, Kasvitieteellinen Puutarhan kasvihuone on saanut inspiraationsa Lontoon Kristallipalatsista, mutta tiedän aivan liian vähän erilaisten kukkien symboliikasta että pysyisin kärryillä mitä ne kaikki mahtavat kertomuksessa symboloida). Kirjassa peilataan myös Doran blogin innokasta seuraajaa Pauliinaa, joka yrittää päästä irti materiaalisesti vaatimattomasta ja esteettisesti "rumasta" lapsuudestaan ympäröimällä itseään kaiken maailman tavaralla.

Tekstissä mainitaan pionit, melkein joka sivulla

Pauliina. Toinen nimeni on Pauliina! Äitini ei ollut marketin kassa eikä isäni tehtaassa töissä, mutta esineellisessä ja esteettisessä kasvuympäristössäni on monia yhtymäkohtia, vaikka kasvoinkin aikuiseksi ennen romaanin Pauliinaa. Ja miten tunnistan koulutytön kauneudenkaipuun, jota ruokitaan naisten- ja muotilehdillä. Kun varhaisteini-iässä itsenäistyin sen verran, ettei minun tarvinnut enää orjamaisesti seurata isosiskoni poikatyttötyyliä, yritin aina mahdollisuuksieni mukaan hankkia itselleni sellaiset vaatteet, jotka omasta mielestäni olivat kauniit ja tyylikkäät ja joissa viihdyin. Rakastin 11-12 -vuotiaana äitini Lontoosta tuomaa "salsamekkoa", se oli Harrodsilta ostettu, sellaista ei sinä keväänä oikein vielä Suomesta saanut.

Ja sitten Dora, jonka elämä pyörii lifestyle-blogin ympärillä. Doran osuuksissa Anna-Kaarin taituruus kuvata satiirin keinoin meidän aikamme yhtä näkyvimmistä ilmiöistä eli tavarakeskeistä tyylibloggausta, nousee keskiöön.

Hän oli ammatiltaan bloggaaja. Hän kirjoitti muodista, kauneudenhoidosta ja muista elämäänsä kaunistuttavista asioista. Hän kirjoitti tunteistaan, ajatuksistaan, uusista ostoksistaan ja muisti hymyillä kameralle. Hän istui muotinäytösten eturivissä ja teki yhteistyötä eri merkkien kanssa.

Hän halusi pitää huolta lukijoidensa hyvästä kulutuskokemuksesta.

(s. 18).

Esikoiseni vaateostoksia viikonlopulta...

Lifestyle-bloggaajana ihminen konstruoi itselleen täydellisen kauniin elämän. Guldkanter i vardagen, kuten eräs suosittu somehahmo filosofiansa kiteyttää. Doran elämässä kaikki on lavastettua, jopa hänen bloginsa nimi "Dora G:n muotokuva" on napattu Wilden romaanista muotoillen, ilman että Dora on lukenut kirjaa tai tiedä mitä siinä tapahtuu. Dora elää ainoastaan bloginsa kautta, on riippuvainen tykkäyksistä ja "ihanaa"-kommenteista. Myös Doran lapsuudenhaave -- tulla isona kirjailijaksi -- alkaa toteutua kun kustantaja haluaa solmia kustannussopimuksen romaanista. Dora ei kuitenkaan saa tekstiä kirjoitettua, keskittyy julkkarien suunnitteluun ja muuhun itse tekstin kannalta epäolennaiseen. Dora ei kykene laittamaan blogiaan tauolle, jotta voisi keskittyä olennaiseen, kirjan kirjoittamiseen. Samaan aikaan kun Dora käyttää päivänsä shoppaamiseen ja täydellisten postauskuvien ottamiseen, hänen miestään on alkanut häiritä tämä:

Tarve olla koko ajan esillä.  ... tuntuu ettemme voi mennä enää minnekään ilman että se pitää ikuistaa ja laittaa kaikkien nähtäville ja kommentoitavaksi... Huomaan käyttäytyväni itsekin niin. Näen maailman mahdollisina päivityksinä (s. 60).

Oma "edustusvaatehankintani" viikonlopulta...

Romaanin lopussa moni asia ja hahmo keikahtaa päälaelleen. En ole enää varma kuka oli kuka, enkä edes siitä, onko tarinoilla onnellinen vai onneton loppu. Jään miettimään tätä päivää, ihmisten suhdetta tavaraan, omaa suhdettani tavaraan (jota olen jo runsaan vuoden ajan koettanut työstää ja päästä johonkin selvyyteen) ja myös sitä, miten lifestyle-blogit vaikuttavat ihmisten elämään. Bloggaajat luovat esineisiin ja kuluttamiseen perustuvia fantasiamaailmoja, joiden avulla lukijat ja fanit saadaan ostamaan lisää esineitä ja kuluttamaan enemmän. Tarinan tutkijanainen kirjoittaakin "tutkimustekstiinsä":

Tyylibloggaajatkin sanoutuvat osittain irti maailmasta, kääntävät selkänsä politiikalle, taloudelle ja ympäristökysymyksille. Tai joskus he puhutvat kuluttamisen vähentämisestä ja kierrätyksen järkevyydestä, mutta jo seuraavassa hetkellä heillä on päällään uusi neule, 135 euroa & Other Storiesin nettikaupasta, koska malli on niin hyvä ja "olen elänyt harmaassa kašmirpaidassani koko syksyn (s. 200).

Ja Pauliina sortuu taas halpavaateliikkeiden houkutuksiin:

Pauliina piilotti vaatteita kaappeihin, laatikoihin, kellariin, vintille. Hän ei avannut pusseja, ei kaivanut vaatteita pussien sisältä tai leikannut hintalappuja irti vaan piilotti kassit suoraan kirjahyllyn taakse, sängyn alle, pesukoneen ja seinän väliin.

Hetken hän pystyi uskottelemaan itselleen ettei pusseja ollut (s. 186).

Kun lukijat ovat hankkineet liikaa tavaraa, siirtyvät he tavarajärjestely-ammattilaisten asiakkaiksi tai he sortuvat ostamaan järjestelyoppaita, tekevät konmarittamisesta itselleen uuden uskonnon ymmärtämättä miten esineet itse asiassa vaikuttavat elämäämme ja miten erityinen ihmisen ja tavaran suhde on tällä maapallollamme (ks. postaukseni esim. täällä ja täällä ).

Ja kuitenkin: niin moni meistä on esteetikko, myös minä. Tarvitsen omat annokseni taidetta ja kauneutta elämääni, säännöllisesti. Kuinka monen ihmisen elämää ovat lifestyle-blogit nostattaneet, kuinka moni on saanut inspiraatiota omaan elämäänsä "arjen pienistä iloista"? Vaikka sisimmässäsi tietäisit kuinka keinotekoisia monien blogien asetelmat ovat? Olin pari viikkoa sitten Tapiolassa lääkärissä ja odotustilassa katsoin lapsena syvästi inhoamaani maisemaa sateisena aamuna (parin minuutin ajan mietin, että mitä olisin koululaisena sanonut jos olisin tiennyt meneväni modernistin pojan kanssa naimisiin -- modernistin, jonka kädenjälki näkyy myös Tapiolan arkkitehtuurissa...). Vaikka 1970-luku oli periaatteessa se vuosikymmen, jolloin ihmisten elintaso kasvoi huimaa vauhtia ja elettiin kulutusjuhlien parasta aikaa, omat muistoni ovat siitä ajasta materiaalisesti tuhruista ja nuhruista. Tahdoin siitä kontekstista ja ympäristöstä pois ja sillä matkalla olen varmasti yhä, mm. siitä syystä, että olen vuosikymmeniksi keskittynyt eniten tutkimukseen ja lastenkasvatukseen ja laiminlyönyt aika raskaastikin oman tilan luomisen omien mieltymysteni mukaan. Mutta siitä joku toinen kerta.

Lopuksi: jos olisin aavistanut, että Anna-Kaari kirjoittaa näin loistavan ja osittain pistävänkin kirjan lifestyle-blogeista, en tiedä olisinko nimennyt omaani alaotsikolla assyriologin lifestyle. Siitä huolimatta, että olen postannut tänne kaikki nämä vuodet aika lailla pilke silmäkulmassa, juuri siitä syystä, että isoäiti-ikäisenä katson internet-maailmaa aika lailla sivusta. Mutta voin hyvin omintunnoin myöntää sen, että tämä blogi on osa brändiäni. Kristallipalatsissa nutturapäinen "SocialMediaArchitect" lataa tutkijanaiselle somenäkyvyyden tärkeydestä myös akateemisille ihmisille. 

"... et voi nykypäivänä olla yliopistotutkija, jos sinulla ei ole sosiaalisen median strategiaa. Jot et näy siellä, sinua ei ole olemassa.  (s. 224)"

Vaikka oikeaa strategiaa minulla ei koskaan ole tainnut olla, ts. strategiani on postata blogiini ja Twitteriin ihan vain sen mukaan, mitä sisältöä elämääni vyöryää ja mitä pidän olennaisena. Kenellekään ei liene jäänyt epäselväksi se, kuinka tärkeässä osassa kirjat ja taide ovat elämässäni, itse tutkimisen lisäksi. 

PS: Anna-Kaarilta ilmestyy uusi romaani syksyllä. Sitä odotellessa!

Elämän ilotarkistus

Ihmiset, jotka ovat lukeneet Marie Kondon siivousta ja järjestelemistä käsitteleviä kirjoja, tunnistavat tämän postauksen otsikosta sanan ilotarkistus. Ne, jotka ovat kenties jo pitkään lukeneet blogiani, tietävät, että olen hyvin monessa postauksessa kirjoittanut aiheista, joissa sivutaan ihmisen suhdetta esineisiin ja ihmisen viettiä kerätä vaikka mitä, esimerkiksi kirjoja ja taidetta, sekä yleisellä että myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kuten esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Tutkijana teen paraikaa elämäntyötäni tutkimalla muun muassa patsaita ja niiden suhdetta tekstiin. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut kirjoittavani konmarittamisesta ilmiönä, Konmari-kirjoista (joista kaksi on suomennettu) sekä siinä samalla juuri omasta elämästäni tavaran keskellä. Tällä kertaa ymmärsin ennen tämän postauksen aloittamista, että tekstiin tulisi liikaa tavaraa. Siksi tämä on avaus ainakin muutamalle, kenties kokonaiselle sarjalle pieniä tarinoita, joissa käsitellään sekä tavaranhallintaa että esineisiin liittyvää kirjallisuutta. 

Oma henkilökohtainen suhteeni tavaraan alkoi liikehtiä kohta neljä vuotta sitten. Ensin se oli vielä vaimeaa järinää, suureksi osaksi varmaankin sen vuoksi, että tämänhetkinen kotini on niin suuri, että minun ei tarvinnut käydä jokapäiväistä kamppailua tilaongelmien vuoksi. Olen myös sitä tyyppiä, että luen mieluummin kirjaa kuin kuuraan pesuhuoneen kaakeleita tai viikkaan vaatteita komeroon. Viime aikoina ja etenkin viime keväästä, jolloin appivanhempieni asunnosta meille saapui osa heidän esineistään, vaimea järinä on muuttunut kohtalaiseksi maanjäristykseksi. Saan fyysisiä oireita kotini vallanneista esineistä, enkä enää viihdy täällä kovin hyvin. Jotain pitää tehdä, mutta konmarittamalla se ei kuitenkaan onnistu. Tein omalaatuisen avauksen hankkimalla jotain oranssia, tosi isoa -- se ei mahdu edes tänne kotiimme, mihinkään, ainakaan kunnolla. Mutta siitä joskus toiste lisää. Hankinta kuitenkin tuntuu avanneen ainakin jotain lukkoja sisimmässäni, se aloitti ilotarkistuksen elämässäni.

Aihe on monella tapaa erittäin ajankohtainen -- tavaroiden raivaukseen liittyvää kirjallisuutta ilmestyy tällä hetkellä paljon. Ensin ajattelin, että hankin itselleni juuri ilmestyneen Margareta Magnussonin Mitä jälkeen jää -- Taito tehdä kuolinsiivous (Tammi 2018) ja postaan näistä kaikista yhdessä, mutta tosiaan, en kykene mahduttamaan yhteen juttuun kaikkea. Huomaan myös aikaisemmin tänä vuonna kirjanneeni muistiin Fumio Sasakin minimalistikirjan nimen Goodbye things. The New Japanese Minimalism (Penguin 2017), se ei ole vielä kohdannut minua missään kirjakaupassa. Tavaroiden vaikutus ihmisten elämään pohdituttaa isoa osaa ylikansoitetun maapallomme asukkaista. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että monet tärkeätkin aspektit liittyen esineisiin jäävät tämänkaltaisissa "kyökkifilosofisissa" ja "self help" kirjoissa käsittelemättä. Esineet vaikuttavat meihin, ihan jokaiseen meistä, mutta saatan assyriologina ja arkeologina lähestyä materiaalista kulttuuria eri vinkkelistä kuin muut. 

Mitä tämä ilotarkistus sitten tarkoittaa? Marie Kondon mukaan jokainen tavara tulisi käydä yksitellen lävitse, esinettä tulisi tarkastella, koskettaa ja miettiä tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se hyvin omintunnoin. Jos tavara ei tuota iloa, heitä se pois.

Sinänsä minua viehättää tämä sana. Ilotarkistus. Etenkin silloin, kun et "ensimmäisellä kierroksella" ole luopunut jostain, mutta uusintakierroksella tarkistat tuottaako se sinulle yhä iloa. Esineet voivat parhaimmillaan tuottaa iloa paljonkin iloa kun taas suuret tavaramäärät aiheuttavat usein ahdistusta. Kuljen lähi-itäläisissä ja turkkilaisissa basaareissa ja kauppakujilla sydän syrjälläni -- tavaraa on hirvittäviä määriä. Mutta upouusien ja vanhojen tavaroiden välillä on tietty ero. Jos vanhoja esineitä on järjettömiä määriä, on niiden vaikutus minuun täysin erilainen :).

Kauhistun kuitenkin Marie Kondon ohjeeseen heittää kaikki iloa tuottamattomat esineet pois. Hän kertoo kirjoissaan usein kuinka monta jätesäkillistä hänen asiakkaansa ovat raijanneet roskiin ja se on tuottanut heille suuren vapautumisen tunteen. Konmari-kirjoissa ei puhuta sanaakaan jätevuorista, joita eittämättä syntyy kun noudattaa tällaisia ohjeita. Ei lausettakaan kierrättämisestä, esimerkiksi vanhojen käyttökelpoisten vaatteiden ja/tai astioiden vieminen jonnekin missä ne kulkeutuvat ihmisille, joille ne joko tuottavat iloa tai joita he tarvitsevat ihan jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Kondo elää illuusiossa, että kaikki omistamasi tavarat haluavat olla sinulle hyödyksi. Vaikka heittäisit tavaran pois tai polttaisit sen, siitä jää jäljelle palvelualttiuden energia (s. 199). Siis haloo? Energia ei uusiudu jos sitä ei kierrätetä ja jos se kasautuu vuorina kaatopaikoilla, tämä lienee pitkälti fysiikan lakien totuus. Kondon ohje johtuu ehkä siitä, että pois heittäminen on niin paljon nopeampaa kuin uuden kodin ja omistajan etsiminen. Kierrättäminen on monimutkaista. Kirpputorilla myyntiäkään Kondo ei mainitse. En vielä kerro mitä Kondo on tehnyt omille kirjoilleen, siitä joku toinen kerta. Kierrätetäänkö Japanissa lainkaan paperia? Konmarittaminen ei siis millään muotoa ole kestävän kehityksen filosofia. Jos on sattunut heittämään pois esineen, jota myöhemmin havaitsee tarvitsevansa, voi kuulemma huoletta hankkia uuden. Kovin vastuuntuntoista kuluttamista hänen oma elämänsä ei taida olla, vaikka hän koko ajan vakuuttaakin, ettei nykyään hanki lainkaan niin paljon tavaraa kuin ennen. 

Kondo antaa ainakin minulle hyvin nuoren ja kokemattoman naisen vaikutelman. Hänen elämäntehtävänsä on ollut siivous ja järjestely. Lukiessani hänen kirjojaan, tunsin japanilaisen ja "länsimaisen" kulttuurin syvän kuilun välissäni, koska yksi ensimmäisiä kysymyksiäni kierrättämisen lisäksi oli se, että vaikka Kondolla on esineluokkana "muistoesineet", käsittelee hän siinä vain yhden ihmisen elämänkaaren tavaroita kuten vanhoja koulu-uniformuja (!) ja valokuvia jne. Kondo ei tunne luokkaa "perintöesineet". Yritimme tänään lounaspöydässä laskea kuinka monen kuolleen ihmisen esineitä meidän kodissamme oli. Pääsimme liki kahteenkymmeneen enkä ole varma oliko siinä edes kaikki. Perintöesineistäkin voi hankkiutua eroon, mutta niiden kanssa ei voi tehdä vain yksinkertaista "ilotarkistusta".  Totesin etten edes tiedä miten Japanissa suhtaudutaan perintönä tuleviin esineisiin...

Perintöesineistäkin kirjoitan toiste enemmän, lopuksi annan vain lyhyesti esimerkin omasta elämästäni, yksittäisestä "ongelmatavarasta". Pari vuotta sitten puolison sukulainen kuoli. Hänen loppunsa oli hyvin surullinen, hautajaiset olivat hyvin pienet ja muistotilaisuuden päätteeksi käteeni työnnettiin vainajalle kuulunut nahkalaukku jossa kohtuullisen suuri lasinen kukkavaasi. Yritin kyllä välttää tämän lusmuilemalla naistenhuoneessa mahdollisimman pitkään ja toivomalla että myös erinäiset muut vaasit jne. lähtisivät muiden saattajien matkaan. En onnistunut. Vaasi on suomalaista muotoilua muttei mitenkään ylettömän arvokas. Minusta se on esineenä aika ruma, se ei puhuttele lainkaan. Mutta olen viime aikoina täyttänyt sen usein suurella määrällä tulppaaneja tai ruusuja ja kas -- kukkien kanssa se ikäänkuin muuttuu, eikä olekaan enää niin kauhean ruma. Eli pidän sen ainakin toistaiseksi, vaikkei se täydellistä iloa tuotakaan. 

Pamuk ei petä: Kummallinen mieleni

Istanbulissa oli elämän painopiste, viha, onni, Rayiha, kaikki. (s. 576)

Assyriologi sai jo aikaisemmin keväällä, kotiin kannettuna puolison toimesta, Nobel-palkitun Orhan Pamukin (1952- ) uusimman romaanin Kummallinen mieleni (2017). Loistava ja sujuva käännös on jälleen Tuula Kojon käsialaa (osaan itse auttavasti turkkia, mutta kaunokirjallisuuden lukemiseen taitoni eivät riitä). Roomaan en kirjaa ottanut mukaani, siksi postaus tulee vasta nyt.

Olen vannoutunut Pamukin ihailija. En toukokuussa valitettavasti päässyt häntä kuuntelemaan. Ehkä jonain päivänä vielä, koska olen lukenut jokaisen hänen suomennetun kirjansa (ja pari muillakin kielillä) ja olisi mahtavaa joskus kokea hänet ihan "livenä". Ihailen Pamukia erityisesti hänen suunnattoman tarinankertojan taituruutensa ansiosta -- näen hänet osana sitä vuosituhantista jatkumoa kertomuksiin ja kertomiseen, jatkumoon, jolla on juurensa aivan varmasti jo kivikautisten ihmisten leiritulilla. Tarinat välittävät sukupolvelta toiselle ihmisyyden ydintä (rakkauden teema ja lisäksi kysymme yhä avointa ja ratkaisematonta: mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?) ja siirtävät kollektiivisen muistin osasia sydämestä sydämeen. Ilman tarinankertojia emme olisi tässä.

Toinen asia, joka Pamukissa ja Pamukin kirjallisessa tuotannossaan kiehtoo ja yhdistää on Istanbulin kaupunki. Ihastuin ja rakastuin Istanbuliin kertaheitolla jo 1981. Tässä postauksessa käytetyt kuvat ovat isoisäni Tauno Paukun ottamia, tuolta samaiselta matkalta. Kummallista mieltä mainostetaan rakkaudentunnustuksena Istanbulille. Sitä se on mitä suurimmassa määrin, kuten myös useat aikaisemmat Pamukin kotikaupunkiaan kuvaavat tekstit. Tällä kertaa Pamuk kuitenkin vaihtaa perspektiiviä syntyperäisistä, "parempiosaisista" ja ainakin osaksi hyvin koulutetuista perheistä maalta Istanbuliin saapuneiden kokemuksiin. Kaupungin väkiluvusta vain alle kolmannes on syntyperäisiä, muut jostain muualta Turkista tulleita, ja tällä hetkellä metropolin alueella asuu varmaankin liki parikymmentä miljoonaa ihmistä -- kukaan ei tiedä varmasti kuinka monta.

Pääosassa on keskianatolialaisesta kylästä järvialueelta isänsä kanssa Istanbuliin lapsena saapunut Mevlut. Pääosassa ovat myös Istanbulin kadut ja boza-juoma, jota Mevlut kaupustelee kaduilla nuoruudestaan 1970-luvulta aina nykypäivään saakka, vaikkei kaupustelua olisikaan tarvinnut elannon hankkimiseksi enää myöhemmin tehdä. Yhtälailla keskiössä on rakkaus, kuten kaikissa hyvissä tarinoissa ja kuinka Mevlut selviytyy elämästään rakastamalla. Rakkauden kohde vaihtuu, osin siksi, että Mevlutia huijataan heti kättelyssä, mutta tämän enempää en lähde paljastamaan juonen kulkua. Paitsi, että rakkaus alkaa rakkauskirjeiden kirjoittamisesta.

Kierreltyään Babıalin antikvariaattien pölyisissä varastoissa, joista lähetettiin maakuntiin kirjoja sellaisista suosikkiaiheista kuin kansanrunous, painitarinat, islam ja seksi, mitä tehdä hääyönä, Leyla ja Mecnun sekä islamilainen unienselitys, hän löysi kuusi uutta rakkauskirjeiden kirjoitusopasta ja toi ne ystävälleen. Mevlut katseli pitkään ja hartaasti näiden vanhojen kirjojen pehmeitä kansia, niiden sinisilmäisiä, ristiverisiä, punakyntisiä ja -huulisia valkohipiäisiä naisia ja kravattikaulaisia miehiä ja heidän asentojaan, jotka olivat kuin suoraan amerikkalaisista elokuvista... (s. 242).

Nostan tästä liki 800-sivuisesta tiiliskivestä (joka ei tunnu romaanina kuitenkaan lainkaan liian pitkältä) vain kaksi suurempaa elementtiä (voisin kirjoittaa sarjan esseitä...).

Ensimmäinen elementti on se verraton tapa, millä Pamuk sitoo yhden perheen elämän Istanbulissa niihin urbaaniin kehitykseen ja historiallisiin tapahtumiin kaupungissa ja ympäröivässä maailmassa. Kaupunki paisuu vuosien mittaan kuin pullataikina, jokaiselle ympäryskukkulalle syntyy ensin hökkelikylä ja 1900-luvun loppupuolella ne muuttuvat kerrostalo- ja pilvenpiirtäjäviidakoiksi. Miljoonakaupunkiin voi karata ja kadota niin ettei sinua enää koskaan löydetä jos et tahdo niin. Vierailu toisella puolella kaupunkia kestää vähintään puoli päivää jos kuljet julkisilla -- tämä on jo pitkään ollut Istanbulin todellisuutta ja arkipäivää, uusista metrolinjoista huolimatta. Mevlut löytää yhä uusia katuja joita kulkea ja myydä bozaa. Istanbulilaisten ja turkkilaisten kollektiiviseen muistiin nivoutuu etenkin televisio-ohjelmat. Uutiset välittävät maailmantapahtumia -- Iranissa riehuu vallankumous -- ja toisaalla kaikki katsovat ilta-aikaan Pieni talo preerialla -sarjaa (jota itse koulutyttönä fanitin ja jota ystäväperheemme mukaan Turkissa katsoivat nimenomaan aikuiset). 

Tulin kotiin. Äiti ja Vediha katselivat televisiosta, miten Gorbatšov ja Busch vaihtoivat poskisuukkoja. (s. 431).

Istanbulia järisyttänyt maanjäristys on se, joka vaikutti kaikkiin. Taidokkaasti Pamuk luo toisaalla vuosikymmenten saattoon eräänlaisen ajattomuuden sillä, että päähenkilö Mevlut eläisi hyvin pitkään asunnossaan ilman puhelinta -- aikana jolloin käsipuhelimetkin alkavat jo erittäin yleisiä. Sellaisen Mevlut saa vasta 2000-luvun vaihteessa vaimoltaan eikä osaa sillä ensialkuun lainkaan soittaa itse, vastaanottaa vain vaimonsa puheluita. Tietokoneita ei mainita oikeastaan lainkaan. Ajattomuutta kuvastaa myös katukaupustelu: sitä on harrastettu Istanbulin kaduilla vuosituhansia ja edelleen se pitää pintansa, modernista urbanisoitumiskehityksestä huolimatta. Ikivanhat kaupungit elävät ja hengittävät ikuista elämäntyyliään, katukauppiaat edustavat jatkuvuutta. 

Toinen elementti on turkkilaiset naiset. Etenkin nuoret naiset. Heidän asemansa koulutuksen ja etenkin puolison valinnan suhteen ei ole viimeisten vuosikymmenien ajan ollut aivan yhtä tasa-arvoista ja vapaata kuin meillä täällä Suomessa. Mevlutin vanhin tytär kyllä käy lukion ja pääsee myös opiskelemaan, mutta hänen äitinsä ja tätinsä molemmat karkaavat kotoaan alle 18-vuotiaina, koska haluavat uhmata sovittuja avioliittoja, tahtovat itse päättää kenen kanssa menevät naimisiin. 

Ensin solmitaan islamilainen avioliitto, maistraatissa ei voi mennä naimisiin ennen täysi-ikäisyyttä. Entä saako paastokuukauden eli ramadanin aikaan harrastaa seksiä?

Tunnustan sen, jos se nyt ylipäänsä lasketaan synniksi, ja rakastan kovasti nättiä Mevlutiani. Ei meistä ole kenellekään harmia! Haluaisin esittää kysymyksen niille, joiden mielestä me teemme syntiä: mitä te oikein kuvittelette, että ne kymmenet tuhannet nuoret, jotka ovat menneet kiireen vilkkaa naimisiin juuri ramadanin alla ja rakastelleet ensi kertaa elämässään, tekevät kotonaan niinä ramadanin loputtomina tunteina kun ihminen on muutenkin ihan pökerryksissä? (s. 301).

Romaanin naiset karkaavat ja menevät suurimmaksi osaksi hyvin aikaisin naimisiin ja saavat lapsensa hyvin nuorina. Kolmeakymmentä lähestyvä nainen, jolla on jo teini-ikäisiä lapsia, häpeää uutta raskauttaan. Aborttiin tarvittaisiin paljon paperityötä ja aviomiehen lupa. Nainen yrittää itse keskeyttää raskauden ja kuolee tehdessään niin. Myös huvin käyttö tai käyttämättömyys on jatkuvasti läsnä tekstissä, aivan kuten turkkilaisessa yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä on vahvasti ollut.

Joskus Reyhan ei tuntunut millään uskovan, että voi tosiaan olla olemassa Mevlutin kaltaisia miehiä, jotka eivät koskaan hakkaa... (s. 419). 

Arkeoloji ve Sanat -lehti (s. 129), yksi niistä kuranvärisistä koirista (s. 130), Cennetpınarin kyläkoulussa ei ollut englanti-turkki -sanakirjaa (s. 131), Atatürkin pysti (s. 188), Ennen vanhaan täällä asui kaikkein fiksuimmat ja taitavimmat kreikkalaiset ja assyrialaiset. Heidän työnsä elätti koko Istanbulin (s. 357), Joka kodissa oli jossain nurkassa hylättyjä unohdettuja ja pölyttyneitä vanhoja sanomalehtipinoja, tyhjiä pulloja ja avaamattomia laatikoita, joihin kiellettiin koskemasta ihan kuin ne olisivat olleet pyhiä esineitä (s. 389), Joskus katselin kaappien perukoilta löytämiäni kuoriin tungettuja kuitteja, lehtileikkeitä ja ilmoituksia, tyttöjen pukineita ja alusvaatteita ja vihkoihin rustattuja kirjoituksia. Joskus minusta tuntui kuin ne kirjeet ja tekstit olisi kirjoitettu minulle ja minäkin olisin niissä valokuvissa. Tai minusta tuntui kuin minä olisin vastuussa siitä, että emännän poika oli varastanut äitinsä huulipunan ja kätkenyt sen laatikkoonsa, ja minä sekä vihasin että lähenin niitä ihmisiä, jotka näin paljastivat minulle intiimejä asioitaan (s. 390), Hän rakasti ihmisiä, jotka asuivat vanhoissa rakennuksissa, jotka oli tehty hänen asuessaan yhä maalla tai ennen kuin hän oli syntynytkään... (s. 427). Tässä muutama muu esimerkki kohdista, jotka lukiessani merkitsin. Minulla olisi laittaa kuvia kuranvärisistä koirista ja Atatürkin pysteistä jne. jos läppärini kovalevy ei olisi poksahtanut muutama vuosi sitten. Suurin osa viime vuosina ottamistani Istanbul-kuvista on kadonnut.

Olen 1981 jälkeen käynyt hyvin usein Istanbulissa, asunutkin siellä parin kuukauden ajan eräänä keväänä kun aloitin jatko-opintoni. Kummallinen mieleni vei minut myös oman kummallisen mieleni syövereihin, nosti monta omakohtaista kokemusta ja muistoa syvältä sielun sopukoista, romaanissa on taikaa! Ja halu päästä jälleen kiertämään Istanbulin katuja vahvistui: elokuun lopulla olen siellä!

Vilpitön mieli jatkopostaus: kirjailijatapaaminen Tammella

Assyriologi postasi alkuvuodesta Jouni Rannan ja Marko Erolan paljastuskirjasta Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017). Keskiviikkona lähdin ennen Helsingin yliopistossa järjestettyä Pecha Kuchaa käymään Tammella, missä järjestettiin kirjan tiimoilta tapahtuma. Tässä lyhyesti pari huomiota tapahtumasta.

Kuten aikaisemmassa postauksessani totean, kirja ei kerro ainoastaan siitä miten Ranta omien sanojensa mukaan myi Suomen täyteen väärennettyä taidetta vaan se on erikoinen minä-muotoon kirjoitettu "kasvukertomus" ilmeisen lahjakkaasta "alakastiin" kuuluvasta miehestä, joka vielä kaikkien elämänvaiheidensa jälkeenkään ei pääse eroon alemmuuskompleksistaan ja jolla on palava halu tuoda itsensä ja oma versionsa tapahtumista esille. Kirjan keskiössä eivät siis ole taideväärennösten ja väärennetyn taiteen kaupan ympärillä vellovat päivänpolttavat kysymykset, vaan rikoksistaan tuomittu taidekauppias itse.

Lähtiessäni tapahtumaan en oikein tiennyt mitä odottaa. Ilmoituksessa ei kerrottu kuka kirjan tekijöitä haastattelee eikä lähestymiskulmaa siten paljastettu. Haastattelun vetänyt kustantamon oma edustaja (nimi ei valitettavasti jäänyt mieleen, eikä Tammen kotisivuilla ole henkilöstön esittelyä kuvien kera) ei ollut kirjan sisällön (kasvukertomus & väärennetyn taiteen kauppa) asiantuntija. Esitetyt kysymykset eivät olleet järin mielenkiintoisia, kirjaa kehuttiin rohkeaksi esilletuloksi, mutta siitäkin voidaan olla montaa mieltä (palavassa halussa saada oma ego esille ei minun mielestäni ole mitään rohkeaa). Ranta kehui sitä, miten oli ennustettu hänen päälleen satavan tekstin johdosta tukku kunnianloukkaussyytteitä, mutta näin ei ole käynyt.

Haastattelu oli lattea. Mielessäni kävi heti kysymys: miksi Tammi ei ollut hankkinut paikalle jotakuta "vastapuolen" edustajaa haastattelemaan -- taidehistorioitsijaa tai huutokauppa-asiantuntijaa? Ymmärrän täysin sen, ettei Erola halunnut tehdä kirjasta journalistista tutkimusta, vaan hän keskittyi ainoastaan Rannan tarinaan eikä hänellä todellakaan ollut mitään velvotteita antaa kirjassa "vastapuolelle" mahdollisuutta esittää omaa versiotaan tapahtumista. Mutta juuri sen vuoksi olisi ollut huippua jos "vastapuoli" olisi haastattelussa voinut haastaa kirjan kirjoittajat. Tämä olisi mielestäni asettanut myös kirjan kustantajan edullisempaan valoon -- nyt jäi tunne, että kirja on otettu kustannusohjelmaan vain dollarinkuvat silmissä. Menetimme todennäköisesti monta mielenkiintoista kysymystä ja näkökulmaa. Toisaalla yleisöstä haastattelun jälkeen esitetyt kysymykset ja kirjoittajien niihin antamat vastaukset paljastivat niin suuret aukot heidän tiedoissaan, että "korkeammalla" tasolla kulkenut keskustelu oli varmasti aivan mahdoton toiveuni omalta puoleltani. Rannan persoonasta ja avuista minulle oli muodostunut jo kuva hänen elämäkertansa perusteella, häneltä ei odottanut oikeastaan mitään. Erolan olin mieltänyt fiksummaksi ja oletin, että vaikka kirja on vain Rannan kertomus, olisi tutkiva journalisti edes jollain tasolla perehtynyt itse aiheeseen, taiteeseen ja siihen mitä taideväärennöskentällä tapahtuu/on tapahtunut Suomen ulkopuolella. Karvani nousivat pystyyn monesta vastauksesta ja heitosta, esim. siitä kuinka 70% roomalaisista patsaista on kuulemma väärennöksiä (= Erola). Tai että kuuluisan taiteilijan ateljeessa oppilaan maalaama työ on väärennös (= Ranta). Kun puhujat/kirjoittajat eivät hallitse termejä "taide", "taideteos", "kopio", "väärennös" jne., muuttuvat lausunnot onnettomaksi ja virheelliseksi räpeltämiseksi.

Taide kun on pohjimmiltaan jotain aivan muuta kuin se tekninen suoritus, esimerkiksi siveltimen veto -- se mitä Veli Seppä teki ja jossa hän oli kiistatta hyvä. Taideteoksen tekninen suoritus, etenkin muissa kuin maalauksissa, on verrattain usein jonkun muun kuin taiteilijan itsensä tekemä, niin muinaisuudessa kuin nykyaikanakin. Silti nämä työt eivät ole "väärennöksiä".  Tätä aihetta olisi varmasti tarpeen valottaa taiteesta tietämättömille hieman enemmänkin, mutta näistä kenties yksityiskohtaisemmin joku toinen kerta.

Hieman huvittuneena kuuntelin Rannan neuvoja miten "epävarma" (= väärennös) maalaus kannattaisi nyt mieluummin jättää kodin seinälle roikkumaan ja toivoa, että se vuosikymmenien myötä muuttuisi jollain poppaskonstilla aidoksi -- jotta perilliset voisivat sitten myöhemmin myydä sen voittoa vastaan eteenpäin "aitona". Uskon että Suomenkin taidemarkkinoilla on nyt osaltaan Rannan oman kirjan myötä opittu yksi tärkeä seikka: provenienssin tarkistaminen jokaisen isomman taidehankinnan kohdalla. Jos haluaa kylvää riidan ja mielipahan siemeniä lapsilleen tai muille perillisille niin sitten voi jättää taulunsa tutkimatta. Kaikki vastuulliset taiteen omistajat tekevät tarkistukset nyt, vain näin saadaan ne kenties tuhannet väitetyt väärennökset pois kierrosta. 

Edelleen Ranta suurena "asiantuntijana" neuvoi kysyjää hankkimaan taidetta suoraan nykytaiteilijoilta. Tämä on erittäin suositeltavaa, kunhan muistaa, että sijoitusmielessä sitä ei ehkä kuitenkaan kannata tehdä. Kukaan ei osaa ennustaa kenen taide nousee myöhemmin arvoon arvaamattomaan ja jos seuraa vähänkin esimerkiksi huutokaupoissa toteutuneita hintoja, tietää minkälaisissa jälleenmyyntihinnoissa liikutaan. Hylkää siis taidesijoittaminen ja hintojen tuijottelu -- osta taidetta omaksi iloksi ja privaatin nautinnon lähteeksi. Säilytä taideteoksen tiedot ja kuitit niin, että perillisesi saavat ne varmasti. Sijoita mieluummin omaan sivistykseesi ja lastesi koulutukseen. Ne maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin. 

Alakastin kosto: Jouni Ranta/Marko Erola, Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta

Assyriologin lapsuudenkodin seinillä ei ollut juuri tauluja. Tämä johtui muutamasta syystä. Suurperheen talous oli tiukka, taidehankinnat olivat luksusta. Suurin osa seinistä oli vuorattu kirjahyllyillä, tutkijaisä rakasti kirjoja myös fyysisinä esineinä. Edelleen vanhempani eivät olleet kiinnostuneita kuvataiteista ja tai oman elinympäristönsä esteettisestä muokkaamisesta niin paljon, että olisivat tahtoneet tehdä "oikeita" hankintoja. Museoissa taidetta kyllä ihailtiin ja muutamia tauluja oli seinillä (Ruokokoskea ja Visuria), mutta siinä kaikki.

Minulla itselläni puolestaan on hieman kahtiajakoinen suhde taiteeseen. Rakastan taidetta ja minulla on intohimoinen keräilijän luonto, suhteestani keräämiseen kerroinkin jo jotain postatessani de Waalin kirjasta Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Omassa kodissani on jonkin verran taidetta, mutta vain harvan teoksen olen itse hankkinut -- appivanhempien keräily läikähti myös heidän lastensa koteihin ja paljon on muualta lahjaksi saatua. Tauluista enemmistö ei ole esillä, minkä häpeäkseni tunnustan. Gallerioissa ja näyttelyissä käydessäni haaveilen, että saisin kotiini esille jotain sellaista, mistä itse todella pidän. Yleisellä tasolla minua kiehtoo valtavasti keräilyn psykologia -- ihmiset jotka keräilevät, mitä tahansa, ovat kuulemma onnellisia ihmisiä. Toisaalla on esimerkkejä siitä, että taiteen keräämiseen voi huumaantua ja siitä voi tulla pakkomielle. Silkkaa mielenkiintoa ja harrastuneisuuttani siis seuraan erilaisia ilmiöitä, esimerkiksi traagista Cornelius Gurlittin (1932-2014) tapausta ja nyt näitä suomalaisten omia väärennösvyyhtejä. Pyysin kappaleen Jouni Rannan ja Marko Erolan kirjaa Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017) kustantajalta heti julkaisun ja Helsingin Sanomien jutun jälkeen. Olin utelias lukemaan miten entinen taidekauppias käsittelee aihetta.

Vilpitön mieli on paljastuskirja. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Kirjassa kerrotaan miten Ranta myi väärennettyjä maalauksia miljoonien (sekä markkojen että eurojen) edestä "Taitelijaksi" nimittämänsä väärentäjän käsistä edelleen muille taidekauppiaille ja suoraan keräilijöille. Kirjassa kerrotaan, miten Ateneumin Taidemuseo arvioi ja todisti aidoiksi monia väärennöksiä. Kirjassa kerrotaan miten arvostetut ja hyvämaineiset huutokauppakamarit myivät "epävarmoiksi" (= taidekauppapiirien nimitys varmasti väärennetyille töille) tietämiään teoksia eteenpäin asiantuntijuudensa auktoriteetilla. Kaikki osalliset piiloutuivat termin "vilpitön mieli" taakse. Kirjan sanoma on vahva: suomalaisten kotien seinät on täytetty väärennetyllä taiteella, jolla ei ole mitään rahallista arvoa. Paitsi jos väärennös on niin hyvä, että sitä ei vuosikymmenien päästäkään kyetä todistamaan väärennökseksi. Miltei kaikkien muiden "yhteistyökumppanien" nimet Ranta myöskin paljastaa, paitsi "Taiteilijan", joka kirjan kirjoittamisvaiheessa oli tosin jo jäänyt teoistaan kiinni. Helmikuun kuukausiliitteessä "Taiteilija" eli lempääläinen hitsari Veli Seppä kertoo sitten oman versionsa urastaan taideväärentäjänä Anu Nousiaisen kirjoittamassa jutussa.

Rannan Vilpitön mieli on tärkeä ja tarpeellinen kirja, koska se tuo hyvin esille ne mekanismit, joilla väärennettyä taidetta kulkeutui taidemarkkinoille. Kirjoittajan motiivina on kertoa tarinansa antaakseni taiteen ystäville käsityksen siitä, miten taidemaailma on toiminut ja toimii (s. 15). Rannan mukaan taidekaupan yrittäjät ovat vastuuttomia ja vastuuttomuuden takana on ainoastaan ahneus, halu ansaita (helppoa) rahaa myymällä väärennöksiä hyväuskoisille asiakkaille. Kirjaan on liitetty kuvia maalauksista, jotka varmasti ovat Veli Sepän käsialaa, sekä Rannan laatima lista niistä väärennöksistä, jotka hän muistaa kaupanneensa. Listan pohjalta taidetta omistavat henkilöt voivat nyt tarkkailla omilla seinillään riippuvaa kokoelmaa ja miettiä hiljaa itsekseen mistä ja milloin taulut on hankittu.

Vilpitön mieli on kuitenkin paljon muutakin kuin ainoastaan paljastuskirja taideväärennöksistä ja taidekaupan mädäntyneisyydestä. Jo ensi sivuilta lähtien Rannan oma, suorastaan valtava ego pursuaa esiin. Rannalla on suunnaton halu kertoa OMA tarinansa, peilata ja analysoida sitä miksi hän päätyi taidekauppiaaksi ja sitä kautta myös rikolliseksi. Hän aloittaa lapsuudesta, missä kaikkien ihmisten syvimmät ja kipeimmät kompleksit ja traumat piilevät. Työläisvanhemmat eivät arvostaneet, kannustaneet tai noteeranneet. Koulumatkalla kommunistien pojan ei sopinut edes puhua Finlaysonin johtajien lapsille... (s. 17). Ranta olisi halunnut pelata tennistä johtajien lapsien kanssa, oma isä kuitenkin kielsi. Kun tavallinen työ ei maistunut ja Ranta kaipasi elämäänsä enemmän materiaalista hyvää ja enemmän jännitystä, alkoi hän ensin tienata elantoaan "korttipeliammattilaisena" päätyen sitten taidekauppiaaksi. Hänen mielestään taide oli hienoa. Minulle on ollut kaksi paikkaa, joista tulee yhtä hieno olo: kasino ja taidemuseo. Molemmat antavat väristyksen, melkein kuin orgasmin (s. 32). Ranta huumaantuu kun hän pääsee hienoihin piireihin (s. 48) eikä tunne omantunnontuskia vaikka myykin näille ihmisille väärennöksiä. Olin niin täynnä mielihyvähormoneja ettei moraaliselle itsetutkiskelulle ollut tilaa (s. 48-49). Tässä vaiheessa teksti saa minut oikeasti häkeltymään -- huomaako Ranta itse ollenkaan, minkälaisen vaikutelman hän antaa itsestään ja onko vaikutelma se, mihin hän itse pyrkii? Onko kirjoitusapuna toimineen Marko Erolan ansiota, että loppupuolella eräänlaisessa elämän loppuanalyysissä Ranta oivallisesti pääsee asian ytimeen? Kun aloin myydä tauluja hienoille ihmisille, tunsin itseni heidän veroisekseen, ehkä jopa karvan verran paremmaksi. Opiskelin jonkun taiteilijan historiaa minuutissa ja menin näyttämään taulua. Pääsin samaan sivistyneeseen näytelmään rikkaiden kanssa, johtamaan hienoa toimitusta. Puhuin heidän kieltään. Leikin heidän leluillaan. Pääsin pelaamaan tennistä niiden Finlaysonin herrojan penskojen kanssa (s. 145). Tämä tiivistää erinomaisesti sen mistä kulmasta Ranta maailmaansa katsoo. Hän niputtaa yhteen hienot, sivistyneet ja rikkaat...

Arvostan Rannan tapaa tilittää tapahtumia suoraan. Voi tietysti esittää kysymyksen, onko hänen tarinansa totuudenmukainen, mutta toisaalla hän antaa tekstissä monia sellaisia yksityiskohtia, joita on mahdollista tarkastaa. En puolestaan lainkaan arvosta hänen tapaansa kritisoida kärkevään tapaan kaikkia "yhteistyökumppaneitaan", erityisesti huutokauppojen ammattilaisia. Korkeakouluissa ja kentällä hankittu tietous ja asiantuntijuus ei hänen mielestään ole mitään: Pauliina Laitinen-Littorin on kaunis ja itsevarma, mutta median hänen kutreilleen sovittama kruunu ei sovi hänelle yhtään. Taideasiantuntijaksi ei tulla kirjoja lukemalla. Jos oikea ihminen veisi Laitinen-Littorinille väärennöksen, hän ottaisi sen varmasti (s. 127). Kaikki muut kirjan henkilöt ovat siis moraaliltaan arveluttavia, huonoja asiantuntijoita ja haluavat tehdä taiteella ja/tai taideväärennöksillä vain rahaa. Ranta itse halusi itselleen paremman elämän, mutta unohti samalla, että enemmistö suomalaisista maksoi samaan aikaan kiltisti verot tuloistaan, eivät syyllistyneet laittomuuksiin ja kannattelivat yhteiskuntaamme pystyssä. Ranta ei oman kertomansa mukaan itse juurikaan osallistunut sen terveydenhuoltojärjestelmän ja vankeinhoitolaitoksen ylläpitoon, joka ensin paransi vakavasti sairaan kuntoon ja sen jälkeen piti häntä vankeusrangaistuksen ajan täysihoidossa. Uskon, että katkeruuden kitkerä lemu yltää kirjan sivujen riveiltä myös muiden lukijoiden neniin. Tosin en tunne Rantaa kohtaan muuta kuin sääliä. Hän on näitä traagisia hahmoja, jotka ovat koko elämänsä janonneet muiden huomiota ja arvostusta, mutta tavoitelleet niitä kenties väärin keinoin (ihmiset tykkäsivät enemmän rahoistani kuin minusta s. 28). Jossain vaiheessa Rantakin oppii sen, että raha ei ole rakkautta (s. 31).

No, mitä tästä kirjasta jäi käteen? Tosielämän tarinat ovat usein tarua ihmeellisempiä ja siksi suosittelen Vilpitöntä mieltä kaikille taiteesta kiinnostuneille. Ristiriitaisia tunteita herätti Rannan tapa kertoa elämästään sosiaalisena pyrkyrinä, joka haukkuu ja halveksii sitä "yläluokkaa" johon itse ei kuulu, mutta johon haluaisi kuulua. Erityisen kiehtova on rahaan, mersuihin ja ulkomaanmatkoihin addiktoitunut kouluttamaton mies, joka sitten kuitenkin rakastui myös taiteeseen (jokin taiteessa puhutteli vastaansanomattomasti... oli hienoa myydä taidetta... luin yökaudet taidekirjoja... tauluista on puhuttava intohimoisesti s. 31 & 45) ja havannoi asiakkaissaan intohimon taiteeseen: Talousasioissa tarkka ihminenkin lipsuu, kun taide menee ihon alle. Taide vie mennessään sen, ken sille antautuu. Eloranta antautui (s. 131). Tarua ihmeellisempi on myös Veli Sepän, tarinan taiteilijan elämä. Ranta kertoo Sepän muotoilleen tuntonsa näin: On paljon hienompaa, kun huutokaupassa myydään minun Järnefeltini kuin minun oma työni. Silloin olen todistetusti vähintään yhtä hyvä kuin Järnefelt (s. 56). Sekä väärentäjän että kauppiaan motto kiteytyy hienosti Anu Nousiaisen jo 2013 kirjoittaman lehtijutun otsikossa: Alakastimiehet kostaa rikkaille, saa siitä tyydytystä. Kirjan opetuksena on varmasti se, ettei taidetta kannata koskaan hankkia ainoastaan sijoitusmielessä. Osta taulu, josta pidät ja nauti taiteesta kodissasi. 

Tarina taideväärennöksistä on herkullinen, siinä on ainesta romaaniin ja/tai elokuvaan. Mieleeni muistui Donna Tarttin Tikli. Taideteokset, joilla on hyvä tarina, esineen oma biografia, ovat taidemarkkinoilla usein arvokkaampia kuin sellaiset, joihin ei liity mitään salaperäistä tai dramaattista.  Ja joistain väärennöksistäkin on tullut haluttuja keräilykohteita. Näin lopuksi voi esittää kysymyksen siitä, tuleeko Veli Sepän taiteellisesta tuotannosta tulevaisuudessa "oikeaa taidetta" sellaista, jota halutaan ostaa nimenomaan sen vuoksi, että ne on taidokkaasti tehty? 

Fragmentteja keväältä ja viime päiviltä

Sunnuntai, ensimmäinen kesäkuuta. Assyriologi ihmettelee mihin kevät katosi, vaikka toisaalta tietääkin sen kuluneen matkojen ohessa anoppilassa Oulussa, pendolinossa Helsingin ja Oulun välillä,  kahden sairaalan käytävillä ja huoneissa. Kuningas Mesilim on tyytyväinen, koska emäntä taitaa nyt ensi viikonloppua lukuunottamatta pysytellä muutaman kuukauden hänen lähettyvillään, eli kesän matkoille koiruus pääsee mukaan (vaikka seuraava matka Turkkiin onkin jo suunnitteilla). Ja ehkä väsymyskin pikku hiljaa pyyhkiytyy pois kasvoilta.

Pari päivää olemme kulkeneet tuttuja kävelyreittejämme. Perjantain sykähdyttävä kokemus oli rannan vanha omenapuu, joka vuosi sitten tuotti vain pari hassua kukkaa. Nyt se oli innostunut kukkimaan hulvattomasti.

Kirjoja olen lukenut harvakseltaan, aika ja keskittymiskyky ovat olleet kortilla, ja kirjoistakin vain harva on sellainen, josta innostuisin postaamaan. Yritin kovasti antaa Alice Munron novellikokoelmalle Kallis elämä (Dear Life, käännös Kristiina Rikman, Tammi 2013) mahdollisuuden, mutta jälleen kerran minun oli todettava, että lyhyet kertomukset eivät vain jostain syystä sovi lukijaluonteelleni. Lisäksi kertomuksessa Admundsen (s. 35-71) minulla oli tunne, että kaksi henkilönnimeä (Katy ja Mary) menivät iloisesti sekaisin, mutta saattaa tietysti olla, että lukemiseni herpaantui enkä oikeasti tajunnut jutusta juuri mitään. Olen myös erittäin huono lukemaan käännöksiä, teen sitä tätä nykyä ani harvoin -- on mahdollista, että Munron kauniiksi kehuttu kieli olisi puhutellut minua alkukielellä enemmän. Tänä keväänä olen lukenut yhden toisen englannista suomeksi käännetyn romaanin ja sain sen jopa luettua loppuun. Yritän postata siitä(kin) tässä kesän aikana.

Myös romaanien kiinnostavuus on minulla erittäin usein riippuvainen myös siitä miljööstä ja aikakaudesta minne tarina sijoittuu. Munron kanadalaismaisemat eivät kiehdo minua, kaikki eurooppalaiset, lähi-itäläiset ja turkkilaiset paikat sen sijaan sitäkin enemmän. Istuessani vaikkapa bussi- ja lentoasemilla, kulkiessani kujilla ja toreilla näen ihmisiä, joille pääni alkaa heti keksiä elämänkohtaloita ja kummallisia sattumuksia. Miksi yllä olevan kuvan turbaanipäinen herra oli Gaziantepessä astumassa lentokoneeseen?

Opiskelijaekskursion iloja oli nähdä oman opiskelijan innostuneisuus omaa tutkimusaihettaan kohtaan. Koko ryhmä oli motivoitunut ja reipas, tiukasta aikataulusta huolimatta. Tietääkö kukaan muuten romaania, jossa ollaan opiskelijoiden kanssa opintomatkalla? Vinkkejä otetaan vastaan.

Vielä pala Firenzeä: Joel Haahtelan Lumipäiväkirja

Assyriologi on blogin pitämisen myötä alkanut lukemaan myös sellaista (etenkin suomalaista) kirjallisuutta, mille ei oletettavasti olisi muutoin antanut mahdollisuutta. Tästä on kiittäminen ennen kaikkea ihania kirjabloggareita, joiden sivuja seuraamalla olen ensi kertaa saanut tietää monista kiinnostavista nimistä ja kirjoista. Yksi tällainen tuttavuus on Joel Haahtela: hänen nimensä esiintyy usein kirjablogeissa ja tuntuu, että hänellä on oma vakiintunut ihailijakuntansa.

Ennen joulua olin puolison kanssa kirjalahjaostoksilla kustantajien kaupoissa. Kävi sitten niin, että lahjojen lisäksi mukaan tarttui ainakin viisi kirjaa ihan vain itselle, kun hintoja useista oli alennettu noin 70%... Yksi oli Haahtelan Lumipäiväkirja (Otava 2008), pokkaripainoksena, 2,50 euron hirmuiseen hintaan. Ajattelin tämän olevan oiva mahdollisuus tutustua kirjailijaan, josta puhutaan ja kirjoitetaan paljon.

Luin kirjan juuri ennen Firenzeen lähtöäni, pieninä palasina esitelmänteon, luentovalmisteluiden ja kaiken muun keskellä. Tarinassa sataa lähes koko ajan lunta. Se toi mieleen Orhan Pamukin Lumen (Tammi 2004), siinäkin pyryttää jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on professorismiehiä, Saksassa opiskellut, kuten minä ja vielä 1970-80 -lukujen saksalaisten terrorismitapahtumat "osa-aiheena" saivat aikaan sen, että olin heti kiinni tarinassa. Muistan, kuinka kesällä 1982 menin viemään oleskelulupahakemusta Saksan suurlähetystöön Fredrikinkadulle (vaihto-oppilasvuotta varten) ja olin lievän järkyttynyt eteistilan turvatoimista, pelästyin vahvasti aseistettua saksalaista turvamiestä (minusta hän näytti sotilaalta) ja huoneen seiniä peittäneitä isoja etsintäkuulutusjulisteita RAFin aktiiveista. Pidin kovasti koko kertomuksesta ja nautin sen lukemisesta, siitäkin huolimatta, että yksi minun mielestäni epäuskottava piirre juonta hallitsi. Se, että suomalainen nuori mies, jolla oli Saksassa rakkaussuhde myöhemmin terroristiksi paljastuneen naisen kanssa, olisi saanut etenkään 1970-luvulla elää elämäänsä täysin rauhassa ilman että poliisit olisivat kertaakaan häntä kuulustelleet ja kysynyeet naisen perään. Kaikkien jahdattujen terroristien taustat tutkittiin tarkkaan ja heidät myös profiloitiin "entisen elämänsä" perusteella. On myös vaikeaa ajatella, että vapaaksi päässeen terroristin vanhemmat asuisivat vielä samaa taloa, etenkään vartiotta (lähinnä liian päällekäyvän median vuoksi).

Päivää ennen Firenzeen lähtöä Haahtelan tarinassakin päästään sinne:

... puoli vuotta Erikan paluun jälkeen Firenzessä: jäädään tänne. Ei mennä koskaan takaisin. Ne olivat Erikan sanoja, minä muistin. Silloin oli talvi ja hotellihuoneessa kylmä. Oli kääriydyttävä peittoihin, kesällä kaupunki olisi sietämätön. Me kävelimme katuja umpimähkään ja Botticellin maalaukset järkyttivät häntä. Ne ovat liian kauniita, Erika sanoi ja pyysi minua viemään hänet pois (s. 116).

Minun hotellihuoneessani oli kuitenkin lämmintä ja Botticellit antoivat minulle voimaa. Samoin tämä Arezzon vihaisen näköinen Khimaira, joka tänään asustaa Firenzen arkeologisessa museossa. Sen nenärypyt ovat assyrialaista, silmienväliset kaksi "kuhmua" myöhäisheettiläistä perua...

Pidempiä analyysejä Lumipäiväkirjasta löydät esim. Marialta, Saralta ja Katjalta.